(_Sama sali konsuli Bernickin talossa.)
(_Konsuli Bernick_, rottinki kädessä, tulee kovin vihoissaan ulos
takimmaisesta ovesta vasemmalta ja jättää oven raolleen.)
KONSULI BERNICK. Kas niin; nyt siitä kerrankin tuli tosi; sen löylyn
hän luullakseni muistaa. (Jollekulle taakseen huoneeseen.) Mitä sinä
sanot? -- Ja minä sanon, että sinä olet ymmärtämätön äiti! Sinä
puolustelet häntä, annat hänelle myötä kaikissa koirankujeissa. --
Eivätkö koirankujeita? Mitä ne sinusta sitten ovat? Hiipiä yöllä pois
kotoaan, mennä merelle kalastajain venheessä, jäädä sinne myöhään
päivään asti ja saattaa minut sellaiseen kuolemantuskaan, minut, jolla
on niin paljon muuta huolta. Ja uskaltaa, nulikka, vielä uhata, että
hän karkaa! Niin, koettakoonpas vaan! -- Sinäkö? Kyllä; sen minä kyllä
uskon; sinä et tosiaan paljoa välitä, kuinka hänen käy. Luulen, että
vaikka hän menettäisi henkensä --! -- Vai niin? Niin, mutta _minulla_
on elämäntyö jätettävä tänne maailmaan jälkeeni; minä en halua joutua
lapsettomaksi. -- Älä väitä vastaan. Betty; se on niin kuin minä sanon;
hän saa olla arestissa -- (Kuuntelee.) Hst; älä anna kenenkään huomata.
(_Prokuristi Krap_ tulee sisään oikealta.)
PROKURISTI KRAP. Onko Teillä silmänräpäys aikaa, herra konsuli?
KONSULI BERNICK (heittää rottingin pois kädestään). Kyllä, kyllä.
Tuletteko telakalta?