ROUVA RUMMEL. -- ja julkaissut pähkähurjan kirjan.
ROUVA LYNGE. Älkää nyt --!
ROUVA RUMMEL. Niin, niin, Lona Hessel on kanssa yksi noita auringon
pilkkuja Bernickien perheonnessa. Mutta nythän tiedätte, miten
asianlaita on, rouva Lynge. Minä olen Jumala tietköön, puhunut tämän
ainoastaan siksi, että osaisitte olla varuillanne.
ROUVA LYNGE. Se on tietty, siitä voitte olla huoletta. -- Mutta voi
tuota Dina Dorf-raukkaa! Minun käy ihan sääliksi häntä.
ROUVA RUMMEL. No, hänelle se oli vain onneksi. Ajatelkaas, jos hän
olisi jäänyt vanhempainsa käsiin! Me tietysti otimme hänet hoitoomme,
me kaikki, ja ohjasimme häntä niin hyvin kuin voimme. Sitten sai neiti
Bernick hommatuksi hänet tähän perheeseen.
ROUVA HOLT. Mutta tukala lapsi hän on aina ollut kasvattaa. Voittehan
arvata -- kaikki nuo huonot esimerkit. Sellainenhan on aina toista kuin
omat lapsemme; hänet on voitettava hyvällä, rouva Lynge.
ROUVA RUMMEL. Hst, -- hän tulee. (Ääneen.) Niin, Dina, se on oikein
ketterä tyttö. Kas, siinäkö sinä olitkin, Dina? Me juuri tässä panimme
töitämme kokoon.
ROUVA HOLT. Ah, miten sinun kahvisi tuoksuu ihanalta, Dina kulta. Kuppi
sellaista puolipäiväkahvia --
ROUVA BERNICK (ulkoa puutarhaportailta). Olkaa niin hyvät, arvoisat
naiset!
(_Neiti Bernick ja Dina_ ovat sillävälin auttaneet palvelustyttöä
tuomaan kahvivehkeitä pöytään. Kaikki naiset asettuvat portaille;
he puhelevat ylen ystävällisesti Dinalle. Hetken päästä tulee Dina
saliin ja ottaa esille käsityönsä.)
ROUVA BERNICK (ulkoa kahvipöydän äärestä). Dina, etkö sinä sitten
tahdokaan --?
DINA. Ei kiitos; minä en tahdo.
(Hän istuutuu ompelemaan. _Rouva Bernick ja kolleega_ vaihtavat
pari sanaa keskenään; hetken päästä tulee kolleega saliin.)
KOLLEEGA RÖRLUND (keksii itselleen jotain asiaa pöydän luo ja sanoo
matalalla äänellä). Dina.
DINA. Niin.
KOLLEEGA RÖRLUND. Miksi Te ette tahdo olla tuolla ulkona?
DINA. Kun minä toin kahvin, näin tuosta vieraasta naisesta, että he
olivat puhelleet minusta.
KOLLEEGA RÖRLUND. Ja ettekö nähnyt sitäkin, miten ystävällinen hän oli
tuolla ulkona Teitä kohtaan?
DINA. Mutta sitä minä en kärsi.
KOLLEEGA RÖRLUND. Teillä on uhitteleva luonne, Dina.
DINA. On.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miksi se on sellainen?
DINA. Kun minä en ole toisenlainen.
KOLLEEGA RÖRLUND. Ettekö saata koettaa tulla toisenlaiseksi?
DINA. En.
KOLLEEGA RÖRLUND. Minkätähden ette?
DINA (katsoo häneen). Minähän kuulun moraalisesti turmeltuneihin.
KOLLEEGA RÖRLUND. Hyi, Dina!
DINA. Äitikin kuului moraalisesti turmeltuneihin.
KOLLEEGA RÖRLUND. Kuka on puhunut Teille tuollaisia?
DINA. Ei kukaan; he eivät koskaan puhu. Miksi eivät he puhu! Kaikki he
käsittelevät minua niin varovasti kuin hajoaisin siruiksi, jos --. Oh
miten vihaan tätä sydämellisyyttä.
KOLLEEGA RÖRLUND. Rakas Dina, minä ymmärrän hyvin, että Teistä tuntuu
olonne täällä tukalalta.
DINA. Niin, kun minä pääsisin kauas pois. Minä tulisin kyllä toimeen
omin päin, kun minun vaan ei tarvitseisi olla näiden ihmisten parissa,
jotka ovat niin -- niin --
KOLLEEGA RÖRLUND. Mitenkä niin?
DINA. Niin siveellisiä ja moraalisia.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta Dina, sitä Te ette tarkoita.
DINA. Oh, Te tiedätte kyllä, mitä minä tarkoitan. Joka päivä tulevat
Hilda ja Netta tänne sitä varten, että minun pitäisi ottaa heidät
esikuvikseni. Minä en voi koskaan tulla niin kiltiksi kuin he. Minä en
_tahdo_ tulla sellaiseksi. Oh, jospa minä olisin kaukana muualla, niin
minusta kyllä tulisi hyvä.
KOLLEEGA RÖRLUND. _Olettehan_ Te hyvä, rakas Dina.
DINA. Mitä se hyödyttää täällä?
KOLLEEGA RÖRLUND. Siis lähteä pois --. Ajatteletteko tosissanne sitä?
DINA. Minä en olisi enää päivääkään täällä, ellei _Teitä_ olisi.
KOLLEEGA RÖRLUND. Sanokaa, Dina, -- miksi Te oikeastaan olette niin
mielellänne minun seurassani.
DINA. Siksi, että Te opetatte minulle niin paljon kaunista.
KOLLEEGA RÖRLUND. Kaunista? Kutsutteko sitä, mitä minä voin Teille
opettaa, kauniiksi?
DINA. Kutsun. Taikka oikeastaan -- Te ette opeta minulle mitään; mutta
kun minä kuulen Teidän puhuvan, johdun näkemään niin paljon kaunista.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mitä Te siis oikeastaan tarkoitatte kauniilla?
DINA. Sitä minä en ole tullut ajatelleeksi.
KOLLEEGA RÖRLUND. No, ajatelkaa sitä nyt. Mitä Te kauniilla
Tarkoitatte?
DINA. Kaunista on jokin, joka on suurta -- ja kaukana.
KOLLEEGA RÖRLUND. Hm -- rakas Dina, minä olen niin kovin huolissani
tähtenne.
DINA. Sitäkö vaan?
KOLLEEGA RÖRLUND. Te tiedätte kyllä hyvin, miten sanomattomasti rakas
Te olette minusta.
DINA. Jos minä olisin Hilda tai Netta, niin Te ette pelkäisi, että muut
sen huomaavat.
KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, Dina, Te ette saata käsittää niitä tuhansia
syitä --. Kun mies on pantu sen yhteiskunnan moraaliseksi tueksi, jossa
hän elää, niin --; ei voi olla tarpeeksi varova. Jos vaan olisin varma
siitä, että kyettäisiin selittämään oikein minun tekojeni vaikuttimia
--. Mutta se olkoon samantekevä. Teitä _täytyy_ auttaa pystyyn ja Teitä
autetaan. Dina, onko päätetty asia, että kun minä tulen -- kun
olosuhteet sallivat minun tulla -- ja sanon: tässä on minun käteni, --
tahdotteko silloin ottaa sen ja tulla vaimokseni? -- Lupaatteko sen,
Dina?
DINA. Lupaan.
KOLLEEGA RÖRLUND. Kiitos, kiitos! Sillä minullekin --. Oi, Dina, minä
rakastan Teitä niin --, Hst; joku tulee. Dina, minun tähteni, -- menkää
ulos toisten luo.
(Dina menee ulos kahvipöydän luo. Samassa tulevat _tukkukauppias
Rummel, kauppias Sandstad ja kauppias Vigeland_ saliin etumaisesta
ovesta vasemmalta, _konsuli Bernickin_ seuraamana, jolla on tukku
papereita kädessä.)
KONSULI BERNICK. No niin, asia on siis päätetty.
KAUPPIAS VIGELAND. Jumalan nimessä, olkoon niin.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se on päätetty, Bernick! Norjalaisen sana seisoo
kuin Dovrefjeldin kallio, sen tiedät!
KONSULI BERNICK. Eikä kukaan horju; yksikään ei luovu, tulkoon meille
minkälainen vastustus tahansa.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Me seisomme ja kaadumme yhdessä, Bernick!
HILMAR TÖNNESEN (joka on tullut esiin puutarhaovelta). Kaadutte?
Anteeksi, eikö se kaatumaan tuomittu ole rautatie?