poloiselle itsemurhaajalleko? Tälle merkityksettömälle miehelle, joka
kävi hänen tiensä poikki arkisine lörpötyksineen ja nyt makaa tuossa
kuin rohkeuden, kuolemanhalveksumisen irvikuva. Itselleenkö Vinge
hymyilee? Hän kun on käynyt tässä kamppaillen itsemurhan kanssa eikä
kuitenkaan uskaltanut sitä, minkä tuo pieni raukka uskalsi. Hymyileekö
hän elämälle, joka antaa sattuman niin leikkiä meidän kanssamme ja
sinkoaa katkeran ironiansa meidän syvimpään vakavuuteemme? Andersen
ajatti partansa ennen kuolemaansa! Hän tilasi itselleen hyvää ruokaa!
Ja tässä seison minä, minä, joka tahdoin kuolla ja tunnustelin pulloa
taskussani, mutta en sitä tehnyt enkä koskaan voisi tehdä sitä! Mutta
nyt hän makaa tuossa ja pilkkaa minua. Niin, hyvä herra, minä olen
kunnolla kuollut. Minä uskalsin!
Vinge tuntee olonsa sellaiseksi kuin mies, joka on hirttäytynyt
nuoraan, mutta sitten tulevat muut juosten ja leikkaavat nuoran poikki!
Vinge on näkevinään kasvoja ympärillään, Rasmuksen, Johnsenin ja
Saltingin ison hevospään, joka kumartuu hänen ylitseen: Kyllä, ehjä
sinä olet ruumiiltasi, ystäväni, voit hyvin mennä konserttiin illalla
mutta ota korkeampi kaulus, niin ettei juovaa kaulassasi näy!
Pilkatkaa minua! Pilkatkaa minua kaikki, niinkuin minä pilkkaan
itseäni... minä en ole enemmän arvoinen. Marie-Louise, sellainen minä
olen. Juoksen ulos metsään ja tahdon kuolla, jättää sinut ja Georgin
ja Annetten, enkä kuitenkaan uskalla! Marie-Louise, sinä sanoit minua
mieheksesi, mieheksesi!
Ei, hän ei tahdo seisoa tässä itkemässä omaa viheliäisyyttään. Tuossa
makaa kuollut ihminen, hänen velvollisuutensa on toimittaa hänet pois.
Hänellä on kädessään vainajan hänelle ojentama kirje, hänen täytyy
jättää se omistajalle. Kuinka käy sitten hänen itsensä... kuinka
hän voi kääntyä takaisin elämään tämän jälkeen... se kysymys saa
odottaa... ensin täytyy hänen pitää huolta matkakumppanistaan, joka nyt
on vaiennut eikä voi juosta takaisin sanomalehtiensä luo. Kuolema on
antanut hänelle tehtävän suoritettavaksi... ennen teki elämä niin...
Hän kumartuu siirtämään Andersenin vähän edemmäksi pensaan alle,
sillä välin kuin hän menee huutamaan ihmisille, joita kai asuu
tuolla. Tarttuessaan maassa lojuvaan ruumiiseen Vinge huomaa, että
hänen täytyy ponnistaa kaikki voimansa siirtääkseen sitä. Niin raskas
on pikku miehestä tullut nyt kuoltuaan. Niin kankea ja kylmä, että
Vinge tuntee sen hermoissaan. »Herra Jumala... herra Jumala», mutisee
hän ja antaa ruumiin hitaasti luisua takaisin maahan. Ja hänen
mennessään metsänrinnettä kohti painaa hänen oma ruumiinsa häntä, ja
hänestä tuntuu, kuin hän kauan sitten olisi alkanut käydä tätä tietä.
Eikö metsä siis milloinkaan lopu? Hänhän saattaa nähdä tuon talon
päädyn, mutta ei tule koskaan perille. Hän on kuolemanväsynyt. Hän
tuntee käsissään ja pitkin käsivarsiaan vilun, joka on toisenlainen
kuin kaikki muu vilu, minkä hän tuntee. Hänen kasvojensa lihakset
vapisevat, hän luulee pyörtyvänsä, ennenkuin hän saavuttaa metsänreunan
kivimuurin, ja tuntee äkkiä olevansa sen ääressä. Kavuttuaan sen yli
hän tulee polulle, joka vie kohti taloa. On suloista tuntea karheat
kivet kämmentä vastaan. Hänen takkinsa tarttuu oksaan, hän tempaisee
sen luokseen... päästääkö se hänet vihdoin, tuo kirottu metsä...
Hän seisoo talon luona. Siinä on puutarha hedelmäpuineen,
taimilavoineen, kasvihuoneineen. Täällä on aurinkoa. Vinge kumartuu
aitauksen yli, hän näkee miehen kävelevän puutarhassa, hän huutaa
hänelle ja tuntee samalla, että mitään ääntä ei pääse hänen huuliltaan.
Hän huutaa uudelleen äänettömästi. Mutta mies tuolla saa kai kuitenkin
tunnon siitä, että joku seisoo puutarhan ulkopuolella ja tuijottaa,
hän kääntää päätään. Vinge ponnistaa kaikki voimansa, hän kurkottaa
kiivaasti päätään ja onnistuu vihdoin huutamaan:
»Tuolla metsässä makaa kuollut ihminen... teidän täytyy auttaa...»
* * * * *
Kuinka Vinge tuli tälle penkille talon vieressä, mitä hän on sanonut,
onko hän ollut kaatumaisillaan ja saanut apua, saiko hän aikaa
ilmoittaa paikan, missä ruumis makaa, muutamille miehille, jotka
juoksivat — sitä hän ei oikein itse tiedä, mutta nyt kumartuvat eräät
kasvot häntä kohti, ja hän kuulee äänen sanovan:
»Mutta eikö se olekin johtaja Vinge?»
Hän näkee vanhan vaimon istuvan vieressään; nainen on pitkä ja
täyteläinen, hänen harmaa tukkansa on suittu ylös otsalta, Vinge kohtaa
tyynen ruskean silmäparin.
»Tunnetteko minut? Minä olen kyllä Vinge.»
»Kyllä minä tunnen teidät. Mutta te ette muista minua. Te olettekin
nähnyt minut vain pari kertaa, ja siitä on kauan. Minä olen rouva
Svendsen.»
Ja kun Vinge edelleenkään ei ymmärrä hän sanoo:
»Vanhan Svendsenin vaimo... silloin kyllä tiedätte.»
Vinge on hypähtänyt pystyyn.
»Missä minä siis olen —?»
»Meillä tietenkin», sanoo rouva Svendsen ja hymyilee. »Te olette
Svendsenin kauppapuutarhassa, herra Vinge, sitä te varmaankaan ette
aavistanut. Mutta istukaa nyt taas. Te olette raihnaan näköinen, enkö
mene hakemaan jotakin juomista?»
Mutta Vinge tarttuu häntä käsivarteen ja pyytää häntä pysähtymään.
Hänen täytyy saada kuulla hänen puhuvan. Hänen täytyy saada tietää,
onko tämä unta vai totta. Hän tekee muutamia merkityksettömiä
kysymyksiä: täälläkö te asutte... missä on miehenne... ja äkkiä hän
puhkeaa puhumaan:
»Vaimoni on puhunut teistä... minä tungin miehenne pois... niin, minä
syynä olin, että hän lähti, enkä minä ajatellut sitä sen enempää... nyt
minä istun tässä... ehkä minun on paras mennä, ennenkuin hän tulee?»
»Ei ensinkään. Hän on sitäpaitsi nähnyt teidät, ja minä näin, että hän
tunsi teidät — tietenkin, ettehän te ole paljoa muuttunut.»
Hänen äänensä on tyyni. Hän katsahtaa vähän Vingeen sivultapäin.
»Eikö vaimonne ole mukana? Se oli ikävää. Minä tahtoisin kernaasti
nähdä hänet uudelleen. Minähän olen tuntenut hänet siitä lähtien kuin
hän oli pieni. Minulla on tosiaan kuvakin hänestä lapsena, sen hän on
itse antanut minulle. Sillä kas, hän oli sellainen lämminsydäminen
pikku tyttö.»
Kuinka Vinge kaipaakaan Marie-Louisea tällä hetkellä! Miksi hän
sitten on niin kaukana hänestä? Hän tahtoo kotiin nyt... heti, kunhan
Marie-Louise ei vain olisi tullut levottomaksi...
Mutta nyt astuu vanha mies heidän luokseen; tämä on siis vanha
Svendsen. Hän astuu hitaasti ja tukevasti mullan tahraamissa
työvaatteissaan, hänellä on iso haalistunut olkihattu harmaalla,
tuuhealla tukallaan, hänen kasvonsa ovat ruskettuneet samoin kuin hänen
kätensä.
Hän tervehtii tyynesti Vingeä ja sanoo, että nyt he ovat löytäneet
ruumiin ja levittäneet vaatteen sen yli ja soittaneet poliisille.
Tietääkö Vinge kuka se on? Eikö hän halua odottaa täällä ja tehdä
selkoa? Vinge haluaa kernaasti päästä takaisin Kööpenhaminaan. Niin,
mutta se sopii varsin hyvin. Hän ehtii sinne pikajunassa, sillä poliisi
on pian täällä. Svendsen kyyditsee hänet pikku vaunuillaan.
Vinge ja Sveildsen ovat puhelleet mainitsematta tuota toista asiaa.
Rouva Svendsen on ollut hetken poissa, nyt hän palaa ja sanoo, että
hänellä on kahvia tarjolla salissa.
»Aiotteko todellakin...?» kysyy Vinge.
Svendsen ja hänen vaimonsa katsovat toisiinsa; sitten sanoo edellinen:
»Niin, kas, kukaan ei pääse pois tästä puutarhasta, ennenkuin on
maistanut vaimoni kahvia ja katsellut minun rypäleitäni...»
»Me myymme ne Kööpenhaminaan», sanoo rouva Svendsen, »eräälle kaupungin
hienoista hedelmäkauppiaista, ja hän ansaitsee niillä hävyttömästi.
Niin, olkaa hyvä ja astukaa sisään.»
Siinä on pieni sali, keskellä iso pöytä. Rouva Svendsen tarjoilee.
Vinge istuu ensin odottaen, että he puhuisivat siitä... hän ei tiedä
mitä sanoa, mutta hänestä sitä ei voi välttää. Mutta Svendsen on
sytyttänyt piippunsa, rouva Svendsen istuu kahvikuppinsa ääressä ja
ojentaa hänelle korillisen pikkuleipiä, puhelu on aivan hiljaista
luonnollisine äänettömyyksineen, pöydän ääressä on hänen mielestään
mukava istua, täällä on niin turvallista tässä huoneessa, häntä
järkyttää kuulla muiden ihmisten puhelevan niin tyynesti ja
rauhallisesti. Svendsen ja hänen vaimonsa eivät keskustele vieraansa
kanssa. Jos hän tahtoo olla mukana heidän keskustelussaan, niin hyvä
on, mutta hän saa myös olla rauhassa. He nauttivat itse kahvistaan.
Itsemurhaajasta tuolla metsässä he eivät kysele, kun ei Vingelläkään
ole mitään enempää tietoa hänestä.
»Eikö enää kahvia?» kysyy rouva Svendsen.
»Siirtykäämme sitten rypäleisiin.»
Isossa kasvihuoneessa on viiniköynnös, jonka lehdet ja varret täyttävät
sen kokonaan ja peittävät ruudut. Ilma on raskas auringonpaisteesta,
joka lankeaa paksujen vihreiden lehtien lävitse. Suurissa, raskaasti
riippuvissa sinisissä tertuissa on melkein yliluonnollinen sulo...
voiko mikään olla niin hienoa ja niin runsasta samalla kertaa, huuruten
voimaa ja imelyyttä?
He menevät takaisin puutarhaan taas ja katsovat taimia ja hyötölavoja,
Svendsen lausuu tuskin mitään, silloin tällöin hän askartelee jonkin
kukan kimpussa ja survoo maata sormiensa välissä; rouva Svendsen
selittää, ilmoittaa nimiä ja hintoja.
Sitten tulee nuori poliisikomissaari pyörällä. Vinge selittää.
Kaikki merkitään muistiin, nimi, osoite, kellonlyömä, pikku Andersen
luetteloidaan, kaikki on järjestyksessä, Vinge lupaa antaa rouva
Andersenille tiedon ja jättää hänelle kirjeen.
Ja vähän myöhemmin istuvat hän ja Svendsen pikku vaunuissa. Takana
heillä on joitakin koreja, joiden pitää päästä mukaan junaan. Svendsen
ajaa itse, Vinge istuu hänen vieressään kovalla alustalla.
Sitten täytyy Vingen sanoa se.
»Miksi te ette puhu minulle siitä... entisestä?»
Ensin Svendsen ei vastaa. Hän huiskauttaa pois paarman hevosesta
piiskallaan. Sitten hän sanoo katsellen suoraan eteensä:
»Minä en ole milloinkaan puhunut siitä, johtaja Vinge, enkä nyt
sitäpaitsi koskaan ajattelekaan sitä. Ensin vei sairaus mukanaan osan
siitä ja sitten vaimoni enimmän osan ja puutarha siellä kotona sen,
mikä jäljellä. Kyllähän minä vähän hätkähdin, kun näin mikä mies te
olitte. Mutta minä olen mielestäni tullut oikealle paikalleni elämässä.
Niin että oikeastaan minun pitäisi kiittää teitä. Mutta sitä minä en
kuitenkaan tee.»
He kääntyvät alas rantatielle, he ajavat ohi penkin, jolla Andersenin
lehdet vielä lojuvat.
»Minun täytyi kuitenkin puhua siitä», sanoo Vinge... »Minä olen ollut
täällä ulkona, tänään, koska elämä on käynyt minulle nurjaksi.»
»Niin, sitä minä ajattelinkin, kun näin teidän taivaltavan siellä
aitauksen luona.»
»Minä toimin niinkuin minun täytyi toimia silloin, minä en voinut
muuta, olin nuori ja minun täytyi päästä eteenpäin.»
»Niin kai teidän täytyi. Siellä on paljon törkyä, tuolla», Svendsen
viittaa ruoskalla siihen suuntaan, missä Kööpenhamina sijaitsee.
»Mutta en voinut ymmärtää, että muut kohtelivat minua niinkuin minä
teitä silloin. Enkä minä voinut ymmärtää sitä silloinkaan, kun vaimoni
sanoi sen minulle. Mutta sen minä olen oppinut täällä teidän luonanne,
ettei meidän milloinkaan tarvitse kostaa niille, jotka ovat tehneet
väärin meitä kohtaan. Ja tänään on teidän puolestanne kostettu.»
Svendsen tuumiskelee hiukan.
»Minusta ei elämä enää ole niin vaikeaa. Mutta kai minä olen kokenut
jotakin, joka teidänkin on koettava.» Hän sivaltaa hevostaan. »Meidän
on kai muuten parannettava vauhtia saadaksemme korit mukaan junaan.»
IV.
Vingen kotiintulo, hänen ja Marie-Louisen kohtaus... jokainen, joka on
seurannut tätä kertomusta näin kauan, tietää myös mitä nyt on jäljellä.
Nyt tulevat ne päivät tai pikemmin ne vuodet Marie-Louisen ja Vingen
elämässä, jolloin he löytävät toisensa uudelleen onnessa, joka ei ole
myrskyävä kuin heidän nuoruutensa eikä myöskään sattumoisin siepattu
päivän hyörinän keskeltä, vaan syvä, täysin kypsä ja kaihomielinen kuin
syksy.
Vinge saa nyt »aikaa».
Hän tekee työtä yhtä hyvin kuin ennen konttorissaan keskellä melskettä,
mutta hän ei raahaa työtänsä mukaan kotiinsa tai julkiseen elämään. Hän
ei ole milloinkaan vastannut Rasmus Raskin ystävälliseen kirjeeseen,
eikä Rasmus myöskään tee viittauksia siihen. Johnsenin ja Vingen
välillään ikäänkuin salainen liitto, vaikka he eivät milloinkaan ole
puhuneet siitä, mitä Marie-Louise teki tuona päivänä. Heidän yhtiönsä
kilpailevat nyt niinkuin ennenkin, mutta työskennellessään he hitaasti
lähestyvät virkakumppanuutta — sellainen on mahdollista, eikä kumpikaan
yhtiö tee vararikkoa sen johdosta.
Valtuustossa aikomaansa suurta puhetta Vinge ei pidä. Hän kirjoittaa
puoluejohtajalle, ettei hän puhu eikä äänestä, hän tahtoo sinä iltana
istua mykkänä kuin henkilö, joka ottaa jäähyväiset toimialalta, mikä
ei ole hänelle omiaan. Vanha johtaja nyökkää ja ajattelee: Tietysti,
tiesinhän sen kyllä... kun vain sain puhua hänen kanssaan! Molemmista
epävarmoista äänistä tulee niinmuodoin varmoja, ne antavat jaa'nsa
palkankoroituksen puolesta, joka läpäisee loistavasti, ilman että lakko
puhkeaa.
Vinge voittaa kärsiessään tappion. Kaikki ovat he oikeassa häntä
vastaan. Rasmus, jonka onnistuu panna raja hänen innolleen tekeytyä
tärkeäksi julkisessa elämässä, sosiaalidemokraatit, jotka saavat
tahtonsa perille, kaikki, jotka näkivät Vingen rientävän niin
ärsyttävän pirteänä läpi kaupungin ja jotka nyt pudistavat päätään
hänelle ja sanovat osaaottavasti: hän alkaa tulla vanhaksi! — — —
Vingen täytyy ensin mennä viemään kirje rouva Andersenille; se ei ole
mikään helppo tehtävä, ja hän tahtoisi mieluimmin kiiruhtaa kotiin,
mutta nyt hänen täytyy tyytyä telefonoimaan Marie-Louiselle, että hän
tulee niin pian kuin saattaa, ja sitten hän menee Amagerbrogadelle.
Uusi talo hiekkakivikoristeineen ja pikku parvekkeineen, kaikki tyynni
valmiiksi ommeltujen talojen myymälästä ostettua, porraskäytävä
värillisine ikkunaruutuineen, joissa on myrkylliset värit, ja
raudoitettuine korkkimattoineen, ja joka kerroksessa kaksi huoneistoa,
joiden vinosti vastakkaiset eteisovet pälyvät toisiinsa.
Vinge nousee kolmanteen kerrokseen ja soittaa ovelle, jolla Andersenin
kiilloitettu messinkinen nimikilpi loistaa naapurin posliinikilpeä
vastaan. Hän soittaa kuolleen miehen ovelle, hän näkee kuolleen miehen
ovikilven ja kirjelaatikon. Mutta pikku Andersen on vaihtanut satamaa,
kuori on jäljellä maan päällä, mutta itse hän on jo syvällä unessaan.
Oven tempaa auki iso vaalea nainen, joka huutaa:
»Tuleeko vielä lisää? Kuka se on? Mitä te tahdotte?»
Vinge lausuu nimensä, pyytää saada puhutella rouva Andersenia.
»Minä se olen.»
Vinge näkee heti, että hän tietää jotakin. Hän ei ole itkettynyt, mutta
hänen kasvonsa ovat vääntyneet, hänen kätensä levottomat.
»Minulla on teille kirje.»
Rouva Andersen avaa salin oven ja huutaa sinne:
»Täällä on lisää tietoja, äiti.» Ja Vingelle:
»Onko hänet saatu kiinni?»
Salissa, joka on täynnä veistettyjä huonekaluja ja vihreää plyyshiä,
istuu pitkä, laiha nainen, vanha, harmaita kiharoita riippuu korvilla,
pieni musta pitsimyssy on hänen päässään. Hän istuu nenäliina kädessään
ja pyyhkii usein kasvojaan.
»Hän on tehnyt hävyttömästi... tehnyt hävyttömästi», toistelee hän
melkein koneellisesti. »Täällä käyvät poliisit ja sanomalehtimiehet
haastattelemassa tytärtäni lakkaamatta...»
Vinge ojentaa kirjeen rouva Andersenille.
»Minun täytyy ilmoittaa teille, että miehenne on kuollut. Minä jouduin
sattumalta Helsingörin vieressä olevaan metsään ja löysin tämän
kirjeen.»
»Saatoin arvata sen...» sanoo vanha nainen.
Rouva Andersen avaa kirjeen, siinä on neljä tiheään kirjoitettua sivua,
hän lukee ensimmäiset rivit, heittää sitten kirjeen pöydälle ja sanoo
äidilleen:
»Pettänyt meitä... pettänyt ensi hetkestä...»
»Se vasta on hävytöntä...»
Vinge sanoo äänellä, jota hän yrittää hillitä:
»Jos te tahdotte kuulla puhuttavan miehenne viimeisistä hetkistä, olen
valmis milloin hyvänsä. Tässä on osoitteeni. Minä en tahdo häiritä
teitä surussanne.»
Hän menee.
Eikö ole missään automobiilia? Pitääkö raitiovaunulla? Ei, hän ei voi
sietää suljettua huonetta, matka tuntuu sujuvan aivan liian hitaasti,
rautatiematka kotiin pikajunassa oli loppumaton. Hän alkaa kävellä
rivakasti. Kaikilla ihmisillä on kiire, on se hetki, jolloin konttorit
ja työpaikat tyhjentyvät ja lamput syttyvät kaikissa taloissa.
* * * * *
Marie-Louise sytyttää salin lamput kuten tavallista. Hän menee Vingen
huoneen, hänen kirjoituspöytänsä ääreen, ja sytytyttää lampun... pitää
kai olla valoista täällä, kun hän tulee? Ei, hän sammuttaa uudelleen
lampun. Täällä pitää olla aivan tavallisesti. Siitä saakka kuin Vinge
telefonoi, hän on ajatellut vain sitä, että nyt hänen pitää hillitä
itsensä. Jos Jens tahtoo uskoa huolensa hänelle tänä iltana, on se
hyvä, ellei hän tahdo, täytyy odottaa. Marie-Louise tietää, että
kerran se tapahtuu, mutta Jensin itsensä pitää se sanoa. Marie-Louise
ei tahdo aloittaa kertomalla, että Salting on ollut hänen luonaan,
Jens ei saa aavistaa, että Marie-Louise oli aivan tyyni, silloin kun
hän pistäytyi Johnsenin luona, mutta että hän tultuaan sieltä kotiin
käveli levähtämättä edestakaisin lattialla, onnettomana siitä, mitä hän
oli saanut kuulla, onnettomana siitä, ettei hän tietänyt missä Jens
oli ja kuinka hänen laitansa oli. Millaisena hän on tuleva kotiin?
Epätoivoisena ja katkeroituneena miehenäkö? Onko hän turvautuva
Marie-Louiseen ja ottava vastaan hänen apunsa? Vai onko Marie-Louisen
taisteltava Jensin tautia vastaan kuin vihollista vastaan? Nyt on siis
heidän kotinsa joutuva koetukselle. Onko se jonkin arvoinen?
Se on jonkin arvoinen, hän tietää sen. Hän ikäänkuin kerää sen
ympärilleen. Huoneet kaikkine muistoineen. Onhan jokainen pikku
esinekin täällä muisto. Tuo huonekalu, jonka he silloin ostivat.
Sohvannurkka, missä hänen äitinsä istui heillä käydessään. Tuon
taulun raahasi Marie-Louisen isä itse tänne ja kapusi porraspuille
ripustaakseen sen hänen kirjoituspöytänsä yläpuolelle, sehän oli hänen
mielitaulunsa kotona, ja »voithan sinä mieluummin saada sen minun
eläessäni, niin minä voin iloita siitä, että se riippuu täällä sinun
luonasi». Valokuvat... lasten kuvat ajalta, jolloin he olivat pieniä...
kukkamaljakot.
Hän kerää sen ympärilleen viipymättä kunkin yksityisen pikku esineen
kohdalla; hän tuntee kaiken tämän tenhovoiman mieheensä, koska hän itse
rakastaa sitä. Tämä ei ole vain huoneisto korkealla vieraassa talossa,
jossa asuu paljon vieraita ihmisiä, ja jos he muuttavat, on tilalle
tuleva muita, jotka samalla oikeudella nimittävät sitä omakseen. Nämä
huoneet ovat nähneet hänen ja hänen miehensä elämän, täällä ovat
lapset varttuneet, puiston puiden kajastus ja tuoksu on päivä päivältä
kutoutunut heidän elämäänsä, ja jokainen päivä, joka täällä kodissa
kuluu, lahjoittaa heille muiston ja luo jotakin uutta.
Kun Georg tuli kotiin koulusta, oli Marie-Louise pulassa. Eihän hänkään
saa mitään huomata. Vinge on tapaava lapset aivan arkipäiväasussaan;
se juuri on antava hänelle turvallisen tunnon, ettei täällä kotona ole
tapahtunut mitään. Mutta Georgin puhuessa äidilleen koulusta ja muusta,
mistä hänen on tapana puhua, on hänen silmissään jotakin tähystävää tai
hämmästynyttä, kuin hän saattaisi joka hetki kysyä: mitä on tapahtunut
sen jälkeen kuin aamulla läksin? Mutta kun Marie-Louise ei tahdo
hänen huomaavan mitään, unohtaa hän sen, menee huoneeseensa, istuutuu
pöytänsä ääreen ja kirjoittaa jotakin, jota kukaan koko maailmassa ei
saa nähdä.
Annettestahan selviytyy paljon helpommin. Hän harrastaa tänään
innostuksella voimistelua, nykyään on koko hänen luokkansa hurmautunut
neiti Ludvigseniin, voimistelunopettajattareen, ja sen johdosta kuuluu
yhtämittaisia mätkäyksiä ruokasalista, missä Annette harjottelee
tekemään voltteja sekä oikeaan että vasempaan.
Tuntuu hyvältä, kun he ovat kotona. Kuinka se onkaan rauhoittavaa!
Marie-Louise seuraa heidän elämäänsä, hän ottaa osaa kaikkeen, mihin
he ryhtyvät, siihenkin, mistä hän ei tiedä; hehän ovat häntä ja hänen
miestään, ja kuitenkin he ovat jotakin itsekseen, jotakin ulkopuolella
sen, mitä hänessä itsessään tapahtuu. Kuinka hän olisi kestänyt tämän
päivän, jos hän olisi ollut yksin? Hän olisi täällä kaivellut mieltään,
joka tunnelman hän olisi hajoittanut ja tutkinut sen alkuperän,
joka ajatuksen hän olisi eritellyt ja havainnut sen kiusaavaksi tai
arvottomaksi, kovana itselleen, armottomana ja lopuksi niin kuolettavan
uupuneena, kuin hän oli nähnyt niiden naisten olevan, jotka yksin
kantoivat jotakin, jota he eivät voineet muille tulkita, ja joilla ei
ollut lapsia.
Jens on ymmärtävä, mitä hänen lapsensa saattavat merkitä hänelle nyt
Ymmärtävä, minkä onnen hän on lahjoittanut Marie-Louiselle niiden
kautta ja minkä onnen Marie-Louise on korvaukseksi velkapää hänelle.
Jos Jensin on luovutettava osa siitä, minkä ihmiset ulkona maailmassa
lahjoittivat hänelle, kun hän iloisena ja huolettomana kulki heidän
keskellään, on hän ymmärtävä, että hänen lapsensa voivat antaa sen
hänelle takaisin, kauniimpana, rikkaampana joka vuodelta, jona elämä
voimakkaammin kutsuu heitä.
Marie-Louise ei ajattele kuolemaa. Synnyttäessään Georgin ja Annetten
hän oli niin lähellä sitä, että se on tullut vallan luonnolliseksi
tekijäksi hänen elämässään, se ei enää ole mitään eristynyttä, joka
määrättynä hetkenä astuu uhaten esiin.
Hän ja hänen ruumiinsa tietävät, kuinka lähellä elämä ja kuolema ovat
toisiaan, että elämä syntyy kuoleman kynnyksellä.
Se hirvittävä tuska, jonka hän tunsi lasten syntyessä, ääretön ilo,
kun elämä soi voiton hänelle ja heille, ovat tehneet hänet kuoleman
tuttavaksi sellaisella salaperäisellä tavalla, jota ei kukaan mies
tunne. Hänen aistinsa tietävät, että joko se on vapahdus jota ei voi
kuvata, tai voitetaan se onnen huumassa, jonka vain voi aavistaa äidin
hymyssä, kun hän ensikerran panee lapsen rinnalleen.
Mutta hän tietää, että Jens on tänään kamppaillut kuoleman kanssa. Hän
on ihaillut ja rakastanut Jensiä siksi, ettei hän koskaan ole ottanut
sitä lukuun; sen kauttahan Jens juuri oli tuo voimakas, hilpeä mies,
joka vain olemalla hänen luonaan, olemalla hänen miehensä, antoi
hänelle ihmettelevää luottamusta hänen voimaansa, samalla kuin hän,
Marie-Louise, voitti hänet heidän rakkauselämässään, karkoitti kaikkien
muiden naisten kauneuden hänen mielestään. Tänään on Jens ollut heikko,
sen hän tietää. Hänen, joka ei ole koskaan ymmärtänyt mitä sairaus
on, on ollut pakko katsoa verhon taakse, elämän salaiseen kätköön. Ja
senvuoksi tulevat he tästä lähtien tuntemaan olonsa toistensa luona
turvallisemmaksi kuin milloinkaan ennen, he ovat saaneet yhteisen
tiedon jostakin, josta he eivät puhu, itsensä vuoksi, lastensa vuoksi,
päivien ja öitten vuoksi, jotka he tulevat toistensa kanssa elämään.
Senvuoksi juuri Jensin täytyi olla yksin tänään. Senvuoksi ei
Marie-Louise olisi mennyt hänen luokseen, vaikka olisikin tietänyt,
missä hän oli. Marie-Louise tietää, että jokainen ajatus, minkä Jens on
tänään ajatellut, katkerinkin, on vienyt heidät lähemmäksi toisiaan,
koska yksi voima, elämä, ei nyt enää puolusta heidän rakkauttaan, vaan
kaksi voimaa, elämä ja kuolema.
Millä mielellä Jens palanneekin kotiin, epätoivoissaan vai tyynenä,
Marie-Louise omistaa hänet.
* * * * *
»Emmekö syö pian?» Georg on tullut saliin äitinsä kuulematta.
»Kyllä. Isä tulee kohta. Onko sinulla nälkä?»
»On, kuin sudella. Meillähän on häränpaistia päivälliseksi.»
»Mitä sinä olet puuhannut?»
Georg ei vastaa. Hän kulkee edestakaisin seuraten maton kuvioita. Siis
se on jotakin, jonka hän mielellään sanoisi äidilleen.
Marie-Louise istuutuu.
Ei, Georg ei sano mitään. Hän ei voi. Hän on rakastunut. Se tapahtui
tanssikoulussa. _Hän_ on pari vuotta Georgia vanhempi, mutta
samanpituinen. Hän on nuori neiti, jolla on hiukset sykkyrällä. Hän
käyttää hajuvettä, hänellä on rannerengas ja sormuksia. Hän tanssii
vain isojen kanssa. Hänen valkoinen puuhkansa riippuu eteisessä. Georg
on kädellään silitellyt sitä, mutta meni hämilleen aikoessaan suudella
sitä. Hän on istunut huoneessaan ja koettanut kirjoittaa runoa:
Sade hurjasti ruutua pieksää
ja puiden oksia puistaa,
kylmänä vonkuva myrsky niistä
lehdet maahan suistaa.
Sen pitemmälle hän ei päässyt. Hän sattui katsomaan ulos, oli aivan
tyyntä ja tähtikirkasta. Hän ostaa mieluummin kimpun orvokkeja ja,
pistää sen hänen merensinisen päällysvaippansa taskuun, kun muut ovat
sisällä salissa. Hänen nimensä on Emilie.