sanomalehtimiehen piti puhua hänen kanssaan tänään, milloin hän siis on
tavattavana? Ei tiedetä. Sanomalehtimies on loukkaantunut. Hän on vain
olevinaan, kyllä hän on siellä, se johtaja... silloin täytyy yrittää
hänen yksityisasuntoonsa päivällisaikaan. Ruokaa hänen kai on saatava.
Sillä välin hän voi puhella puheenjohtajan kanssa.
Rasmus on huono puhumaan telefonissa. Hän ei ole milloinkaan voinut
oppia, että hänen on puhuttava alas tuohon suppiloon. Se on niin
epämukavaa, kun on sikari suussa, ja Rasmusta miellyttää imeä
sikariansa, kun hän puhuu telefonissa jonkun kanssa... se antaa hyvää
pohtimisaikaa. Oikeata luottamusta hänellä kylläkään ei ole tähän
laitteeseen, joka on syntynyt sen jälkeen kuin hänestä tuli sivistynyt
mies.
Onko kysymyksessä jotakin, joka koskee johtajan vaihdosta
laivayhtiössä? Onko se jossakin yhteydessä tämän lakon kanssa? Sitähän
herra toimittaja kysyy? Niin, katsokaa, mitä siihen tulee... Rasmus
imee sikanaan taaksepäin nojautuneena leveässä kirjoitustuolissaan,
jalat melkein otsan tasalla... Halloo, halloo, huutaa sanomalehtimies.
Ei, sanoo Rasmus, asiahan on niin, että lakko... Halloo... niin, minä
kuulen... mehän toivomme parasta... niin, senhän me teemme...
Rasmus naurahtaa vähän, kun sanomalehtimies soittaa kiinni. Se on
kuitenkin varsin hyvä keksintö, tuo puhelin.
»Nyt siis Vinge sulattelee tuota kirjettä. Mitähän hän siihen vastaa?
Hän ei kyllä vetäydy syrjään politiikasta, hänhän tahtoo esittää suurta
osaa... niin, mutta jos hän kuitenkin ratkaisisi niinpäin, silloin on
kai hänen korskeutensa tiessään! Ja jos hän ei tee niin, otamme me siis
Johnsenin, ja hänet olen siis minä asettanut toimeen...»
Päivä kuluu. Vingen konttorissa puhellaan pulpetilta pulpetille. On
puolueita myötä ja vastaan. Lyödään vetoa: Kuka tulee ensin taloon,
Rasmus vai Vinge? Konttoripäälliköt eivät pidä pilaa sopivana. Jos
jotakin tapahtuisi, ei käy laatuun, että on omaksunut kannan, joka ei
ole yhtäpitävä yhtiön edun kanssa. Ne, jotka pitävät Vingestä, puhuvat
hänestä hillitysti kuin sairaasta. Herra prokuristi Jensen istuu
paikallaan ja tekee velvollisuutensa, hänestä on yhdentekevää, mikä
johtajan nimi on.
Vinge istuu penkillä tien vieressä, joka vie merenrannalta metsään.
Hän tietää, että nyt hänestä puhutaan. Voivatko he ottaa häneltä
hänen työnsä? Se ei ole oleva helppoa. Hän ei ole sanonut viimeistä
sanaansa. Mutta jos hän »voittaakin»? Voittaa — hänhän on menettänyt.
Hän on menettänyt myötätuntonsa ihmisiä kohtaan, valoisan ja hilpeän
työkykynsä, hänen työpäivänsä on pimentynyt. Hän, joka luuli kaikkia
ystävikseen ja jonka jokainen uusi päivä tempasi mukaansa, hän ymmärtää
nyt, että hänellä on vihamiehiä ja että hänenkin täytyy ruveta
tyrkkimään itseään eteenpäin vilinässä, aivan kuin muutkin.
Lomaa, sanoi Salting. Niin, nyt hän alkaa ymmärtää, miksi otetaan
lomaa. Kun tullaan väsyneiksi, niin väsyneiksi kuin hän nyt. Mutta
silloinhan ihminen myös on liian väsynyt levätäkseen.
Tuolla kuuluu joku tulevan juosten tietä pitkin. Vinge kuulee sen,
ennenkuin hän näkee mitään, askelet kajahtavat kovalla tiellä ja
kirkkaassa ilmassa. Sitten sukeltaa Andersen esiin. Ennenkuin Vinge
ehtii nousta, on Andersen penkin luona.
»Minä juoksin pois ennen kahvia», sanoo Andersen hengästyneenä, hän
aivan syöksee sanat suustaan, ja hänen poskensa vapisevat, »minä söin
vain paistetut munat... en ehtinyt...»
Sitten hän istuutuu, ja samassa luisuvat hänen lehtensä maahan. Vinge
ottaa koneellisesti ylös lehden, joka on pudonnut hänen jalalleen.
»Niin, niin, lehdet...» Andersen takertuu heti tarjoutuvaan aiheeseen.
»Sunnuntai-iltaisin menen vaimoni kanssa kernaasti kahvilaan ja me
luemme kaikki sanomat ja kuvitetut lehdet, ulkomaalaisetkin, vaimoni
osaa kieliä, myös ranskaa...»
Vinge on luonut katseen lehteen, joka hänellä on kädessään, eikä näe
että Andersen itkee, kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan, ja hän
ikäänkuin nielee sanat. Kun Vinge edelleenkin on omissaan, tarttuu
Andersenkin lehtikääröön.
»Näissä lehdissä on niin paljon... ne tietävät kaiken. Mistä niillä
oikeastaan on tietonsa? Saattaisi luulla, että tämänkin penkin alla
makaa sanomalehtimies, eikö niin? Ja huomenna luetaan, että tässä me
istuimme... ja nimet ovat mainittuina... minunkin nimeni... huomisessa
lehdessä...»
Hän istuu mutisten. Sitten hän hypähtää pystyyn, tarttuu Vingen käteen
ja pudistaa sitä kiivaasti:
»Jääkää hyvästi, herra johtaja Vinge, minun täytyy livistää nyt, kello
on jo yli kaksitoista, ja minun on mentävä metsään. Kiitos siitä,
että olette ollut niin ystävällinen minulle... minä toivotan teille
miellyttävää kävelyä... tehän teette kävelyn, ennenkuin lähdette
kotiin, eikö niin? Te olette onnellinen mies, herra johtaja, niin, niin
olette...» Andersen pudistaa kerran toisensa jälkeen Vingen kättä,
»mutta nyt minun täytyy lähteä luotanne...»
Andersen lähtee juosten, hän kääntyy metsään ja katoaa, lehtensä hän
jättää lojumaan maahan.
»Hänhän itki», sanoo Vinge itsekseen. »Mikä häntä vaivasi? Oliko hän
päissään? Ei. Mutta hän itki.» Vingen pitäisi mielestään seurata häntä,
mutta hänellä ei ole tarmoa siihen. Mitä häntä sitäpaitsi liikuttaa,
että vieras ihminen itkee? Mitä liikuttavat häntä pikku Andersenin
surut?
* * * * *
Marie-Louise tietää varsin hyvin, että hänen miehensä on lähtenyt
jonnekin ja missä mielentilassa hän on sen tehnyt. Tohtori Salting on
ollut hänen luonaan, ja hän on soittanut konttoriin ja saanut tietää,
että johtajaa ei odoteta sinne enää tänään.
Salting tuli ontuen, hän melkein laahasi ruumiinsa kaikkia portaita
ylös, niin että kaide kitisi. Marie-Louise pyytää häntä istuutumaan ja
sanoo hymyillen:
»Mitä te haluatte, herra tohtori? Meitä ei vaivaa mikään tässä talossa.»
Salting istuu ja katselee häntä vähän huohottaessaan ja etsiessään
jalalleen asentoa.
Hän katselee myös ympärilleen, isoa, valoisaa huonetta, vetää luokseen
kukkamaljakon, katselee sitten taas Marie-Louisea, puistaa päätään ja
sanoo:
»Nämä ruusut muistuttavat teitä. Enkö minä saisi tulla tänne
tunnin ajaksi joka aamupäivä? Jens on oikeassa... minun luonani on
tympäisevää.»
Ja sitten hän muitta mutkitta kertoo Vingen käynnistä hänen luonaan
eilen illalla.
Hän selittää kaiken tarkkaan. Hän on tietämättään ottanut Marie-Louisen
kädet omiensa väliin ja taputtaa niitä kaiken aikaa. Marie-Louise istuu
katsellen jäykästi eteensä, hänen silmänsä ovat ilmeettömät, mutta
luomet vapisevat ja ovat läpikuultavat.
»Minä sanoin Jensille, ettei hän sanoisi mitään tästä teille. Niin,
sillä minä tahdoin tehdä sen itse, silloin saisitte kunnollisen
lääkärinselityksen samalla. Ja sitten minä — olen lähettänyt hänet
ulos metsään tänään ihan yksinään, jotta hän selvittäisi asiat
itselleen. Ja kun hän nyt tulee kotiin, on teidän vuoronne. Silloin
tulee teidän tehtävänne. Sillä Jenshän on onnellinen mies, kun hänellä
tällä hetkellä on sellainen vaimo kuin te. Ymmärrättehän: te olette
hänen lääkkeensä, ja teidän avullanne hän voi elää monta hyvää vuotta
teidän molempien iloksi. Tämän hänen kotinsa pitää antaa hänelle hänen
ruumiinsa kaipaamaa lepoa, mutta minä myönnän, ettei se tule käymään
helposti... ei edes teiltä. Itkekää toki ennemmin kuin istutte tuolla
tavoin. Mutta nyt minä menen tieheni, sillä teille ei ole mieleen, että
minä olen tässä katsomassa.»
Ja hän kumartuu Marie-Louisen käsien yli ja suutelee niitä... hämillään
ja kömpelösti niin että mäiskähtää, ja hän pudistaa vähän päätään kuin
saisi havaita oman rumuutensa ja kömpelyytensä, pinnistäytyy ylös
tuolista ja kompuroi ulos ovesta.
Marie-Louise saa tuskin sanaa suustaan, mutta kun hän on sulkenut
eteisen oven Saltingin jälkeen, menee hän jäykin askelin saliin ja
astuu akkunan ääreen. Hän seisoo siinä melkein liian suorana, hän
ponnistaa kaikki voimansa ollakseen antamatta myöten, hänen on vilu
aina sydämeen saakka. Jens poloinen! Onko se totta... oletko sinä
todellakin aivan yksin nyt ajatellen kaikkea tuota?
Hän soittaa konttoriin ja saa tiedon. Ja hetkeksi leimahtaa närkästys
hänen mielessään siitä, ettei Jens ole uskonut huoliaan hänelle. Mutta
syyhän on tohtorin. Viekas ihminen seisoo hänen ja Jensin välillä,
täynnä hyviä sanoja, niin, ja ystävällisiä ajatuksia... hän katselee
käsiään, joita Salting on suudellut isolla suullaan... mutta nyt,
nyt pitäisi hänen olla Jensin luona, kun tämä taivaltaa ties missä
metsässä tai maantiellä. Eihän Jens ensinkään ymmärrä sellaista.
Monta vuotta, sanoi Salting, monta vuotta on heillä vielä jäljellä.
Niin, mutta jonkun tuntemattoman armosta... he eivät enää voi tuhlata
päiviään, kuten ovat tehneet... miksi he siis eivät ole yhdessä, miksi
he puhuivat toisilleen tuolla tavoin eilen illalla, kuin heillä olisi
iäisyys edessään ja kuin he kernaasti voisivat vähän torailla?
Koko keskustelu on niin ilmielävänä hänen mielessään. Hän muistaa mitä
hän sanoi Svendsen-vanhuksesta... miksi hän niin teki? Olihan hän
oikeassa, sen hän tietää, mutta miksi sanoa se juuri sillä hetkellä.
Silloin ei Jens eikä hän itsekään tietänyt, että Jens oli sairas... ei
sairas, sanoi Salting, ei sillä tavoin... mutta kuitenkin. Kaikkihan
johtui siitä, että Jens niin rajusti kävi tuon toisen kimppuun...
Johnsenin, niin, hän...!
Marie-Louisen suupieliin tulee kova ilme. Hänen huulensa ovat kapeat ja
valkoiset, hän on ankara itselleen tällä hetkellä. Hän on puolustanut
Johnsenia Jensiä vastaan. Nyt hänen siis on puolustettava Jensiä
Johnsenia vastaan. Hän ei tahdo suostua siihen, että hänen miestään
kohdellaan sillä tavoin. Hän menee Johnsenin luo ja sanoo sen. Nyt
heti. Kun Jens tulee kotiin, ei heidän välillään ole oleva enää mitään.
Hän ei ajattele mitä hänen on sanottava Johnsenille. Hän menee ilman
muuta Johnsenin konttoriin, astuu hänen ovestaan sisään, ja Johnsen
hypähtää hämmentyneenä pystyyn. Mitä merkitsee tämä käynti? Onko heidät
nähty tuona päivänä, ja onko jotakin rettelöä miehen kanssa? Rouva
muuten ei näytäkään niin nuorelta tänään...
Marie-Louise menee hänen luokseen ja ojentaa hänelle kätensä, ja nyt
hän äkkiä tietää mitä hän tahtoo ja mitä hänen pitää sanoa. Nyt hän on
aivan tyyni. Hän ei hetkeäkään ajattele, että hän on täällä vieraassa
paikassa, hän ajattelee vain Jensiä ja sitä, että Salting on sanonut
hänelle, että nyt on hänen vuoronsa.
»Teillä on jotakin tekeillä minun miestäni vastaan», hän sanoo, »minä
tiedän sen, ja hän tietää sen. Hän ei tiedä, että minä teen tämän
nyt, mutta sanon sen kyllä hänelle. Teidän pitää antaa Jensin tehdä
työtä aikansa. Hän on sen ansainnut. Ja teidän on tehtävä se myös
itsenne tähden. Muuten te kadutte sitä kerran. Minä saatan hyvin sanoa
sen teille, sillä minä olen pitänyt teistä... silloin kerran, kun te
juoksitte, jos muistatte sen, ja te kyllä muistatte. Mieheni tarvitsee
nyt rauhaa, ja sen minä annan hänelle. Mutta teidän pitää auttaa
minua, ja sen te voitte varsin hyvin tehdä, te ette tule siitä sen
huonommaksi, ette omissa silmissänne ettekä minun. Te olette tarmokas
mies, tiedän sen, eikä teidän tarvitse tunkea tieltänne Jensiä, olette
muutenkin kyllin varma siitä paikasta, ja minä lupaan teille, että
mieheni on kerran tuleva luoksenne ja itse vievä teidät siihen, ja se
on tuova teille enemmän iloa.»
Hän katselee Johnsenia valoisalla katseellaan, hänen eloisat kasvonsa,
joista loistaa yhtäaikaa lempeys ja ankaruus, ovat kokonaan kääntyneet
Johnsenia kohti, hänen äänensä tunkee väreillen Johnsenin läpi... miksi
tulee hän ajatelleeksi äitiään, joka kuoli hänen ollessaan aivan pieni?
Niin, seisoohan hän nyt tässä kuin poika, joka on tehnyt jotakin väärää
ja nyt vapauttaa itsensä siitä tunnustamalla sen... hän on tavannut
jotakin, minkä olemassaolosta hän ei tietänyt, jotakin, mitä kukaan
nainen ei ole ennen osoittanut hänelle; hän ymmärtää, että Jens Vinge
ei ole vain mies, joka omaa aseman, minkä hän kernaasti itse haluaa,
vaan että hänellä on takanaan koti, kaunis ja urhoollinen nainen, jonka
kohtalo hän on. Hän ei tiedä mitä sanoa, sillä meidän sanamme eivät ole
luodut mitään sellaista varten, se kuuluu äänettömyyteemme; hän saattaa
vain sanoa:
»Kyllä.»
Ja hän tuntee uudelleen Marie-Louisen käden omansa ympärillä...
sitten hän on mennyt, ja Johnsen hapuilee käsillään amerikkalaista
kirjoituspöytäänsä, saa kiinni työntökannen kouruista ja antaa sormensa
hitaasti liukua kourusta kouruun kuin vakuuttautuakseen siitä, että hän
todellakin seisoo tässä eikä ole uneksinut kaikkea...
Rasmus Repo tapaa häneltä kirjeen tullessaan kotiin ajoretkeltään.
Johnsen ilmoittaa vallan lyhyesti, että hän ei halua muuttaa asemaansa
siinä yhtiössä, jota hänellä nyt on kunnia johtaa.
Rasmus imeksii sikariaan. »Mikä miestä vaivaa?» ajattelee hän. »On
paras antaa hänen vähän tointua. Parin päivän perästä puhumme sitten
hänen kanssaan kahden kesken.»
* * * * *
Mitä se Vingeä liikuttaa, että pieni mies juoksee metsässä itkien?
Mutta hän ei kuitenkaan voi olla sitä ajattelematta, ja hän nousee
penkiltä ja käy samaa tietä kuin Andersen. Mutta kun hän jonkin
matkan kuljettuaan ei saa tätä näkyviinsä, poikkeaa hän umpimähkään
metsäpolulle, missä on puita niin tiheässä, että ne melkein sulkevat
häneltä tien.
Vinge ei ole milloinkaan sietänyt käydä metsässä yksin. Hänen hermonsa
eivät siihen sovi. Hän voi kernaasti nauraa itselleen. Mutta seikka on
nyt kerran se, että häntä alkaa peloittaa. Kaikki nämä tuntemattomat
äänet tekevät hänet araksi. Vinge on tottunut melskeeseen konttorinsa
ympärillä ja voi suorastaan nauttia, kun rautakiskoilla täyteen
kuormitetut työvankkurit kolisevat kiireesti pitkin katua tai kun
palokunta lähtee kokonaisuudessaan liikkeelle. Mutta kun mustarastas
näkymättömänä hiipii kuihtuneen lehden yli hänen takanaan tai jokin
lintu äkkiä lepattaa oksien välissä, hätkähtää hän ja huomaa, että
hänen kasvonihonsa kiristyy. Ja tuossa luikertaa vaskikäärme tien yli
aivan hänen jalkainsa edessä, hän oli vähällä polkea sitä... hän astuu
ensin askelen taaksepäin, sitten hänen täytyy hymyillä käärmeraukalle,
joka vainuaa vaaraa, nostaa päätään ja liikuttaa kieltänsä. Sitten
se luikertaa eteenpäin ja luisuu alas ojaan melkein kuulumattomasti
kahisten, ja Vinge seisoo hetken tuijottamassa tähän kasvinvanojen,
lehtien, köynnösten ja kuihtuneiden lehvien myllerrykseen. Hän näkee
hyönteisiä, joiden nimiä hän ei tunne, on kuin kukin korsi eläisi omaa
elämäänsä; tuossa tulee mehiläinen, Vinge seuraa sitä silmillään, ja
vaistomaisesti hän pidättää hengitystään, kuin olisi tässä jokin, jota
hän ei tahdo häiritä. Pieni aarniometsä umpeenkasvaneine polkuineen
valtavien takiaisenlehtien alla, täynnä villejä eläimiä maassa ja
runkojen välissä, ja hämähäkki kutoo verkkoaan rungosta runkoon ja on
vihdoin käärivä koko maailman pehmeään, petolliseen ansaansa, joka
surmaa äänettömästi. Niin hiljaa kuin mahdollista Vinge laskeutuu
ojanreunalle, hänen täytyy nähdä, minne tuo pieni hämähäkki aikoo...
onnistuuko sen kiinnittää lankansa tuohon köynnökseen? Niin, nyt se
on siinä... Hän tahtoo nähdä kärpäsen lentävän verkkoon... hän tuntee
jotakin outoa tuoksua... kaikki tämä on hänelle outoa. Täällä on kaikki
niin ihmeen rauhallista... on kuin hautajaisissa, joissa laulettiin
virsi, jonka hän muistaa lapsuudestaan... vanhan sävelen... kas nyt
kömpii kovakuoriainen tuolle takiaiselle...
Hän kumartuu hitaasti eteenpäin, ja samassa hän tuntee kivun salpaavan
hengityksen... ei pahasti, ei mitään kohtausta, mutta siinä se on,
hän muistaa sen... ei tahdo... täytyy kuitenkin... ja vastahakoisesti
pistää hän käden taskuunsa; kyllä, siellä on pieni pullo.
Ja nyt hän vihdoinkin tietää, miksi hän istuu tässä. Kaikki tuo
muu, mitä hän tänään on ajatellut, on ollut vain tekosyytä, jotta
hän pääsisi siitä, mikä itse asiassa on kaiken aikaa vaaninut hänen
mielessään. Hän muistaa nyt joka sanan, minkä Salting lausui eilen
illalla, ja ne kerääntyvät kaikki yhden seikan ympärille: kuolema. Se
oli kaiken sen selvä, lyhyt sisällys, mitä Salting saattoi hänelle
sanoa. Hänen vammansa ei ole vaarallinen. Ei tietenkään. Se ei ole
muuta kuin mitä useimmat kokevat hänen iässään. Ei, tietenkään ei.
Mutta se on siis siinä, sitä ei saa selitetyksi olemattomaksi. Hänen
tietämättään on hänen elämänsä edennyt noususta laskuun. Kohti kuolemaa.
Muut hänen ikäisensä ovat kaikki siitä tietoisia. Valdemar kirjoittelee
runoja siitä! Hän rakastaa kuolemaa, hän ajattelee sitä, ja sitten hän
kirjoittaa siitä runon. Salting lueskelee pohjoisnaparetkikunnasta ja
ajattelee omaa kuolemaansa, puhuu siitä kuin luonnollisesta asiasta.
Tosissaanko he sitä tarkoittavat? Eikö se ole valhetta ja teeskentelyä?
No niin, toinenhan on runoilija, ja toinen istuu yksinään autiossa
huoneessaan, heillä on siis aikaa siihen. Mutta hän, hän on mies, joka
tuntee päivien arvon, hänen päämääränsä on itsessään siinä työssä, joka
tulee hänen osalleen, hänellä ei ole aikaa ajatella mitään sellaista.
Siinä he tulevat hänen luokseen kertoillen hänelle kuolemasta säkeissä
ja proosassa... omituista, kyllä sen piti sattua juuri nyt, niin
että hän ei voi olla sitä ajattelematta. Onko se sattuma? Onko sekin
sattumaa, että hän meni liiallisuuksiin johtokunnan kokouksessa taanoin
ja antoi Rasmukselle aihetta kirjoittaa kirjeen? Vinge tuntee, ettei
mikään ole satunnaista. Valdemar ja Salting ovat samanikäisiä kuin
hän, he ovat päässeet askelen pitemmälle ymmärtämyksessä kuin hän, ja
sen hetken täytyi tulla, jolloin heidän sanansa tunkeutuivat häneen
ja juurtuivat. Senvuoksi hän on sitä aavistamatta ollut hermostunut,
niin että he saivat hänet ansaan, nuo muut, jotka vain ajavat omaansa;
kuolema siinä liikahti ja taudinvaippaan verhoutuneena lausui heille:
tehkää hyvin, herrat, nyt on teidän hetkenne!
Vinge on ajatuksissaan istuen lyönyt kepillään ojan reunaa, yhä
kovemmin, tietämättään. Nyt hän tulee tietoiseksi siitä, että hän
tekee niin. Tässä hän istuu. Metsässä. Yksin. Tänne ulos ajettuna. Hän
puristaa keppiä ja lyö kaikella voimallaan nokkospehkoon, joka taittuu.
Ei, hän ei tahdo! Tämähän on mielettömyyttä, tämä. Sairas — hänkö
sairas? Hän ei voi olla sairas, se ei sovi hänelle. Mitä hän tekee
elämässä, jos hän on sairas ja vaivainen? Olla lomalla, sanoo Salting.
Lorua! Lorua... niin, lapsille ja kurjimuksille... ja niille raukoille,
joilla ei muuta ole... ja jotka eivät uskalla kuolla.
Hän huomaa äkkiä hiljaisuuden. Hän kuulee puiden humajavan. Oksa
murtuu. Hänen korvissaan suhisee. Hän hypähtää pystyyn. Koko hänen
ruumiinsa vapisee. Hän luulee palelevansa. Hän tahtoo juosta. Hän
tahtoo tuntea veren käynnin valtimoissaan.
Vinge juoksee metsän läpi. Hän ei aavista minne. Eteenpäin polkua
pitkin, jotkin oksat lyövät hänen kasvojaan vasten, on ihanaa
tuntea tuo pieni kipu. Eteenpäin hän tahtoo. Eikä hän tahdo
olla sairas. Hän ei hellitä. Hän tahtoo tehdä työtä, kunnes hän
suistuu kirjoitustuolista... mieluummin niin kuin sairastaa. Käydä
hoitelemassa itseään. Nähdä lasten istuvan arasti isää katselemassa. Ja
Marie-Louise! Hänkö sitten hoivailisi häntä? Eikä hän enää olisikaan
Marie-Louisen mies. Eikö hän enää voisi heittäytyä hänen eteensä,
tarttua hänen ihanaan ruumiiseensa, ottaa hänet käsivarsilleen? Hän
muistaa ajomatkan, jolloin he istuivat kuin kaksi nuorikkoa, jotka
ensikerran kokevat rakastavansa toisiaan... ja sitten kun he olivat
juhlassa ja vilkaisivat toisiinsa keskellä kaikkia muita ja kohtasivat
toisensa salaisessa, voitonriemuisessa ymmärtämyksessä... Marie-Louise,
onko tuo kaikki nyt ohi? Eikö jäljellä ole enää mitään muuta kuin
purkautuminen, tuska?
Vinge juoksee läpi metsän, eteenpäin, yhä syvemmälle, hän noudattaa
tietämättään jotakin polkua, ei näe ensinkään runkoja, kuulee vain
veren suhisevan korvissaan. Hän tietää varsin hyvin, ettei hän voi
sietää tätä. Hänen rintaansa kouristaa, kuin hän painisi jonkun
voimakkaan kanssa... niin, tulkoon sitten mieluummin kuolema samalla!
Lääke, sanoi Salting. Kolme tippaa. Tai koko pullo...
Miksi hän sanoi niin? Eikö se ollut neuvo? Mieluummin niin kuin istua
lääkepullo edessään ja odottaa seuraavaa lääkkeenoton hetkeä. Vanhoja
muistoja hänen vanhempiensa viimeisistä ajoista nousee hänen mieleensä.
Vanhukset! Kun hänen isänsä kadotti muistinsa eikä voinut kuulla,
mutta horjui kuitenkin yhä edelleen kirjoituspöytänsä ääreen ja istui
siinä, hän, joka oli ollut niin toimelias, ja tuijotti puhelimeen,
joka ei koskaan soinut, tai tempasi kuulotorven käteensä, koska hän
luuli kuulleensa soiton, ja änkytti hallootaan, eikä voinut kuulla
puhelinneidin vastausta. Ja hänen äitinsä... joka makasi kuoleman
kielissä monta päivää... ja muut hiipivät huoneissa ja ajattelivat
kaikessa surussaan vain: jospa se olisi ohitse...
Vieläkö hän juoksee? Vai onko hän heittäytynyt maahan? Itkeekö hän vai
huutaako hän siihen huminaan, joka kohisee metsän läpi? Onko päivä
vai onko jo hämärtynyt? Sitä hän ei tiedä. Hän ei tiedä, että hän
harhailee runkojen välissä, hoippuu kuin päihtynyt, törmäilee puihin
ja kompastelee. Hän ei tiedä, että hän puristaa keppiään ja lyö sillä
kaikille tahoille... nyt se sattuu pensaaseen... ja nyt puuhun, niin
että hän tuntee sen kädessään... nyt johonkin pehmeään, joka makaa
maassa.
Tämä odottamaton aistimus saa hänet hillitsemään itsensä, hänen
jalkansa töytäisee jotakin, hän on taas vähällä kompastua, sitten hän
ojentaa kätensä ja hapuilee jotakin edessään, joka tuntuu hänestä
tutulta... hän on saanut hatun käteensä... hän pysähtyy... näkee mikä
siinä maassa makaa, ja huutaa tietämättään.
* * * * *
Siinä makaa pikku Andersen. Päänsä hän on pistänyt pensaaseen ja
työntänyt jalkansa suoraksi kuin ihminen, joka nukkuu selällään.
Vinge pudistelee häntä, mutta Andersen ei liikahda. Pensaasta kuuluu
kuihtuneiden lehtien kahinaa, Andersenin pää kallistuu hitaasti
sivulle. Vinge taivuttaa oksat syrjään ja näkee heti, että hän on
kuollut. Kasvot sinertävät, suupielissä on vähän vaahtoa, joka hitaasti
pisaroi alas leualle. Mutta ilme on tyyni unen ilme. Pieni pullo on
ruumiin vieressä. Vinge kumartuu alas nähdäkseen mitä se on, silloin
hän huomaa, että Andersenilla on kirje oikeassa kädessään, sormet
ovat koukistuneet kiinni yhteen kulmaan, paperi täytyy irroittaa
pienellä nykäyksellä. Siinä on harjaantuneella konttori tyylillä
päällekirjoitus, joka Andersenin on täytynyt kirjoittaa, ennenkuin hän
lähti kotoa: S.H.T., rouva Fernanda Andersen, Amagerbrogade...
Vinge katsoo ympärilleen. Andersen on valinnut metsän ulkoneman. Talo
häämöttää rinteen toisella puolen. Andersen tahtoi olla varma siitä,
että hänet löydettäisiin. Ja nyt siis Vinge oli hänet löytänyt.
Itsemurha! Sitä on siis Andersen aikonut aina siitä hetkestä saakka,
kun hän syöksyi vaunuun. Hänellä on ollut murhe, sitten hän selvitti
asian omin neuvoin. Herra Jumala — ja liput tämäniltaiseen konserttiin,
jotka hän näytti Vingelle. Aina viimeiseen saakka hän tahtoi kuvitella,
että rattaat pyörivät kuin tavallista.