näkee, kuinka pojan mieli on työssä. Hänen kasvonsa punoittavat,
kätensä hän on työntänyt takkinsa taskuihin. Nyt tahtoo Marie-Louise
koetella häntä. Hän tarttuu ompelukseensa. Ei, Georg ei puhu mitään.
Marie-Louise hymyilee. Hänellä alkaa siis olla salaisuuksia äitinsä
edessä. Onko poika kenties rakastunut? Kutsuuko elämä häntä?
Georg on äkkiä tullut liian isoksi leikkiäkseen. Annette tulee saliin
nukkehuviloineen, nyt on parveke taas irtaantunut, Georghan korjaa sen,
se on huvittanut häntä ennen, isä auttoi häntä. Mutta hän ei tahdo.
Silloin sanoo Marie-Louise:
»Tietysti sinä tahdot. Juokse hakemaan vasara ja nauloja; tuo tänne
huvilasi, Annette.»
He panevat sen pöydälle ja alkavat naputtaa.
»Sade hurjasti ruutua pieksää»... lausuilee Georg itsekseen.
Marie-Louise antaa hyviä neuvoja, Annette on tarpeeton, hän pistäytyy
hetkeksi ruokasaliin, kuuluu lasin helähdys.
»Mitä sinä teet, Annette?» huutaa Marie-Louise. »Kas niin, Georg, älä
nyt lyö vinoon.»
»En mitään», sanoo Annette toisesta huoneesta ja tulee nopeasti saliin,
missä hän seisoo kädet selän takana katsomassa, kuinka toiset puuhaavat.
»Minä luulen, että isä tekee sen paremmin kuin te», sanoo hän.
»Sitäpaitsi tulevat nuket pian muuttamaan kaupunkiin.»
* * * * *
Vinge seisoo talonsa edessä. Hän on kävellyt niin kiivaasti, että
hän vaistomaisesti pysähtyy tyyntyäkseen. Hän näkee, että salissa on
sytytetty lamppu, se vaikuttaa häneen niin, että kaikki mitä hän on
aikonut sanoa Marie-Louiselle, äkkiä on hävinnyt hänen mielestään. Hän
tahtoo nyt vain päästä hänen luokseen, sitten luontukoon muu miten
hyvänsä. Hän pistää avaimen eteisen oveen, kuin palaisi kotiin pitkältä
matkalta, selvästi tietoisena siitä, että hän tekee tämän liikkeen,
joka tavallisesti on aivan koneellinen. Hän pakottautuu menemään
huoneeseensa tapansa mukaan, astuu kirjoituspöydän ääreen, sytyttää
lampun, näkee muutamia kirjeitä saapuneen, mutta ei lue niitä.
»Isä on tullut, juokse sanomaan, että saa tuoda ruoan sisään», sanoo
Marie-Louise Annettelle; »pitele nyt kiinni, Georg, niin minä isken».
Samassa Vinge avaa oven.
»Päivää», sanoo Marie-Louise nukkehuvilan yli kumartuneena, »me
korjaamme tätä».
»Päivää», Vinge menee heitä vastaan, pysähtyy puolimatkassa, katselee
ympärilleen. Annette tulee juosten ruokasalista häntä vastaan.
»Katsos», sanoo hän ja tekee voltin, »sen me opimme neiti
Ludvigsenilta».
Marie-Louise nostaa silmänsä, kaikki nauravat.
»Tulkaa nyt», Marie-Louise panee vasaran syrjään, »meillä on kaikilla
nälkä, Georgilla eniten».
He menevät ruokasaliin. He alkavat syödä. Kun Vinge aikoo kaataa juomaa
lasiinsa, huomaa hän, että lasissa on pieni nukkekaapin kukkaruukku ja
siinä kangaskukka.
»Se on minulta», sanoo Annette. »Se on onnenruukku. Neiti Ludvigsen on
myös saanut sellaisen.»
»Kiitos», sanoo Vinge ja asettaa kukan eteensä. Samassa hänen ja
Marie-Louisen silmät kohtaavat toisensa. Hänhän tietää sen, ajattelee
Vinge mielessään.
»Isä», sanoo Georg, »kun sinä pidät tuon puheen valtuustossa, enkö
silloin minä ja muutamat toverini voi tulla kuulemaan sitä?»
»Niin mutta, Georg, minä en luule, että siitä puheesta tulee mitään,
sillä» — Vinge kääntyy Marie-Louisen puoleen, ja hänen äänensä värähtää
vähän, niin että vain Marie-Louise kuulee sen, — »minusta se ei ole
miksikään hyödyksi, kun kuitenkin on määrätty, kuinka käy — ja niin
on laita. Minä vetäydyn pois kaikesta siitä, sitä minä olen tänään
tuuminut.»
Marie-Louise katsoo häneen ja nyökäyttää päätään.
»Niin, se sinun pitäisi tehdä.» Ja yhä katsoen Vingeen: »Tohtori
Salting oli muuten tänään täällä. Hän ontuu pahasti, mutta hän pääsee
kuitenkin perille, tuo kiltti vanha herra.»
Marie-Louise tietää kaiken. Hän sanoo minulle tämän, koska hän tietää,
että minä en voi sanoa hänelle sitä nyt, en tuolla tavoin, ja kuitenkin
pitää hänen tietää se.
»Niin», sanoo Vinge ääneen, ja heidän silmänsä kohtaavat taas toisensa,
»hän on viisas mies. Mutta hänen luonaan on kauhean ikävää.»
Silloin Marie-Louise tietää, että Jens on ymmärtänyt hänet.
He nousevat pöydästä. Georg menee lukemaan englanninläksyään. Annette
juoksee edestakaisin ruokasalin ja salin välillä ja laulaa.
Marie-Louise ja Vinge seisovat salissa. Vinge on ollut matkalla
huoneeseensa, sitten hän äkkiä pysähtyy. Marie-Louise tulee hänen
luokseen. Hänkö levittää käsivartensa miestään kohti? Vai mieskö on
ottanut hänet ja painanut päänsä hänen olkaansa vastaan? Niin he
seisovat hetken, Marie-Louise silittää Vingen tukkaa, on kuin Vinge
aikoisi purskahtaa itkuun, mutta hän hillitsee sen.
Sitten hän kohottaa päänsä ja katsoo Marie-Louiseen:
»Sinä... sinä...», sanoo hän ja hymyilee, mutta hänen äänensä vapisee,
»sinä olet minun vaimoni... olethan? Ja minä rakastan sinua... siinä on
koko viisaus.»
Minä olen kirjoittanut Jens Vingen kohtalosta. Siitä tuli yhtä paljon
kirja hänen kauniista vaimostaan... onnellinen mies!