hyvin. Hän nousee, menee sitten Vingen luo ja panee kätensä hänen
olalleen.
»Sehän se on kirottua teissä voimaihmisissä, jotka ette ole koskaan
olleet sairaita, että se koskee teihin niin kovasti. Ja olette niin
tietämättömiä omasta ruumiistanne, Herra Jumala, eihän rakennus
ikuisesti pysy pystyssä. Huomaamatta se vanhenee, kunnes kaikki sen
kerran näkevät. Sinä olet talo, joka nyt on seisonut viisikymmentä
vuotta kaikille säille alttiina, ja kova kenkien kopina on käynyt
portaissa ja huoneissa. Semmoinen kuluttaa. Tee se selväksi itsellesi
ja aseta olosi sen mukaan, kuten olen sanonut. Äläkä nyt mene kotiin
tekemään vaimoasi levottomaksi. Mene metsään huomenna ajattelemaan
sitä... lupaa se minulle. Minun on tapana käyttää tuota Helsingörin
metsää sekä onnetonta rakkautta että sinun vammaasi vastaan, kun minä
huomasin sen itsessäni. Ja jos kivut tulisivat, niin ota tätä.»
Salting istuutuu kirjoittamaan reseptin.
»Kolme — viisi tippaa kerrallaan, jos tahdot tulla paremmaksi. Pullo
suun eteen, jos tahdot päästä kaikesta kerrassaan.»
Hän hymyilee, kuten hänen on tapana hymyillä lapsille, joiden on
otettava mikstuuraa.
»Kas niin, Vinge, älä nyt istu noin. Ei sinussa ole muuta vikaa kuin
että sinä olet täyttänyt viisikymmentä vuotta. Yritä panna vuodet
menemään takaperin, jos voit. Minä olen nyt asettanut oloni niin,
että pian voin ottaa lomaa. Minä harjoittelen tässä kuluttamaan aikaa
lukemisella.»
»Mitä sinä luet?» kysyy Vinge koneellisesti ja tietää tuskin mitä hän
kysyy.
»Niin», sanoo Salting, »puhukaamme _siitä_. Minä en lue, minä elän. Se
on aivan tavaton kirja, eräs noista pohjoisnaparetkistä, joita minä
aina olen pitänyt hupsuna urheiluna... no, sattumalta sain kirjan
käteeni ja nyt minä olen muuttanut käsitystä. Tykkänään!»
Hän kohottautuu tuolissaan tukemalla pitkiä käsivarsiaan istuinta
vastaan, irvistää ja taivuttaa ruumistaan vähän eteenpäin, kuin aikoisi
puskusille.
»Ruho on hellänä tässä istumisesta. Se kohottaa vaikutusta.»
Ja ilman muuta hän rupeaa kertomaan, koska hänellä on sisäinen tarve
— hänhän on istunut tässä monta päivää ilman muuta puhekumppania kuin
Alexandra, jonka harrastus rajoittuu kortteliin.
»Me uurastamme ja raadamme, ymmärrätkö, tunnin toisensa jälkeen. Koirat
ovat lopen uupuneet, me vedämme itse, valjaat syöpyvät ruumiiseen,
ruoka loppuu, me syömme viimeisen koiran, pimeys painostaa yhä
pahemmin, me tunnemme kohta kuolevamme ja ponnistelemme kohti perikatoa
päivät ja yöt. Miksi me teemme niin? Miksi me olemme eläneet?»
Salting antaa käden raskaasti pudota kirjalle.
»He ovat tulleet sinne kauas vain kuollakseen. Sitä ei sanota kirjassa,
mutta se on kaiken takana. Tunteakseen kuoleman tulevan pakkasena ja
yksinäisyytenä. Nyt minä ymmärrän, että noiden ihmisten täytyi päästä
sinne ylös yhä uudestaan. Kuin olisimme aina tietäneet, että tämä
pakkanen ja yksinäisyys piilee elämän takana, työn ja rakkauden ja
ystävyyden takana, ja nyt me vihdoinkin tahdomme nähdä sen edessämme
ja tarttua siihen, omistaa sen... kaiken tuon, mitä me kartamme ja
työnnämme luotamme... ei, tässä on tosi edessä, me tahdomme nähdä tuon
kuoleman... tule siis, tuhat tulimmaista, nythän me olemme täällä,
ja me pinnistämme eteenpäin ja luisumme huomaamatta taaksepäin ja
kompastelemme... ja tulemme niin uupuneiksi, että ainoa onni on
nukkua... minä lainaan sinulle kirjan kun olen lukenut sen loppuun.»
Vinge on noussut. Hän ei tahdo kauemmin olla täällä. Hänen täytyy olla
yksin. Hän ymmärtää yhä paremmin, mitä Salting on sanonut hänestä. Hän
on sairas. Hänellä on resepti taskussa... kolme tippaa kerrallaan... ja
hänen ei pidä puhua siitä Marie-Louiselle...
Salting puristaa hänen kättään ja saattaa hänet ulos portaille saakka
ja huutaa hänen jälkeensä:
»Hyvästi, sinä. Huomenna metsään! Ja tänne sinun ei tuon seikan vuoksi
tarvitse kiivetä vielä kahteenkymmeneen vuoteen.»
Kun Salting palaa taas huoneeseensa, seisahtuu hän hetkeksi keppiinsä
nojaten:
»Niin, mies poloinen! Niin se tuntuu meistä — alussa!»
III.
Kasööri Andersen on kavaltanut kassasta viiden vuoden ajan. Hän nauttii
luottamusta, senvuoksi sitä ei ole huomattu ennen kuin nyt, jolloin hän
joutuu loukkuun pelkän sattuman, laiminlyönnin kautta, mikä oikeastaan
on hänen vaimonsa syy, koska tämä viime vuoden kuluessa on tehnyt
hänet niin sekapäiseksi. Hänellä suorastaan ei ole henkisiä voimia
kylläksi jatkaakseen nerokkaasti suunniteltua kirjanpitoaan, ja eilen
sai vihdoin tarkastaja, tuo teoreettisesti koulittu idiootti, asiasta
vainua, tänään se keksitään suunnilleen kello kaksitoista.
Silloin on vihdoinkin selviävä, kuinka Andersen vaimoineen on voinut
viettää moista elämää — teattereissa, ravintoloissa, kesäisin
Marienlystissä. Ihmiset saavat tietää, että Andersenin konttorissaan
kertoma tarina rouva Andersenin Ranskassa eläneestä sedästä, joka
kuoli ja jätti kaikki rahansa hänelle, on valetta alusta loppuun, ja
pahinta kaikesta: rouva Andersen saa tietää, että juttu, jonka Andersen
on kertonut hänelle aina heidän kihlausajastaan saakka Andersenin
muka johtavasta asemasta liikkeessä ja osuudesta voittoon, sekin on
valetta alusta loppuun; vaimo ja anoppi tulevat raivoihinsa, ja sitä ei
Andersen jaksa kantaa.
Vaimonsa tähdenhän hän on kaiken tehnyt. Vaimo on maailmannainen
ja hyvästä perheestä, Andersen on rakastanut häntä juuri siksi,
että hän on niin hieno ja että hänen tottumuksensa ovat peräisin
aivan toisenlaisesta ympäristöstä kuin hänen omansa. Herra Jumala,
Andersenhan on vaatimaton mies, hänen pienet silmänsä punareunaisine
luomineen ovat aina epävarmoina räpytelleet kohti maailmaa, kunnes ne
lankesivat hänen tulevaan vaimoonsa, joka siis oli hieno ja hyvästä
perheestä, mutta istui puoleksi vanhanapiikana ommellen salassa
muutamalle korumyymälälle leveillä valkoisilla sormillaan ja uskoi
Andersenin valeita.
Ensimmäinen seikka, joka hurmasi Andersenin, oli se perhesinettisormus,
joka hänellä oli etusormessaan. Moista ei Andersen ollut milloinkaan
ennen nähnyt. Hän näki unia tästä sormesta, jonka sormus teki melkein
majesteetilliseksi, hänen silmänsä ahmivat tuota kookasta naista,
omituisia viettejä heräsi hänessä, ja sitten hän alkoi kerskua ja
valehdella saadakseen hänet.
Andersen sai myöntävän vastauksen ja vaipui hänen jalkainsa juureen
ja aloitti autuaallisen rikolliselämän. Anoppi joutui ensiluokan
täyshoitolaan, ja kesällä asui siis Andersen vaimoineen Marienlystissä.
Kun hän saattoi vaimoaan ruokasalin punaista kävelymattoa myöten kohti
Sundetia tai kasinon »pikku hevosten» luo, missä he eivät koskaan
voittaneet, tunsi sekä Andersen että hänen vaimonsa, että he olivat
Euroopan hienostuksen keskus. Herra Andersen ikuisti kuningattarensa
tämän seisoessa Hamletin haudan ääressä, perhesormus etualalla,
Andersenista tuli näet kesällä amatöörivalokuvaaja, hän havaitsi
näet, että todellisella kylpyvieraalla riippuu pieni valokuvauskone
hihnassa olan yli. Ja vielä toisestakin syystä. Valokuvaajat käyttävät
syankaliumia levyihinsä. Andersen tietää eräästä sanomalehtien
itsemurhakuvauksesta, että se on nopeimmin vaikuttava myrkky.
Nyt aamulla hän ottaa pienen pullon mukaansa pimeään koppiin.
»Muistathan liput tämäniltaiseen konserttiin», sanoo vaimo vuoteestaan
ja kääntyy seinään päin nukkuakseen edelleen.
»Kyllä, ystäväni», sanoo pikku Andersen, ja samassa hän tuntee, kuinka
kaikki hänen kaulassaan kasaantuu tönkäksi. Hän menee vaimonsa vuoteen
ääreen ja hapuilee hänen kättään peitteen alta.
»Anna olla», sanoo vaimo ja läiskäyttää häntä päin.
»Kyllä», sanoo Andersen puoleksi tukahtuneella äänellä ja juoksee ulos.
* * * * *
Hän syöksyy siihen vaununosastoon, minne Vinge on kätkeytynyt toivoen
saavansa olla yksin, juuri sinä hetkenä, kun juna lähtee liikkeelle.
Vinge hypähtää pystyyn, tahtoo väittää vastaan... tyhmyyksiä,
toisellahan on yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin hänelläkin. Vieras
vetää ikkunan alas, silmäisee molemmille puolille, vetää sitten
nopeasti päänsä takaisin ja heittäytyy nurkkaan. Hänellä on kaikki
päivän sanomat ja kuvitetut lehdet mukanaan, iso pinkka, kuin hän
aikoisi pitkälle matkalle, ilman matkatavaroita.
Andersen luo Vingeen nopean pälyvän katseen, sitten hän hypähtää
pystyyn ja kumartaa:
»Anteeksi... minä en heti tuntenut hra johtajaa... hyvää päivää...»
Vinge luo katseensa ylös. Tunnetaanko hänet täälläkin? Tietysti. Kuka
tuo pikku mies on? Vinge tervehtii epävarmasti.
»Andersen», sanoo Andersen virallisella, jäykällä äänensävyllä, jonka
hän on oppinut kesällä Marienlystissä kuullessaan automobiilien
omistajain esittäytyvän toisilleen: »Benedict & Co:n toiminimestä».
Niin, nyt Vinge muistaa ja vastaa tervehdykseen. Aivan mitätön henkilö.
Vinge katsoo ulos akkunasta. Andersen on käynyt käsiksi sanomalehtiin.
Hän näyttää haeskelevan jotakin, antaa silmien kiitää läpi palstojen,
päästää sitten lehden käsistään, niin että se putoaa lattialle, tai
pistää sen taakseen. Sitten tulee pilalehden vuoro, hän pudistelee
päätään ja nauraa ja lausahtaa Vingeen päin:
»Tämä on hyvä, tämä, tahdotteko nähdä?»
Vinge ei ojenna kättään, Andersen ei hellitä.
»Johtaja on matkustelemassa. Minä aion Helsingöriin. Minulla on siellä
vähän toimitettavaa.»
Kun Vinge ei vastaa, istuu Andersen hetken kädet polvillaan.
»Tämä vaunu hytkii», sanoo hän käsiänsä katsoen. »Huonoa ainesta.»
Sitten hän vaikenee, nojautuu taaksepäin ja näyttää nukkuvan.
Vinge ei voi olla katsomatta häneen. Hänen parraton suunsa liikkuu niin
avuttomana hänen nukkuessaan. Miksi minä istun tässä? ajattelee Vinge.
Melkein koneellisesti hän on mennyt rautatieasemalle ja ostanut lipun
Helsingöriin. Kuin Salting olisi hypnotisoinut hänet eilen illalla.
Koko yön hän on nukkunut raskaasti ja herännyt uupuneena; enimmin häntä
halutti jäädä makaamaan suljetuin silmin ja kuitenkin hän tietäisi
varsin hyvin, että hänen täytyy nousta, mennä ulos, pois.
Konttorissa on kirje Rasmukselta, ja Vinge mielestään tiesi sen jo
edeltäkäsin. Johtokunnalla on ollut kokous. Tilannehan on vakava.
Kova kilpailu ja uhkaava lakko, joka niin selvästi on kohdistettu
Vingen politiikkaa vastaan, vaikka sitä ei sanota. On käsitelty Vingen
tarjousta tai esittämää halua poistua, ja kieltämätöntähän on, että
uusi mies otaksuttavasti voisi torjua molemmat vaarat. Johtokunta on
tietenkin kiitollinen Vingelle näiden monien vuosien työstä, jonka
merkityksen se kaikissa suhteissa tunnustaa, mutta varsin hyvin
ymmärretään, että hän näin pitkän työpäivän jälkeen tuntee olevansa
väsynyt, mikä valitettavasti käy ilmi hänen lausunnoistaan tuonoin
johtokunnan kokouksessa. Johtokunta on vakavasti pohtinut tilannetta.
Asia saattaa kehittyä siihen, että yhtiön parasta katsoen oltaisiin
pakotettuja esittämään Vingelle, että hän vetäytyisi pois politiikasta.
Ellei se hänestä ollut ajateltavissa, löytyi kenties joku nuorempi
voima, joka...
Ei, tämä ei ollut mikään uhkavaatimus! Puheenjohtaja vain kirjoittaa
tämän Vingelle selvittääkseen tilannetta, onhan aina aikaa, miettiä
asiaa; teidän harras Rasmus Repo.
Sanomalehdetkään eivät ole ihmetyttäneet Vingeä. Helsingillä on
johtava kirjoitus lakosta, joka on kohdistettu laivayhtiöittemme
kovaa kuria ja liian sotilasmaista johtoa vastaan. Toisessa paikassa
lehteä on haastatteluja, ei Vingen kanssa, jonka nimeä ylipäänsä ei
mainita, vaikka jokaisen täytyy huomata, että se tuntuu ilmassa.
Luvataan pakina valtamerihöyryjen lämmittäjistä lehden matkustavalta
kirjeenvaihtajalta, joka useamman kerran on matkustanut Atlantin
poikki ensi luokassa. Vinge heittää lehden pois. Niin, Salting on
kyllä oikeassa... hän kaipaa ilmaa, hän tahtoo tehdä pitkän kävelyn
aivan yksin tämän yhden kerran. Niine hyvineen hän meni. Hänellä oli
Saltingin resepti taskussaan, hän pistäytyi apteekkiin ja sai pienen
pullollisen kirkkaita tippoja... mitä nimilapulla seisookaan...
nitro... kuka voi moista töhryä lukea! No niin, tänäänhän hänellä ei
ole ensinkään kipuja.
»Pullo... pieni pullo», Andersen on ilmeisesti kauan katsellut häntä ja
on nyt ikäänkuin yhdellä hyppäyksellä hänen vieressään.
»Ettekö kenties ole oikein terve?»
Vinge pistää pullon taskuunsa ja lausuu torjuen:
»Minä haluan levätä vähän.»
Mutta Andersen on vain onnellinen siitä, että hän vihdoinkin on saanut
vastauksen. Hän alkaa kuumeisesti puhella. Hänellä on, kuten sanottu,
jotakin toimitettavaa Helsingörissä. Sää on ihana. Jos aikaa riittää,
tekee hän kävelyretken metsään, hän tuntee sen hyvin viime kesältä,
silloin hän teki vaimonsa ja anoppinsa kanssa sinne huviretkenkin
pari kertaa, hotellista heillä oli mukana eväskori kuin entisaikoina,
he makasivat ja söivät paikoilla, missä oli aivan hiljaista ja
rauhallista... niin, vaihtelun vuoksi... hänen vaimoaan huvitti maata
metsässä ja nyppiä katkorappoja. Hän ei ole ottanut vaimoaan mukaansa
tänään, ei, he kai aikovat konserttiin illalla... missä nyt liput
olivatkaan? Ne eivät ole tässä taskussa... vaan tässä... no, sehän oli
hyvä. Mitä, jos hän olisi kadottanut ne! Hänhän tiesi niin varmasti
käyneensä hakemassa ne. — Syyskuu on ihana kuukausi. Ovatko puut jo
kellastuneet? On jokseenkin kylmä öisin. Eilen satoi. Metsässä on
varmaan märkää. Hän unohti tosiaankin ottaa kalossit mukaansa...
Sitten hän vaikenee vihdoin ja vetäytyy takaisin nurkkaansa.
Vinge antaa vauhdin ja vaununjyskeen viedä kaikki ajatukset mukanaan,
nyt vilahtaa jokin asema ohitse, veräjä huiskuttavine lapsineen,
metsikkö, alastomat vainiot... miks'ei vainioilla näy milloinkaan
ihmisiä?... Tuolla huvilassa liputetaan... tuolla on Sundet... juna
pysähtyy Helsingöriin.
Andersen hypähtää pystyyn ja ryhtyy keräilemään lehtiään. Vinge aikoo
kiiruhtaa hänen ohitseen, mutta hän liittyy seuraksi.
»Olisi kai käytävä parturissa», hän sanoo ja tunnustelee poskiaan...
»En ehtinyt tehdä sitä aamulla... ja sitten syödä vähän aamiaista...
ehkä?»
»Hyvästi», sanoo Vinge ja kääntyy pois, niin pian kuin he ovat tulleet
aseman ulkopuolelle.
Hän tuntee helpotusta nähdessään Andersenin häviävän parturiin
lehtipakka kainalossa.
Vinge kuljeksii aallonmurtajalle päin. Hän kulkee epävarmana, polvet
vähän notkuen, hän ei oikein tiedä minne suunnata kulkunsa, kun hänellä
ei ole mitään päämäärää. Sitten hän tuntee meri-ilman silmissään ja
suullaan, jotakin entistä sukeltaa esiin jossakin hänen mielessään,
jokin muisto Kronborgista, Helsingörin punaiset katot, auder
Helsingborgin yllä, merimerkki tuolla rinteellä.
Vinge on uloimmalla niemellä, merkkiaseman luona. Luotsi seisoo
tähystämässä. Vinge kysyy häneltä konemaisesti minkä mitäkin ja
sattuu tietämättään käyttämään merimiesmäistä puheenpartta. Luotsi
katsoo häneen ja ymmärtää vaistomaisesti, ettei hän ole tavallinen
kylpyvieras, joka tahtoo olla olevinaan. Ja sitten tuolla herralla
ei ole purjehduslakkia päässään. Siis hän ei kuulu myöskään siihen
halveksittavaan ihmiskunnan osaan, joka istuu leikkilaivan kannella
rottinkituolissa ja näyttelee kapteenia muutamille tytöille, joilla
on pitkät sulat hatuissaan. Luotsi antaa senvuoksi kunnollisen
merimiehenvastauksen. Vinge lausuu vain pari sanaa lisää, asiallisia
sanoja, luotsi vastaa lyhyesti ja ammattimaisesti, Vinge kohauttaa
hattuaan ja istuutuu uloimmalle penkille.
Selvästi, lyhyesti, miesmäisesti. Ne, jotka ymmärtävät toisensa, eivät
käytä kaikkea turhaa sananpaljoutta. Kuten siellä valtuustossa...
puheita, puheita. Kenenkä vuoksi? Puoluejohtajanko? Hänhän pitää
kaunopuheisuudesta, eikö niin, sujuvasta esityksestä, ne ovat omiansa
huomisaamun lehdille, jos puhujalla on sama käsitys kuin niillä, mutta
asia itse... sehän on ratkaistu!
He eivät voi pakottaa häntä sanomaan: en äänestä; eivät voi, ja kenties
pari liittyy häneen, ja asia raukeaa tänään. Entä sitten. Kohta on
vaalit, ja ensikerralla on puolue varovaisempi. Valitaan oikea mies, ja
kaikki sujuu niinkuin pitääkin.
Helsinghän on sanonut sen hänelle: mitä julkinen elämä takaa miehille,
jotka eivät seuraa puoluetta? Mutta miksi hänen pitää sitten seisoa
siinä puhumassa? Hän on äkkiä hengittävinään suuren salin ilmaa,
ummehtunutta kokoushajua, kaikkien näiden ihmisten vaatteiden, vanhan
tupakan, ruumiiden höyryjä, tomuisien paperien ja mattojen pölyä, hän
kuulee oman äänensä... ulkoa opitut lauseet... selostajain lyijykynät
rapisevat paperilla... puoluejohtaja istuu sukien partaansa kädellään
ja puoluetoveri on vetänyt jonkun mukaansa nurkkaan ja koettaa
kuiskata! Mutta hän puhuu puhujaäänellä, joka ei ole hänen luontainen
äänensä... opitut lauseet, pienet keskeytykset... nyt hän lisää voimaa,
sillä nyt hänen on lopetettava... hyi hitto!
Sillä hänhän ei ollenkaan tahdo sanoa tätä. Sitä, mitä hän tahtoo, ei
kenties voida sanoa, sitä muut eivät voi ymmärtää, työmiehet kaikkein
vähimmin, ja senvuoksi he pitävät häntä vain alhaisena luonteena, joka
ei suo heille rahoja. Hän ei välittänyt siitä, mitä Helsing tuona
iltana sanoi hänelle, mutta se on kuitenkin jäänyt häneen, koska se nyt
tulee hänen mieleensä. Hän on sekoittanut yhteen jotakin, joka ei kuulu
yhteen. Oman ilonsa siitä, että saa toimia ja elää, että saa tuntea
oman vauhtinsa ja panna muut käyntiin, ja sitten suuren työtätekevän
massan, jolle työ on ikeenä ja ilo aivan muualla — mikäli sillä on
mitään sellaista.
Astuessaan julkiseen elämään hän ei oikeastaan ensinkään ajatellut tätä
kaikkea. Hänelle vain tarjottiin uusi työn muoto, ja niinpä hän vastasi
myöntävästi. Miksi? Olihan oikeastaan hauska istua siellä kauniissa
raatihuoneessa ja elää kaupungin elämää uudella tavalla. Jokin seikka
itse kokouksissa viehätti häntä, monilukuiset ihmiset, jotka oikeastaan
kukin sinänsä ovat rakastettavia, erilaatuiset kysymykset, jotka
suoritettiin melkein koneellisesti, tämä säännöstelevä voima, joka
panee liikkeelle kaupungin sadat rattaat... jopa itse valaistuskin,
joka lankesi yli erilaatuisten kasvonpiirteiden ja kuulijain
vaihtelevan piirin.
Mutta nyt Vinge ymmärtää, ettei hän itse ole ensinkään ollut mukana
panemassa koneistoa liikkeelle, ja ensikerran kun hän aikoo panna oman
persoonansa vaakaan, muserretaan hänet kuin hietajyvänen. He eivät
voi käyttää häntä. Hän on asiaankuulumaton. Nyt hän seisoo ensikerran
ulkopuolella ja näkee, minkä arvoista tämä kaikki oikeastaan on.
Hän näkee suuren valitsijalauman sysäävän muutamia olioita edelleen,
ei siksi, että nämä ovat parempia, viisaampia, vapaampia kuin muut,
vaan koska nämä suostuvat olemaan heidän puhetorvinaan, tekemään mitä
toiset toivovat, ja vaativat itselleen vain sen pienen turhamaisuuden
tyydytyksen, että saavat istua tuoleilla ja olla äänessä.
Ja nyt ovat kaikki nuo tuntemattomat kasvot kääntyneet häneen päin,
tuhannet silmät tuijottavat häneen, niin että hänen ihoaan pistelee:
Mitä sinä tahdot? Miksi sekaannut siihen, mikä ei sinuun kuulu? Pysy
alallasi!
Eivätkö he muka ole oikeassa? Eikö hänen velvollisuutensa juuri olekin
pysyä työssään, jossa hän voi käyttää kaiken voimansa luodakseen
muillekin samaa elämää ja työiloa, jota hän on tuntenut itsessään?
Jos kukin tekee sen omassa piirissään, eivätkö silloin itsestään yhä
useammat taistele hänen taisteluansa, ja eikö voittoa saavuteta juuri
siten?
Näin työskentelevät hänen ajatuksensa hänen kävellessään takaisin
aallonmurtajaa myöten ja kaupungin läpi. Se ei ole mikään järjestynyt
ajatussarja, pikemminkin vain välähdys toisensa jälkeen, joka herättää
hänet siitä horroksesta, mikä tänään on vallinnut hänessä.
Kun hän kääntyy eräässä kulmassa, näkee hän Andersenin istuvan kahvilan
edustalla; pöydällä on hänen lehtikäärönsä.
Andersen hypähtää pystyyn ja sulkee kapean käytävän.
Syödään vähän aamiaista, eikö niin? Kun kerran on aikaa, miks'ei tehdä
niin? Andersen tempaa kellonsa esiin ja katsoo sitä: kyllä, hänellä on
aikaa. Vasta vajaan tunnin päästä hänen tarvitsee tavata sitä... jonka
kanssa hänen on puhuttava.
Äkkiä hän katsahtaa pitkin katua, nopeasti, kuin lähestyisi se, jonka
kanssa hänen on puhuttava.
Täällä on vähän kylmähkö, sanoo Andersen ja kuivaa otsaansa, täällä käy
veto kulmauksessa, hän siirtyy mieluummin sisään. Eikö herra johtaja
Vinge tahdo tulla mukaan?
Andersen on saanut lehtensä kainaloon ja tepastelee Vingen edessä.
Siellä on aivan tyhjää sisällä... hän on tilannut itselleen pihvin
paistettujen munien kanssa, mutta jos heitä nyt tulee kaksi, voisivat
he ensin tilata voileipäpöydän — se on tavallisesti erinomainen täällä
pikkukaupungissa — »minun vaimoni suorastaan rakastaa voileipäpöytää»,
sanoo Andersen äänellä, joka vapisee innosta ja liikutuksesta.
Vinge jatkaa matkaansa kesken toisen lörpötystä. Hän kulkee kapeiden
katujen kautta, matalien talojen lomitse. Hän saattaa nähdä sisään
perheisiin, jotka asuvat alakerrassa. Jokapäiväinen elämä huvittaa
häntä. Vanha vaimo seisoo kumartuneena yli höyryävän padan, vanha mies
istuu nojatuolissa lukien lehteään isojen pyöreiden silmälasiensa
lävitse; pieni tyttö loikoo ikkunalla silitellen kissanpojan selkää...
Hänet temmataan töykeästi tunnelmastaan: ajoneuvot, jotka
täyttävät koko hevosradan, pakottavat hänet siirtymään pyöreille
mukulakiville, jotka esittävät muka jalkakäytävää. Ohi ajaa jonkin
läheisen herraskartanon landoo, hiljaisuutta raatelee hevosten ravi
epätasaisella kivityksellä. Ja nyt vasta Vinge ikäänkuin oikein
ymmärtää, että hän kulkee tässä aivan yksin tavallisena arkipäivänä
ja miksi hän tekee niin. Saattavatko vaunut hänet ajattelemaan
Rasmusta... pikku koditko saattavat hänet ajattelemaan lapsia kotona
ja Marie-Louisen leikkejä heidän kanssaan? Mika liittää nämä mietteet
toisiinsa? Jokin ääni hänen rinnassaan puhuu Marie-Louiselle.
»Minkälaiseksi on meidän välimme muuttunut, Marie-Louise? Miksi
on siitä niin kauan, kun viimeksi puhelimme? On ollut niin paljon
seikkoja, joista minä en ole puhunut sinulle. Minä en edes oikein
tiedä, kuinka niin on käynyt. Mitä liikuttaa Rasmus sinua ja minua?»
Tämä vieras, mitätön mies on vyöryttäytynyt hänen elämäänsä, on
asettunut hänen ja hänen työnsä väliin, asettunut hänen ja hänen
kotinsa väliin... onko se mahdollista, voiko jotakin sellaista
tapahtua? Sellaista tapahtuu todellakin, hän tuntee sen rintaansa
vasten, kuin ne seisoisivat tuossa hänen edessään, repo ja kaikki ne
muut. Juuri nyt, kun Salting on sanonut hänelle sen... sen, mitä hän ei
tahdo ajatella... sehän on ohi, ei hänellä ole mitään kipuja...
Hän kulkee yhä rivakammin, nyt hän tuntee jalkojensa alla, että kivitys
loppuu, hänellä on maantie edessään, huviloita, puutarhoja, hän
kuulee automobiilin ajavan ohitseen, merkkitorven törähdys kiihoittaa
häntä... olisivatpa ne tässä, niin hän saisi puolustautua oikein
kouraantuntuvasti! Ne ovat hänen kimpussaan, kaikki nuo, jotka hän
otti lukuun vain toisessa sijassa, herättävät hänessä kyllästymistä
itseensä, alentavat häntä hänen omissa silmissään...
* * * * *
Päivä kulkee tasaista rataansa kaupungissa, ihmiset kohtaavat toisensa
ja puhelevat keskenään. Sanat varisevat heistä. Tuossa seisoo kaksi
Vingen tuttavaa kadunkulmassa. »Oletteko kuullut, että on jotakin
epäsopua Vingen ja hänen johtokuntansa välillä. Niin, minulla oli
taanoin pöytätoverina amiraalitar Fuchs, hänen miehensähän on
johtokunnassa... hän sanoi suoraan, että Vinge pannaan viralta. Minä
näin hänet eilen kadulla, hän olikin vallan surkean näköinen. Mutta
voihan se olla vain siitä, ettei hän ole oikein hyvissä voimissa. Kuka
ei olisi vilustunut tähän aikaan? Vai tekö ette ole?»