takana, tämä huomaa Vingen käden tuolillaan. Hän tulee siinä
seisoessaan yhä tyynemmäksi. Marie-Louisehan on niin tyyni. Kaikki on
niin rauhallista täällä sisällä. Pikku pronssikello tikuttaa pianolla
melkein äänettömästi. Vinge ei viitsi kertoa Marie-Louiselle kaikkia
typeriä ajatuksia, joita hänellä tänään on ollut. Hän karkoittaa ne.
Marie-Louise on voittanut. Vinge unohtaa todellakin.
Mutta Marie-Louise muistaa.
* * * * *
Toinen ilta. Marie-Louisen veli on käynyt heitä tervehtimässä. Valdemar
väittää, ettei hän ole koskaan elämässä tehnyt mitään. Hän sanoo sen
yhtä vähän uhmaillen kuin ylpeillen tai anteeksipyytäen. Herra Jumala,
hänellä on niin paljon rahaa kuin hän tarvitsee, ja Vinge, joka on
ollut hänen ystävänsä lapsuudesta saakka, — he ovat samanikäisiä —
Vingehän hoitaa kaikki.
»Kun minä menen puhelimeen», lausuu Valdemar, »soittaakseni
vaatturilleni ja kirjakauppiaalleni, ajattelen minä: No, pikku Jens,
voitko nyt juosta toimittamaan tämän minulle? Ja sinä olet aina
halukas, paitsi kun sinä ilmoitat: minulle väärän numeron, siksi että
sattumalta istut tällä hetkellä toisessa johtokunnassa, hoitamassa
minun kadunkivitystäni tai hiiltäni tai pikku papereitani. Etkö pian
voisi tulla jonkin avioliittotoimiston johtokuntaan ja hankkia minulle
vaimoa?»
Vinge nauraa. Hän nauraa aina Valdemarille, joka ei tee mitään.
Marie-Louise pilkkaa häntä. Marie-Louise on kookkaampi, rehevämpi kuin
hän, hän nimittää veljeään lapseksi, häntä huvittaa työntää hänet
tuolille istumaan tai pyöräyttää hänet ympäri.
Valdemar kirjoittaa runoja. Sitä hän on tehnyt siitä saakka kuin
tuli ylioppilaaksi. Mutta hän painattaa vain silloin tällöin jonkin
runon. Joskus hän lukee ääneen jonkin näistä Vingen luona. Heikolla,
aralla äänellä, ja niin pian kuin on lakannut lukemasta, hän poistuu
haluamatta kuulla mitä he sanovat. Hän selittää aina, että runo
oikeastaan käsittelee sitä tai sitä, jotakin keksittyä pikku juttua,
jolleivät he tietäisi, että se tarkoittaa jotakin, joka on tapahtunut
hänelle itselleen. Tänä iltana hän sanoo, että runo on kirjoitettu
vanhalle ystävälle, joka on mennyt naimisiin nuoren tytön kanssa. »Runo
kertoo siis tämän ystävän ajatuksista hänen katsellessaan vaimoaan.
Olen aikonut antaa sille nimeksi: Kahvilassa.»
Olen elänyt mä päiviä, jotk' iäks saduks jää,
ja käynyt kaukomaissa, tienohia joiden
en enää muista. — Tapahtuiss' sen iltahämärää
mä vietin kahvilassa vanhass' aterioiden.
Olen tuntenut ma vavistuksen vuotten vastaisten,
ja kummat äänet sieluni on sisimmässä
salaperäisesti soineet joukoss' ihmisten,
oven käydessä ja lautasien helinässä.
Olen nähnyt vakavuuden, leikin elämän
— runsaan sadon korjuumiehen, joka aina kiittää
vuoks kukan, korren, lyhteen tähkäisän
ja illoin aina sormet ristiin rukoukseen liittää.
Hän se haastoi, vaimoni. Vain vaiti katselin.
Yö ympärillä meiltä tuhat salaisuutta peitti.
Ma vallass' unelmien häntä tuijotin,
hänen kasvojansa, joille lamppu hohdottansa heitti.
Ja silloin oli niinkuin käsi hellä väristen
ois hunnun sulta poistanut — mi kirkkaus silmissäsi! —
ja niinkuin joku näkymätön mulle hymyten
ois viitannut ja olalleni laskeunut ois käsi.
Ma seurasin. Nyt kerron, mitä nähdä sain:
sun onnes, kallis, näin mä siellä kaukomailla.
Ja joka toive, rukous vuokses rukoelemain
on kerran koristava sieluasi jalokiven lailla.
Olen nähnyt, mitä anteina saat maailman muun:
kera riemun tuskaa ja kullan kera kuonaa se lainaa,
ja aika suita merkitsevi posket ja suun
ja ympäri silmäisi leimansa painaa.
Olen nähnyt: sinun heilimäsi hetki vielä lyö,
syys kaikki toiveet siunaten täyttää
nähnyt elämäsi pyhänä kuin onnen, min yö,
yö yksin uness' ihmiselle näyttää.
Minä maasta, jota rakastan, koska se sun,
sun synnytti, kaunis ja kallis, olen poissa,
ja oli kuin mykkä ja ikuinen yöni mun
olis hehkunut autuuden hurmioissa.
Olen vaeltanut seutuja, joit' en enää nähdä saa,
mut hamaan hetkeen, jona kuolema mun jäätää,
sieluni vain sua, sua, kallis, kaihoaa,
mut turhaan, ah turhaan — niin kohtalo säätää.
Valdemarin mentyä seisoo Vinge hetken katsellen epävarmana
Marie-Louiseen. »Kuinka Valdemar on onnellinen», sanoo tämä.
»Onnellinen? Eikö runo juuri kertonut hänen kuolemastaan?»
»Kyllä. Mutta hän rakastaa.»
»Saattaako ihminen rakastaa ja ajatella kuolemaansa samalla hetkellä?»
kysyy Vinge.
Marie-Louise katsahtaa häneen hymyillen pientä hymyä, joka tekee hänet
luottavaiseksi ja kiitolliseksi.
Vinge pyyhkäisee otsaansa ja tahtoo vapautua jostakin. Mutta se ei ota
väistyäkseen.
Onhan taas tänään tapahtunut jotakin uutta. Rasmus on ollut hänen
luonaan. Rasmuksella on valtiollisia ystäviä, jotka pitävät häntä
ajan tasalla, eikö niin? Hänellä oli poliittiset päivälliset eilen...
hm, sellaiset päivälliset voivat saada eräänlaisen merkityksen, sen
Vinge kyllä tietää. Eikö hän todellakaan ole kuullut mitään tuosta
lakosta? No niin, uskoihan Rasmus sen. Vingellähän on suhteita
työmiespiireihin... poliitikkona... mutta kenties nuo suhteet eivät
ole aivan ystävällistä laatua tällä hetkellä? Täytyy vähän höllentää
ohjaksia, sanoo Rasmus, kuin puhuisi Ludvigille. Olla taipuisa
mielipiteissään. Ei ole niin helppoa olla poliitikko, kun samalla on
toisessa toimessa, jossa on vastuussa muille. Siitäkin, kuinka käyttää
aikansa. Rasmus itse ei ole milloinkaan luullut voivansa sellaisesta
selvitä, vaikka hän tosin aina on ollut oma herransa. Hänellä ei
ole ollut aikaa. Mutta nythän kaikki menee niin ripeästi. Ei kai
Johnsenista kuulu mitään uutta?
Enempää hän ei sanonut. Pitääkö Vingen nyt tässä selostaa se
Marie-Louiselle? Nykyaikaanhan hän epäilee Jumalaa ja koko maailmaa.
Ei, hän käy läpi salin ja heittäytyy kirjoituspöytänsä ääreen. Hän on
ottanut työtä mukaan kotiinsa. Hän ei ehtinyt lopettaa sitä tänään
konttorissa; ensin häiritsi häntä Rasmus, ja sitten hän ei ollut enää
työtuulella.
Marie-Louise katsoo hänen jälkeensä. Nyt hän tietää, että jotakin on
kysymyksessä.
* * * * *
Sali on pimeä ja tyhjä. On hiljaista koko talossa. Vinge on tehnyt
kauan työtä. Alussa se kävi pingoitetusti, ajatukset muualla, sitten se
sujui paremmin. Hän kuuli Marie-Louisen lopettavan ompelunsa salissa,
hän saattoi seurata hänen jokaista liikettään, kun hän pani tavaransa
syrjään, ymmärsi, ettei hän tahtonut häiritä miestään, kosk'ei hän
tullut huoneeseen, ja sitten Vinge ikäänkuin uhalla työskenteli
yhä kiihkeämmin. Näin tulee hän vihdoin valmiiksi. Hänestä tuntuu,
kuin ilma olisi tullut raskaaksi kaikista savukkeista, jotka hän on
polttanut, hän menee ikkunan ääreen avatakseen sen.
Samassa hän horjahtaa, hänen täytyy hapuilla tukea tuolista. Hän tuntee
kovasti kalpenevansa. Hänen jäsenensä tuntuvat pyörivän. Hän kumartuu
eteenpäin. Silloin tulee kipu. Hän muistaa äkkiä, kuinka se yllätti
hänet muutamia päiviä sitten konttorissa, hänen ruumiinsa muistaa sen,
rinta, käsivarret muistavat ja valmistavat tietä sille kuin vanhalle
tutulle.
Se on pistos, joka alkaa terävänä ja ikäänkuin laajenee, mutta enemmän
kuin kipu vallitsee häntä omituinen voimattomuuden tunne.
»Kuolenko minä nyt?» hän ajattelee.
Samassa hän huomaa jotakin lämmintä; hän saattaa ojentaa ruumiinsa.
Kipu häviää. Hän tunnustelee otsaansa, se on aivan kostea ja kylmä.
Hän menee ikkunan ääreen ja saa sen avatuksi. On rankkasade. Ilma on
lauhkea ja täynnä varisevien lehtien tuoksua... oh, hän hengittää
syvään.
Lampun valojuovassa hän näkee tupakansavun ajelehtivan kohti avointa
ikkunaa. Ilmanpaine työntää sen ensin takaisin, sitten se nousee
korkeammalle ja heilahtaa aaltona ulos. Minä olen ihan yksinkertaisesti
tupakoinut liikaa, sanoo hän itsekseen. Hän tarkastaa savuaaltoa ja
toistaa tyyntyneenä: tupakoinut liikaa. Hän ei milloinkaan ole ollut
sairas. Hänellä on terveet, voimakkaat jäsenet. Hän herää joka aamu
hilpeys ja lepo ruumiissaan, joka höyryää, kun kylmä suihku virtaa
sen yli. Hän ei milloinkaan ajattele ruumiinsa vointia. Mutta nyt hän
on siis tässä istuessaan tupakoinut liikaa. Hän ei tahdo puhua siitä
Marie-Louiselle. Hänet valtaa hyvinvoinnin tunne. Hänen sisäinen
lämpönsä palautuu entiselleen. Mutta hän on väsynyt. Hän sammuttaa
työlampun, menee vuoteeseen ja nukkuu raskaasti. — —
* * * * *
Hurraa, täällä tiellä on verisiä jälkiä, olemme osanneet häneen, hänen
sydämensä vuotaa verta...
Näinä päivinä on Vingen vaikea hillitä itseään. Hän ei tahdo ajatella
muuta kuin että hän on tuntenut itsensä sairaaksi, mutta se on jättänyt
jälkeensä ärtyisyyden, joka saattaa hänet hairahtumaan.
Koirat nuuskivat hänen jälkiään.
On ollut johtokunnan kokous lakonuhan johdosta. Rasmus antoi muiden
johtokunnanjäsenten olla kauan äänessä, lopuksi hän teki yhteenvedon
keskustelusta: Vingen julkinen asema ei ole eduksi yhtiölle, osakkeet
laskevat näinä päivinä kuin romahduksen edellä, lakko on seuraus
hänen poliittisesta toiminnastaan, sen tietää Rasmus »näin meidän
kesken», Johnsenia koskeva tyhmyys on todisteena siitä, että hänellä on
liian monta rautaa tulessa, Johnsenin tapaiseen kilpailijaan on joko
kohdistettava koko huomio tai on hänestä tehtävä työtoveri. Rasmus
on vallan varovasti tunnustellut Johnsenia, hän ei luule, että tällä
on mitään läheisempää yhteistyötä vastaan, joka siis osaksi voisi
vapauttaa Vingen kaikesta tästä, mikä nyt tuottaa hänelle liiaksi
vaivaa.
Nyt se on sanottu.
Vinge syöksyy puhumaan. Hän ei puhu läheskään niin hyvin kuin Rasmus.
Hän on ärtyisä. Hän intoutuu. Hän näkee vain umpimielisiä kasvoja
ympärillään, hän ymmärtää, että heillä on ollut kokous ilman häntä.
Kukaan ei mainitse mitä hän on ollut ja on liikkeelle, ja kun hän
itse sanoo sen, on kuin muut hymyilisivät noloina hänen puolestaan
kuiskiessaan toisilleen ja mutistessaan: »Varjelkoon, sehän on niin
totta, aivan totta.» Vinge vaatii oikeuttaan vapaana kansalaisena.
Äänettömyys. Kasvot ovat noloja näin suurten sanojen johdosta.
Sitten keskeyttää Rasmus.
Ei, sanoo Vinge, hän ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Jos
toivotaan hänen jättävän paikkansa, niin hän puolestaan ei ainakaan ole
estämässä sitä.
Rasmus lausuu ystävällisesti kuin kärsimättömälle potilaalle: »Tämähän
on vain valmistava keskustelu, rakas Vinge, eikö niin?» Mutta nyt hän
siis tuntee mielialan. Niin, sitten on kokous lopussa, hyvät herrat.
Rasmus ottaa varapuheenjohtajan, siivon komendöörin, jonka muisti ei
ulotu nenää pitemmälle, mukaansa iltapäiväajelulle päntätäkseen hänen
päähänsä, mitä kokouksessa on tapahtunut.
Seuraava hairahdus: Vinge menee tapaamaan Johnsenia. Niin, sillä
puhelimessa Johnsen vastasi, että hänellä valitettavasti ei ole aikaa
tulla Vingen luo tällä kertaa. Silloin Vinge menee Johnsenin luo.
»Nyt minä olen voiton puolella», sanoo Johnsen itsekseen. Ja sitten:
»Hän on vallan kalpea kiukusta, hän on totisesti surkean näköinen,
antaa hänen nyt vain intoutua.»
Eikä Vinge säästä itseään. Kokonainen rajuilma iskee Johnsenin yli,
Vinge sanoo kaikki tyhmyydet, mitä hän vain saa päähänsä: kavaluutta,
alhaisuutta, moukkamaisuutta, hienotuntoisuuden puutetta ja huonon
kasvatuksen tulosta ja koko joukon kauniita sanoja Rasmuksesta, tuosta
ketusta, rakista, vanhasta aasista... siinä on kokonainen eläintarha,
joka huvittaa Johnsenia suuresti. Hän tulee yhä kohteliaammaksi, vastaa
mahdollisimman vähän, saattaa Vingen melkein rakastettavasi ovelle.
Vinge ryntää alas portaita ja tietää varsin hyvin, kuinka tyhmä hän on
ollut. Johnsen tuulettaa huoneen hänen jälkeensä ja ajattelee: Mikä
onni, että selvisin silloin rouvasta seurauksitta! Mutta minua ei
haluta tavata häntä liian pian uudestaan.
Tätä Vinge ei voi salata Marie-Louiselta. Hänen täytyy puhua
Johnsenista. Kaikkea tuota muuta hän ei voi mainita, kun hän nyt
kerran on saanut päähänsä, että hän pitää sen omana tietonaan... häntä
hävettää, että hän tuo sen mukaansa kotiin... hän on niin tottumaton
siihen... jos Vinge olisi ollut ihmistuntija ja pessimisti, olisi
hän vallan tyynesti keskustellut siitä Marie-Louisen kanssa sopan ja
paistin välillä.
Mutta Johnsen! Aterian jälkeen hän purkautuu. Heidän syödessään on
Vinge ollut vaiti, on tuskin koskenut ruokaan, Marie-Louise hoitaa koko
keskustelun, mutta sekä Georg että Annette huomaavat, että jotakin on
hullusti, ja vaikenevat lopuksi kokonaan.
Vinge työntää kahvikupin luotaan, ja sitten hän sanoo: »Oletko voinut
kuvitella, että hän on sellainen roisto?»
Marie-Louisen päätä huimaisee hetken. Frits Johnsenko? Hänkö, jonka
Marie-Louise on tuntenut olevan itsensä ja miehensä välillä tänä aikana?
Mutta hänen täytyy puolustaa Johnsenia. Hänhän tietää tästä jotakin,
jota Jens ei tunne. Onhan hän kuulevinaan Johnsenin äänen... tuolta
vanhasta puistosta, muutaman minuutin matkan päästä, hän näkee sillan,
kaivannon, jossa vesi virtaa... hänen silmänsä... ja hän juoksi...
Vinge ei ymmärrä. Marie-Louisen täytyy toistaa puolustuksensa: »Niin
ei Johnsen varmaankaan ole tarkoittanut... sinähän et _tiedä_ sitä,
Jens...»
Eikö hän tiedä! Oh, hän tietää paljon! Hän tuntee ihmiset. Kateellisia!
Tahtovat vain ajaa omia asioitaan. Eivät siedä kenenkään onnistuvan.
Johnsen kuuluu kaikkein pahimpiin... oikein siihen kirottuun uuteen
sukupolveen.
Marie-Louise puolustaa taas. Hänkin kiivastuu. Hän ei tahdo Jensin
olevan semmoisen. Se koskee häneen. Hän ei oikein selvitä itselleen,
vaikuttaako tässä kenties hiukan myös se, että hän ei tahdo
Johnseninkaan olevan sellaisen.
Nyt he seisovat vastakkain kuin kaksi miekkailijaa.
»Loruja, haaveita!» huutaa Vinge. »Mistä sinä Johnsenin tunnet? Tuon
nulikan!»
»Ajattele sitten itse olevasi hänen asemassaan. Muista mitä ajattelit
Svendsen-vanhuksesta.»
Vinge värähtää kuin Marie-Louise olisi iskenyt häntä kovaa. Vertaileeko
hän? Uskaltaako hän vertailla?
Eikö Marie-Louisen ja Vingen välillä ole milloinkaan ennen ollut
erimielisyyttä? On tietenkin. Ne ovat aina päättyneet siihen, että he
ymmärsivät toisensa entistä paremmin juuri näiden kahnausten vuoksi; he
koettelivat voimiaan ja voittivat toisensa. Mutta nyt on Marie-Louise
lausunut nuo sanat, ja ne olivat näiden päivien levottomuuden
värittämät, sillä Marie-Louise ei ole ymmärtänyt, minkä vuoksi Vinge
on salannut sen, mikä näinä päivinä on täyttänyt hänen mielensä,
ja Marie-Louisen itsepuolustuksen kautta ovat sanat saaneet uuden
sävyn, kuin hänkin asettuisi nyt miestään vastaan. Näin on Vinge ne
tulkinnut. Hänellä on siis vihollisia kotonaankin! Tämä hämärä ajatus
Svendsen-vanhuksesta, jota hän on itse vastustanut kuin vihollista, saa
uutta eloa, kun hän tapaa sen juuri vaimonsa suussa. Kohtalon kostoako?
Loruja! Onko mitään kohtalon kostoa? Jotakin mystillistä mahtia? Ei ole
mitään mystiikkaa. Kyllä, on...
Hän on mennyt huoneeseensa. Jokin käy hänelle ikäänkuin ylivoimaiseksi.
Sisäistä ja ihan ruumiillistakin väsymystä. Hänellä ei ole mitään
kipuja, mutta sairauden tunne vallitsee häntä. Vaisu hätä. Tarve puhua
siitä jonkun toisen kanssa ja kuulla rauhoittavia sanoja. Eihän hän ole
sairas. Mutta häntä haluttaa puhua lääkärinsä kanssa. Miksi ei? Hänhän
voi kernaasti pistäytyä hänen luonaan jonakin päivänä. Herra Jumala,
Saltinghan on hänen vanha ystävänsä... Marie-Louisen ei tarvitse
ensinkään tietää sitä... hän vain pelästyisi tai ehkä nauraisi, kun
Vinge pelästyy pikku kipuja... hän on niin ankara itselleen... ja
hassuahan onkin voimakkaan miehen juosta lääkärin luo. Ja kuitenkin
tietää Vinge, että hän hetken kuluttua menee Marie-Louisen luo
kertomaan kaikki!
Ei, hän ei tahdo. Hän ei voi. Ja Marie-Louise kun rupeaa vielä lisäksi
puolustamaan Johnsenin tapaista otusta! Hän menee kuin meneekin ulos.
Voihan hän yhtä hyvin käydä lääkärin luona nyt tänäänkin. Mutta hän on
väsynyt. Oikeastaan häntä haluttaa enemmän loikoa tuolillaan silmät
ummessa. Hän yrittää sitä. Hän sulkee silmänsä. Samassa on kuin hän
olisi Saltingin luona. Hän näkee hänen huoneensa, kuulee hänen äänensä.
»Sinä — voimaihminen!» Niin, sen Salting sanoo, sen hän sanoo joka
kerta, kun he tapaavat. Onhan naurettavaa istua tässä pohtimassa
sairautta, kun kerran on voimaihminen. Väsynytkö? Se menee ohi, kun
hän pääsee ulkoilmaan. Hän on istunut liian paljon paikoillaan näinä
päivinä. Marie-Louisen ei tarvitse ensinkään kuulla, että hän menee.
Marie-Louise kuulee sen. Hän on istunut melkein jäykkänä eteensä
tuijottaen. Nyt hän kuulee eteisen oven käyvän. Hän kumartuu
tahdottomasti ääntä kohden, sitten hän purskahtaa itkuun.
* * * * *
Vinge kävelee nopeasti tultuaan alas kadulle. On ruvennut sataa
tihuttamaan. Ylhäällä kaarilamppujen kajastuksessa näkyy sumu harmaana
kosteana huntuna, joka kääriytyy kaiken valon ympärille. Kadulla on
lokaista, äänet vaimentuvat. Ihmisten eleissä on jotakin vaiteliasta ja
painostunutta, kova ääni saa heidät käännähtämään, erikoisen kirkkaasti
valaistu myymälä imee koko parven luokseen, ihmisiä ikäänkuin haluttaa
seisoa siellä vähän virkistymässä.
Tohtori Salting asuu korkealla eräässä vanhassa talossa. Vingen täytyy
kauan seisoa soittamassa, ennenkuin avataan. Pieni palvelustyttö, jolla
on tukka epäjärjestyksessä ja märät kädet, kysyy mitä hän haluaa, ja
samalla avautuu ovi eteiseen. Saltingin kookas, laiha hahmo näyttäytyy,
toisessa kädessä on hänellä karkeatekoinen keppi.
»Sinäkö se olet, Vinge? Tämä herra on meidän kundejamme, Alexandra,
hänet teidän täytyy heti päästää sisään, muuten hän voi livistää
tiehensä.»
Vinge katsahtaa tahtomattaan palvelustyttöön, joka vilkuilee häneen
kuin aikoisi sanoa: ukko on vähän tylsä! Tytöllä on pienet ruskeat
silmät matalan otsan alla, kasvot ovat leveät ja huulet kapeat,
punaiset.
»Emmekö mene sisään?» kysyy Vinge vastenmielisen vaikutelman vallassa.
»Menemme. Neiti Hansen on kai kiltti ja sulkee oven ja lopettaa sitten
työn täksi päiväksi. Mutta ennenkuin menette, tuokaa esiin portviiniä.»
»Herra Jumala, Salting, onko sinulla yhäkin tuommoisia palvelustyttöjä?»
He ovat tulleet huoneeseen, jossa on kolme ikkunaa eikä muita
huonekaluja kuin vanha kirjoituspöytä, nojatuoli, muutamia muita
tuoleja, leposohva ja joukko kirjahyllyjä pitkin seiniä.
Salting pysähtyy keskelle lattiaa ja nojautuu tuolia vastaan.
»Tuommoisia palvelustyttöjä», hän puhuu kieliopillisesti ja panee
painon tuolle, »tuommoisia palvelustyttöjä on minulla edelleenkin,
aivan niin. Ne pitävät minut virkeänä, ja niiden kautta minä olen
alituisessa kosketuksessa, rahvaan kanssa. Alexandra on kolmas
pesumuijani tyttäristä, molemmat vanhemmat ovat jo kauan sitten
vaeltaneet minun taloni kautta ulos avaraan maailmaan. Alexandra on
pian kypsä lentämään. Hän on kyllä pystyvä tekemään kodin viehättäväksi
yksinäiselle miehelle.» Hän katsoo hymyillen ympärilleen. »Ja minussa
on leini, senvuoksi et ole nähnyt minua niin pitkään aikaan.»
»Olisithan voinut lähettää sanan. Marie-Louise olisi silloin voinut
hieman auttaa teitä.»
»Minä kiellän vaimoasi koskaan panemasta jalkaansa tänne. Ei suinkaan
teillä sairasteta?»
Hän ontuu nojatuoliinsa, asettaa toisen jalan jakkaralle ja vetää kepin
avulla laatikon sikareja luokseen.
»Paina puuta nyt, pyyhkäise nuo vihot lattialle.»
»Hän näyttää vanhalta», ajattelee Vinge. »Ja kuitenkin hän on vain
kolme vuotta minua vanhempi. Hänen tuuhea tukkansa on aivan harmaa
niinkuin kalsea partakin, jota kasvaa hänen pitkillä laihoilla
poskillaan... hän on kuin vanha, loppuun kulunut hevonen.»
Salting luo tutkivan silmäyksen Vingeen. Käynti ihmetyttää häntä, mutta
antaa nyt miehen itse selittää asiansa. Sitten Salting vähän käpertyy
avaran harmaan takkinsa sisään. Hän pukeutuu oman kuosinsa mukaan,
takin alla on kailava liivi, sitten pehmeä paita, jonka kaulasta
kiinnittää leveä sininen kravatti. Lapset niissä taloissa, joissa hän
on lääkärinä, arvelevat, että hän on kuin mikäkin sadun ukko, ja heillä
on luottamusta häneen. Hän maistelee usein lääkettä, jota heidän on
otettava, antaakseen heille rohkeutta, »vain risiiniöljyä ei, pikku
ystävä», on hänellä tapana sanoa, »siihen minulla ei ole tänään aikaa».
Palvelustyttö tuo viinin huoneeseen. Hän on pukeutunut mennäkseen ulos,
hänen kaapunsa on tiukkana hänen korkean povensa yllä. Hänen mennessään
uhoaa hänestä potpurin tuoksu.
»Niin», sanoo Salting Vingelle, joka huiskii pois hajua, »Alexandralla
on tämän kadun varrella ihailija, joka varustaa hänet hajuvesillä. Se
on outo tuoksu, eikö sinustakin? Minä olen turhaan pyytänyt häntä,
ettei hän kaataisi päälleen puolta pulloa kerrallaan, mutta hän tahtoo
nyt kerta kaikkiaan tehdä niin. Ja hän on sitäpaitsi oikeassa. Ihminen
joko haisee tai ei haise.»
»No, Jens», sanoo hän sitten, »käy asiaan. Onko vaimosi sairaana? Vai
joku lapsista? Vai sinä itse? Niin kai asia on, koska et ole vielä sitä
sanonut. Älä kainostele. Terveetkin voivat sairastua.»
Vinge sytyttää uuden savukkeen.
»Puh», sano Salting. »Älä kuvittelekaan, että haiset paremmalta kuin
Alexandra. Siis: sinä olet tupakoinut liikaa, ja nyt tuntuu sydämessä
pahalta... eikö niin?»
»Mistä sinä sen tiedät... voitko nähdä sen päältäni?»
»Olinpa oikeassa», mutisi Salting. »Anna kuulua nyt.»
Vinge selittää.
»Hm», sanoo Salting, »on helpottavaa olla terveiden miesten lääkärinä —
he toki osaavat selittää asiansa.»
Pikku sana »terve» tekee Vingen iloiseksi.
»Tule nyt, niin katsomme sinua vähän. Ole hyvä, ota takki päältäsi ja
liivi ja paita ja paneudu sohvalle.»
Salting ontuu Vingen luo ja kumartuu hänen ylitseen.
»Narisee kuin vanha puuhevonen.» Hänen onnistuu päästä polvilleen.
Sitten seuraa tutkimus. Saltingin tunteelliset sormet luisuvat yli
Vingen rinnan, hänen iso päänsä kumartuu hieman sen yli, hänen
ilmeisiinsä tulee jotakin kuuntelevaa, ja Vinge makaa siinä ensikerran
elämässään toisen ihmisen vallassa, ihan yksinkertaisesti ruumiina,
kuin pala maata, josta hän on tullut; ja nyt kumartuu vanha sadun ukko
kuuntelemaan elämän lähdettä.
»Niin», Salting pääsee vihdoin jaloilleen, »otamme vielä pari,
verinäytettä ja muita tuommoisia hauskoja pikkuseikkoja, joita me nyt
olemme keksineet, mutta muutoin asia on selvä.» Hän katsoo hymyillen
Vingeen. »Sinua on alkanut peloittaa, eikö niin?»
»On», sanoo Vinge ja koettaa myös hymyillä.
»Mitä turhia.»
»Jumalan kiitos», pääsee Vingen suusta.
»Ota nyt vaatteet yllesi ja puhelkaamme siitä. Pikku lasillinen? Tule
sinä vain... se on kuolemaksi sekä sinulle että minulle, mutta se
vaikuttaa hitaasti.»
»Katsos», sanoo Salting ja vaipuu tuoliinsa, »minä saattaisin hyvin
sanoa, että tämä kaikki on kuolemaksi, mutta minä voin myös sanoa, että
sinulla on monta hyvää päivää jäljellä, jos vain tahdot.»
»Tietenkin minä tahdon», sanoo Vinge hiljaa.
»Tokkohan? Jos minä nyt sanon sinulle, että sinä et saa polttaa kaikkia
noita savukkeita ja että sinun pitää erota valtuustosta ja mennä ulos
metsään huomenna ihan yksin ja tehdä kunnon kävely ja pitää lomaa joka
vuosi ainakin kuukausi kauniin vaimosi ja Annetten ja Georgin kanssa...
pelkkiä hyviä asioita, niin sinä naurat, etkö tee niin.»
Vinge vetäisee syvään henkeä.
»Siis ei minussa ole mitään vikaa... niin, tiesinhän minä sen varsin
hyvin. Minulla on ollut pari harmia... sääkin on niin hemmetin kolea...
ihminen tulee alakuloiseksi ja vaivaa lääkäriänsä.»
Hetken on aivan hiljaista.
»Eikö niin?»
Sen sanoo Vinge aivan hillitysti.
»Nuo kivut, mitä sinulla on ollut», sanoo Salting, kuin ei olisi
ollenkaan kuullut Vingen sanoja, »tulevat sydämestä ja sitä
ympäröivistä suonista. Nyt ne eivät merkitse paljoa, mutta ne ovat
oireita. Ne ovat ruumiin antamia vihjauksia. Teet viisaasti, jos otat
ne varteen. Sitä sanotaan alkavaksi kalkkiutumiseksi. Ja tauti päättyy
kuolemalla, niinkuin kauniisti sanotaan pulmallisissa lääkärikirjoissa.
Mutta se voi kestää kauan.»