kyynärpäällään ja räpytellä pullistuvilla silmillään. Lopuksi tuprahtaa
hänestä kuin savu laivanpiipusta: Mitä johtokunta sanoisi lakosta? Eikö
olisi syytä puhua vähän järkeä Vingelle? Rasmus katsoo puoluejohtajaan.
Mitä tämä sanoo?
»Juttu on lykätty muutamaksi viikoksi», kuuluu parran sisästä.
Lykätty... lykätty... puoluetoveri on noussut ja tarttunut Rasmuksen
takinrinnukseen. Tässä on toimittava ripeästi, muuten luopuu yhä
useampia. Ei totisesti ole hänenkään mieleensä, että työmiesten pitää
saada korkeampi palkka, mutta politiikka ei siis olekaan kuria — kun
jokainen tempoo omaan suuntaansa, miten silloin käy kokonaisuuden?
»Minä siis äänestän palkankoroituksen puolesta, mutta niin eivät
ajattele kaikki...»
»Teidän pitäisi puhua hieman hänen kanssaan ajoissa, tukkukauppias
Jörgensen. Mitä oikeastaan luulette osakkeenomistajienne sanovan,
jos he saavat maksaa siitä huvista, että heidän johtajansa komeilee
valtuustossa erikoismielipiteineen?»
Puoluejohtaja nousee ja puristaa vaiteliaasti herrojen kättä. Rasmuksen
mielestä täällä tuntuu vetoa, hevosille ei ole myöskään hyväksi seisoa
tuossa odottamassa hiestyneinä. Puoluetoveri hölkkää yksin kotiinsa.
»Amalie», sanoo hän lusikoidessaan olutkeittoa suuhunsa — hänellä
on kiire, piirijohtokunnassa on tänä iltana kokous — »nuo kirotut
kävelyt ovat sentään joksikin hyödyksi; minulla oli tänään hyvin tärkeä
neuvottelu ulkona aallonmurtajalla».
Rasmus ei katsele laivojansa eikä naisiansa ajellessaan kotiinsa. Hänen
aivonsa sulkeutuvat hitaasti Vingen ympärille. Pitääkö hänen kanssaan
nyt ruveta rettelöimään? Rasmus ei voi sietää häntä; on jotakin
kohtalokasta siinä, että nämä kaksi ihmistä ovat tavanneet toisensa; he
ovat yhtä erilaisia kuin juutalainen kyntöhevonen ja kilpa-ajoratsu, ei
ole mitään järkeä siinä, että heidät valjastetaan yhteen. Kaiken sen,
minkä Vinge on saanut lahjaksi, sen kohtasi Rasmus ponnistellessaan
ylöspäin ja sitä hän ei voi koskaan hankkia itselleen — hän tietää
varsin hyvin, että jos hän sen voisi, olisi hän valtioneuvos jo aikoja
sitten. Hän ajattelee Vingeä melkein yhtä suurella vastenmielisyydellä
kuin tätä juttua.
Mutta sitäpaitsi on olemassa toinen paljon kouraantuntuvampi syy
siihen, että Rasmusta haluttaa antaa Vingelle pieni löylytys. Vingellä
itsellään ei siitä ole mitään aavistusta.
Rasmus kumartuu eteenpäin ja katsahtaa hevosiin.
»Pidätä vähän vasempaa, Ludvig!» Hän koettaa ajatella jotakin muuta,
mutta se pyrkii esiin, tuo kohtaus Vingen kanssa... silloin...
Sofie eli vielä silloin. Oli herrakutsut, Vinge oli myös pyydetty.
Aterian jälkeen, kun vielä seisoskeltiin salissa, johduttiin puhumaan
jalokivistä. No niin, Rasmus oli itse johdattanut puheen siihen, sillä
hän oli äskettäin lahjoittanut Sofielle hyvin kalliin koristeen sen
johdosta, että tämä oli täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Hän antoi
Sofien mennä hakemaan kalleutensa ja näytteli niitä. Vuosien kuluessa
oli niitä kerääntynyt monta, sillä Rasmus käytti niitä kotirauhan
ostoon, kun Sofie oli saanut hänet kiinni ilmeisestä uskottomuudesta,
ja sitäpaitsi jalokivet ovat eräänlainen pääoman sijoitus.
»Tämä on siis rubiini... ja tämä tässä rannerenkaassa on timantti,
ja tämä on topaasi, ja tuo vihreä on... on... miten sitä nyt taas
nimitetäänkään... sma... sma...»
— »fiiri!» sanoi Vinge, joka seisoi piirissä ja oli hilpeällä päällä.
»Niin», sanoi Rasmus ja nyökkäsi kiitollisena hänelle, »se on hyvin
harvinainen smafiiri!»
Samassa näki hän seuran nauravan ja käänsi kasvonsa pois. Sofie
näki sen myös ja tempasi kalleudet itselleen, hän ymmärsi tehneensä
tökeryyden, Vinge oli saattanut hänet häpeään professorien, upseerien
ja rovastin edessä, maalaispatruunien läsnäollessa, syötyään hänen
ruokaansa ja juotuaan hänen viiniään.
Tämähän oli vallan mitätön seikka, nenäkkyys, poikamaisuus... safiiri,
smafiiri... sehän on yhdentekevää. Mutta Rasmus oli siis tehty
naurunalaiseksi seisoessaan omassa salissaan kehuskelemassa. Tuo
meriupseeri tuolla, yhteiskunnan toiselta siiveltä, on sen tehnyt, ja
se syöpyy karkean talonpoikaislihan läpi sydämeen saakka ja siellä se
piilee vuosikausia. Niin, sanalla sanoen, tuo Vinge olkoon varuillaan!
Tästä hetkestä on lakko ja Vingen suhde siihen tullut yhdeksi niveleksi
Rasmuksen hitaissa pohdinnoissa.
* * * * *
Onneksi Vinge ei osaa arvostella lähimmäisiään oikein. Hän on huono
ihmistuntija.
Pessimistit eivät koskaan erehdy, mutta he eivät ilostu siitä. Vinge on
optimisti, hän ei koskaan kiinnitä huomiota siihen, että pessimistit
seisovat nurkassa huokaamassa: Tästä ei koidu hyvää! Vinge saa niin
paljon toimitetuksi, koska hän lähtee siitä edellytyksestä, että
hänellä on paljon työtovereita. Ja hänen onnistuu tosiaankin usein
saada ihmiset temmatuksi mukaan. He ikäänkuin eivät voi vastustaa
tätä miestä, joka on niin iloinen työstään, niin kiinni siinä, ja
joka niin ajattelemattomasti paljastaa itsensä niille, joiden kanssa
hän kulloinkin on tekemisissä. Perästäpäin monet katuvat, että ovat
antaneet hänen temmata itsensä mukaan, ja sysäävät syyn harmistaan
Vingen harteille. Mutta siitä hänellä ei ole mitään aavistusta.
Huonot ihmistuntijat ne tekevät suurimman työn. Heitä eivät epäilykset
kalva, eivätkä he tuhlaa aikaansa juoniin ja vastajuoniin. He eivät
aloita päiväänsä epäluuloisina ja väsyneinä. Joka aamu he sanovat
itselleen: Tänään minä teen sen ja sen, siihen ja siihen ihmiseen
minun pitää päästä käsiksi, tosin Rasmus Rask ei ole mikään hieno
mies, ja sanotaanhan, että hän on kettumainen, mutta hän on kykenevä
mies ja hänellä on myös kokemusta, ja minäpä puhun hänelle tuosta
kujeesta, minkä Frits Johnsen on minulle tehnyt... no niin, Johnsen on
petkuttanut minua, mutta tulimmaista, hän tahtoo päästä eteenpäin, ja
sentähden minä pidän hänestä, ja emmepä me tosiaankaan kuole tuosta
tappiosta, mutta meidän täytyy siis olla sitä enemmän varuillamme...
ja sitten on tuo juttu valtuustossa, niin, mutta kun he huomaavat,
että tässä on minulla tosi kysymyksessä, elinkysymys siitä, pitääkö
minun ensinkään olla julkisessa elämässä mukana, kun minulla itselläni
on tällainen käsitys työn arvosta, niin kyllä he ymmärtävät minut...
he ovat vain niin tottuneet siihen, että kaiken pitää mennä vanhaa
hölkkää, mutta itse asiassa he taipuvat vakaumuksen edessä... hän oli
oikeastaan mahdottoman miellyttävä tuona iltana, toimittaja Helsing,
ja puoluetoverihan on vain rähisijä, jolla on liian paljon sylkeä
suussaan...
Näin tuumiskelee Vinge, joka ei älyä ihmisiä, ja hän puuhailee pitkän
aamupäivän konttorissaan. Ja unohtaa aivan pohtia sitä, että olisi
mahdoton kestää keskellä maailman melskettä, elleivät pessimistiset
ihmistuntijat vallan hiljaa kävisi järjestelemässä ja sormeilemassa
koneistoa, hillitsisi milloin mitäkin ratasta ja ikäänkuin panisi
siihen huopapäällystä, joka on kudottu epäluulosta ja laskelmista.
Niinpä niin, optimistit, huonot ihmistuntijat, onnelliset ihmiset
tekevät työn, mutta toiset panevat nuoran Vingen jalkaan, muuten
hän pillastuisi ja karkaisi tiehensä. Nyt he vetävät nuorasta aivan
keveästi, hän ei sitä vielä huomaa.
Hän ei huomaa, että Rasmus Revolla on Sofien smafiiri esillä ja hän
taas kuulee tirskuntaa ympärillään... sen vanhan jutun on Vinge jo
aikoja sitten unohtanut, ja jos tilaisuus tarjoutuisi, tekisi hän saman
tyhmyyden uudelleen tänään ja unohtaisi sen huomenna. Mutta Rasmuksella
on ollut monet mietteet näinä päivinä. Kuinka nyt lieneekään Pörssissä
sukeltanut esiin, että lakko on tekeillä laivayhtiössä ja osakkeet ovat
alhaalla. Rasmus on suuri osakkeenomistaja, hänen omaisuutensa sulaa
kokoon näinä päivinä, ja vaikka hän ei aiokaan myydä mitään, niin eihän
hän kuitenkaan pidä siitä. Ja tuo rahtijuttu, jonka Vinge on hänelle
esittänyt, ei suinkaan kevennä hänen mieltään. Rasmus ajaa konttoriin.
Ludvig voi jaloitella hevosia Amaliegadella lähetystöjen edessä sen
ajan.
Rasmus tahtoo koetella Vingeä. Puhuuko hän jotakin lakosta? Ei
sanaakaan. Hän puhelee tuosta Johnsenista.
»Niin», sanoo Rasmus, »siinähän me olemme olleet vähän liian hitaita
liikkumaan».
Vinge tulee ajatelleeksi haukkumanimeä ja hymyilee. Se kiukuttaa
Rasmus Raskia. Kuka silloin hymyilee, kun häntä on vedetty
nenästä liiketoimissa? Tuo Vinge ei sitten koskaan ole muuta kuin
meriluutnantti, joka on joutunut väärälle paikalle. Rasmusta oikein
haluttaa nähdä tuota Johnsenia.
»Puhutaanpa vähän kahden kesken sen junkkarin kanssa.» Vinge voi varsin
hyvin telefonoida Johnsenille, he ovat hyvissä väleissä, pystyvä nuori
mies.
»Niin, käyhän laatuun puhella», ajattelee Rasmus.
Johnsenilla on konttorinsa aivan läheisyydessä, ja hän tulee heti, hän
tahtoi näet myös mielellään tavata puheenjohtajaa.
Rasmus on suurenmoinen, kauppias aina leveihin sormenpäihin saakka.
Viisas, vaitelias, vaaniva, mutta samalla rakastettava, hän on omassa
elementissään, se tekee kaikki ihmiset kauniiksi. Hän tarttuu asioihin
kuin seppä vasaraansa ja pihtiinsä, kuin puuseppä höyläänsä, yht'aikaa
pontevasti ja miellyttävästi. Johnsenin ja hänen tarvitsee puhella vain
neljännestunti, kun he jo saavat vainua toisistaan.
Epäluotettava koira, äännähtää oikealla paikalla Johnsenin ajatuksissa,
on hitaasti voitettava, muuten se puree. Kelpo äijä, joka oikeastaan
ihailee minun toimintaani.
He ovat kuin yksin huoneessa, Vinge istuu itsekseen, hänen on hauska
katsoa heitä.
Rasmus on saanut kyllikseen täksi päiväksi. Hän istuutuu landoohon
ja jatkaa matkaansa. Tuosta Johnsenista voi tulla epämiellyttävä
kilpailija, mutta hänessä on ainesta kunnon johtajaksi. Ja Vingellähän
on niin paljon muuta. Politiikka... ja ties mitä. Voihan sitäpaitsi
ostaakin Johnsenin ja hänen laivansa, eihän niitä ole niin monta.
Vinge lyö Johnsenia olalle.
»Eikö hän olekin suurenmoinen, tuo minun Rasmukseni! Tehän tulitte
mainiosti toimeen. Mutta kuulkaa nyt vakava sana: me kilpailemme
gentlemannien tavoin, muistakaa se?»
»Eikö hän oikeastaan ole tyhmä», kuuluu Johnsenin aivoissa, hänen
sytyttäessään yhden Vingen savukkeista ja hyvästellessään.
Niin, Vinge on tyhmä näinä päivinä.
Aluksi hän ei näe puoluejohtajankaan lävitse, kun tämä käy hänen
luonaan.
Tarkemmin ajatellen — kun nyt palkkakysymys tulee esiin, niin pitäköön
Vinge vain puheensa! Niin, eikö totta, sitähän Vingekin ajatteli.
Kunnon väkeä!
Kyllä.
Ja hän saa kernaasti tuoda esiin koko aineistonsa.
Kyllä.
Sillä se on kuitenkin oleva vapauttava sana monelle puolueen jäsenelle,
ja sosiaalidemokraateillekin on terveellistä kuulla se kerran.
Vinge säteilee! Hän on voittanut! Hänen uskonsa ihmisiin on voittanut.
Kyllä.
Puheenjohtaja puristaa hänen kättään. Hän on vanha, mutta häntä
voi vielä vallan hyvin lämmittää nuori into ja usko. Ja hän haluaa
mielellään kuulla kauniin, oivasti rakennetun puheen. Yhtä vähän
kaunopuheisuutta kuin lyyrillistä paatosta pidetään ansionsa mukaisessa
arvossa meidän päivinämme. Kun Vinge sitten on lopettanut puheensa, on
hänen vain lisättävä, että asian nykyisellä kannallaan ollessa hän ei
äänestä.
Mitä tämä on? Vinge hätkähtää ja on vähällä kaataa tuolin kumoon.
Niin, sanoo johtaja, jos Vinge sekä puhuu että äänestää vastaan, saa
hän osan puoluetta mukaansa ja yhden noista niinsanotuista villeistä,
se on niistä, jotka ovat sidotut molemminpuolisesti... voisi melkein
sanoa käsistä ja jaloista. No niin, Herra Jumala, nämä omituiset
ihmiset eivät siis voi sietää erikoismielipiteitä. Mutta jos hän
tyytyy vain _puhumaan_ ehdotusta vastaan, niin hän on puoluetoverin
tarmokkaiden toimien johdosta varma siitä, että nämä rakastettavat,
mutta vähän vaivalloiset kumppanit äänestävät niinkuin heidän tulee. He
tulevat arvelemaan, että heidän käsityskantaansa on kylliksi tehostettu
hänen puheessaan, jos siitä vain tulee pitkä ja sisältörikas, he
pyytävät sitten puheenvuoroa ja ilmoittavat vallan lyhyesti yhtyvänsä
häneen ja äänestävät sitten niinkuin tulee, perustellen tätä niin, että
periaatteessa he ovat aivan yhtä mieltä sosiaalidemokraattien kanssa:
korkeampi palkka koko joukolle. Sehän on Vingenkin mielipide, mutta
koska hän nyt ei tahdo äänestää ehdotuksen puolesta ja on niin outo
asiassa — niin varjelkoon, tämän yhden kerran...
Ah, puoluejohtaja on totisesti järjestellyt paljon mutkikkaampiakin
asioita. Siis: Vinge puhuu, muttei äänestä. Ken osoittaa
itsekieltäymystä, vahvistaa isänmaata. Tunnustus tulee kerran.
Pisara pessimismiä putoaa Vingen sieluun, ja vastahakoisella
äänensävyllä hän kysyy:
»Entä jos minä en teekään niin, miten käy silloin?»
Puoluejohtajan sielu on poistunut hänen ruumiistaan ja liihoittelee
lyriikan kukkaskedoilla, vain tukka ja parta viipyvät maan päällä.
Vinge ei siis voi saada mitään vastausta, kokous on loppunut.
* * * * *
Lakko! Sana on sanottu. Ahnein, nopsin basilli yhteiskunnan ruumiissa.
Sosiaalidemokratia neuvottelee. Myötätuntoisuuslakko, ei yksityisten
laivayhtiöiden työmiesten, vaan koko yhtymän lakko. Näin saadaan
laveampi neuvottelupohja. Vingen vastuu käy laajasisältöisemmäksi. Se
merkitsee, että hänestä saadaan parempi ote. Alkaa kuulua mutinaa.
Helsingin lehti referoi vain, sitten tulee artikkeli mielialasta.
»Amicus» metsästää muilla mailla, nyt täytyy Helsingin itsensä tarttua
asiaan. Kun Vinge sattumalta tapaa hänet kadulla, ei Helsing pysähdy
jutteleman vähän kalastuksesta ja korkeista huoneista ja sanomalehtensä
töhrijöistä, vaan kiiruhtaa ohi.
Monia tarinoita kerrotaan sadun hurjasta ajosta. Talonpojat kömpivät
peitteen alle, kun se kiitää yli katon ulvovine otuksineen ja herättää
yön huuhkajat ja lepakot horroksestaan; se on kuolleiden yö. Se on
oikein omiaan romanttisille runoilijoille. Se on niin maalauksellinen,
tuo hurja ajo. Yö, eläinten punaiset, höyryävät kielet, pimeässä
hehkuvat silmät, valkeat haamut liehuvine sumuvaippoineen... joutavia
asioita, tuulen pieksämistä! Ihmiset sulkevat silmänsä, kömpivät
peitteen alle ja tuntevat vasta sitten, kuinka suloinen olo on.
Me osaamme tehdä tuon paljon paremmin nykyään. Mutta me emme
vedä kuningas Volmerin miehiä varustuksineen asehuoneesta. Me
käytämme oikeita eläviä miehiä. He istuvat kokouksissa punaisten
pöytien ympärillä, he puikkelehtivat käytävissä, he seisoskelevat
kadunkulmissa, he vetävät toisensa akkunaloukkoihin ja kuiskivat, he
puhuvat laveasti puhujalavoilta, he istuvat toimituksissa laskien
rivejänsä, he käyttävät suuria sanoja ja toisia vallan pieniä; ensin
tulevat juhlalliset ja kunnialliset, sitten taivaltavat ironiset
ja pisteliäät, ja viimeisinä kääpiöt, jotka entisaikoina menivät
piiloon ajon lähestyessä, mutta joita nyt kuhisee maasta esiin, jotka
hoilaavat, virnistävät ja ovat mielissään: olkaa varuillanne, nyt me
lyömme häntä!
Läpi kaupungin käy hurja ajo. Ei yli kattojen, ei, vaan pitkin
katuja, sisään taloihin, huoneistosta toiseen, yhä hurjemmin, kaikki
mukaan, täällä on yksi, jota pitää lyödä, eilen hän oli vapaa,
tänään voimme saada hänet kiinni, jos meitä onnistaa; eilen hän oli
onnellinen, sallimmeko me sitä? Hän alkaa luisua, hän horjuu hieman...
oi, katsokaa, hän luisuu, hän horjuu, olkaa nyt reippaita miehiä,
»herättäkää hevoset laitamiltaan, kylkihin kultaiset kannukset vaan»,
ja antakaa katujen ja kujien loan roiskua hänen jälkeensä. Ajo! Mistä
se tulee? Ken kuljetti kapulaa? Ken puhalsi ensin torveen?
Kukaan ei sitä tiedä. Sinäkö se olit? Pysähdy, vastaa, tuhat
tulimmaista, sinäkö se olit? Minäkö? Kuinka se voi pälkähtää päähäsi?
Mieshän on ystäväni! Minä sanoin juuri: antakaa olla, minä sanoin;
minä tein kaiken estääkseni sen. Sinähän se siis olit — miksi
punastut? Miksi silmäsi hiipivät minusta pois? Minäkö? Kuinka se voi
pälkähtää päähäsi? Hänhän on ystäväni. Juuri näinä päivinä minä olen
osoittanut hänelle ystävyyttäni. Kutsuin hänet suurille päivällisille
ja kirjoitin: Rakas ystävä... harras veljesi... Ja muille minä sanoin:
antakaa olla, sanoin. Ei, se oli tuo tuossa. Hänkin kieltää. Näin he
rientävät ohitse.
Näin he liittyvät yhteen, näin he yllyttävät toisiaan, näin he
kieltävät kaikki kuorossa, joka alati kasvaa, että he eivät ole ajossa
mukana, mutta kun nyt on näin käynyt, niin eteenpäin, eteenpäin, hänen
jälkeensä — emmekö pian saa häntä käsiimme, emmekö pian ole osanneet
hänen sydämeensä? Eläköön, täällä on verisiä jälkiä tiellä, olemme
osanneet, hänen sydämensä vuotaa verta...
Ei vielä, Vinge ei vielä tiedä ajon alkaneenkaan. Mutta hän luulee
kuulevansa torventoitotusta kaukana metsässä. Hän alkaa kuunnella.
Hän tuntee omituista epävarmuutta, ihmisillä on niin kiire, he eivät
pysähdytä häntä, kuten heidän on tapana.
Marie-Louise odottaa. Hän huomaa, että Vingellä on jotakin mielessään.
Päivällispöydässä hän oli väkinäisen vilkas, laski Georgin kanssa
leikkiä sellaisella tavalla, että poika katsoi häneen melkein
pelokkaasti, ja kun Annette rupesi vallattomaksi ja tuli kolistelleeksi
haarukkaansa lautastaan vastaan, häivähti vaivautunut ilme hänen
kasvoilleen.
Vinge ei ole sanonut mitään Marie-Louiselle. Heidän juodessaan kahvia
hän tavallisesti kertoo hänelle yhtä toista päivänsä kulusta. Sen hän
on viime aikoina unohtanut. Hän joko vaipuu ajatuksiinsa istuessaan
kahvikuppi kädessään tai menee kiireesti omaan huoneeseensa. Hän on
ollut kiivaskin jonkin kerran. Mitättömät pikkuseikat ovat saaneet
hänet kärsimättömäksi. Hänen katseessaan on ollut jotakin kuin hän ei
näkisi Marie-Louisea häntä katsoessaankaan.
Marie-Louise huomaa sen, siksi että hän rakastaa Vingeä. Hän tahtoisi
auttaa tätä, mutta ei voi sitä vielä tehdä. Tämä on rakkauden syvin
tuska, naisen ja miehen yhteinen. Sinä tahdot päästä rakastettusi
maailmaan. Koetat kaikkea. Portti on suljettu. Se portti, joka ennen
lennähti auki, kun vain henkäisitkin siihen. Lennähti auki kuin hymy
rakastettusi kasvoille, ja sinä kuljit autuaana eteenpäin, ei, sinä
liitelit, jokainen lausumanne sana liiteli, vähäpätöisinkin arkisana
liiteli väreilevässä yhteisymmärryksessä yhä syvemmälle äänettömyyteen.
Äänettömyyttä Marie-Louisen ja Vingen välillä. Saattoi tulla tällaisia
onnellisia iltoja, jotka olivat kuin aselepo hänen rauhattomassa
elämässään. He istuivat kumpikin huoneessaan, Vinge työnsä ääressä,
Marie-Louise omansa, kirjan, ompeluksen ääressä; silloin tällöin
meni Marie-Louise hänen luokseen tai hän seisoi ovessa katsellen
Marie-Louisea, he vaihtoivat vain pari sanaa, mutta heidän välillään
oli virta, se tuntui toisesta toiseen, he tiesivät mitä he omistivat.
Mutta kun portti on suljettu, seisot sinä niinkuin köyhin ulkopuolella.
Sinä tiedät, että sen takana on tuska, alakuloisuus, toivottomuus. Sinä
katsot rakastettuasi, hänen katseensa on tyhjä, toivoton. Rakastettusi
puhuu, ääni on väsynyt. Mitä on tapahtunut? Miks'et saa auttaa, miks'ei
sinulla ole voimia murtaa porttia? Tällaisina hetkinä liian töykeä
ihminen lyö iskun toisensa jälkeen suljettua porttia vastaan, ja liian
nöyrä polvistuu rukoilevasti ja suutelee kynnystä, ja sisäpuolella
oleva kuiskii: »Et saa... et saa... älä nyt anna minun tuntea itseäsi
sellaiseksi.»
Marie-Louise ei ole töykeä eikä nöyrä. Hän odottaa. Valo lankeaa yli
hänen joustavan vartalonsa, yli hänen voimakkaiden käsiensä, jotka ovat
maailman lempeimmät niitä kohtaan, joita hän rakastaa; silkkilanka ei
katkea, kun hän vetää sen läpi koruompeluksen kirjavan mallin, eikä
kenkään ole näkevä, että se värähtää hiukan.
* * * * *
Vinge kävelee edestakaisin huoneensa lattialla. Nyt hän pysähtyy
suljetun salinoven eteen. Miks'ei hän avaa sitä ja mene Marie-Louisen
luo? Siksi, että levottomalta tunteelta, jonka vallassa hän on, puuttuu
sanoja.
Mikä oikeastaan on kysymyksessä?
Kenties se on vain hänen päähänpistonsa, että johtokunnan kokouksessa
tänään oli vallalla töykeä sävy. He ikäänkuin kömpivät nahkaansa.
Kun hän hymyili, olivat he kaikkein vakavimman näköisiä. Ja Rasmus
istui siellä pöydän päässä jäljitellen edeltäjäänsä valtioneuvosta.
Tuo Johnsenin juttu tuli esiin yhä uudestaan. Niinkuin Rasmus olisi
tahtonut jännittää sen vielä merkityksellisemmäksi kuin se ansaitsi.
Moneen kertaan mainittiin Frits Johnsenin nimi. Sellaista kilpailijaa
on pidettävä silmällä. Pystyvä nuori mies. Rasmus antoi tietoja
hänestä, kuin olisi tuntenut hänet perinpohjin, ja kuitenkin hän oli
tavannut hänet vain tuon yhden kerran.
Niin, oliko todellakin niin? Mistä Vinge sai sen epäluulon? Hän
karkoittaa sen, mutta silloin juolahtaa jokin toinen puoli asiaa hänen
mieleensä. Viimein hän on palauttanut muistiinsa jokaisen Rasmuksen
lausuman sanan. Ja toisten ilmeet. Kokonainen pieni näytelmä esitetään
hänen mielessään. Se vaivaa häntä kuin sävel, josta ei pääse rauhaan.
Ja vielä toinenkin seikka saattaa hänen mielensä alakuloiseksi. Hän
ei voi olla ajattelematta Svendseniä, vanhaa Svendseniä, jonka hän
karkoitti apen liikkeestä. Sellaista ei ihminen vallitse. Ajatus,
jota ei ollenkaan tahdo tunnustaa ajattelevansa, yhtyy toiseen, ja ne
vyöryvät eteenpäin kuin lumipallo, joka tulee yhä suuremmaksi.
Vinge ei ole ollenkaan sanonut itselleen, että Frits Johnsen saattaisi
käydä hänelle vaaralliseksi, ei myöskään, että Rasmuksen tietenkin
täytyy tarkoittaa jotakin sillä, että hän useita kertoja mainitsee
hänen nimensä, ja kaikkein vähimmin on Vingen päähän pälkähtänyt,
että hänen saattaisi käydä kuin Svendsen-vanhuksen... mikä ajatus...
eihän tässä ole mikään vertailu mahdollinen... ei, hän ei ole sanonut
sitä itselleen, ei myöskään kuiskannut sitä, se ei ole mikään selvä
ajatussarja, mutta on kuitenkin jotakin... jotakin hänessä...
tietymätöntä mistä se tulee...
Svendsen... Jumala tiesi, miten hänen oikeastaan kävi. Ehkä
Marie-Louise tietää? Voihan mennä häneltä kysymään. Tuleehan hän,
Vinge, samalla astuneeksi tuon kynnyksen yli. Hetken hän seisoo
hymyillen nolona itsekseen.
Vihdoinkin! Marie-Louisen silkkilanka värähtää niin, että hänen täytyy
tehdä pistos mahdollisimman nopeasti. Vinge vaeltelee permannolla...
aivan kuin Georg, ajattelee Marie-Louise.
»Sano minulle... en tiedä, kuinka olen tullut sitä ajatelleeksi...
Svendsen... vanha Svendsen konttorista... miten hänen oikeastaan kävi?
Sinähän tunsit hänen vaimonsa, eikö niin? Oletko koskaan kuullut
hänestä mitään?»
Marie-Louise ei sano: miksi sinä sitä kyselet? Hän vastaa:
»Kyllä, minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen kävi. Minä tapasin hänen
vaimonsa muutamia vuosia myöhemmin.»
»No?»
»Ensin hän oli sairaana jonkin aikaa.» »Sairaanako?»
»Niin. Mielisairaana.»
Marie-Louise ei ole koskaan tahtonut sanoa sitä Vingelle. Mutta kai sen
täytyi käydä välttämättömäksi nyt, kun Vinge kysyy.
»Mielisairaanako? Johtuiko... johtuiko se _siitä_...?»
»Kyllä. Hän oli saanut halvauksen.»
»Entä sitten? Myöhemmin?»
»Hänen täytyi lähteä pois kotoa. Ensin johonkin hoitolaan, sitten
maalle erään sedän luo, joka oli puutarhuri. Siellä hän virkistyi,
ja silloin kun minä puhelin rouva Svendsenin kanssa, oli heidän
aikomuksensa ottaa puutarhuriliike haltuunsa niillä rahoilla, mitä oli
jäljellä siitä summasta, jonka hän sai lähtiessään.»
Vinge kävelee edelleenkin lattialla. Marie-Louise ei sano: tule nyt
kertomaan minulle mikä on kysymyksessä. Sen täytyy siis olla jotakin
konttoria koskevaa. Mutta hän puhuu muista asioista.