kerta Vingen konttorissa ollessaan. Hieno huoneisto, kuuluu kuten
tavallista jostakin hänen ajatuksistaan. »Huono kirjoituspöytä! Kukkia
konttorissa, he ovat sentimentaalisia, nuo vanhat. Sohva on hyvä. Hän
seisoo puhelemassa. Hän on siis huomannut sen. Minä hymyilen, antaa
hänen puhella, kaikkihan on selvää, rahti on meidän.»
Johnsen on komean näköinen siinä istuessaan. Tiivis ja joustava. Suu
on tosin vähän epäluotettava hymyssään, mutta silmät ovat siniset ja
lapselliset, niihin tahtoo Vinge päästä käsiksi. Mutta Johnsen ei
tahdo. Hän nousee, lausuu muutamia merkityksettömiä sanoja; ja nythän
saamme nähdä, kaikkihan oli vain yritystä... hän jättää hyvästit.
»Hän valehtelee, se vintiö», lausuu Vinge itsekseen Johnsenin
mentyä. »Hän valehtelee röyhkeästi päin naamaa. Niiden täytyy saada
kirje sinne.» Vinge sanelee pienelle pikakirjoittajatytölle. Se
on englanninkieltä. Hän kävelee edestakaisin lattialla kuin ennen
komentosillalla, hän puhuu lyhyin sysäyksin, pienet venäläiset
savukkeet sinkoavat hänen suustaan.
Sitten soi puhelin, nyt tulee sihteeri, pari välittäjää, taas eräs
kapteeni. Työ sujuu yhä ripeämmässä tahdissa, on päästävä valmiiksi.
Vinge tahtoisi mielellään päästä näkemään uutta lokaviemärilaitosta,
täytyyhän päästä näkemään mitä täällä istuu päättämässä, eihän se
muuten ole kuin paperia.
Hän on valmis, hän kääntyy äkkiä. Hän tuntee pistoksen rinnassaan...
vai kainaloissako se on... hän tuntee kalpenevansa, hetken hän seisoo
kuin keinuen, vai huoneko keinuu?
No, nythän se meni ohi.
Hän on tietenkin kääntynyt liian äkkiä. Hän sytyttää uuden savukkeen ja
imee savun keuhkoihinsa.
Hän rientää asioilleen läpi kiireisen aamupäiväkaupungin, vaihtaa
pari sanaa kaikkien tuttujen kanssa; kukapa ei olisi hänen tuttunsa?
Täytyyhän toki elää sen kaupungin elämää, jota on osaltaan johtamassa,
ja pieni lörpöttely ei ole Vingelle suinkaan vastenmielistä.
Sellainen on hänen työpäivänsä.
* * * * *
Nyt syksyllä rouva Vinge ensi kerran avioliittonsa aikana kokee
rakastumista toiseen mieheen kuin siihen, jota hän on rakastanut siitä
saakka kuin tuli täysikasvaneeksi ja itsestään tietoiseksi. Tämä
uusi rakastuminen kestää vain neljännestunnin, mutta se saa suuren
merkityksen hänelle. Ja siitä päivästä lähtien hän ei koskaan poistu
portistaan katsomatta Kongens Haveen päin, katseessaan sekä itseironiaa
että kumppanuustunnetta muita naisia kohtaan.
Hän tapaa Frits Johnsenin suunnilleen portillaan, ja kun on vielä
tunti päivälliseen eikä rouva Vingellä vielä ole ensinkään halua mennä
kotiin, niin luonnollista on, että hän noudattaa Johnsenin kehoitusta
kävellä puiston ympäri... tämä iltapäivän ilmahan on kuin viiniä, joka
ei huumaa, vaan ainoastaan tekee mielen juhlalliseksi ja keveäksi.
Johnsenin ilmaisema luonnonihailu on hänelle yllätys. Johnsen on kyllä
ennenkin kertonut matkoistaan ja oleskelustaan idässä, missä hän
ansaitsi kannuksensa, mutta rouva Vingellä on aina ollut se vaikutelma,
että hän ei ole siellä nähnyt muuta kuin liiketoimia ja alkuasukkaitten
elämästä vain sen verran kuin hänelle oli tarpeen. Nyt ilmenee äkkiä,
että tämän liikeaistin takana on ymmärtämystä luontoa kohtaan,
josta hän itse ei ole koskaan ennen ollut tietoinen, koska kukaan ei
ole siihen vedonnut. Rouva Vingen tekemät aivan luonnolliset pikku
huomautukset ne varmaankin houkuttelevat hänestä esiin jotakin, jossa
hän mielellään viipyy ja joka saattaa hänet muistelemaan aikaa, jolloin
hän kerran lapsena kulki täällä äitinsä kanssa ja tahtoi poimia kukkia
kielletyiltä paikoilta.
Mutta hänen sanoissaan ei ole mitään uneksivia, hentoja syystunnelmia,
hänen ja rouva Vingen käyskellessä tässä vanhassa puistossa, joka
näillä tunneilla on varsin tyhjä, ei mitään siitä, mitä rouva Vinge
tunsi ensimmäisen syyshämyn hetkenä katsellessaan kohti lasikuvun
siintävää äärettömyyttä. Ei, Johnsen ikäänkuin käy toteamassa:
tällainen on syksy täällä ja sellainen silloin, kun hänellä oli
johdettavanaan puunkuljetus aarniometsistä, ja sellainen silloin, kun
hän muutamana päivänä eksyi erään kaukaisen kivikaupungin puistoon.
Hän tuntee syksyn selvistä, määrätyistä väreistä, kuten merimies
saa rannikon tähystimeensä ja sitten purjehtii uraansa eteenpäin,
mutta rouva Vingen mielestä on jotakin voimakasta ja samalla kertaa
liikuttavaa siinä, että tällä kunnianhimoisella nuorella miehellä on
aikaa siihenkin ja aikaa sanoa se hänelle niin vaatimattomasti ja
kuitenkin epäröimättä — hän tietää täsmällisesti mitä hän tuntee.
He ovat tulleet pikku sillalle, joka johtaa kaivannon yli linnaan. Kun
mieliala on sensuuntainen, virittää tämä paikka yksinäisyyden, unelman,
muinaisuuden tunteen, joka on melkein valtaava. Linnan molemmat
torninhuiput, suippo pääty hiekkakiviveistoksineen, portti nauhoineen
ja punainen muuri tässä iltapäivävalaistuksessa, mutta ennen kaikkea
liitelevä silta, joka näyttää niin keveältä veteen kuvastuessaan,
ja sitten vallikaivanto joutsenineen, rapautunut kivitys, maatuneet
äyräspalkit ja kaikki tämä vihanta, joka ei ensinkään kuulu kaupunkiin,
molemmat vanhat orapihlajapensaat vihreine marjoineen, orjanruusut
tiilenpunaisine kiulukkoineen ja veden rajassa kasvava kaisla.
Rouva Vinge laskee kätensä rauta-aitaukselle ja katselee kaivantoon
päin, seuraa silmillään vettä aina kulmaukseen saakka, mistä näkyy
palanen vanhaa puusiltaa... aivan kuin siellä olisi vielä vanhempi
puisto kaiken tämän takana. Hän tuntee olevansa niin onnellinen siitä,
että hän on keksinyt jotakin uutta ja miellyttävää tässä nuoressa
miehessä, joka tähän saakka on ollut hänelle varsin outo. Hän ei
oikeastaan ajattele Johnsenia, mutta keskellä kaikkea tätä rauhaa
tulee hän tietoiseksi myötätunnostaan ihmisiä kohtaan sellaisina kuin
he nyt kerta kaikkiaan ovat. On ihanaa elää. On ihanaa kävellä tässä
tämän kyvykkään nuoren miehen kanssa, joka tuntee tämän paikan keskellä
meluavaa kaupunkia.
Johnsen ei aavista mitään siitä, mitä rouva Vingessä tapahtuu. Hän
on tavannut tämän sattumalta, ja hänen mielestään rouva Vinge oli
harvinaisesti edukseen tänään. Oli jotakin voimakasta, jotakin
nuorukaismaisen notkeaa hänen vartalossaan ja ryhdissään, mikä
houkutteli Johnsenia. Hän on miekkailija, ja samalla hetkellä kuin hän
näki rouva Vingen talonsa portilla, tiesi hän, miltä tämä näyttäisi
tiiviissä miekkailupuvussa floretti häntä kohti ojennettuna kädessä,
joka lujasti tarttuu kahvaan.
Johnsen ei oikeastaan ole mikään naisten valloittaja; hänellä on ollut
vain tuollaisia huokeasti voitettuja tai huokeasti ostettuja suhteita,
joita suurkaupunki lahjoittaa nuorelle miehelle, jolla on riittävästi
rahaa ja joka ei kasvatuksensa eikä ympäristönsä vaikutuksesta ole
saanut turhia epäröimisiä. Hän ei suinkaan suunnitellut mitään
kehoittaessaan rouva Vingeä tulemaan kanssaan puistoon, hänen päähänsä
ei ole pälkähtänytkään, että rouva Vingen tapainen vallasnainen
lankeaisi hänen osalleen. Tämä ei kuulu siihen piiriin, jonka hän
tuntee hienoista ravintoloista, missä tanssitaan pikkutunneilla ja
missä hän pari kertaa melkein ällistyneenä on pidellyt rakastajatarta
käsivarsillaan nuoren naisen sijasta, joka vain tahtoo tanssia valssia
hempeän soiton säestyksellä miehen kanssa, joka osaa seurata tahtia ja
»vie» hyvin.
Mutta kun hän sattuu luomaan katseensa alas rouva Vingen käteen, joka
vapisee melkein huomaamattomasti, ja tuntee hänen äänettömyytensä,
käsittää hän sillä salaisella aistilla, mikä saa miehen ja naisen
ymmärtämään toisiaan, että rouva Vingessä tapahtuu jotakin, mikä
lähentää heitä toisiinsa, ja sanomatta sanaakaan hän laskee omansa
hänen kätensä päälle ja huomaa hänen vastaavan aivan heikolla
puristuksella.
Ja samalla tulee kummallekin hyvin kiire seurata virtaavaa vettä, joka
ikäänkuin vie mukanaan kuvan ulos avaraan maailmaan — kuvan rouva
Vingestä vieraan herran kanssa, jonka käsi lepää hänen kädellään. Ja
ikäänkuin todetakseen, että näin todellakin on, kääntää rouva Vinge
silmänsä Johnseniin päin ja kohtaa hänen katseensa.
»Ei», sanoo rouva Vinge koneellisesti.
Johnsen käy aivan ymmälleen ja sopertaa:
»Eikö...?»
Ja kun hän samalla huomaa vastauksensa ja koko tilanteen
hullunkurisuuden, käy hän yhä enemmän ymmälleen eikä keksi sanoa mitään
muuta kuin:
»Anteeksi, mutta... mutta minun lienee pakko lähteä...»
Hän nostaa hattuaan ja astuu muutamia hieman epävarmoja askeleita
sillalta hiekkakäytävälle, ja kun hän tulee muutamien pensaitten
luo, jotka peittävät hänet, rupeaa hän juoksemaan. Se vaikuttaa
vapauttavasti häneen. Hän juoksee pois jostakin, joka on tullut hänen
ylitseen vastoin hänen tahtoaan. Hän on esittänyt naurettavaa osaa,
mutta ei edes tämäkään ole nyt pääasia. Mitä, jos rouva Vinge olisi
sanonut »kyllä» »ein» sijasta! Kuinka sitten olisi käynyt? Vingen
vaimo. Miehen, jolla on se asema, mikä on Johnsenin tietoinen päämäärä.
Herra Jumala, Vingehän on vanha mies, vielä toistaiseksi on heidän
suhteensa ystävällinen, mutta se päivä on tuleva, jolloin...
Vingen vaimo! Ei, se kävisi kyllä liian mutkikkaaksi. Liiketoimet
sinänsä ja yksityiselämä erikseen!
Kun Johnsen on tullut puistosta pois, hän katsahtaa tahtomattaan Vingen
akkunoihin. Ei, oli rouva sanonut. Siis hän tarkoitti kai: kyllä. No
niin, noloushan vähän kevenee, kun rupeaa raa'aksi. Ja tämän jälkeen
Frits Johnsen ei sitäpaitsi enää ajattelekaan asiaa.
Rouva Vinge seisoo sillalla ja kuulee hänen juoksevan. Sinä hetkenä
hän pitää Johnsenista. Mutta hän on käynyt vallan kalpeaksi ja alkaa
vavista, niin että hänen täytyy laskea toinenkin kätensä kaiteelle.
Mitä on tapahtunut? Ei mitään. Kaikki. Eikö hän siis rakasta miestään?
Onko hän sitä lajia... turvaton, niin pian kuin jotakin sellaista
viriää hänessä? Hän ei ole tuntenut sitä koskaan ennen, mutta jokin
kerta kai on oleva ensimmäinen.
Mistä tuo »ei» tuli, joka lensi hänen suustaan? Jensistäkö? Lapsistako?
Hänestä itsestäänkö?
Hän kävelee hitaasti pois, sillalta alas puistoon. Joka askelelta,
jonka hän ottaa, hän ymmärtää ei'nsä paremmin. Se ei tullut kenestäkään
erikoisesta. Se tuli heistä kaikista, kokonaisuudesta, jota hän
rakastaa.
Tultuaan portille, joka johtaa Kronprinsessesgadelle, suoraan
vastapäätä hänen taloaan, hän pysähtyy ja katselee puistoon. Tuolla hän
siis kulki... tämä nainen joka antoi vieraan nuoren miehen taputtaa
itseään. Niin vaarallista saattoi siis elämä olla. Niin lujasti oli
siis pidettävä kiinni siitä, minkä omistaa!
Rouva Vinge hymyilee tahtomattaan omalle olennolleen, kuin lapselle,
josta pitää, mutta jota tulee vartioida.
Hänen mielensä on kuin hedelmä... äkkiä lankeaa siihen juuri se
auringon ja tuulen kosketus, joka antaa sille täyden kypsyyden.
* * * * *
Rouva Vinge... rouva Vinge... hänen nimensä on Marie-Louise, mutta
niinhän häntä nimittävät yhtä vähän hänen lapsensa kuin Frits Johnsen.
Niin tekee vain hänen miehensä.
Heidät on kutsuttu vieraisille sinä iltana, ja kuten tavallista
saavat Georg ja Annette ihailla häntä hänen täydessä komeudessaan.
Marie-Louise ihailee itsekin itseään. Uusi puku on hänelle ilo, hän
rakastaa hienoja pehmeitä kankaita, hän nauraa itselleen huomatessaan
tarkastelevansa näytteille pantuja pukuja ja muuttelevansa niitä hieman
oman makunsa mukaan. Hänhän on vain kolmekymmentäkahdeksanvuotias,
hänellä on nuoren tytön mieli kaiken muun omaisuutensa lisäksi, hän
on pieni pukuasioista huvitettu nuori tyttö, joka tulee käynnille ja
sanoo: »Mennäänpä nyt muotikauppaan katsomaan hienoja tavaroita ja
seisomaan isojen kuvastimien edessä.»
Marie-Louise seisoo salissa pukuaan silitellen. Annette menee hänen
luokseen.
»Se pullottaa», sanoo hän.
»Hienoa, hienoa!» Marie-Louise astuu askelen eteenpäin. Georg käydä
maleksii lattialla eikä ole näkevinään mitään.
»Aiotko sinä tanssia?» kysyy Annette. Se on hienointa mitä hän tietää.
»Kyllä, tietysti. Tule tänne.»
Ja kun Georg samalla kevytmielisesti lähestyy häntä, tarttuu hän
hänenkin käteensä ja tanssii piirissä heidän kummankin kanssa.
Annette laulaa ja nauraa, Marie-Louise laulaa mukana, he laulavat
yhä äänekkäämmin, itse keksimäänsä säveltä, kunnes he äkkiä rupeavat
laulamaan jotakin renkutusta.
»Laula mukana, poika», huutaa Marie-Louise ja pudistaa Georgin
käsivartta. Ja Georg hyräilee mukana murrosäänellään, yhä rohkeammin
muiden melutessa.
»Georg röhkii», huutaa Annette.
»Hän röhkii... röhkii kuin porsas», laulavat kaikki kolme, tanssiessaan
yhä kiivaammin. Marie-Louise se kiihdyttää tahtia, hän vapautuu siinä
yhä enemmän, hänen lapsensa, hänen kiltti uskollinen poikansa, hänen
pieni suloinen tyttönsä, hänen salinsa, hänen miehensä, joka seisoo
nauraen ovessa:
»Oletteko pyörällä päästänne? Eihän tässä voi koota ajatuksiaan...»
»Tule sitten tanssimaan mukaan.»
»Meidän täytyy lähteä. Automobiili on tullut.»
»Hyvästi.»
Marie-Louise suutelee kiihkeästi Georgia ja juoksee ulos.
Vinge istuu hieman takakenossa automobiilin nurkassa, hänen täytyy
ikäänkuin antaa mielensä laueta päivän työn jälkeen. He ajavat
valaistuja katuja pitkin, ihmisten, askelten, puhelun, naurun ääniä
soluu heidän ohitseen.
Marie-Louise katsoo Vingeen sivultapäin. — Kun he kääntyvät
puolipimeälle, tyhjälle bulevardille, ojentaa hän ikäänkuin sattumalta
paljaan käsivartensa ja hansikattoman kätensä Vingen kasvoja kohti.
Sisällä pimeydessään istuu Marie-Louise hymyillen hymyä, jossa on sekä
jännitystä että voitonriemua. Hän tahtoo miehensä hyväilevän häntä
juuri nyt, hän tahtoo tuntea omistavansa hänet, jokin hänessä vaatii
sitä ja tekee hänet varmaksi siitä, että hän saa sen. Käsi tulee
lähemmäksi Vingen kasvoja. Siinä kädessä on sekä tahtoa että hellyyttä,
se tuoksuu, hehkuu pimeydessä.
Kädet puhuvat. Miehellä, joka ei sitä kuule, ei ole vaimonsa
luottamusta. Vinge kuulee. Hänen silmänsä ja suunsa ymmärtävät heti.
Hän tarttuu Marie-Louisen käteen ja vie sen huulilleen. Hän suutelee
kättä, sormia, käsivartta. Kumpikaan ei sano sanaakaan, kumpikaan ei
katso toiseen. Vinge on polvillaan hänen edessään. Hän vapisee. Hänen
suunsa etsii Marie Louisen polvea, tuntee sen puvun silkin alta. Hänen
suutelee hänen jalkaansa, hänen ohutta kenkäänsä ja tuntee hänen
vastauksensa, sitten kättä taas, molempia käsiä, sormia, hänen rakkaita
kynsiään, nyt kulkevat huulensa yli hänen pienen sormessaan olevan
naarmun...
»Marie-Louise», kuiskaa hän.
Sitten Vinge taas istuu hänen vieressään, tuntee hänen päänsä
olkapäällään, kohtaa hänen suunsa, hänen ruumiinsa, hänen käsivartensa,
jotka painavat puolison päätä hänen kaulaansa vastaan, samalla kuin hän
kuiskaa: »Mieheni, mieheni!»
II.
Rasmus Rask on iltapäivällä ulkona ajelemassa. Hän ajaa landoossaan.
Automobiileja hän ei tunnusta. Ne kulkevat liian nopeasti. Ennenkuin
huomaakaan, on jo kaukana metsässä, ja mitä siellä on tekemistä? Kun
hän tekee puolitoistatuntisen ajeluretkensä, tahtoo hän ajaa Strogetiä
pitkin, ulos kaupungista Bredgaden kautta Langeliniea ja tehdä
korkeintaan pienen kierroksen Charlottenlundiin päin; niin ajeltiin
siihen aikaan, jolloin jokaisella hulivilillä ei ollut ajoneuvoja.
Vielä aivan äskettäin istui hänen pieni pyylevä Sofiensa hänen
vieressään, nyt ajelee Rasmus yksin. Hänen lapsensa ovat hajaantuneet
ympäri maailman, hän seurustelee heidän kanssaan mitättömän vähän. He
jättivät kodin aikaisin tai heidät ajettiin pois. »Minun lapseni ovat
kiittämättömiä», sanoo hän, »ja vävyni ovat pelkkää pötyä». Heillä ei
ole ollut samaa käsitystä rahan arvosta kuin hänellä, ja he tekivät
velkoja ajatellen hänen odotettua hengenheittoaan.
Senvuoksi hän nyt Sotien kuoleman jälkeen ajelee yksinään. Hän istuu
raskaasti vaunuissa, hänen seitsemänkymmentä ikävuottansa ovat raskaat
kantaa. Mutta silloin tällöin hän hieman oikaisee itseään ja vetäisee
hevosten hieshöyryjä sieraimiinsa. Sitten hän kumartuu eteenpäin ja
keinuttaa aivan hiljaa yläruumistaan ravin tahdissa, kädet lepäävät
hänen polvillaan, ja hänen huuliltaan kuuluu — äärettömän heikkona, hän
ei tiedä siitä itsekään — se kuvaamattoman pieni maiskaus, minkä kieli
antaa suulakea vastaan ja jota kuskit käyttävät hevosia kiihoittaakseen.
Silloin tällöin hän lausahtaa pienen kehoituksen. »Pidä hevoset
kunnolla kurissa, Ludvig...»
Ludvig, joka on melkein yhtä vanha kuin Rasmus ja takaruumiistaan
lihava istuttuaan suunnilleen kaksi miehenikää kuskipukilla, vastaa
viemällä piiskan kasvojen eteen ja menettelee muutoin hevosten kanssa
niinkuin katsoo oikeaksi ja kohtuulliseksi.
Rasmus Raskin nimi on oikeastaan Jörgensen, mutta Pörssissä ei häntä
jokapäiväisessä puheessa koskaan nimitetä muuksi kuin Rasmus Raskiksi,
sen hän varsin hyvin tietää, koska hän kaikista kaupungin miehistä ajaa
hitaimmin ja aina kiivailee ajan kiirettä ja rauhattomuutta vastaan.
»Tämä käy liian ripeästi», on hänen kertosäkeensä — hän sanoo sen
lievällä juutalaisella murteella, joka on ollut hänelle arvaamattomaksi
hyödyksi, kun on pitänyt voittaa näiden kööpenhaminalaisten luottamus.
»Kaikki tämä käy liian ripeästi.»
Nuoruudessa hänen liikanimensä Pörssissä oli Rasmus Repo. Hänessä on
aina ollut jotakin, mikä on houkutellut antamaan hänelle haukkumanimiä;
hän ei ole samanlainen kuin muut. Revoksi nimitettiin häntä sekä
siksi, että hän oli punatukkainen, että siksi, että hän oli niin
kirotun taitava liiketoimissa. Tämä juuttilainen renki, tai oikeastaan
puotipoika, joka jäi pääkaupunkiin suoritettuaan asevelvollisuutensa
rakuunana, sai hämmästyttävän nopeasti pystyyn rehuaineiden
kauppaliikkeen, ja paljon ennenkuin aavistettiinkaan, oli hän varakas
mies, joka saattoi käyttää kopeaa kieltä vanhoja toiminimiä kohtaan.
Kun se tapahtui ensikerran, tiukasti, mutta kieltämättömän elegantisti,
sai hän Revon nimen, ja nyt ei hänelle enää naurettu, kun oli pakko
tunnustaa hänet, hymyiltiin vain — pirun Rasmus Repo, sanottiin, ja
niin hän oli perillä. Ja seuraavaa kilpailijaa, joka tahtoi tunkeutua
esiin, kohtasi kiinteä liitto Rasmuksen ja vanhojen toiminimien kesken,
jotka olivat ottaneet hänet piiriinsä.
Mutta valtioneuvosta hänestä ei tullut. Vaikka hän oli lahjoittanut
mitä lahjoittaa piti isänmaallisiin tarkoituksiin, ja vaikka hänen
päivällisilleen saapui sekä pari lakitieteen professoria että rovasti
ja moniaita upseereja, ajoi yritys karille. Muutamat luulivat sen
epäonnistuneen siksi, että eräs niin korkea henkilö, ettei häntä
juuri sovi mainita tässä yhteydessä, sattui vetämään suunsa hymyyn,
kun Rasmusta, jonka haukkumanimen hän tunsi, ehdotettiin hänelle;
toiset väittivät näin käyneen siksi, että Rasmus Repo oli yhden ainoan
kerran elämässään ollut liian ripeä käänteissään, hän kun eräillä
ampumajuhlapäivällisillä etukäteen käytti nimitystä, jonka oli sanottu
olevan hänelle tulossa, ja oli ollut liian häikäilemätön erästä
korkeata ministeriön virkamiestä kohtaan, joka kostoksi ehkäisi sen.
Joka tapauksessa koitui siitä vain oikeusneuvoksen titteli, josta
Rasmus kieltäytyi, perustellen tätä Sofielle: »Jos sinusta tulisi
oikeusneuvoksetar, pikku Sofie, niin kaikki naureskelisivat sinulle.
Sinä et voi selvitä vähemmällä kuin valtioneuvoksettaren arvolla.»
Tämä oli hänelle onneksi sikäli, että hän tuli siten
vasemmistolaiseksi, joka sopi paljon paremmin hänen luonteelleen, ja
koska oikeiston vaikutusvalta heikkeni nopeasti, oli hänellä ilo kuulua
kehittyvään puolueeseen, jossa hänen merkityksensä kasvoi kasvamistaan.
Ei poliitikkona — se ei huvittanut häntä hiluistakaan, koska hän
ei tahtonut tuhlata konttoriaikaa valtiopäivien istunnoissa — vaan
miehenä, joka kuului Pörssin vakavaan siipeen ja siten loi edullista
valoa tämän puolueen ylle, jota pääkaupungin pomot kohtelivat olkapään
kohautuksella, ja jonka talo muodostui kokoontumispaikaksi, missä monet
merkitsevät henkilöt tapasivat toisensa. Hänen päivällisensä saivat
mainetta, ja itse hän viihtyi oivallisesti näissä juhlissa, joissa
Kööpenhaminaan kokoontuneet yksinkertaisemmat, itsetietoiset ja usein
rattoisat maalaispatruunat olivat kunniavieraita ja tekivät mahtavia
aukkoja Sofien tukevaan ruokaan ja Rasmuksen väkeviin viineihin.
Ja pari juristia ja upseeria ja erään rovastin — joskin muutamasta
maalaiskunnasta — saattoi myös hankkia, sikäli kuin kehitys meni
eteenpäin.
Vähitellen tuli tukkukauppias Rasmus Jörgensenistä mies, jolla oli
merkitsevä asema monella alalla. Hän oli sitkeä. Sillä välin kuin
useimmat, jotka olivat olleet mukana hänen astuessaan ensimmäisiä
askeleitaan, luopuivat kamppailusta, kesti hän sen yhä, vaikka revon
turkki alkoi vivahtaa punaisesta harmaaseen, mikä sivumennen sanoen
sopi hänelle. Hänen liikkeensä säilytti luotettavan leimansa, hän ei
halunnut siihen mitään poikaa tai vävyä, kuten muut, saattaakseen
sen uhkapeliin tai ulkomaisen luoton varaan; hän jäi »vanhan hyvän
ajan» mieheksi. Kerrottiin juttuja hänen älykkäistä, kokeneista
vastauksistaan, hän pääsi tukkukauppiasyhdistyksen komiteaan,
tuli monen oivan johtokunnan jäseneksi, ja kun se todellinen
valtioneuvos, joka oli ollut erään laivayhtiön puheenjohtaja, kuoli
niin sopivasti ennen suurta yhteenliittymistä, kohosi Rasmus, joka
oli ollut varapuheenjohtaja ja hyvin huomattava liiketuttava, vallan
luonnollisesti yhdistyneiden laivayhtiöiden puheenjohtajaksi.
Rasmus Rask istuu leveästi hyvinvoinnin ja kansalaisten kunnioituksen
hartioilla ajellessaan landoossaan, molempien suloisesti tuoksuvien
hevostensa vetämänä ja lihava Ludvig kuskipukilla.
Sää on ihana, Rasmus käy lyyrilliseksi ja sanoo:
»Tänään ajetaan satamansarvelle.»
Ludvig ajaa ulospäin Langelinielle. Rasmus tirkistää käveleviä naisia
— hän hymyilee muistellessaan, kuinka kiukkuiseksi Sofie saattoi tulla
huomatessaan sen — ja huomioi, kuinka monta hänen laivoistaan purjehtii
satamaan ja sieltä pois. Aurinko paistaa yli kaiken.
Heidän tultuaan aallonmurtajalle Rasmus laskeutuu kävelemään,
sillä välin kuin vaunut kääntyvät. Ja luonto vaikuttaa häneen niin
voimakkaasti, että hän, joka muuten ei milloinkaan ole liikkeessä, saa
halun astella majakalle saakka, parikymmentä askelta. Hän ei ole ollut
siellä koskaan ennen, hän tuntee olevansa kelpo vanha herra. Yks kaks,
yks kaks, keppi kopsaa betonia vastaan. Hän tulee loistavalle tuulelle
nähdessään siellä penkillä kaksi päivällisvierastaan: puoluejohtajan ja
puoluetoverin.
»Mitä näenkään», huudahtaa Rasmus, »tapaako täällä tuttavia?»
Niin, sehän totisesti on varsin luonnollinen asia. Puoluetoverin pitää
lääkärin määräyksestä ainakin kerran viikossa tehdä tämä kävely ennen
päivällistä, muuten hän kuolee sydäntautiin. Aallonmurtajalla hän toki
ei missään tapauksessa joudu komiteojen kokouksiin. Ja puoluejohtaja
haaveksii mielellään täällä ulkona, hän on lyyrikko — kuinka hän
muuten olisi sietänyt elää monta sataa vuotta pelkässä taktiikassa?
Hänen pikku runonsa ja isänmaalliset laulunsa, jotka ovat hänen
ylpeytensä, kun ne nimettöminä julkaistaan maaseutulehdissä, syntyvät
hänen astellessaan täällä majakan ympärillä. Kaikilla hänen säkeillään
on sama poljento. Hänen unelmansa on, että kerran, kun hän saa
muistopatsaansa, huomataan, että hän oikeastaan olikin suuri runoilija.
Puoluetoveri on keskeyttänyt hänet toiseen säkeistöön:
»Tanskan lippu hulmuaa
Yli Salmen suurten laivain...»
ja ruvennut punomaan juonia hänen kanssaan lakosta Vingen yhtiötä
vastaan. Puoluejohtaja sulkee taas kasvonsa ja on taas pelkkää valkeata
partaa ja tukkaa.