language: Finnish
ONNELLINEN MIES
Kertomus
Kirj.
POUL LEVIN
Suomentanut
Eino Kaila
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.
I.
Tämä kirja kertoo miehestä, joka on melkein viidenkymmenen vuoden
ikäinen. Hänen nimensä on Jens Vinge.
Hän asuu vaimonsa ja molempien lastensa kanssa Kronprinsessesgaden
varrella. Tällä kadulla tuoksuu lehvälle ja mullalle, kenties ei niin
paljon kadulla kuin korkeammalla olevissa kerroksissa niinkuin Vingen.
Vanhasta Kongens Havesta uhoavat tuoksu-aallot huoneisiin, sillä tämän
puiston piirteissä on aina hieman metsäntapaista. Kai se johtuu siitä,
että maan kätkössä on niin paljon kuihtuneita lehtiä ja että noilla
leveillä puilla on niin raskaat lehvät. Tämä luonnon tuoksu on kohtaava
Vingen perheen, kun he avaavat akkunan, se on tänä syksynä tuntuva
huoneissa, höysteisenä ja maakylläisenä.
Syksy tulee taloon pienen kirjavan oksan mukana, jonka kymmenvuotias
Annette on poiminut ulkona Langeliniellä poliiseista ja vartijoista
huolimatta ja jonka hän nyt on pistänyt äitinsä ruokaliinaan. Ja
rouva Vinge löytää sen, kun hän istuutuu päivällispöytään tyttärensä
ja tämän neljä vuotta vanhemman veljen Georgin kanssa, hän katsoo
hymyillen Annetteen päin, jolle tulee kiire sitoa ruokaliina kaulaansa.
Annette harrastaa tällaisia pieniä runollisia lahjoja — hän asettelee
jonkin pienen nukenkapineen paikkaan, mistä se löydetään juuri
oikeana hetkenä, hän antaa omituisia pikku kukkakimppuja, jotka hän
on sitonut oman makunsa mukaan, joskus paperilapun, jolle hän kankean
virheellisesti ja vinosti on kirjoittanut pari mustetahrojen ja
pyyhkäisyjen sotkemaa sanaa, kuten esimerkiksi sinä päivänä, jolloin
Georg oli saanut toria tutkinnossa tekemistään tyhmyyksistä: »Ällä
itke, Rakas georg, ystävälinen terveys siskoltasi.»
Annette muistuttaa äitinsä lapsikuvia, jotka riippuvat seinällä isän
kirjoituspöydän yläpuolella ja joita kukaan ei katsele arkioloissa.
Mutta eräänä päivänä heidän perhelääkärinsä ja vanha ystävänsä, tohtori
Salting, sattui ne huomaamaan ja sanoi:
»Kas, että tuosta kummallisesta lapsesta saattoi tulla te, rouva Vinge!»
Rouva Vinge nauroi, mutta kun hän oli yksin seuraavana aamupäivänä,
otti hän muotokuvat alas seinältä ja tarkasteli niitä. Silloin vasta
hän tuli tietoiseksi niiden ja Annetten yhtäläisyydestä, vaikka hän
aina oli tuntenut sen. Herra Jumala, ajatteli hän, pitääkö Annettenkin
läpikäydä kaikki tuo: ujous ja liian pitkät sääret ja tukka, joka aina
pyrkii törröttämään luvattomilla paikoilla, ja kapeat käsivarret!
Mutta sitten hän muisti mitä Vinge oli sanonut, kun hän kihlauspäivinä
löysi nuo vanhat muotokuvat hänen äitinsä albumista: »Sen mielestä,
joka sinua rakastaa ja joka pitää sinua maailman kauneimpana naisena,
on näissä muotokuvissa kumma ihanuus Sinä olet niissä. Sinun katseesi
on niissä. Etusormen pikku liike näkyy. Ylähuulen kurttu ja sinun
kapeat, värisevät sieraimesi. Sinä olet niissä omituisella kätketyllä
ja tajuttomalla tavalla — — tuo lapsi, pieni ujo tyttö, sopertelee
sinusta ja ojentaa minua kohti pieniä suloisia kapeita käsivarsiaan!»
Kuinka he sinä hetkenä syöksyivät toistensa syliin...
Rouva Vinge antaa Annetten pikku oksan luisua kasvojensa yli. Kun se
joutuu hänen suullensa, hän suutelee sitä. Georg näkee sen ja punastuu.
Hän on neljätoistavuotias, ja monet omituiset syyt saavat pojan
punastumaan siinä iässä. Eikö muka ole kiusallista, kun muut näkevät,
että tuntee jotakin? On ihanaa rakastaa äitiään, mutta kukaan ei saa
sitä tietää. Olenhan kasvanut erilleni hänestä, eikö niin? Olenhan
tulemassa mieheksi!
Georg ryhtyy puhelemaan, jottei hänen äitinsä huomaisi mitään, ja
hän käy yhä punakammaksi kasvoiltaan. Mutta äiti ojentaa kätensä
häntä kohti, ja hän panee omansa äidin käteen, heillä on samanlaiset
voimakkaat kädet. Se ei ole mikään oikea hyväily, mutta Georgin
kasvoille palaa äkkiä luontainen väri.
Niin on päivällinen ohi, eikä Vinge tullut kotiin. Vieras ääni ilmoitti
siitä puhelimitse. Rouva Vinge menee saliin ja seisoo hetken akkunan
ääressä.
Niin, nyt on siis syksy. Tämä taivas... tämä tunne siitä, että jossakin
kaukana, korkealla ja sisällä hänen omassa mielessään kohoaa jotakin,
joka sinertyy ja uneksien häipyy pois... kuin kaartuisi yli maan
äärettömän hienosta lasista tehty kupu, jossa on aivan heikko teräksen
kajo, ja kuin lasia sivelisi jokin hentoinen, pienet siivet, niin että
siitä syntyy sävel, sama sävel kuin hänellä on mielessään... Onko se
voimakkaan syksyn odotusta vaiko ohimenneen kesän kaihoa?
Hän kuulee Annetten käyvän laulellen ruokasalissa, ja hän ikäänkuin
kohottaa pikku äänen luokseen, nostaessaan käsivarret rinnalleen ja hän
seisoo siinä melkein liian suorana ja kuitenkin täysin luonnollisena,
samalla kuin hänen vartalonsa ääriviivat hitaasti sulavat hämärään,
joka vallitsee ulkona ja hänen omassa salissaan.
* * * * *
Minä en unohda, että Jens Vingestähän minun on puhuttava. Mutta enkö
kerro hänestä silloin, kun tässä sanon minkälaiseen kotiinsa hän yhä on
palaamatta, vaikka tulee pimeä ja lamput sytytetään kaikissa taloissa?
Sinä hetkenä tuntee itsensä äärettömän kodittomaksi se kadun
kävelijä, joka tietää, että häntä varten ei missään huoneessa
sytytetä lamppua. Se on koti-ikävän hetki ulkomailla oleskelevain
elämässä. Sinä hetkenä vanhatpojat ja yksinäiset naiset menevät
hoitoloihinsa ja ravintoloihinsa, saadakseen ruokansa haukatuksi,
huumaten kaihonsa ja pettymyksensä lörpöttelyllä ja lautasten kalinalla
ja orkesterinsoitolla tai lukemalla päivän rypistyneitä sanomia.
Köyhempinä kuin köyhimmät, joilla on kodintapainen.
Tunnen miehen, varakkaan ja arvossapidetyn vanhanpojan, jolla on
julkinen asema ja arvonimi, mitä monet kadehtivat; hän kertoi kerran
muutamana alakuloisena hetkenä erään elämyksen, jota hän ei voinut
unohtaa, vaikka hänen elämänsä oli rikas »tapahtumista»:
Eräs köyhä puolalainen hatuntekijä, karkoitettu juutalainen, oli
keksinyt ruveta käymään hänen luonaan saamassa joskus pientä avustusta.
Mies oli harvinaisen ruma, kyttyräselkäinen karilas, jolta oli toinen
silmä lyöty pois, ja suun oli ikäänkuin raaka käsi vääntänyt vinoon.
Rintakehä pisti esiin, hänellä oli kyttyrä sekä edessä että takana. Hän
muistutti yltiöpäisen romantikon liioiteltua mielikuvaa hovinarrista.
Hän valitteli aina. Oli vaikeata elättää vaimo ja lapset näinä aikoina
ja vieraassa maassa.
»Miksi olettekaan mennyt naimisiin ja saanut lapsia?» kysyi
arvossapidetty mies puolittain ajatuksissaan.
Pieni hatuntekijä astui askelen häntä kohti ja katsoi häneen ainoalla
suurella ruskealla silmällään, joka tällä hetkellä loisti kahden
edestä, ja sitten hän piti seuraavan pikku puheen:
»Anteeksi, herra salaneuvos, te olette suuri mies ja lahjakas mies ja
— minä sanon sen omasta kokemuksestani — hyvä mies, mutta te olette
yksinäinen, eikö niin? Kun minä nyt tulen kotiin illalla, tulevat minun
molemmat pienet hienot tyttäreni juosten minua vastaan ja sanovat:
'Hyvää iltaa, isä!' — Anteeksi!»
Jens Vingellä on hieno rouva ja hieno pieni tytär ja poika, jonka
silmissä hän on miehen ihanne, ja kuitenkin hän istuu konttorissaan
vaipuneena rahtitariffeihin ja mietiskelyihin siitä, miten päästä
edelle kilpailijoista, tai jonkin niiden monien johtokuntain
kokouksessa, joiden jäsen hän on, tai hän seisoo valtuusmiesten salissa
käsitellen kunnan työmiesten palkkojen järjestelyä ja hänellä on kaikki
puoluetoverinsa vastassaan... Mutta kotona hänen salissaan on Annette
mennyt äitinsä luo ja sanonut:
»Isän pitää herättää minut kotiin tullessaan.» Hänen ylpeytensä on,
että hänen suuri isänsä kumartuu hänen ylitseen ja suutelee häntä
otsalle, kun hän on päässyt vuoteeseen. Hän tuntee, kuinka isän parta
kutittaa häntä, avaa hetkeksi silmänsä, mutisee jotakin käsittämätöntä
ja nukkuu sitten silmänräpäyksessä taas. Mutta hän muistaa sen
kuitenkin.
»Minä kyllä muistutan isää siitä», lausuu rouva Vinge.
»Puhu nyt tuosta — tiedäthän...»
Rouva Vinge puhuu tuosta »tiedäthän», kertoo tarinan, jonka Annette
haluaa kuulla, kun hän on väsynyt, mutta kuitenkin mielellään viivyttää
maatamenon hetkeä. Hän istahtaa rouva Vingen polvelle, ja kun pieni
lapsi tuolla tavoin painautuu äitiään vasten ja vaipuu lepoon, puoleksi
uinuen, silloin he ikäänkuin yhtyvät toisiinsa uudelleen, erikoinen
syvä, salaperäinen yhteenkuuluvaisuus tuntuu, paitsi ulkoisissa
piirteissä, siinä rytmissä itsessään, millä heidän liikkeensä
täydentävät toisiaan — kuin kukka oksalla, joka on kantanut sitä sen
ensi itiöstä saakka.
Rouva Vinge kertoo siitä ajasta, jolloin Annetten isä oli merimies
ja hän oli merimiehen vaimo. Kuinka isä teki matkoja sekä Islantiin
että Länsi-Intiaan ja moniin ulkomaan satamiin. Kuinka hän, äiti, ei
ikävöinyt, sillä sitä ei meriväenluutnantin vaimo saa tehdä, eikä
ollut levoton, sillä sitä hän ei saa toki ensinkään olla, mutta kuinka
hän kuitenkin joka ilta ennen nukahtamista näki mielessään tuon ison
laivan, joka höyrysi yli meren, ja pikku miehensä päivettyneenä,
valkoisessa univormussa, tai ahavoituneena, öljyvaatteisiin puettuna,
katse tiukkana vasten myrskyä, ja hän uneksi, että hänen vuoteensa oli
laiva, joka purjehti hänen miestään vastaan, hän seisoi komentosillalla
ja tuijotti yli aaltojen, ja kone jyskytti niin uskollisesti siellä
alhaalla... eteenpäin... eteenpäin...
Äiti kertoo laivastaan. Miten kaikki oli juhlallista ja hilpeää.
Annetten mielikuvitus työskentelee mukana. Ja yhdessä he ohjaavat
merelle laivansa, joka vie heidät päivettyneen, valkoiseen
kultanappiseen univormuun puetun miehen luo. Ja heillä on mukanaan
kaikkea kaunista, mitä he voivat keksiä. Kaikenlaisia kukkia on laivan
kannella, ja lippuja ja kallisarvoisia kankaita riippuu yli laidan, ja
kaikki heidän hienot huonekalunsa ja punainen japanilainen pianoliina
ja kirjoituspöytä on siirretty kannelle ison, vaaleansinisestä silkistä
tehdyn päivänverhon alle ja Annetten nukkehuvila, jonka parvekkeella
ovat kaikki hänen nukkensa... ja kaikki ruoka mitä heillä on
mukanaan... kaikki Annetten mielilaitokset... paistettua kyyhkystä ja
vaniljajäätelöä... ja kyyhkysiä... ja...
Annette on nukahtanut. Rouva Vinge istuu hetken häntä katsellen. Niin,
nyt he purjehtivat hänen unilaivallansa isän luo!
Sitten hän nousee varovaisesti ja kantaa nukkuvan Annetten vuoteeseen.
Keveästi hän nostaa hänet voimakkaille käsivarsilleen ja riisuu
vaatteet hänen yltään niin varovasti, että Annette vain hetkeksi herää
ja sopertaa jotakin äidilleen.
* * * * *
Eikö Vinge siis tiedä, että sellaista on hänen kotonaan? Kyllä,
tietenkin. Mies tuntee rikkautensa. Mutta hän ei käy sitä joka päivä
laskemassa, ellei hän pelkää jonkun sitä häneltä varastavan, ja tätä
pelkoa ei Vinge tunne. Hän on sanonut vaimolleen:
»Sen mielestä, joka sinua rakastaa ja pitää sinua maailman kauneimpana
naisena»... hän on sanonut sen, kun he olivat nuoria ja valtasivat
toisensa yhä suuremmalla ilolla joka päivä, hän ei ole koskaan
rakastanut ketään muuta naista, hän tuntee rikkautensa.
Mutta ensin hän siis oli merillä. Ja Georgin syntyessä hän liittyi
appensa laivanvarustajaliikkeeseen, tuli johtajaksi, ja kun vanhus
kuoli ja liike sulautui suureen yhtymään, tuli hänestä maan suurimman
puolivirallisen höyrylaivayhtiön itseoikeutettu johtaja. Ja sitten
tulivat johtokunnat; Vingen tapaisen miehen he kernaasti haluavat
mukaan. Hän kuuluu piireihin. Luottopankki, puhelinyhtiö, uusi
laivaveistämö, kivihiili... johtaja Jens Vingen täytyy olla mukana,
sillä nimellä on sointua, siinä miehessä on vauhtia ja hilpeyttä.
Häntä tultiin tahtomaan kaupungin valtuustoon. Politiikka — ei, sitä
hän ei ymmärtänyt! Kuka puhuu politiikasta? Käytännön miestä he vain
tahtoivat. No niin, miks'ei? Jos vasemmisto huolii hänestä, niin...
käytännön miehenä.
Tietenkin! Se koristi listaa, jossa olivat kaikki nämä monet
poliittiset vähittäiskauppiaat. Hän vastasi myöntävästi.
Tämän vuoksi Vinge niin usein ehtii kotiin vasta myöhään illalla.
Eilen oli kokous pankissa, tänään valtuustossa, huomenna jokin kolmas,
pyörät surisevat. Hänellä on aikaa kaikkeen. Elämän loiste on hänen
yllään, hän on aina kunnossa. Hänessä on edelleenkin hieman merimiestä,
järjestys kaikessa... ja ripeästi, ripeästi. Hän on iso, voimakas,
vaalea. Hänellä on vielä kaartuvat viikset, jommoiset olivat muodissa
hänen nuoruudessaan, hän käy mieluimmin merensinisessä nutussa, hattu
hieman takaraivolla, kädet takintaskussa, ja pari hansikkaita pistää
niiden vierestä esiin. Kaikki tuollainen vaatturinsilitys puvussa on
outoa hänelle. Tuhat tulimmaista, eihän housuissa mikään luuranko ole,
vaan oikeat miehen koivet lihaa ja verta, ja ne tarvitsevat tilaa.
Mutta hän on hieno mennessään vieraskutsuille. Musta frakki ja
valkoinen liivi korostavat hänen sulavaa vartaloaan, hän ei näytä
tarjoilijalta. Hänellä on kuninkaallisesti hauskaa pitopöydässä, hän ei
kaipaa viiniä tullakseen tunnelmaan, puhelu, kauniit naiset pukuineen,
joita hän yhtä vähän voi arvostella kuin muistaa, kukat ja valot
hurmaavat hänet, hän puhelee kaikkien kanssa ja unohtaa vierusnaisensa,
innostuu, kiivastuu, kohtaa vaimonsa katseen alhaalta pöydän toisesta
päästä, pidättää itseään hetken alkaakseen kohta taas uudelleen.
On onni, että ruvetaan pelaamaan bridgeä, silloin hän ei enää tee
tyhmyyksiä sen kestäessä, hän pelaa intohimoisesti, mutta aivan liian
vilkkaalla mielikuvituksella, häikäilemättä vastapelaajaansa, joka
ei koskaan tiedä, mikä hänelle voi pistää päähän; tavallisesti hän
menettää.
Hänellä on vihamiehiä. Oikeastaan itse mitään tietämättä hän saattaa
haavoittaa toista kiihkeällä tuimalla vastauksellaan, joka kuuluu
vihlovana läpi lörpötyksen. Mutta kuka on saanut vastauksen, muistaa
sen.
Ja tuollainen loukkaantunut herra, joka muistaa sen, jäytää melkein
huomaamatta hänen mainettaan.
»Aivan niin», sanoo hän, »Vinge on kerkeä mies, mutta vähän liian
kerkeä, eikö teistäkin?»
Tai: »Vai niin, nyt on Vinge joutunut siihenkin johtokuntaan! Niin,
siunatkoon, hänhän kuuluu niihin, joiden pitää olla mukana kaikessa, ja
hän on todellakin kerkeä mies... mutta voitteko oikein ymmärtää, kuinka
laivayhtiön johtokunta suostuu sellaiseen? Eikö hänen varsinainen
työnsä kärsi siitä? Minä puhuttelin taanoin johtokunnan puheenjohtajaa,
tiedättehän, tuota vanhaa Rasmus Raskia... eli Repoa, kuten häntä
nimittävät... no, hän ei tietenkään sanonut mitään, mutta väitetään,
ettei hän koskaan ole voinut sietää Vingeä. No, Rasmushan ei ole mikään
hieno mies...»
»Johtaja Vinge valtuustoon — käytännön miehenä, ei poliitikkona. Kyllä,
äänestänhän minä häntä, sen teen, minähän olen Studentersamfundetin
vanhoja radikaaleja, ja kun minun puolueeni sanoo: äänestä, niin minä
äänestän, minähän olen vanha jäsen vaalipiirini puoluejohdossa. Ettekö
muista, että minä olin 'Sosiaalidemokraatin' johtava ehdokkaiden
esittäjä monta vuotta... vaikka minua oikeastaan ei voi nimittää
sosiaalidemokraatiksi, mutta jos itsekukin vetäisi omaan suuntaansa,
miten kävisi silloin politiikan? Minä siis äänestän Vingeä. Mutta minä
pelkään, että hän valmistaa meille jonkin epämiellyttävän yllätyksen,
hän saattaa intoutua pahasti... taanoin eräillä kutsuilla... no, en
minä viitsi kaivella sitä, hän oli kenties juonut pari lasia liikaa,
mutta hän suorastaan tiuskaisi minulle... vaimoni, jonka pöytätoveri
hän oli, piti häntä vallan säädyttömänä. Ettekö muuten arvele, että
hänen pitäisi hieman enemmän varoa mitä hän juo?»
Mutta Vinge ei kuullut mitään kaikesta tästä, ja kun hän ensi kerran
tapaa tämän miehen, seisoo hän kauan hänen kanssaan puhelemassa
puolueasioista ja sanoo paljon enemmän kuin hänen pitäisi.
Ja nyt on siis tuo epämiellyttävä yllätys esiintynyt valtuustossa.
Kaasulaitoksen työmiesten palkanjärjestely — sosiaalidemokraatit
tahtovat viedä asian perille yhdessä radikaalien kanssa; silloin Vinge
lohkeaa erilleen. »Hän ei ole poliitikko, hän on käytännön mies — eikö
niin? Eikö meillä tässä ole palkanparannus, jonka kautta me voimme
sekä antaa että vaatia? Mahdollisimman suuri palkka tietenkin, mutta
työhalun, työkyvyn pitää olla sitä vastaava, siitä on meidän saatava
varmuus. Ja tämä yksityisen työmiespiirin yksityinen palkanparannus
sitoo meidät edeltäkäsin, ilman että se antaa meille mitään varmuutta
siitä, että meidän on mahdollista viedä perille vaatimuksemme...
Menkää katsomaan herroja kadunlaskijoita... siinä istuu mies sikari
suussa pienellä tuolilla, hänellä on vasara kädessä, silloin tällöin
hän antaa sen pudota katukivelle, jonka toinen on asettanut hänen
nenänsä eteen; klik! panee vasara, sitten hän taas tupakoi, puhelee
vähän toverinsa kanssa, pyyhkii hien pyöreäkupuisesta hatustaan, huomaa
sattumalta, että taas on kivi hänen nenänsä edessä... no, mitämaks,
saakoon se napauksen... ja sitten hänen tulee jano. — Herra Jumala,
mehän olemme yksimielisiä pääasiassa, ja on kenties luonnollista, että
sosiaalidemokraatit tahtovat tuloksen nyt heti... mutta katsokaamme
asiaa suurpiirteisesti... minä en ole tässä mukana... en nyt...»
Puoluetoverit vetävät hänet syrjään, saavat hänet muutamaan soppeen.
Hän ei kenties ole vallan väärässä teoreettisesti katsoen, mutta
tässähän tarvitaan jok'ainoa ääni. Eikö hän voi laskea? Niin ja
niin monta, ja niin ja niin monta, eikö totta? Aikooko hän siirtyä
sosialistien vastustajain puolelle juuri palkkakysymyksessä,
arkaluontoisimmassa kaikista kysymyksistä? Tuleeko tästä julkinen
pahennus?
Eräs puoluetovereista on tullut verenpunaiseksi kasvoiltaan, hän on
pieni, paksumahainen herra, jonka ääni kolisten lähtee suusta, niin
että toinen sana vaientaa toisen kuulumattomiin. Voipa suorastaan
tuntua hieman kostealta, kun seisoo hänen läheisyydessään hänen
puhuessaan. Hän aikoo kuiskata eräälle virkatoverille, mutta hän
huutaakin yli kokoushuoneen: Kavallusta!
Toiset vievät hänet pois. Vinge on kuullut sanan. Enkö minä siis ole
vapaa mies? Kun tämä nyt kerran on minun vakaumukseni?
»Saanko hetkisen puhua kanssanne, johtaja Vinge», lausuu puoluejohtaja.
Hän on vanha, hänellä on valkea tukka ja parta, hän on maailman
viisain ja vaiteliain mies. Hän on istunut politiikan keskellä monta
sataa vuotta, hän on nähnyt monien tusinoiden Vingen tapaisten tulla
tuupertavan saliin, synnyttävän melskettä, tyyntyvän... kuinka, eikö
hän itse ollut samanlainen alkaessaan? Mikä tuli ratkaisevaksi?
Jäädäkö tänne vai ei, siitä on kysymys. Mutta kysymys on esitettävä
hienosti. Hän esitti sen hienosti Vingelle. Mitä se hyödyttää! Siitä
miehestä ei tule koskaan poliitikkoa. Hän puistelee puoluejohtajaansa
takinkauluksesta ja sanoo: »Ettekö siis ole yhtä mieltä kanssani? Eihän
siitä ole ensinkään kysymys. Sosiaalidemokraatithan ovat äänestäneet
ehdotuksen puolesta.»
Paksulla puoluetoverilla on salainen neuvottelu sosiaalidemokraattien
kanssa. »Kavallusta... kavallusta», sanoo hän vasten naamaa
merimiesten ammattiyhdistyksen puheenjohtajalle. »Johtaja Vinge»,
sanoo puheenjohtaja pyyhkien jotakin märkää leuastaan, »kyllä me jo
sen herran tunnemme! Tulee täyttä vauhtia, kädet taskussa, milloin
missäkin... luulee kai vielä olevansa upseeri komentosillallaan...
mutta me olemme kuitenkin nolanneet hänet pari kertaa. Hänellähän
on onneksi johtokunta yläpuolellaan. Mutta hänen pitäisi kuitenkin
olla vähän varuillaan. Tämä voi koitua hieman happamaksi hänen
höyrylaivoilleen.»
Puoluetoveri ei rohkene sanoa tätä kokoushuoneessa, jossa Vinge
on. Hän saa johtajan mukaansa ulos käytävään, vetää hänet syrjään
koristeelliselle askelmalle ja nojautuu graniittiin veistettyä lepäävää
leijonaa vastaan.
»Hänen on pakko antaa myöten», huutaa hän salaperäisesti... »minä olen
neuvotellut johtavien sosiaalidemokraattien kanssa. He ovat uhanneet
häntä laivoissa puhkeavalla lakolla.»
Johtaja katsoo sammunein silmin leijonaa, sitten hän panee toisen
kätensä sen nieluun ja sukii toisella partaansa.
»Eikö hän siis kuule mitä minä sanon...?» Nyt hän kääntyy ympäri ja
menee saliin taas.
Puoluetoveri ymmärtää. Se on tehtävä hienosti, hemmetin hienosti! Hän
vetää alas liivinsä, ja kädet housuntaskuihin haudattuina hän tallustaa
johtajansa jäljestä kokoushuoneeseen, josta ollaan juuri poistumassa.
Hän vilkuttaa johtajalle ja menee kotiin. Kun hän ojentelee
vuoteessaan, sanoo hän vaimolleen: »Amalie, minä neuvottelen hyvin
tärkeästä asiasta siellä valtuustossa. Minulla on ollut monta tärkeätä
keskustelua eri puoluejohtajien kanssa tänä iltana, mutta me sovimme,
ettemme puhuisi siitä kenellekään. Hyvää yötä, tyttöseni.»
Radikaalisessa lehdessä on hiljakseen alettu valmistua siihen, mitä
tuleman pitää. Sukkela salanimi »Amicus», Vingen koulukumppani, joka
»tuntee» hänet, kirjoittaa hänestä pienen petiittiartikkelin — pelkkiä
rakastettavuuksia, mutta sitä lajia, joka on Amicuksen erikoisuus.
* * * * *
Tämän vuoksi Vinge ei tule illalla kotiin rikkautensa luo. Rouva Vinge
on saanut Annetten vuoteeseen, nyt hän istuutuu lukemaan englantia.
Georg tuli eilen näyttämään hänelle muutamaa lausetta oppikirjassaan,
josta hän ei päässyt selville. Rouva Vinge on ottanut esiin vanhan
resuisen kielioppinsa. Hän oli sanonut Georgille, että tänä iltana he
koettavat, kumpi heistä parhaiten osaa tulkita lauseen kaikkia sen
yksityiskohtia myöten, ja nyt Georg tietenkin ahertaa huoneessaan
kaikin voimin. Rouva Vinge on kyllä näyttävä hänelle olevansa
voimakkaampi! Hetkisen hän selailee vanhaa kirjaa, hänen kouluaikansa
nousee niin elävänä mieleen, ja tiedottomasti hän asettaa molemmat
kyynärpäät pöytään kuin koulutyttö, jonka täytyy pistää sormet korviin
saadakseen olla häiriintymättä.
Georg on työntänyt syrjään englannin kirjan ja sanakirjan. Hänen
edessään on se sanomalehti, missä hänen isäänsä kuvataan.
Georg ymmärtää kyllä, että kirjoitus yrittää olla sukkela ja ironinen,
sellaisiahan ovat aina tällä paikalla olevat kirjoitukset, mutta ironia
tekee hänen olonsa epävarmaksi. Se on jonkinlainen elämänkuvaus,
mutta miksi ne nimittävät hänen isäänsä »herra meriluutnantiksi»?
Hänhän olisi ollut amiraali nyt, ellei hän olisi jättänyt laivastoa ja
liittynyt äidinisän liikkeeseen, jossa — kuten kirjoituksessa sanotaan
— »tietenkin heti tehtiin tilaa tälle onnen lemmikille». Typerää on
tuossa kirjoituksessa se, että kaikki tämä, minkä Georg niin hyvin
tuntee, on nähty uudessa valaistuksessa, jonka tarkoitus on tehdä hänen
isänsä naurettavaksi tai kenties pikemminkin vastenmieliseksi.
Georg istuu riipien paksua, vaaleata tukkaansa. Niinpä niin, olisipa se
vintiö, joka tämän sepustuksen on kirjoittanut, tässä huoneessa, niin
hän aivan yksinkertaisesti rökittäisi hänet. Luokallakin on muutamia
tuontapaisia — he eivät oikeastaan sano mitään, mistä pääsisi heidän
kimppuunsa, mutta kuitenkin on heillä kasvonilmeessään jotakin, joka
tekee vastustajan epävarmaksi ja saa hänet iskemään päin. Miks'ei
hänen isänsä kurita moista junkkaria? Hänhän on vahva. Georg ja hän
mittailevat silloin tällöin voimiaan... silloin kun isä huomaa, että
Georg pian on yhtä pitkä kuin hän. »Käy kimppuun, poika!» sanoi hän
viime sunnuntaina, ja silloin he painiskelivat keskellä salia.
Vain harvoin Georg tuolla tavoin leikki isänsä kanssa. Eihän isällä ole
aikaa. Sehän juuri hänessä on suurenmoista, että hän aina syöksyy esiin
kiire liepeissään, rientää läpi huoneiden niin että viuhuu. Georg on
saanut olentoonsa saman tavan, hän jäljittelee sitä tietoisesti. Hän
saattaa sivuuttaa läksynsä kuin täyttä laukkaa... ellei äiti hillitse
häntä ja vedä häntä takaisin aherrukseen jollakin uudella tavalla.
Niin, englanninlukuhan olikin kysymyksessä! On oikeastaan kummallista,
että voi saada ikäänkuin tunnon siitä, mitä lause merkitsee, mutt'ei
kuitenkaan voi selvittää jokaista sananpartta ja muotoa erikseen. Mutta
äiti ei hellitä. Nyt Georg kuulee hänen hameensa kahinan käytävässä.
Taas hän saa tuon punan poskilleen... hänen mielestään on omituista,
että hän yhä vielä opettelee kieliläksyt äitinsä johdolla — toverien
ei missään tapauksessa pidä saada tietää siitä... ja kuitenkaan hän ei
tahdo siitä luopua.
»Georg!»
»Nyt minä tulen.»
»Minä en muuten ole sitä vielä oikein kunnolla lukenut.»
Georg kävelee edestakaisin lattialla, hän seurailee tarkoin maton
kuviota aina pimeään nurkkaan saakka.
Rouva Vinge istuu kirjansa ääressä odottamassa.
»Sillä... sillä minä olen istunut lukemassa tuota kirjoitusta isästä,
ja sitten...»
»Tulisit nyt tänne, niin minä koettaisin selittää sen sinulle.»
Rouva Vinge siirtyy ompeluksineen »oikeaan» tuoliinsa, niin että valo
paremmin lankee hänen työlleen.
Tällaisena Georg tuntee parhaiten äitinsä. Hän istuu hieman takakenossa
ja kuitenkin niin suorana, että saattaa tuntea hänen ruumiinsa
joustavuuden ja tarmon. Hän lepää, mutta ei veltostu. Tämä antaa
hänelle tiedotonta hallitsijatarsävyä, se ikäänkuin kohottaa hänet
tuoleineen arkipäiväisyyden yläpuolelle, ja hänen kuljettaessaan
neulaa ompeluksen läpi on käsivarren ja käden liike niin varma ja
samalla niin viehättävä, että katsoja tuntee kaipausta syvimpään
tuttavallisuuteen ja pelkää lausua harkitsemattoman sanan. Valo
lankeaa hillitysti hänen pehmeälle vaalealle tukalleen, yli korkean,
vapaan otsan ja tunteellisten silmäluomien, joiden värinä paljastaa
hänen mielensä. Georg näkee tämän kaiken eikä tiedä siitä. Se sitoo
tämän neljätoistavuotiaan pojan, joka ei ole nähnyt muuta kuin onnea,
äitiin, kotiin — sitein, joita hän ei koskaan huomaa, ennenkuin ne
kerran katkeavat. Silloin hän on ymmärtävä kaiken. Päivästä päivään ne
katketessaan solmiutuvat yöllä hänen unissaan uudestaan ja katkeavat
niin pian kuin hän herää, ja tämä sointu on oleva salaisena säestyksenä
kaikkeen mihin hän ryhtyy. Hän on kenties joksikin ajaksi unohtava
sen, mutta se on joka tapauksessa olemassa, ja kun hän kerran saa oman
kodin, on sointu taas tietoisesti helähtävä. Hänen nuori vaimonsa on
myös kuuleva sen ja tunteva olonsa turvallisemmaksi, ja hän itse on
jonakin ihmeellisenä hetkenä ymmärtävä, että onnellinen mies rakastaa
kaksi kertaa, ensin äitiään ja sitten sitä naista, josta tulee hänen
vaimonsa, ja sitten heitä molempia, kun muistot ja aika sulavat yhteen.
Sinä päivänä Georg on riemuitsevana ja kaihomielin ymmärtävä sen, mitä
hän nyt vain tuntee.
Rouva Vinge istuu hetken ommellen, sitten hän katsahtaa Georgiin, joka
nyt istuu hänen edessään epämukavasti pehmeällä tuolilla, joka on sekä
liian pieni että liian mukava hänen poikamaiselle kömpelyydelleen. Mitä
hänen pitää tehdä säärilleen... ja käsivarsilleen... eihän hän voi
piilottaa niitä pöydän alle?
»Katsohan, Georg, se joka on isästä kirjoittanut, ei nyt tosiaankaan
ole ajatellut, että minä tai sinä sen lukisimme. Hän tuntee isän
elämän vain ulkoapäin eikä muuten ole siitä ensinkään huvitettu, mutta
hänenhän pitää ansaita elantonsa tällaisilla kirjoituksilla.»
»Mikä hänen nimensä on?»
»Sen minä kyllä tietäisin sinulle sanoa, mutta minun mielestäni hänen
nimensä on aivan yhdentekevä. Minä olen muuten kerran ollut hänen
huoneessaan.»
»Oletko sinä —»
»Kyllä. Siitä on muutamia vuosia. Isällä oli taistelu lämmittäjien
kanssa. Silloin kirjoitti tuo sanomalehtimies suunnilleen saman
kirjoituksen — 'Amicukseksi' hän nimitti itseään silloinkin. Se on
tuommoinen arvossapidetty salanimi. Minä kysyin niinkuin sinä nyt hänen
nimeään, ja isä tiesi sen. Se on eräs hänen koulutoverinsa. Mutta minä
en tahtonut miestäni kohdeltavan sillä tavoin, ja niin minä muitta
mutkitta menin tuon Amicuksen luo.»
»Lehden toimitukseenko?»
»En, poikaseni», rouva Vinge hymyilee hieman, »hänen kotiinsa.
Se oli varhain aamupäivällä. Hän makasi kyllä vuoteessaan, mutta
hänen palvelustyttönsä osoitti minut työhuoneeseen. Siinä minä
seisoin katsellen ympärilleni. Olihan siellä kaikki mitä olla pitää,
ymmärräthän, kirjoituspöytä ja tuoleja ja sohva ja kirjahylly, mutta
kuitenkin, tuntui, kuin siellä ei olisi koskaan ihminen asunut...
siellä ei ollut yhtään kukkaa eikä kasvia, ei pienintäkään elävää
esinettä... on niin vaikea selittää sellaista, mutta ajattelepas
tuommoista puusepän akkunaa, jonne huonekalut on asetettu kuin oikeaan
huoneeseen, vaikka se ei ole ensinkään mikään huone... sellaista oli
siellä. Ja minä seisoin katselemassa kaikkea sitä ja kuulin hänen
häärivän viereisessä huoneessa saadakseen aloittaa päivänsä. Ja äkkiä
iski päähäni: »Herra Jumala, _sellaistako_ on hänen elämänsä!»
»Entä sitten?»
»Sitten minä hiivin hiljaa pois.» Rouva Vinge nauraa. »Ja sen näköinen
on tietenkin hänen huoneensa yhä edelleen! Ja mitä se silloin liikuttaa
sinua ja minua, jotka istumme täällä sisällä... sanohan?»
Hän ojentaa kätensä Georgille, ja kun tämä kömpelönä ja punastuvana
tarttuu siihen, vetää rouva Vinge hänet luokseen ja suutelee häntä
otsalle.
»Ja nyt me luemme englantia, ymmärrätkö! »
* * * * *
Jos Vinge olisi mennyt kotiin suoraan toimikunnan kokouksesta, olisi
hän vielä saattanut nähdä Marie-Louisen ja Georgin vaaleat päät
englanninkirjan yli kumartuneina, mutta raatihuoneen edessä hän tapasi
toimittaja Helsingin. He kuljeksivat katua alas ja puhuivat tuosta
palkanjärjestelystä ja lehden kirjoituksesta.
»Ystäväni Amicus liikkeellä! Minä tunnen aivan hänen hajunsa tänään.
Minä muistan hänen eväspussinsa kouluajalta. Vihreätä juustoa ja
savustettua silliä!»
Hymyn tapainen häivähti Helsingin kasvoilla. »Te olette siis
loukkaantunut — no, sitä minä en ihmettele. Me sanomalehtimiehethän
emme niin syvästi aprikoi jotakin artikkelia. Mutta torukaa te vain
minua!»
»Toruako? Ei. Mutta tiedättekö, mitä ajattelin aamulla. Eiköhän
Helsing pari kertaa kuussa kysy itseltään, miksi hän sekaantuu
kaikkiin mahdollisiin asioihin, eiväthän ne kaikki voi häntä huvittaa,
ja tyynenä katsoo, kuinka hänen lehtensä joutuu satojen ihmisten
käsiin, jotka esimerkiksi istuvat teatterissa tai syövät päivällistä
ravintolassa.»
Helsing pyyhkäisee suutaan ja tirkistää välinpitämättömänä ilmaan.
»Miksikö minä en kysy sitä itseltäni pari kertaa kuussa? Sitä minä
totta vie kysyn itseltäni jok'ainoa aamu, kun avaan lehteni ja luen
mitä nuo töhertäjät ovat kirjoittaneet.»
»No, mutta mitä te sitten vastaatte?»
»Mitäkö minä vastaan? Sen minä unohdan päivän kuluessa.»
He kulkevat Dronningens Tvaergaden läpi, missä Helsing asuu vanhassa
talossa. Siellä muuan mies kolkuttaa kovasti kodittomain majatalon
porttia.
Hän on päissään. »Sehän on hitto, eikö nyt edes voi päästä sisään
tuohon syyhypesään?» Vastapäätä, tanssisalin räikeässä valaistuksessa,
rähisee pari naikkosta kahden vallan nuoren, poikamaisen merimiehen
kanssa. Molemmat tytöt ovat kai hekin nuoria, heidän suunsa ovat
hampaattomat, tukka riippuu yli heidän harmaiden kasvojensa, vaatteet
ovat likaiset, siinä asussa, kuin he olisivat äsken heittäneet ne
ylleen, mutta jaloissa on heillä korkeakantaiset kiiltokengät. »Avatkaa
lain nimessä!» huutaa juopunut mies yömajan edessä, jonka akkunat vielä
ovat avoinna, kuin talo hengittäisi raskaasti pimeässä. »Minä tarjoan
koko joukolle», sanoo toinen merimies rahojaan helistellen; tytöt
tarttuvat häntä vyötäisiin.
Vinge tuntee koko tilanteen siltä ajalta, jolloin hän oli merillä. Nyt
menee koko pestiraha menojaan, ja monta suolavedenpäivää tarvitaan
pesemään puhtaaksi sellainen poikaraukka. Miksi pitääkään kulkea tätä
siivotonta katua? Onko Marie-Louise mennyt nukkumaan? Vinge tahtoo
kotiin. Hänenhän on suudeltava Annettea. Mutta hän ei pääse erilleen
Helsingistä, kun tämä nyt on takertunut häneen.
Kyllä kiitos, Helsing tahtoo mielellään nähdä hänen asuntonsa.
Huoneistoista hän on aina ollut huvitettu... kun vain kerran saisi
varaa siihen.
Samalla hetkellä Vinge katuu tarjoustaan, mutta nythän se on tehty.
Hän avaa oven saliin — pimeätä. Niin, tiesihän hän sen varsin hyvin.
Hän tuntee nyt, että hän on tietänyt sen kaiken aikaa. Hän johdattaa
Helsingin huoneeseensa, sytyttää, menee sitten hakemaan viskyä ja
soodavettä. Hän hiipii Marie-Louisen makuuhuoneeseen, seisoo aivan
hiljaa ja kuuntelee hänen tyyntä hengitystään.
»Minä en nuku», sanoo Marie-Louise.
Vinge hymyilee ja menee hänen luokseen.
»Toimittaja Helsing on huoneessani, aion läksyttää häntä.»
»Ei», sanoo Marie-Louise ja panee kätensä hänen kasvoilleen; Vinge
suutelee sitä. »Ole nyt järkevä, muuten minä nousen ja tulen sinne.»
»Minä kyllä pidän varani.»
»Se on hyvä. Mene sitten.» Hän kääntää pois päänsä ja sulkee silmänsä.
Helsing on istuutunut. Hän on pieni hienosteleva herra, hän räpyttää
silmiään valoa kohti, hänhän työskentelee aina lamppujen valossa, se on
tehnyt hänen silmänsä ylen herkiksi. Hänen ihonsa on harmaa. Hän istuu
tuolilla ja tirkistää eteensä, kuin hänen huomionsa olisi kiintynyt
määrättyyn kohtaan.
»Sikari?» kysyi Vinge.
»Kiitos, minä en tupakoi, minun on täytynyt lopettaa.»
»Kuinka vanha olette oikeastaan, herra toimittaja?»
»Liki kuusikymmentä.»
»No, kun tulee niin vanhaksi! Minä tupakoin nähkääs kaiken päivää.
Näitä pieniä venäläisiä savukkeita... pistätte suuhun, pari haikua,
heitätte pois pätkän ja sytytätte uuden. Se vaikuttaa kuin lapiollinen
hiiliä koneeseen.»
Vinge puhelee haihduttaakseen epäsoinnun mielestään.
Helsing katselee ympärilleen.
»Niin, minä kyllä ajattelinkin, että teillä oli hauska asunto.
Täältähän täytyy olla ihana näköala.»
Hän avaa akkunan ja hengittää keuhkoihinsa ulkoilmaa.
»Korkealla... ja puita edessä», sanoo hän melkein itsekseen.
»Niin, mutta niitähän saa tuskin koskaan nähdä», sanoo Vinge. »Eihän
tule koskaan oltua kotona.»
Helsing palaa tuoliinsa takaisin.
»Ei, senhän voin ymmärtää. Mutta jos te pysytte erikoisissa
käsityksissänne, niin pääsette ainakin valtuustosta. Teillähän on
puolue vastassanne.»
»Minä viis puolueesta.»
»Hyvä on. Mutta minäpä sanon teille, että juuri teidän tapaisia
henkilöitä meidän ei pidä päästää julkiseen elämään. Vaalitempun
kautta te tulitte valituksi. Te vain aikaansaatte epäjärjestystä. Te
sekoitatte toisiinsa asioita, jotka eivät kuulu yhteen. Mielialoja,
käsityksiä, periaatteita, jotka ovat kotoisin teidän muusta
toiminnastanne. Herra Jumala, ettekö sitten tiedä, että työmiehet ovat
enemmistönä. He tahtovat enemmän palkkaa, hyvä, silloin he saavat sen.
Miksi te siihen sekaannutte?»
Helsing sekoittaa viskyään. Hänen äänensä on sisäänpäinkääntynyt,
melkein manaava. Hän ei todellakaan halua käydä rynnistämään Vingeä
vastaan, mutta se saattaa käydä välttämättömäksi. Vinge on palannut
ennalleen. Hän heittää pois savukkeen ja sytyttää uuden, ja samalla hän
ikäänkuin pudistaa päältään huonon tuulensa.
»Minäpä sanon teille erään seikan.» Hän seisahtuu äkkiä Helsingin
eteen. »Kun minusta tuli laivayhtiön johtaja...»
»Saatoinpa arvata sen.»
»Ei, kuulkaa nyt... niin minä puolen vuotta kuljin vain katsellen.
Tässä oli kunnon mies, joka tahtoi tehdä työtä, tuossa toinen,
joka oli välinpitämätön ja laiskoitteli... kas silloin minä iskin.
Kunnollisille minä annoin paremman palkan. Muiden annoin mennä. Raha ei
ole tärkeintä. Työhalu se on, ymmärrättekö. Ken ei tahdo tehdä työtä
kunnollisesti, on kiusaksi toisille, jotka sitä tahtovat. Samaa tahdon
sanoa kunnan työmiehille. Lisätkää vauhtia, niin rahaa kyllä tulee.»
»Luuletteko, että joku tulee kadunlaskijaksi tai muurariksi siksi, että
se huvittaa häntä? Mies on siihen pantu, ja siinä hän on, ja silloin
on raadettava niin vähän kuin mahdollista, niin runsaan rahan edestä
kuin mahdollista. Te puhutte kuin onnellinen mies, joka itse on saanut
valita — jopa kaksikin kertaa, kuten huomaan Amicuksen oivallisesta
pikku kirjoituksesta. Olisipa minulla ollut yksikin kerta valitsemisen
varaa! Mutta minä sain aikaisin perheen, joka minun oli elätettävä.
Muuten minusta olisi tullut kalastaja.»
Vinge ei voinut olla nauramatta.
»Niin, se on totinen tosi. Sunnuntaisin menen pikku tuvalle, jonka
omistan Fure-järven rannalla. Siellä minä sitten istun kalastamassa.
Mikään ei ole niin ihanaa kuin istua tuollainen pitkä onkivapa kädessä
ja huomata, että siima soluu virran mukana. Maanantaiaamuna minä sitten
palaan taas kaupunkiin.»
Molemmat vaikenevat.
»Te olette liiaksi elämän hemmoittelema voidaksenne olla julkinen
henkilö, johtaja Vinge. Enkö saa nähdä salia, ennenkuin lähden?»
»Niin», sanoo Helsing. »Kaunis huone, ja iso. Minä pidän tilavista
huoneista. Hyvää yötä, te onnellinen ihminen!»
Vinge saattaa hänet alas. Sitten hänen on kirjoitettava pari kirjettä.
Iltalehtiä hän ei ole lukenut. On myöhä, ennenkuin hän menee nukkumaan.
Sinä iltana hän unohtaa suudella Annettea.
* * * * *
Miestä ei tunne, ennenkuin on saanut nähdä hänen kirjoituspöytänsä.
Onko se kuormitettu täyteen papereita, ovatko nämä paperit kaikesta
huolimatta järjestyksessä, vai näkyykö, että mies sohii niitä ja
kuluttaa puolet ajastaan hakiessaan käsiinsä sen, mitä kulloinkin
tarvitsee? Vai onko pöydällä vain kirjoitussalkku ja iso pronssinen
mustetolppo ja kalenteri ja tulitikkulaatikko nahkakotelossa, jossa
on nimikirjaimet? Minkälainen pöytä on? Onko se amerikkalainen
kirjoituspöytä, joka muistuttaa huijaria lukuisine pikku taskuineen
ja lokeroineen? Vai onko se vanha ja kulunut, jonka ääressä mies on
istunut nuoruudestaan saakka ja jonka jokainen naarmu ja reikä on
muisto? Onko pöydällä vanha haalistunut valokuva? Tai jokin kummallinen
kirjepaino helmiompeluksineen, jommoisia pikku tytöt tekivät siihen
aikaan, jolloin veistoinnostus ei vielä raivonnut pohjolassa?
Vingen kirjoituspöytä konttorissa on vanha raskas tammipöytä, väriltään
tumma ja syvä, sen ääreen mahtuu kaksi istumaan vastakkain, siinä on
monta laatikkoa, jotka liukuvat edestakaisin kuin henkäisemällä — se on
kerran ollut hyvin kallisarvoinen, sen on tehnyt oikea vanha puuseppä,
jommoinen otti tällaisesta pöydästä yhtä korkean hinnan kuin minkä
nykyään kokonainen empiretyylinen salinkalusto maksaa, se oli hänen
appensa pöytä, ja nyt se on hänen pöytänsä, hän siirsi sen mukanaan
vanhasta konttorista uuteen rakennukseen, ja pöydällä on kaunis
kristallimaljakko vanhuksen ajoilta; Marie Louise pitää huolen, että
siinä aina on pari kukkaa. Ja sen lisäksi kasoittain papereita, joiden
järjestämistä varten Vingellä on sihteeri, ja säiliökynän teline.
Kauimpana talossaan, kaikkien muiden huoneiden takana, aitauksien,
ovien ja käytävien suojaamana, on Vingen konttori. Sen kahdesta isosta
akkunasta, jotka päästävät valon tulvimaan huoneeseen, on näköala
satamaan. Kun hän nojautuu taapäin kirjoitustuolissaan ja katsoo ulos,
häviää laituri peltivajoineen ja laatikkoineen ja tynnyreineen, ja
hän näkee vain vettä ja taivasta. Se on kuin purjehtimista, ja hän
muistaa laivastoaikansa. Hänen pitää nähdä vettä ja kuulla hälinää,
millä laivat lastataan ja puretaan. Sillä hänen toimistonsahan ei ole
ensinkään vain nämä neljä seinää ja kirjoituspöytä ja kristallimaljakko
ja iso pöytä nahkasohvan edessä, mihin puheenjohtaja, paksu Rasmus,
paiskautuu, niin että joustimet laulavat hänen allaan; hänen
toimistonsa alkaa aivan laiturin päästä, missä itkevät mummot ja nuoret
tytöt seisovat huiskuttamassa hänen lähteville laivoilleen ja luulevat
nähneensä saatettavansa nostaneen hattuaan viime tervehdykseksi ja
missä vanhat täysinpalvelleet merikarhut istuvat penkillä syljeskellen
ja ovat tiukkoja arvostaan.
Vingen toimistossa vyöryvät raskaat työvankkurit edestakaisin.
Työmiehet, jotka eivät voi tuntea voimiaan, ellei ole melskettä ja
riitaa, työntävät laatikoita ja paaleja, kunnes nostokoneet ottavat
haltuunsa taakat ja kohottavat ne kannelle niin sirosti kuin ne
olisivat pikku neitejä, ja laatikot luisuvat äänettömästi pitkin
kuluneita kiskoja kuin pojat, jotka ovat liukumassa.
Vingen toimisto, se on tämä lautojen ja tervaisten touvien ja
tavaroiden ja hevosten ja koneöljyn ja laivakeittiöiden eltaantuneen
rasvan haju, mikä joka aamu tulvii hänen ylitseen, kun hän tulee
kiireissään, hattu hieman takaraivolla ja kädet takintaskussa —
tämä kaikki on hänen. Toimisto, sitä ovat kaikki nämä ajoneuvot ja
automobiilit, jotka sotkeutuvat toisiinsa suurten valtamerilaivojen
edessä, ja matkustajat matka-arkkuineen ja laukkuineen ja
polkupyörineen ja »Hyvästi, hyvästi, muista tervehtiä Amandaa...
kirjoita nyt kunnolla... eihän tuule paljon... minä menen heti
selälleni keskilaivaan... hoi, kaupunginlähetti...» koko tämä
hämmennys, joka tulvii yli laivaportaan, ja muuttuu järjestykseksi
samalla hetkellä, kun laivakello soi.
Koko talo on hänen konttorinsa. Häntä huvittaa tehdä kierros
naputtavien kirjoituskoneiden luota alas toimistoon, missä ihmiset
seisovat aitauksen edessä juhlallisin ilmein, kuten aina, kun on
ostettava lippu matkaa varten... ensimmäinen luokka, kansipaikka,
yksityinen hytti...
Hytti, hytti, suurenmoinen sana. Hytti! Voihan aivan kuulla tuulen
ulvovan. Vingen täytyy nauraa juostessaan ylös portaita. Miksi juuri se
sana nyt iski hänen mieleensä? Sen on valoisa aamu ikäänkuin lähettänyt
häntä vastaan. Matkatuntujako? Ei hitustakaan! Täällä hän on kotonaan.
Häntä haluttaa kiertää kaikkien pulpettien luo ja kirjoittaa itse
kirjeisiin ja luetteloihin, jyskyttää näitä nuoria herroja selkään,
houkutella tytöt nauramaan... ei, hänhän on johtaja, ei esimerkiksi käy
laatuun ensinkään, että hän asettaa kätensä aitaukselle ja kiepauttaa
itsensä sen yli. Mutta hyvää huomentahan saattaa sanoa.
»Hyvää huomenta!»
Kas niin, nyt hän ei taaskaan vastaa, tuo herra Jensen, herra
prokuristi Jensen, — varjelkoon, älä vain unohda arvonimeä —, joka
tuossa kuhnustelee, omahyväisenä ja soreana kuivasta tukasta aina
hyvinharjattuihin, leveäkärkisiin nauhakenkiinsä saakka, virkamies,
joka tekee velvollisuutensa, velvollisuutensa, ja se ei sisällä mitään
siitä, että hänen pitää tuhlata yhtiön aikaa joutavan hyvänpäivän
takia. Tietysti herra prokuristi Jensen istuu paikallaan, ellei ole
sunnuntai tai pyhäpäivä tai hänen 14-päiväinen kesälomansa, jolloin hän
velvollisuudentuntoisesti syö jonkin kesähoitolan häviön partaalle;
tietenkin hän tekee työnsä saamansa palkan edestä; ei siihen ole mitään
hyvänpäivän toivottamista.
Tuommoisia ihmisiä... Vingellä on aina sydän kurkussa hänet
nähdessään. Tämänlaatuisen ihmisen hän oikeastaan ensimmäisenä tapasi
käytännöllisessä elämässä, appensa liikkeeseen liityttyään. Hänkin oli
prokuristi. Herra Svendsen, ukko Svendsen, kuten appi nimitti häntä,
ensimmäinen mies konttorissa, viime vuosina liikkeen varsinainen
johtaja, joka silloin myöskään ei pukahtanut paikaltaan. No niin, ukko
Svendsen, joka muuten oli varmaankin vain hieman yli viidenkymmenen,
valmistautui kenties täällä pääsemään kaiken johtoon, kun talon
pojalla, Valdemarilla, oli vain halua istua kirjojensa ja sepustustensa
kimpussa ja kun sekä hänelle että Marie-Louiselle oli riittävästi rahaa.
Kunnes Vinge syöksyi paikalle hyvine huomenineen ja tietenkin heti iski
yhteen Svendsenin kanssa. Ja Svendsen loukkaantui ja lähti, saaden
määrätyn summan kerta kaikkiaan, eläkkeestä hän ei tahtonut kuulla
puhuttavan... Jumala ties, minne hän oikeastaan oli hävinnyt?
Oliko Vinge ollut tyly silloin, ollessaan nuori ja vilkas, tottunut
komentamaan, ylimielisen iloinen Marie-Louisesta ja sydämessään vähän
levoton sen uuden uran johdosta, jolle hän nyt oli joutunut? Niin, sitä
hän kai oli, kosk'ei hän milloinkaan saanut tuota Svendseniä oikein
pehmenemään, vaan tämä meni ja sulki oven perässään vallan hiljaa.
Vai niin, kirjeet, neuvottelut...
Vinge kääntyy ripeästi nuoren miehen puoleen, jolla on kädet täynnä
papereita. Sitten he tekevät työtä. Ulkona kaikuu voimakas höyrylaivan
puhallus, kuuluu laivasta laskettujen portaiden kajahdus kivisiltaan,
hajaantuvan väkijoukon hälinää. Vinge sanelee kirjeen, keskustelee
puhelimessa, pari vanhaa kapteenia, joita on käsiteltävä kiirehtimättä,
toverillisesti, käy häntä tapaamassa. Sitten ilmoitetaan Frits Johnsen.
»Niin, antakaa hänen tulla sisään.»
Frits Johnsen käy kolmattakymmentä, hän on erään laivayhtiön johtaja,
joka ponnistelee eteenpäin hyvin tarmokkaasti ja toistaiseksi mitä
parhaimmassa sovussa suuren yhtiön kanssa. Hän seurustelee hieman
Vingen talossa, Vinge pitää hänestä paljon. Heidän välillään on
parinkymmenen vuoden ikäero. Kuten Vinge kuului niihin, joiden piti
päästä perille oman sukupolvensa aikana, niin on Johnsenkin niitä,
joita ajan kehitys työntää eteenpäin. Siksi on heidän välillään
luontaista sukulaisuutta.
Mutta kuitenkin on hänessä jotakin uutta, jota Vinge ei ymmärrä
yhteisten etujen kannalta. Se kai johtuu siitä, että Johnsen on
hieman saanut harhailla tässä maailmassa ilman muuta tukea kuin oma
itsensä. Elämä on tietenkin näyttänyt hänelle vain yhden puolen, sen,
mikä kohtaa sitä, jonka täytyy päästä perille. Mutta kuka tietää,
eikö Johnsen tulisi vallan toiseksi sinä päivänä, jolloin hän tapaisi
jotakin, joka on yläpuolella tätä kamppailevaa kuhinaa, rikkaiden,
voimakkaiden ja kuitenkin niin lauhkeiden mielien loistoa? Vinge uskoo
niin, koska hän tahtoo käsittää Johnsenin niin, vaikka hän varsin hyvin
tietää, etteivät sukupolvet täysin ymmärrä toisiaan.
Onko se tarpeen, jotta he kohtelisivat toisiaan ystävinä? Eikö Vingen
tapaisella miehellä ole varaa tunnustaa nuoren miehen kuntoa? Varsin
helppoa on löytää vikoja ympäristöstään ja sitten antaa laimea
tunnustus: »Niin, hän on todellakin oikein kelpo nuori mies, mutta
onhan hänessä sitä ja sitä ja sitä... no, kai hän sen oppii. Onhan
meillä muillakin ollut oppivuotemme.»
Tämä »me muut», se on se sitkeä vastus, joka voi tehdä nuoren miehen
katkeraksi ja vihamieliseksi koko elämänsä ajaksi, niin että hän itse
lausuu »me muut», kun hänen aikansa tulee. »Me muut», se on pienen
yhteiskunnan kirous, jossa on niin vähän paikkoja ja niin vähän
mahdollisuuksia, niin että nuoret tuntevat edessään kuin muurin,
jossa on raskas portti; avain on huolellisesti väännetty lukkoon, ja
portinvartija sanoo vieressä: »Paikat ovat täynnä, hyvät herrat, saatte
odottaa, kunnes joku näistä sisälläolijoista ystävällisesti ottaa
kuollakseen, sillä vapaaehtoisesti he eivät nouse pöydästä.»
Johnsenissa on se omituista, että hänellä ikäänkuin ei ole oikeata
luottamusta itseensä ja muihin. Tietenkään sitä ei ole ymmärrettävä
niin, että hänellä ei olisi tuntoa omasta kyvystään. Vinge arvelee
usein, että tosin hän itsekin on ollut röyhkeä nuorena, mutta se oli
sulaa vaatimattomuutta sen Johnsenin kallionlujan vakaumuksen rinnalla,
että hänen täytyy päästä eteenpäin — ei mutta tämä Johnsen virittää sen
omituisen tunteen, että nyt hän pysähtyi siihen paikkaan, nyt hän ei
rohkene antaa enempää itseään alttiiksi. Hänellä ei ole mitään kykyä
intoutua, ajattelee Vinge.
Vinge tarttuu suoraan asiaan.
»Istukaa. Mitä te nyt puuhaatte?»
Joistakin rahdeista on kysymys. Johnsen yrittää tunkea tieltään Vingen
yhtiön, vaikka on sovittu, etteivät he tällä paikalla esiintyisi
kilpailijoina ja vaikka Johnsenin tarjoama hinta on niin alhainen,
ettei se nykyään saata olla mikään ansio — siis jokin suunnitelma, jota
valmistetaan.