Mamma.
Eilen illalla oli Harry tullut mamman huoneeseen tavallista
juhlallisempana ja puhunut kuin riemuissaan:
-- Kuule, mamma. Nytpä et arvaa!
-- Noo?
-- Tiedätkö, mikä tänä iltana on?
-- Kyllä.
-- Siis tiedät?
-- Oikeinkin hyvin.
Mamma siirsi hiilenhehkuvat silmänsä Harryn samallaisiin
hiilenhehkuviin silmiin.
-- Mutta minutkin on kutsuttu!
-- Ja menet?
-- Enkö menisi, kun pappa sen kunnian minulle osottaa?
Mamma ei puhunut mitään. Mutta käänsi lehden Fredrika
Bremer-romaanissaan vissillä hermostumisella ja viskasi toisen jalan
toisen päälle.
Salaa pusersi hän oikealla kädellään sydänalaansa kirjan takana.
-- Mutta arvaatko, missä minä parhaallaan liikun? kysyy hän sitten.
-- Kai siinä romaanissa.
-- Tätä luen silmilläni. Mutta ajatukset ... oi ajatukset ... ne
kiertävät vanhassa kodissa ... siellä Trotorpissa. Sinun palattuasi ja
sieltä tuoreet kosketukset tuotuasi en saa sieluani siitä irti. Sinä
näit sen heinäkuun iltavalaistuksessa. Eikö ollut kaunis? Eikö?
-- Kaunis ... kaunis ... senhän sinulle hartaalla ihailulla vakuutin.
-- Vennernin syvänsininen pinta ja verkkaan laulava satakieli
pyökkipuistossa. Pienen joen rannalla se vanha rakas koti, jonka
taitekatto näkyi läpi puiston kauas ... kauas ... nyt aina tänne
Suomeen asti, jossa minä ... niin no...
-- Kärsin...
-- Arvasitpas! Vaikka pappa jäisikin tänne, mutta päästäisi meidät
molemmat sinne Trotorpiin. Sillä Ruotsille sinäkin kuulut, rakas lapsi.
Minä synnytin sinut Ruotsille enkä tälle ikävälle Suomelle.
-- Mamma ... mamma! Sinä aina Suomea solvaat.
-- En solvaa. Mutta sydämeni on siellä ... siellä! Näit kun aurinko
laski ja metsä tummeni. Etkö huomannut siellä ollessasi, että se laski
siellä eri tavalla kuin täällä, että metsä tummeni siellä eri tavalla
kuin täällä tummenee.
-- En. En ollenkaan.
-- Niin. Sinä rakastat tätä maata etkä huomaa. Mutta minä sen huomaan.
Sillä minä olen kärsinyt koti-ikävästä jo kolmattakymmentä vuotta.
-- Ja tahtoisit takaisin?
-- Vain sinun kanssasi. En ... en yksin.
-- Mutta et papan kanssa?
-- Emme puhu siitä. Pappa on hyvä pappa, mutta pienet ja ahtaat olot
täällä hänet kuluttavat. Hän ei lähde Ruotsiin. Sillä hänkin rakastaa
tätä maata, jota minä vihaan. Jo parikymmentä vuotta sitten esitin
hänelle muuttoa. Mutta yhdellä ainoalla kädenliikkeellä hän jyrkästi
kumosi koko tuuman ja kielsi minut ajattelemastakin sitä. Ja kun minä
en päässyt takaisin Ruotsiin, niin jäi ainoaksi onnekseni elää sinussa
uudelleen ruotsalainen sieluni. Minä varjelin sinut Suomelta niinkauan
kuin voin. Mutta sitten loppui se varjelu. Nyt aina uudelleen
muistelemalla elän nuo entiset lapsuuteni vuodet, joina minä yksin olin
sinulle kaikki kaikessa. Silloin _mamma_ oli sinun koko maailmasi,
rakas Harry. Me puhuimme aina Ruotsista. Tummansininen Vennern oli
sinulle kauan ennen tuttu kuin sen näitkään ... ja pyökkipuisto ... ja
satakieli ... ja Trotorpin herraskartano ja se vanha turvekattoinen
mökki, jossa sukumme kantaisä asui ja johon nyt vasta täytenä miehenä
sinä sait astua. Jokaisen loukon kartanossa olin sinulle kuvannut ...
kaikki oli tuttua. Kaiken tämän kotoisen kauneuden huippuna sitten se
riimukivi, joka seisoi kuin koko kaukaisen elämän hautapatsaana
turvekattoisen mökin sivulla ja käärmekoristeissaan kertoi Rangvaldista
ja hänen taisteluistaan kaukana idässä. Tuo Rangvald lie ollut sukumme
ensimäinen ja kaatui täällä idässä. Minä olen sukumme viimeinen ja
kaadun myöskin idässä barbarien sekaan. Nyt tänä kesänä sinä kaikki
sait omin silmin nähdä. Mutta jo pienenä poikana tämän kaiken tunsit.
-- Tunsin tavallaan. Tuota riimukiveä ja sen tarinoita pelkäsin tänne
Suomeen asti, kun siitä kerroit. Mutta nyt kun sen näin, loppui se
pelko peräti, jos sitä enää olikaan. Kaikki olin kuvitellut toisin,
mamma, kuin mitä se todellisuudessa oli. Kun nuo kaukaisesta
lapsuudesta tutut, mutta kuitenkin oudot maat ja mannut nyt näin
silmästä silmään, niin minä pienenin ja ne kasvoivat. Minä vain upposin
niihin tunnelmiin. Ja sen riimukiven edessä nöyränä paljastin pääni ja
sen turvekattoisen tuvan seinään leikkasin omatekoisen runon
veitselläni. Minut valtasi sielullinen hurmaus ja aina ... aina
ajattelin silloin sinua, mamma, että kun sinäkin olisit mukana...
Mamma etsii nenäliinansa ja se kulkee kuin itsestään silmien eteen.
-- Ja kuitenkin kaikki tuo vanha rakas monisatavuotinen kalleus vieraan
käsissä, joka sen konkurssihuutokaupasta osti. Silloin juuri minä
pyysin pappaa muuttamaan Ruotsiin ja ostamaan Trotorpin, kun se
huutokauppaan joutui. Hän olisi voinut sen tehdä. Mutta jyrkällä
kädenliikkeellä hän kaikki hylkäsi. Ja niin jäi minulta näkemättä
tummansininen Vennern ja pyökkipuisto ja siinä laulava satakieli ...
jäi kai ainiaaksi! Mutta nyt elän minä lakkaamatta siellä. Öillä näen
unta Trotorpista ... päivät elän sen muistoissa ... ja kun sinä tulet
lähelleni, tuntuu minusta kuin jokin salainen näkymätön huumaus
vanhasta Trotorpista tuulenhenkäyksen tavalla puhaltaisi päälleni. Niin
niin niin...
Mamma itkee.
-- Ja arvaapa, minkä pappa sanoi syyksi, mikä muka esti häntä silloin
Ruotsiin muuttamasta.
-- Noo?
-- Isiltä peritty tervaliike. Hyi!
Harry hymyilee.
-- Pappa on aina vitsikäs. Hän tahtoi kai sinulle panna koko muuton
leikiksi.
-- Eipäs. Hän haltioissaan selitti, että vain se liike ... yksin se ...
koko muuton estää.
Harry ei voinut olla hymyilemättä.
-- Mutta tervaliike on juuri suomalainen liike. Ja pappa tahtoi olla
suomalainen.
-- Minä en ymmärrä sitä. Kaikelle suomalaiselle olen minä kuollut. En
osaa heidän kieltään kuin jonkun sanan. Enkä ole tahtonutkaan osata.
Mutta jos sinä, rakas lapsi, aina pidät ruotsinkielen pyhänä ja
kalliina äidinkielenäsi, niin minun elämäni ei ole ollut turha. Olen
ainakin täällä vieraassa maassa kasvattanut heimolleni kiitollisen
lapsen.
-- Pidän, mamma ... aina ... aina.
Mamma tarttui Harryn käteen ja puristi sitä hellästi.
-- Mene sitten sinne klubin kymmenvuotiseen juhlaan. Kun he sinut
näkevät, niin näkevät he myöskin minun elämäntyöni. Rohkenetko siellä
esiintyä?
-- Vain sinun antamallasi innostuksella.
Harry suuteli mamman kättä ja lähti.
Mutta Harryn mentyä käänsi taas mamma hermostuneesti lehden Fredrika
Bremer-romaanissaan. Ja heitti toisen jalan toisen päälle. Teko, jota
hän ei sietänyt nähdä toisten naisten tekevän. Mutta itse kun oli
hermostunut, aina siihen eksyi.
-- Siellä klubissa taas ... oih! huokaa hän ja nousee kävelemään.
-- Ja nyt siellä on heidän mukanaan Harrykin! Lopulta he ryöstävät
hänet minulta kokonaan. Minä näen sen äidin silmälläni ... näen ...
näen ... ah! Meillä ihmisillä on elettävänä vain yksi elämä. Ja
kuitenkin me sitä elämme kuin olisi meillä niitäkin kymmenittäin
tuhlattavana. Mitenkä suuri on inhimillinen erehdys! Siinäkin että
jätetään oma maa ja oma kansa vain yhden vennonvieraan miehen vuoksi,
joka tulee luoksi ja väittää: "Rakastan sinua". Niinkuin minä raukka
tein. Oo! Ja entä sitten miehen vuoksi, joka viis-, kuusvuotisen
avioelämän jälkeen kääntää sinulle selkänsä...!
Mamma painaa kätensä ristiin rinnalleen, pysähtyy kävelyssään keskellä
huoneenlattiaa kuin jonkun näkymättömän käden pidättämänä, kuuntelee
kuin kaukaisia ääniä ja lausuu profeetallisesti:
-- Nyt meni minulta poikakin. Pappa ... mies meni jo kymmeniä vuosia
sitten ... sinne ... sinne pahaan maailmaan.
Mamma oli kuullut eteisestä Harryn poistuvat askeleet ja hänen
hyräilevän laulunsa, kun hän ulos laskeutui.
Ja silloin lensi paha aavistus hänen sieluunsa. Se aavistus pureutuu
lujasti mieleen. Ja tärvelee kaikki runolliset Trotorp-muistelut. Nyt
se monien vuosien ikävä ja katkeruus kuin yht'äkkiä syöksyy hänen
päälleen, kokonaisena vuorena hautaa hänet allensa. Hän vaipuu tuon
pahan aavistuksen rusikoimana nojatuoliin.
-- Onneton ... onneton! He hänet minulta vievät ja silloin ... olen
taas yksin kalvavan kotimaanikäväni kanssa.
Yht'äkkiä hän ponnahtaa ylös ja puhuu kiiluvin silmin:
-- Mutta minä pidän Harryn omanani! Koettakoon pappa häntä itselleen
vallata. Sittenkin hän on minun. Minun vereni hänessä liikkuu ... eikä
papan.
Ja niinkö heikko olisi kasvatukseni ollut, ettei se tulikoetustaan
kestäisi? Ei. Se on mahdotonta. Harry on edelleen mamman kiltti Harry.
Mamma tyyntyy ja lähtee taloustoimiin.
* * * * *
On jo yö. Mamma ei saa unta. Yöpuvussaan hän tuon tuostakin käy
katsomassa ja kuulostamassa Harryn huoneessa. Mutta se on tyhjä ja sen
koskematon vuode odottaa.
On jo kello kohta kaksi yöllä, kun mamma taas Harryn huoneeseen menee
kynttilä kädessä. Mutta tyhjä vuode silmiin ottaa.
Nyt hän jää huoneeseen. Istuu keinutuoliin ja aikoo siinä odottaa,
kunnes Harry tulee...
Sillä mamma tahtoo itse nähdä, minkänäköisenä Harry tulee.
Siinä on nyt jo suuri, pelottava tuska. Pitääkö hänen omin silmin nähdä
Harry ... oih!
Sillä miksi hän viipyy näin kauan?
Mamma mielellään lähtisi pois huoneesta ... pakoon tuota pelottavaa
näköä, jos todella Harry...
Mutta hän ei voi lähteä. Näkymätön käsi vetää häntä istumaan tuoliin ja
puristaa häntä siinä.
Sillä mamma tahtoo omin silmin nähdä, minkänäköisenä Harry tulee
klubista.
Jos selvänä ja kuitenkin näin myöhään, niin silloin hän Harryn syliinsä
sulkee kuin suuren sankarin, joka on käynyt tulen ja veden läpi
hiuskarvaa menettämättä. Mutta jos... oih!
Varmuus ... nyt juuri varmuus hänen pitää saada. Ja sitten joko
suuresti riemuita tai ... itkeä verikyyneleitä.
Mamma istuu ... istuu. Odottaa kuin ristitulessa, joka toiselta
puolelta lämmittää, toiselta polttaa. Mutta hän tahtoo olla luja.
Jospa kuuluisivat Harryn tulevat askeleet. Niistä hän jo erottaisi,
millä päällä poika kulkee.
Mutta askeleita ei kuulu. Hän ei tule. Kuuluu vain aamutuulen kohina
puissa:
"Nyt poikasi sinulta ryöstettiin".
Kuuluu vain seinäkellon naksutus, jonka yksitoikkoisuudessa ikäänkuin
toistuu kiduttava tuska. Kuuluu omien suonien tykytys kuin kuumeessa.
Mamma istuu ... istuu. Kellon tuntiviisari siirtyy kolmeen.
Näin hän ennen takavuosina, kun hän vielä oli nuori, pappaakin öisin
odotteli kotiintulevaksi. Kävi papan makuuhuoneessa vielä senkin
jälkeen odottamassa, kun pappa oli sinne muuttanut yksin makaamaan.
Siellä oli hän monet itkut itkenyt. Kunnes kyyneleet kuivuivat ja hän
lakkasi odottamasta.
-- Niinkö kävisi Harrynkin kanssa? Ei ... ei koskaan!
Yöpuvussaan mamma hopeahiuksineen ja hiilisilmineen kynttilän tummassa
valaistuksessa on kuin sairas raukka, joka keskellä yötä on noussut
sängystään lepuuttamaan itseään.
Kellon tuntiviisari on jo puoli neljässä. Ja kello löi yhden heläyksen
kuluneen ajan merkiksi. Se heläys meni läpi mamman luiden ja ytimien.
Hän kokosi sitten itsensä, otti kynttilänsä ja lähti omaan
huoneeseensa.
Mutta hänen askeleensa horjuvat.
Ne kaikki vanhat surut taas sieluun nousevat. Kymmeniä vuosia onnetonta
avioelämää ... kymmeniä vuosia kalvavaa kotimaan ikävää. Mutta tässä
mustassa surumeressä kuitenkin kuin tulimajakkana oma Harry, jonka
poski omassa poskessa kyyneleetkin vierivät kuin surunsuloisina, kuin
puolikatkerina. Mutta nyt on tämäkin majakka sammunut ... pimeää
kaikki ... kaikki!
Mamma pukeupi ja lähtee ulos juuri kun kello Harryn kamarissa lyö
kumeasti neljää. Mammasta tuntuu sitä kuullessaan kuin jokainen lyönti
iskisi sydämeen verihaavan.
Kellokin voi joskus aivan kuin murhata ihmisen.
Valtioneuvoksetar Nicander laskeupi ypö yksinään alas kotinsa portaita
pimeään syys-aamuun. Eteisen oven ulkopuolelta reikeliin vääntäessään
tuntuu hänestä itsestään siltä kuin hän ainiaaksi viimeisenkin erän
onnestaan nyt lukkoon löysi omalta itseltään. Hän ... ylhäinen ja rikas
valtioneuvoksetar, jota monet pitävät kaupungin ensimäisenä
vallasnaisena, kulkee yksinään syysyössä.
Mistä saa hän nyt tällaisen rohkeuden? Sitä hän ei osaa itsekään
selittää. Mutta vähemmin hän pelkää täällä ulkona kuin siellä sisällä
huoneessaan.
Täällä eivät tukehduta huoneen seinät eikä katto uhkaa niskaan
romahtaa. Täällä ei kuulu kellon äsken niin kiduttavaa naksutusta, mikä
tänä yönä uhkasi viedä hänet pyörryksiin. Täällä ei tunnu Harryn
kamarissa tuntuva tuoksu, mikä nousi aivoihin kuin rakkaasta vainajasta
jäänyt lemu. Täällä ... täällä on sentään raitis yöilma ja hiljainen
yö, joka tarttuu häntä ikäänkuin kainalosta ja seuraa saattajana joka
askeleella.
Ei koskaan tähän asti ole mamma puhunut papasta Harrylle pahaa sanaa.
Eikä senjälkeen kuin Harry alkoi ymmärtää, hän itkenyt itkujaan Harryn
nähden. Yksin hän suri ja kärsi, mutta kahden Harryn kanssa ihaili
kotimaataan, sen kansaa ja sen luontoa ... kaikkea, mikä oli
ruotsalaista. Ja sai siitä lohdutusta.
Mutta nyt kun pappa vietteli Harryn näille poluille, nousee uhka hänen
sielussaan maalata pappa kaikessa alastomuudessaan Harrylle. Riisua
hänen päältään valhekunnioituksen verho ja näyttää Harrylle isänsä
siinä valaistuksessa, jossa hän mammalle jo kymmeniä vuosia oli
näyttäytynyt... Ja kysyä, tätäkö miestä tahdot seurata?
Sillä kaiken muun voi mamma anteeksi antaa, mutta ei tätä viimeistä
hirmutyötä...
Kun mamma kävelee hiljaisia katuja ohi nukkuvien talojen, herää hänessä
nyt yht'äkkiä määrätön yksinäisyyden tunne. Sillä hän on kadottanut
syntymämaansa ja kadottanut omaisensa.
Ja kun hän siinä kävellessään kadulla joutuu pienen työmiesasunnon luo,
jonka ikkuna on valaistu eikä ikkunaverho ole aivan tiivis, tulee hän
tahtomattaan katsoneeksi sinne sisälle. Siellä sisällä kehdossa nukkuu
pieni lapsi ja sen vanhemmat leveässä yksinkertaisessa puusängyssä.
Vaimo on kietaissut kätensä miehensä kaulaan ja siinä he nukkuvat
huulet vastakkain kuin suudelmaan vaipuneina.
-- Voi onnellisia! lähtee mamman huulilta ja hiljainen nyyhkytys taas
hänet valtaa.
Sillä tässä syksyisessä aamuyössä näyttää noiden köyhien ihmisten
hiljainen kotionni valtioneuvoksettaresta saavuttamattomalta
autuudelta.
Kohti Seurahuonetta mamma kulkee. Sillä vastustamaton voima häntä sinne
kuljettaa.
Hän tahtoo juuri nyt nähdä sen talon, jossa parhaallaan viimeinen valo
hänen elämänsä yössä sammuu. Juuri nyt tahtoo hän sen nähdä ja jos
rohkenisi, kävisi Harrynsä poiskutsumassa.
Mutta se olisi skandaali. Eikä pappa sitä koskaan anteeksiantaisi.
Tiiviiden ikkunaverhojen takaa näkyy tuli vain heikosti. Mutta
eteisessä valot riemuiten palavat ja kajastus sieltä sisältä käy
pimeään yöhön yli koko rakennuksen.
Ja nyt kun aikaa sitten jo katuvalaistus on sammutettu ja vain himmeä
yölamppu siellä ja täällä ikkunoissa tuikkii, tuntuu tämä Seurahuoneen
täysinäinen valotulva kuin pimeässä palavalta tuliroviolta, joka palaa
kuin unohdettuna yksikseen. Se on kuin öinen nuotiotuli, jonka ääreen
sytyttäjät ovat nukahtaneet.
Mutta kun mamma käy lähemmäksi, niin hän jo erottaa ääntäkin ... ja
kovaa ääntä.
Sillä juuri parhaallaan sisällä "Bondasta" naitetaan.
Sydäntä mammalla kouristaa. Hän vapisee, kun hän menee aivan lähelle
rakennusta. Ja kuuntelee ... kuuntelee arkana ja väristen.
Sydän hyppää ... hermoissa ottaa kipeälle ... ja jalat vavahtelevat.
Tuo on merikoulunjohtaja Abrahamsonin karkeata kurkkuääntä ... tuo
Elersin ilkeätä naurunhohotusta ... tuo "Bondas" retaleen mylvintää ...
mutta tämä sointuva: "kyss nu, kyss nu!" on hänen oman Harrynsä
puhetta!
-- Raakalaismaa! kiljaisee siinä samassa mamma ulkona Harryn
hävittömien sanojen kiihdyttämänä ja tuntee, että hänen polvensa
pettävät.
Hän nojaupi vasten rakennusta kuin tukea etsien. Ja nyt hän aivan
selvään kuulee kaiken sen rivon elämän, mikä siellä sisällä on
"Bondasta" naitettaessa. Ja hän todella uskoo siellä paljon pahempaakin
tehtävän, kun ei tapauksen oikeaa laitaa tunne.
Mutta nyt hänellä on kamala varmuus. Tuo Harryn puhe oli juopuneen
hävyttömyyttä.
Mamma lähtee. Nyt hän on löytänyt sen, jota riensi syksy-yöhön
etsimäänkin.
Hän on saanut vastauksen kysymykseensä.
Harry kulkee jo papan teitä...
Kotiin päästyään menee mamma Harryn huoneeseen ja suin päin heittäypi
hänen vuoteelleen.
Nyt tässä päällysvaatteissaan Harryn vuoteessa maatessaan itkee mamma
sen itkun, jota itketään vain kerran elämässä...