"Promenadissa".
"_Vägen tili Promenad_" lukee Harry muutamasta valkoiseksi maalatusta
taulusta maantien poskessa ulkosatamassa. Ja siinä taulussa mustaksi
maalattu käsi viittaa oikealle.
Hän on harmistuneena ja kovassa mielenliikutuksessa perilletullut.
"Promenadissa" ei Harry ollut koskaan ennen käynyt. Sillä se oli
vanhain herrain vieraspaikka.
Ja tämä "Littovin haaremi", joksi sitä kaupungilla sanottiin,
kummitteli hyvin salaperäisenä ihmisten aivoissa. Rouvat siitä
hermostuneella kauhulla toisilleen puhuivat. Ja oikein siistissä
seurassa siitä peräti vaiettiin. Sillä se oli verhottu jonkinmoiseen
hekuman harsoon. Kuiskailtiin, että siellä kaikki kuoleman synnit
olivat kuin kotonaan, että viattomien tyttöjen alla maa siellä poltteli
astua. Ja kaiken tämän syynä olivat "Promenadin" kovin sievät
ruotsalaiset ravintolatytöt.
Harry kääntyy osotetulle lehtokujalle. Tämä on solakoilla koivuilla
kuin holvattu vihreälle nurmelle, joka kyllä nyt vivahtaa keltaiselle.
Riemuissaan tätä tietä kulkija astuu, vaikka nyt koivujen lehdet
ovatkin syksyn puremat ja osaksi jo maahan varisseet.
Tällaista tietä on pitkältä. Sitten aukeaa eteen kaunis puisto, jonka
nurmikot ovat hyvin hoidetut ja istutukset maulla tehdyt. Täällä on
köynnöskasveista muodostettuja pieniä huoneita penkkeineen ja
pöytineen. Ovat n.s. rakkauden luolia. Näihin, kun elokuun kuutamo
tummanhopeisena värisee lämpöisessä kesäyössä, siirtyvät vanhat herrat
tyttöjen ja sampanjan kanssa. Silloin nuortuu vanha veri rakastamaan ja
nauttimaan. Laulu laulettu vanhan miehen särähtelevällä äänellä kuuluu
köynnösmökistä köynnösmökkiin. Ja sitä säestävät sampanjakorkkien
poksahdukset, korkean lasin kilinä ja tyttöjen nauru.
Harry näkee myös suuria kukkalavoja ja erityisiä häkkejä eläimiä
varten. Täällä on siis eläintarhakin. Keskellä on puiden ympäröimänä
aukea ympyrä koristekasveineen, jotka kaartavat vihreätä pylvästä,
minkä nenässä on kiiltelevä suuri metallipallo.
Taka-alalla pilkoittaa puiden sylistä keikaileva huvilarakennus, minkä
eteen vie kuin viivoittimella vedettynä suora hyvin hoidettu hiekkatie.
Huvilan otsalla on Ruotsin sinikeltainen lippu ja sen yläverannalla
ovat vielä kesäiset vaateverhot kuten akuttimet ikkunoissa.
Näkemänsä näin myöhäisellä syksylläkin hurmaa Harrya. "Promenad" kantoi
ulkoravintolan nimeä. Mutta näin päältä nähden tuntuu se Harrystä
miljoonamiehen kesähuvilalta. Niinkuin se olikin.
Mutta miten kumman kiehtova se suvisametissaan mahtoikaan olla!
Ja kuitenkin tämä korea puisto ja tämä sorea huvila salasi sisäänsä
monet julmat tappelut, eläimelliset juomingit, alastomat
sukupuolisuhteet.
Siitä se öinen kaamea maine, joka kaupungilla tämän kasveihin salatun
asunnon päällä leijaili.
Se olikin etäällä ja syrjässä muista huviloista kuin salaisten syntien
erakkotemppelinä.
Mutta meri sille lähetti vierasvaraisena suolaiset hyväilynsä ja
aurinko sitä helli kuin lapsen puhdasta otsaa.
Kaupungin rahvas suoranaisesti pelkäsi tätä ilopaikkaa ja upotti sen
juorujuttujen mustiin maineihin.
Nähdessään talon ja ympäristön riemuitsi siitä Harry.
Mutta samassa kuuluu sisältä läpi avatun ikkunan huikea kirous, erotti
lasin helinää ja "rauhan enkeli" kuljettaa merikapteeni Hartmania ulos
vilvottelemaan.
Se kauniin-kaunis vaikutus Harryn mielestä oli mennyt sen tien.
Synkkänä hän hyppää ylös rappuja ja tulee alakerran eteiseen. Sen
seinät ovat melkein pelkkää peiliä!
-- Renttu! Mitä täällä teet? ärjäistään hänelle samassa aivan puhtaalla
ruotsinkielellä.
Harry on jo pelästyneenä poiskääntyä. Mutta silloin hän huomaa nurkassa
suuressa valkoisessa rautahäkissä koukkunokka papukaijan. Se se hänelle
laittoi noin vilpittömän tervehdyksen. Lintu on niin opetettu ja se on
montakin vierasta, jotka eivät kuuluneet talon tuttavalliseen seuraan,
poisajanut.
Mutta niin on tarkoituskin.
Kun Harry astuu sisähuoneeseen, otetaan hän vastaan räiskyvillä
kättentaputuksilla ja huudetaan:
-- Bravo!
Siinä on seura eileniltaisia ystäviä.
Mutta tähän huoneeseen ei Harry aio jäädä. Hän kävelee sen poikki
bufettiin, jossa taas suurten kaappien seinät ovat pelkkää peililasia.
Siinä tiskiä vasten makaa pari nuorta naista nauraen jutellen. Ne ovat
pyntätyt kuin lasten vauvat kaiken maailman koristeilla.
-- Katso ... katso! Nuori herrassöötinki..! huudahtaa se toinen, joka
on sama eilisen illan tumma tyttö, kumppanilleen, mikä taas ei ole muu
kuin se puolikasvanut perhonen.
-- Ai! Ai! Dala-la-dala-la-laa! ääntelee perhonen.
Harry nipistää perhosta. Tämä nousee varpailleen siinä samassa. Ja
alkaa kieriä valssiaskelilla ympäri huonetta laulaen ja helmojaan
viskoen.
Toinen tiskin takana kohottelee jalkaansa ja lyö tahtia.
Kohtaus sieppaa Harrynkin mukaansa. Hän alkaa myös yksin kieriä
valssiaskelilla pitkin huonetta. Mutta sitten tempaa kiinni perhosen.
Ja nyt he yhdessä pyörivät ... pyörivät.
Samassa alkaa piano viereisessä huoneessa helkytellä valssia ja
tanssivia pareja on pian joka loukko täynnä.
Näin se ilo yht'äkkiä nostettiin ylös.
Mutta Harry muisti asiansa, heitti perhosen ja meni etsimään pappaa.
Perhonen pahastui. Mutta löysi kohta lohduttajan kipeäjalkaisessa
merikoulunjohtaja Abrahamsonissa, joka sekin jo oli täällä.
Muutamassa sanomattoman upeasti sisustetussa sisähuoneessa, missä
erityisesti pistävät silmään alastomat naisvartalot niinhyvin tauluista
seinillä kuin parista suuresta kuvaveistoksesta, tapaa Harry papan,
Fleegen, Elersin, Heidemanin ja huvilan omistajan, maisteri Littovin.
Paksujen kalliiden ikkunaverhojen tähden on huoneessa puolihämärä.
Ja se lisää väsymystä herrain kasvoilla. Näkee että lienteää
syynalaisuutta on heidän kasvoissaan eikä keskustelu mieli luistaa.
Harry kuulee, että puhutaan juuri maisteri Tervosta ja "Salamasta".
Kun hän oviverhojen läpi pujottaupi huoneeseen, niin hämmästyvät nuo
absinttilasien ääressä puolitorkkuvat vanhat herrat.
Sillä Harryn ilmestys tänne on heille kaikille yllätys. Mutta he
katsovat merkitsevästi valtioneuvokseen. Ja maisteri Littov ylinnä
ivaten lyö valtioneuvosta tuttavallisesti reiteen ja huomauttaa: papan
poika! Vielä jotain muutakin myrkyllistä.
Valtioneuvos voittaa itsensä, vaikka suuttumus sydänjuuria puree, että
näinkö Harry häpäisee itsensä.
-- Jahah! Sinä, rakas lapsi, tulit pappaa hakemaan, puhuu hän tyyneesti
Harrylle ja vetää hänet muassaan verhon toiselle puolelle.
Mutta täällä hän sanoo tiukasti Harrylle:
-- Sinä olet liian nuori tänne. Mene matkoihisi! Viimeyöllinen riittää
jo sinunlaiselle enemmän kuin kylläksi.
-- Mutta pappa!
-- Ei mitään vastaan. Jos et sinä lähde, niin lähden minä. Mutta
yhdessä emme sovi täällä olemaan.
Tämä oli Harrystä yhtä ryöhkeä tervehdys kuin papukaijan tuolla
eteisessä.
-- Pappa ... pappa! Tulin tärkeän asian vuoksi, puolustaa Harry.
-- Tärkeitä asioita ei täällä ratkaista.
Harry huomaa hehkun papan ruskeissa silmissä ja aristuu.
Hän lähtee. Valtioneuvos palaa herrain luo:
-- Sitä herttaista lasta! Tänne asti oli tullut minulta kohta pyytämään
anteeksi, että viime yönä erehtyi ... kerran hänkin, puhuu
valtioneuvos.
-- Todellakin ... hän on enkeli! huudahtaa Littov, mutta myrkyllinen
iva on hänen suupielissään.
Valtioneuvos sen kyllä huomaa, mutta jatkaa sävyisästi:
-- Sellainen olin minäkin hänen iällään. Niin ettei vielä silti
tarvitse kovin suuria hänestäkään toivoa.
-- Kyllä Harry on paljon lupaava nuorukainen, ehättää Heideman
puhumaan.
Hiljaisuus. Seinäkellon tik-tak tik-tak kuuluu äänekkään-selvästi.
Sitten valtioneuvos ärtyneenä alkaa puhua:
-- Nyt on aika sinun, Littov, lopettaa tämä haaremi. Muuten "Salama"
sen lopettaa. On kuitenkin kunniallisempaa, että sinä itse sen lopetat.
Tiedä että tästä puoleen vaanii jokaista elämämme hetkeä räikeä
paljastus "Salaman" palstoilla! Minä jo edeltäpäin häpeän.
-- Olemme eläneet liian vapaasti, myönnyttelee Heideman.
-- Saisimme tuhkassa katua. Sinä, Littov, et voinut pitää suoranaista
haaremia, kuten turkkilainen pasha. Niin sinä pyysit ja sait
ulkoravintolan oikeudet. Tämä on kuitenkin haaremisi ravintolan
peitossa. Nimen alla kulkee kokonaan toinen liike. Ell'et itse lopeta,
niin kyllä sen muut lopettavat ... minäkin, jos niin tahdot, puhuu
valtioneuvos painavasti ja lisää:
-- Olet rahatoimikamarin puheenjohtaja ja kaupungin raha-asiat ovat
hoidossasi ... mutta sopiiko se kapakoitsijalle?
Siinä sait, ajattelee Littov ja pureksii viiksiään.
-- Kyllä Tervo löytää reiät, joista skandaalirotta sisälle pääsee,
myönnyttelee Heideman.
Fleege istuu kädet ristissä pehmeässä nojatuolissa ja huokaa.
-- Asiaa sietää sinun, Littov, miettiä, ehdottaa Elerskin.
-- Joka on perinyt miljoonia ja pilauneen veren, ei hänestä tule
kristittyä. Minä mieluummin pysynkin pakanana, ivailee vain Littov.
-- Miten todellakin me olemme eläneet ilman kaikkea kritiikkiä.
Huveja ... huveja ... huveja! Mutta minkälaisia? Ei teatteria, ei
orkesteria, ei konsertteja. Vain viiniä ja naisia! Ah! Vanhan Lutherin
parhaita herkkuja kyllä ... mutta sentäänkin... Tässä kaupungissa ei
ole yhtään rakennusta, jota kehtaisi sivistyneelle arkkitehdille
riemuiten osottaa. Ja kuitenkin täällä on viisi miljoonamiestä. Kolme
niistä on tässä saapuvilla. Ja kaikista etumaisimmat. Ei ole mitään
yhteiselle paikalle pystytettyä taideteosta ... ei niin mitään! Vaikka
juuri semmoiset köyhän rahvaankin mielet tekevät suosiollisiksi
"kaupungin isille". Ja iloitsevat niistä yhdessä perustajien ja
kustantajien kanssa. Ajattelepa sitä, Fleege, joka olet valtuusmiesten
puheenjohtaja. Ja ollut jo monet pitkät vuodet. Ulkomaalta palattuaan
puhui minulle Harry kyynelsilmin, miten huonossa ja ymmärtämättömässä
kunnossa ovat koskisaaremme, vaikka ne juuri meidän kaupungillamme ovat
ihmeellinen kalleus, mihin laittaa ulkopuistot. Yhdessä ja kaikista
parhaimmassa perkataan lohia, toisessa rumat tavaramakasiinit
töröttävät ja siellä sinun ikkunasi alla, Elers, on värjäysverstaat ja
tamppilaitokset. Ohhoh sentään. Muistakaapa Rooman ja Ateenan rikkaita!
Kaikki mikä itaruudeltamme on liiennyt, on juotu ja ... ja ... sano
sinä, Littov, se sana, jos kehtaat, puhuu edelleen valtioneuvos.
-- Meillä ei ole Perikleitä, huokaa Heideman ja katsoo nöyrästi
Elersiä.
-- Mutta nyt, hyvät herrat, uusi aika kurkistaa ovelta. Nyt alkaa
kritiikki juosta pitkin kaupungin katuja. Ja se on hirvittävä olento
tällaisessa pesässä, sanon minä, huomauttaa valtioneuvos.
He kaikki sattumalta huokaavat yhteisen suuren pitkän huokaisun.
Synkkä raskas mieliala on pudonnut tämän huoneen istujiin. Heillä on
kuin kyyneleet silmissä ja miljoonat sylissä. Raskaita ovat molemmat
heidän kantaa.
Jonkun ajan takaa alottaa teeskentelevän remuilevasti maisteri Littov
vanhan kuluneen juomalaulun, kilistää ja juo lasinsa pohjaan.
Mutta kukaan muu ei häneen yhdy. Ja sen loputtua on taas hiljaisuus
huoneessa. Tik-tak tik-tak kuuluu niin pelottavan äänekkäästi.
Vieraat ovat vaipuneet tilille oman itsensä kanssa.
Tässä istuu kasa murheellisia vanhoja herroja, joiden johdossa on koko
kaupunki ja lääni.
Talisilmäinen suurivartaloinen Elers panee kätensä ristiin päänsä
taakse, nojaupi enemmän nojatuoliin ja lausuu vähän arastellen:
-- Jopa joo. Mutta kuka on tähän kaikkeen vikapää?
Hän katsoo puolisilmällä salaa valtioneuvokseen.
Valtioneuvos sydäntyy ja rupeaa itsepuolustukseen:
-- Minä tiedän, että syytätte minua, vaikka teistä kukaan ei sitä
julkilausu. Minähän se olen syntipukki? Niinhän? Miksi muka isällisesti
Tervoa suojelin, suosittelin, ruokin, vaatetin, rohkaisin ja ... ja
laitoin miehestä oppineen herran? Minähän vielä hänelle täytenä miehenä
toimitin Säästöpankista kuuden tuhannen markan lainan, jotta hän
voi pääkaupungissa opiskella. Mutta eikö Heidemanille aikanaan ole
tehty samoin? Vakuutan, ettei minulla ollut aavistustakaan Tervon
aikeista ... näistä viime hetkien aikeista, jotka nyt painuvat päämme
päälle kuin uhkaava ukkospilvi. Ei ... ei ... ei!
-- Mutta ... mutta jo koulussa ... haukkui ja solvaisi ruotsinkieltä,
yrittää Heideman puhumaan.
-- No koulupojasta sanoa sitä tai tätä. Että kehtaat! Sapekkaaksi hänet
kyllä tiesin ja kun hän kovin vaikeasti oppi ruotsia, niin uskoin hänen
yksin tuon tähden vihapäissään niin käyttäyvän kuin käyttäytyi.
Heidemanin suu on tukittu.
-- Oli se sentään ilkeä erehdys, että Tervo koulutettiin. Mutta juuri
niin Mortimer tahtoi. Ja sitten vielä ylioppilaana hänelle varat
annettiin. Etkö tiennyt hänen puolueharrastuksistaan? kysyy Elers
valtioneuvokseen kääntyen.
-- En kuolemaksenikaan. Kun hän luonani kävi lainaa anomassa, ei siitä
puoluekysymyksestä virkattu halkaistua sanaa. Luulin häntä meidän
mieheksemme. Ja hän saikin tuon lainansa lupaan jo muuan vuosi
takaperin. Hän suoranaisesti pani minut pussiin. Ja siinä sitä nyt
ollaan.
-- Niinpä syytä itseäsi! Mutta me pesemme kätemme, lausuu juhlallisesti
Fleege ja parantaa asemaansa nojatuolissa.
-- Kaunista kuulla! Eikö teillä toisilla ollut yhtä korkealla silmät
päässä tarkastella Tervoa kuin minullakin? Minä vastaan kyllä omasta
avustuksestani. Mutta monta teidänkin soppaanne Tervo on syönyt. Eikä
ole mielestäni syytä niistä minua moittia. Minä suosittelin ... mutta
teillä oli tilaisuus pitää ovenne häneltä suljettuna.
Valtioneuvoksella jo posket vihasta punoittavat. Hän kyllä itse
katkerasti tuntee suuren syyllisyytensä muiden silmissä ja se häntä
sielullisesti repii ja raastaa. Mutta juuri siksi hän panee kovasti
vastaan ja syyttää noita toisia kuin omaa pahaa mieltään keventääkseen.
-- Ja kaiken lisäksi minulla oli erityinenkin syy tukea Tervoa. Mutta
se syy on teille tuntematon ja pysyy sinä, puhuu valtioneuvos.
Littov kallistuu valtioneuvoksen puoleen ja kuiskaa puoliääneen hänen
korvaansa:
-- Eihän vain Tervo ole setä Mortimerin poika?
Kaikki nauravat. Valtioneuvos tulistuu.
-- Minun poikani ei kulje fennomaanian kengissä, puhuu hän.
-- Mutta Tervoako Mortimer niin pelkää? Niinkö? Ja te toiset? Kaipa
minä käyn hakemassa tytöt rohkaisemaan herroja, sanoo Littov ja yrittää
mennä.
Silloin valtioneuvos hyppää tuoliltaan, tarttuu Littovia rintapielestä
ja puhuu:
-- Alvar! Minun tähteni pysy täällä!
Littov istuutuu täysin nolattuna.
-- Mutta mitä oikein tahdotte? kysyy hän kummissaan.
Sillä Littov ei jaksa ymmärtää tätä tällaista.
-- Kerran täälläkin viettää siistin hetken. Sinä, Alvar, et ymmärrä
meitä toisia. Sillä sinulla ei ole henkisiä harrastuksia, vaikka olet
oppinut mies. Lempiaineestasi matematiikastakin sinä aina etsit
aistillisuutta, jota siitä muiden on kai vaikea löytää. Ja geometriassa
ovat käyrät viivat ja ympyrät sinun lemmikkejäsi. Sinä niissä tapaat
yhtäläisyyttä vissien naisruumiin osien kanssa. Niin niin. Jo poikana
olit ... meidän kesken puhuen ... sudenpenikka, joka raatelit
alaikäisiä tyttöjä. Nyt ukkomiehenä olet neitosten pahahenki, puhuu
valtioneuvos koettaen jo hymyillä.
-- Mutta eivät silti pelkää kuten setä Mortimeria, nauraa Littov
mukana.
-- Nainen on aina enimmin rakastanut sitä, joka hänelle tekee enimmin
pahaa. Sen opettaa historia, puhuu Heideman haukotellen ja jäseniään
oikoen.
-- Meillä on nyt, Alvar, henkisten harrastusten hetki, jota sinä et
ymmärrä. Mutta ... mutta jos nyt sinäkin koettaisit ruveta ymmärtämään.
Sillä Tervon ympyrät voivat pian leikata sinunkin ympyriäsi.
-- Tervon? Pah! Ja tätä te pelkäätte? Tämän vuoksi kiellätte itseltänne
iloisen tuokion? Houkkioita! sanon minä.
Littov kaataa lasinsa täyteen, juo sen pohjaan ja lausuu:
-- Meillä on ympyrä, minkä sisään voimme pakottaa Tervon
liikkumattomaksi pisteeksi. Ja se ympyrä on _raha_.
Toiset yltyvät nauramaan ja onnitellaan Littovia sukkelasta
keksinnöstään.
-- Siltikin on oltava varuillaan jo ajoissa. On pantava raha lyömään
rumpua, mikä Tervon pelottaa. Sinun lehtesi, Heideman, sietää tulla
keskustelunalaiseksi. Nykyistä "Österbottenia" ei tarvitse kenenkään
pelätä, lausuu valtioneuvos ja virkistyy.
Littov puhalsi keksinnöllään mielistä pois alakuloisuuden.
Alkaa laaja ja monipuolinen taistelusuunnitelma Tervoa vastaan.
Siihen puhkaisee valtioneuvoskin kaiken pahantuulensa. Siitä tulee
hänelle varaventtiili, mitä myöten purkaa ulos katkeran mielensä liika
kuumuus.
Ja sen ääressä mielet taas toisiinsa sointuvat kuin yksillä aivoilla
ajatellen.
Mutta rakennuksen toisesta päästä tulvii ulkoilmaan laulunloilotusta ja
tanssinpolkemista.
Littov pian rientää sinne hakemaan hauskempaa seuraa.