Tervakansa.
-- Katsoppas herraa, kun humalassa makoaa. On ottanut pyhäksi liian
ryypyn, kuulee Harry yks kaks alhaalta karkean äänen sanovan kuin häntä
tarkoittaen.
Sitten kuuluu rietasta naurunhihitystä.
Harry säikähtää. Tuollaista raakaa puhetta itsestään ei Harry vielä
milloinkaan ole kuullut. Ei milloinkaan.
Hän hypähtää ylös ja näkee alhaalla törmän reunalla tervamiehen
sauvovan pitkää venettään ylös koskea. Ja tuon tuostakin häneen
silmäävän ja nauravan häntä veneen peräpuolessa sauvovalle eukolleen.
Keskellä venettä istuu vielä korealla raudoitetulla matka-arkulla
toinen nainen. Kaikki ovat hänestä kovin huvitetut, osottelevat häntä
ja nauravat.
-- Eivätkö tuon kummempia? äännähtää Harry ja samalla suutuksissaan
potkaisee törmältä jalallaan kiven alas kohti venettä.
Se kierii vimmattua vauhtia ja räjähtää veneen syrjään, jotta
paukahtaa.
Sillä vene kulkee aivan törmän reunaa.
Mies heristää sauvallaan ja kiroaa. Harryä kohtaus naurattaa. Hän
ärjäisee:
-- Tshuudilaisia moukkia!
-- Hää? huutaa mies.
-- Suomalaisia perkeleitä!
-- Mitä kiroat? ärähtää vaimo.
-- Kiroan sinut Turkestanin arolle, josta alkuaan olet peruisin.
-- Ptyih! sylkäisee vaimo.
-- Tervahanheja! Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huutaa nyt Harry yhä
kiihtyneenä, vaikka itsekin ymmärtää, että tuo on aivan typerästi
sanottu. Mutta vanha koulupoikamainen sukkeluus tuli ihan itsestään
huulille.
Mies on pitkä, luinen ja yhtä ruskea kuin kaupunkiin tuomansa terva.
Vielä syyskylmässä on hänen päässään karttuuninen kuin poikasen ohut
lippalakki ja yllä punainen puolivillainen pusero, minkä alta mustunut
hurstipaita esiintyöntyy. Ja nälän kuivaama pitkä kaula hoikka kuin
hanhella. Eukko on tervavaimon tervaisissa koristeissa. Yltä päätä
likainen. Ja puvussa paksut värit. Sääret paljastuvat pieksusaappaissa,
kun hameet sauvoessa ovat polviin asti ylhäällä.
Se keskellä venettä istuva tyttö on kuin kumppaneitaan ujosteleisi.
Seuraa vielä jäljessä toisia veneitä.
Aivan törmän juurta leikkaa väylä uomansa. Ja sentähden veneetkin
kulkevat sitä kuin kyljillään sivuten. Niin likeltä.
Nuo veneet, jotka ovat pitkät ja kapeat kuin sukkulat. Ja niissä olevat
ihmiset, jotka ovat niin laihat, niin luiset, niin villinnäköiset.
Mutta tuo tyttö tuossa ensimäisen veneen arkulla on toisista poikkeus.
Veneitä on paljonkin. Ja perätysten ne nousevat ylös kuin pororaita.
Sellaiseen kulkuun pakottaa väylän ahtaus.
Helei, sitä ponnistelemista ja kiskomista! Pitkät kaulat etäälle
kurkottuvat sauvointa pitkin. Ja silloin ne ovat kuin hanhella, joka
aikoo nielaista. Siitä tuo verinen sukkeluus tervahanhen nälkäisestä
kaulasta. Siliä se on ylimaan nälkämatkuetta tämä karavaani laineiden
päällä ja menossa kotiin kaupungista. Ne ovat koskien merimiehiä, jotka
suuren osan kesäänsä aalloilla elävät.
Harry silmää tarkemmin ensi veneessä keskellä istuvaa naista, jonka
huomaa nuoreksi mansikkahuuliseksi tytöksi. Tyttö on sorea pikisilmä ja
lukee kädessään olevaa "Salamaa".
Siinä on tuossa tytössä jo kuin kultuurin pohjamaali Harryn mielestä.
Onhan sen puku puhdas, huivi silityksen jäljestä vielä taitteessaan ja
lyhyessä päällysröijyssä on suuret kiiltävät metallinapit.
-- Aa! Jopas kerkesi "Salama" tervatytönkin näppiin, kummastelee Harry
ja sydäntyy.
-- Viskaa se sanomalehti koskeen, niin saat minulta setelin, huutaa
Harry tytölle.
-- Enkä viskaa. Vien sen kotiini ja luen sielläkin, vastaa tyttö
nauraen.
Peijakkaalla kuinka on kauniit terveet valkoiset hampaat!
-- On niitä enemmänkin mukana, puhuu mies.
-- Vai on.
-- Tuossa arkussa on kokonainen nippu. Ilmaiseksi eilen rannassa
antoivat ja käskivät viedä kotiin ja siellä jakaa, ehättää vaimokin
puhumaan.
-- Oo-hoo. Yy-hyy.
Harryllä venyy nenä pitkäksi.
-- Ja niitä viitsitte sinne asti kuljettaa. Heitätte mokomat jokeen,
puhuu Harry.
-- Eipä heitetäkään! Kuuluvat niissä herroja haukuksivan ... niistävän
sellaisia kakkulaneniä kuin sinäkin, joka kiviä rauhallisten kulkijain
veneihin potkit. Maltasta kun ensi kerran tullaan kaupunkiin, niin
haetaan sinut ylös. Lienet jonkun patruunan poika ja noin hävitön
meille köyhille, jotka teille rikkautta keräämme.
Tämä kävi jo Harryn sydämelle.
-- Olen valtioneuvos Nicanderin nuori herra. Teinkin äsken väärin. Ja
tahdon toiste syyni sovittaa. Hakekaa minut ensi kerralla, huutaa
Harry.
-- Kas niin vain! Lääninsihteerin nuori herra. Ja juuri hänen kanssaan
ollaan tervakaupoissa. Arvasinpas! Mutta tiedätkö, kenen sisar on tuo
tyttö, joka tuossa paltamon keskellä istuu? kysyy mies tosissaan.
Tyttö häpeilee. Mutta Harry nauraa. Oli niin koomillisen naivi
tuollainen kysymys hänelle.
-- Se on tuon uuden sanomalehden pääherran sisar, puhuu mies
voitonriemuisena.
-- Maisteri Tervon sisar? Oo!
-- Justiin.
-- Sieltä se on meidän puolen miehiä. Niinkuin herra kyllä hyvin
tietää. Naapurivaarassa vielä äitinsäkin elää. Ja tämä tyttö on meillä
kasvattina.
-- Sillä lailla! Ennen olisi teitä pitänyt tavata, kun teillä on noin
suuria tuttavuuksia.
-- On ne koko suuria. O'on itse Sotkamon Kukkosia.
Väkevässä koskessa meni paltamo aina pari tuumaa eteenpäin yksillä
sauvoimen pamahduksilla. Siten kävi mahdolliseksi tämä keskustelu.
Mutta nyt alkoi vene jo päästä suvantoon. Ja liukua keveämmin
eteenpäin.
Kukkonen nosti lippalakkiaan hyvästiksi Harrylle, joka tuskin vastaan
päätään nyökäytti.
-- Sinne se "Salama" jo matkailee pitkin vesireittiä. Siellä leimahtaa
ja mielet ... tervakansan mielet palamaan lyöpi. Ukkonen sieltä voi
kuulua tänne rantamaahan asti, miettii Harry synkkänä.
-- Papan tervaystävät sitä sinne niputtain vievät riemusydämin...
-- Oi sentään sitä Tervoa! Miten julkeaa palkita hyväntekijöitään!
lähtee hiljaan kuin pakosta Harryn huulilta.
Ja nyt Tervo on ottanut papan tervatuttavat lehtensä asiamiehiksi!
Pappa on epäsuorasti aivan fennomaanian palveluksessa...
Kun veneet nousivat jo tuolla ylhäällä, istuutui Harry uudelleen. Ja
katseli ylimaan tervakansan koskea ylös kapuamista, mikä paikottain
näytti yhtä vaivalloiselta kuin nouseminen ylös jyrkkää vuorta.
Nyt vetävät miehet vitsaköysistä veneitään siellä ylempänä sitä varten
rakennettua kivilaituria pitkin läpi kiivaimpien kuohujen toisten
sauvoimella auttaessa.
Tänne etäälle näyttää se silmään pienoiskoossa. Ja on kuin hauskaa
panoraamaa katselisi. Jylhä mylvivä koski leveänä aallokkona ja sen
kaupunginpuoleisella rannalla pitkän-pitkä nauha tervaveneitä, joissa
miesten käsissä sauvoimet märkyyttään välähtelevät auringon paisteessa
ylös ilmaan nostettaessa. Se nauha luikertaa pitkin vettä kuin suuri
käärme ja hyvin hitaasti mataa ylöspäin. Sillä koski kyllä jaksaa vetää
kissanhäntää miesten kanssa.
Yht'äkkiä Harry muistaa jotain erikoista.
Kun Tervo oli koulun viime luokalla ja hän sen keskimäisellä, niin
Tervo muutamana kevätiltana kuljettaa hänet koskille huudahtaen:
"Ensimäiset tervaveneet ovat jo tulleet".
Se oli Tervosta yhtä riemunsanoma kuin jos ensimäiset pääskyset
olisivat saapuneet.
Ja sitten poikki suurten siltojen kävelivät he ulkosatamaan katsomaan
noita ensimäisiä tervaveneitä.
Siellä Tervo suin-päin hyppäsi veneisiin, kätteli niissä ihmisiä,
puristeli niiden rumia likaisia kouria erityisellä mielihyvällä, söi
näiden ihmisten akanaleipää ja joi niiden kisseränhapanta piimää. Hän
oli niiden parissa kuin kotonaan ja silmissä leimusi lämmin kiilto.
Kyseli kuulumiset, tiedusteli, onko uusia tulijoita. Ja kun sai tietää,
että on, niin heitti pikaiset hyvästit. Ja lähti. Vei Harrynkin
mukanaan pitkin metsäistä tietä ylös kosken alkupäähän, jonne oli monet
virstat. Mutta kevät-yö oli kuin tehty sitä kulkea.
Sillä matkalla avasi Tervo Harrylle ylimaan kurjan kauneuden ja
kertoi hirvittävän nälkäsadun siitä, miten häneltä koti meni
ryöstöhuutokauppaan. Mutta visusti salasi, kenelle se meni.
-- Mutta sinne sitä siltikin mieli palastaa, oli hän lopettanut.
Kosken niskalla oli rykelmä veneitä juuri lähdössä alas. Tervo taas
hyppäsi siihen, joka rannasta ensimäisenä ulostui, antoi laskumiehelle
kättä ja jäi hänen lähelleen vettä äyskäröimään.
Harry jäi kahden vaiheelle, mennäkö veneeseen vai ei. Mutta Tervo
makein sanoin vietteli mukaan. Lupasi Harrylle nyt näyttävänsä kosken
salatun lumouksen. Ja Harry meni.
Mutta sydän hänellä takoi korviin, kun vene puski ensimäisten kuohujen
sisään, ja huuto huulilta pääsi, kun kylmää vettä aika viskaus
kasvoille lensi.
Mutta Tervo nauroi ja lauloi, kehui tämän olevan sitä huimaavinta
karusellia, mitä inehmolle tarjona on.
Rannat juoksivat vilisten, vesi kuohuili korvien tasalla ja pitkin
selkärankaa viilsi huikea, ytimiä leikkaava pelko.
Mutta pelko muuttui pian sulaksi nautinnoksi.
Valoisassa kevätyössä teki tämä mäenlasku vesien kuohumäessä Harryyn
hyvin syvän vaikutuksen.
Kaikki muu nukkui ja oli vaiti, paitsi koski ja he koskimiehet.
Sentähden retki tuntui kahta hauskemmalta. Se oli kuin varpaisilla
kulkua luvattomien vapisuttavien nautintojen huumeessa.
Se koskenlasku sinä valoisana kevätyönä.
Kosken alla heidät poislaskettiin. Käsi-kädessä hyvästeli Harrykin
tervamiehet ja kiitokseksi kumarteli. Mutta Tervo lupasi miehille
kesäksi tulevansa taas ylimaahan. Ja kun he jäivät kahden rannalle ja
veneet jo olivat poistuneet, hyppeli Tervo iloisena ja sitten äkkiä
tempasi Harryn puoleensa ja puhui:
-- Noita ihmisiä sinun, Harry, pitäisi paremmin tuntea. Ja jos sinusta
kerran maailmassa tulee tervapatruuna, niin ethän henno heitä nylkeä?
Nyt näit, että oiva ihmisiä ovatkin, kun heihin tutustuu.
Tuona iltana ja tuona yönä tunsi Harry ensi kerran outoa pelonsekaista
nautintoa. Kun hän Tervon kanssa kulki kohti kotia äänettömillä
kaduilla, joiden molemmilla puolin oli nukkuvat talot, tunsi hän
sielullista kiintymistä Tervoon ensi kerran elämässään. Tämä retki oli
kyllä kotiväkeen nähden luvaton retki ja Tervo oli hänet sille
viekotellut. Mutta Harry oli sillä tuntenut ja kokenut niin paljon
uutta ja kaunista, että häntä aivan vapisutti sen riemu. Ja siitä yöstä
se alkoi hänen suuri rakkautensa tähän koskeen.
Tällöin oli Harry ensimäisen ja ainoan kerran seurustellut tervakansan
kanssa. Se yö oli syöpynyt hänen muistiinsa lähtemätönnä tuon oudon ja
kauniin tunnelman vuoksi.
Ei tullut enää uudistetuksi sen perästä koskenlaskua. Sillä se oli
huimaavaa hupia eikä hän siitä uskaltanut mammalle sanaakaan virkkaa.
Mutta se oli sentään hauskanrohkea retki se retki kosken kuohujen
sylissä. Silloin tämä koski nosti hänet ylös vesikäsivarsilleen,
hypitti ja hypytti kuin tulisimman oriin selässä. Ja aina kun Harry sen
retken muisti, kummasteli hän itseään, miten rohkea hän silloin oli
ollut.
Mutta kaikki oli Tervon työtä.
Tällä retkellä Tervo ja Harry ensi kerran veljestyivät. Mutta kohta
taas erkanivat.
Sydän vapisten pelosta oli Harry kotipihaa lähestynyt. Sillä miten
päästä sisään mamman ja papan tietämättä?
Tervo tuli avuksi. Herätti piiat. Ja kyökkitietä pääsi Harry salaa
kamariinsa.
Se retki oli kaikin puolin luvaton retki. Mutta suloinen ja hurmaava
retki.
Jos Tervon kouluaikaa vielä olisi jatkunut, olisi heistä varmasti
tullut hyvät ystävät. Niin vieraat kuin siihen asti olivatkin olleet.
Mutta se kohta loppui. Eikä Tervo sitten palannut tervakaupunkiin kuin
sattumalta käymään.
Tuona yönä oli Tervo hänelle näyttäynyt suurena, uhkarohkeana,
miellyttävänä. Mutta nyt...! Harry vetää tiukemmalle ruumiiseensa
englantilaista kävely-shaaliaan ja laittelee kakkuloita nenällään.
Hänelle se tervamaa on sentään pimeä maa. Jotain likaista ... raakaa se
käsite kaikessa ohuudessaan hänen mieleensä tuopi ... litteitä laihoja
naamoja, nykeröneniä ja kovin luisia poskipäitä, joiden hampaiden
välissä narskaa puolikypsä akanainen pettuleipä. Ja pienestä pojasta
lähtien on hän nähnyt tervamiehiä aina kesäisin satamäärin. Mutta aina
niiden alennustilassa. Milloin kuumilla kaupungin kivikaduilla
parvittain juovuksissa tai ylönantamassa kapakkojen porttipielissä,
milloin suurten tavaramakasiinien välissä omissa tervasatamissaan
eläimellisessä humalassa.
Ja nyt Tervokin -- heidän parhaimpansa -- näin teki! Pilkkaa sitä, mitä
pitäisi pyhänä pitää...
Keskellä Harryn mietteitä alkaa ilma hänen korvissaan ilkeästi täristä.
Hän kääntyy katsomaan. Täyttä juoksua porhaltavat Fieegen parihevoset
leikattuine häntineen ja kiharoituine harjoineen ylös kosken
ensimäiselle jättiläissillalle.
Kuski istuu vaunujen nokalla jäykkänä ammattipuvussaan, kupeella korkea
piiska siima ilmassa häilyen.
Niitä seuraavat Elersin harmaat keisarintallista ostetut papurikot
vaunuineen.
Harry erottaa istujatkin. Ensimäisissä vaunuissa on Fleege ja
valtioneuvos. Toisissa Elers, maisteri Littov ja rehtori Heideman.
Vienoa hölkkää nousevat sillalle, sillä siinä on sakonalaista ajaa
juosten.
Suuri mahtava puusilta korkealla kivisten arkkujen päällä kumisee
hevosten alla. Elersin hevoset astuvat totutussa marssitahdissa. Se on
komeata väkeä päältä-nähden tuo tuossa, joka ajaa. Siellä vaunuineen
korkean-korkealla sillalla ovat kuin pilvissä alhaalta kosken pinnalta
nähden tervamiehen silmään. Sillä nyt taas par'aikaa nousee siinä ylös
uusi raita paltamoita.
Fleege vaunuistaan heittää ylpeän katseen koskelle kohti tervamiehiä.
Tervakuningas siinä katsoo sauvovaa tervamiestä ja sitä vettä, joka
hänelle kultaa kuohuu.
-- Lieneeköhän Elers-veljellä jo ehyt takki? miettii Harry
surunsekaisella hymyllä.
Nyt huomaa Fleege sillan vastakkaisella puolella korkean miesolennon
silkkihattu päässä ja harteilla mahtava levätti.
Hän näkee parhaaksi pitää suunsa kiinni ja tuuppaa valtioneuvosta
kylkeen:
-- Katsoppas tuota, kuiskaa.
-- Itse teidän ylhäisyytenne, naurahtaa valtioneuvos, mutta on
harmistunut.
Fieege parantaa asentoaan, hengittää korkeaksi rintansa ja juhlallisine
laajoine poskipartoineen musta puolisilinterihattu päässään on hän
majesteetillinen koruvaunuissaan.
Valtioneuvos ei ole tietääkseenkään. Istuu ja hohtaa ivanaurussa.
-- Kulkee kuin Caesar togassaan Rooman forumilla! kuuluu klassillisesti
sivistynyt Heideman huudahtavan.
Samassa huomaa Harrykin vaunuja vastaanastuvan Tervon. Maisteri on
tavallisessa laajassa levätissään, jota hän itsetietoisella ryhdillä
kantaa.
Kohtaus on Harrystä huvittava. Siinä tulee vastatusten hyvin
kriitillisenä hetkenä kaksi kenraalia. Toinen on Tervo, joka kai
kuvittelee taakseen taisteluarmeijaksi kaikki erämaiden puolivillit
tshuudit. Toinen on valtioneuvos, tämä ruotsalaisen porvari- ja
virkamiesluokan itsemäärätty johtaja, jonka takana pitäisi olla
kaupungin koko vallasväki eheänä rintamana.
Nyt tullaan silmä silmää vasten.
Kohteliaasti lentää korkealle silkkihattu maisten Tervon kädessä tehden
ilmassa sievän kaaren. Niin samaten vaunuissa olevien päähineet.
Mutta Tervon kasvoilla ilkamoipi pilkka. Sillä hän kyllä arvaa, millä
matkalla ja millä päällä herrat ajavat.
Herroilla olisi tehnyt mieli kääntää Tervolle selkä ja siten jo
toteuttaa yöllistä uhkaa. Mutta nyt näin arkana hetkenä Tervo heidät
näki, että teki hyvääkin päästä näin sievästi ohi.
-- Ovat menossa "Promenadiin" ... sinne Littovin haaremiin ... juhlan
rääpiäisille ... heh! arvailee Tervo.
Sen arvaa Harrykin. Ja hän kääntää päänsä pois, jotta Tervo ei häntä
huomaisi.
Ja vienosti kiroaa. Ei hän kironnut Tervoa. Mutta noita ajavia.
Vaunut menevät menoaan. Ja niiden mukana kaupungin ensimäiset herrat,
joihin rahvas katsoo ylös kuin puolijumaliin.
-- Mutta kuinka kauan? kysyy Tervo ja kääntyy kaupunkiin.
Hän oli silloilla kävelemässä koskimiehiä tähystämässä. Sillä edelleen
hän on koskien punainen ihailija.
Harry kuulee takanaan pehmeitä askeleita ja kirkuvia poikain huutoja.
Kokonainen lauma paljasjalkaisia katuvillejä rientää häntä kohti ja
huutaa:
-- Herrassöötinki ostaa minulta ... minulta ... minulta.
Hänen nenänsä eteen tuuppaa "Salamaa" monta pientä likaista kättä.
-- Paljostako teillä sitä kaikkiaan on? kysyy Harry kovin juhlallisena.
-- Maksaa kymmenen penniä, huudetaan.
-- Nuoko kaikki?
Pojat kummeksivat.
-- Ostan kaikki. Laskekaa!
Alkaa huima sanomalehtien laskeminen. Pojat sitten ilmoittavat hinnan.
Harry maksaa. Ja saa "Salamoita" aikamoisen pinkan.
-- Uusia painosta noutamaan! huutavat pojat iloissaan livistäessään
tiehensä.
Mutta yksi jää syrjästä Harryä ihmettelemään.
Yhden lehden erottaa Harry lukeakseen ja koko muun pinkan lennättää
syksyiseen koskeen.
Mutta se kurkalta katseleva poika arastellen palaa hänen luokseen
kysymään:
-- Ostaako herrassöötinki vieläkin? Kyllä kai.
-- Paljonko teillä niitä vielä on?
-- Painossa noin korkea läjä.
Poika osottaa sylen verran ylös maasta.
-- Ohhoh! En osta enää.
Samassa poika menee onkimaan koskesta lehtiä.
-- Kuule! Ne on minun omaisuuttani. Anna olla siellä. Kuulehan,
hunsvotti.
Mutta poika on nykäissyt lehdet kiveltä, mille ne lensivät ja kiitää
Harryn nenän eteen.
-- Paljonko maksatte, niin viskaan ne takaisin? utelee poika.
-- Annan tästä kepistä sinulle, katurakki, ärjäisee Harry ja kimpoaa
ylös.
Mutta poika on mennyt jo lehtineen sen tien. Eikä Harry osaa muuta kuin
ihmetellä, miten paljon kauppaälyä katu kasvattaa.
-- Tervolla on tänään hyvä onni ... niin on, hymähtää hän ja katsoo
varovasti ympärilleen.
Sitten hän laskeutuu hiukan alemmaksi ja siellä kuin salaa lukee
lehteä.
Tervakansa ... tervakansa ... tervakansa ... sieltä lehdestä yhtenään
hyppii hänen silmiinsä.
Ja se tuskastuttaa. Sillä tässä siis nuo sauvojat löytävät oman
itsensä.
Mutta se on vain yksi ainoa artikkeli, johon hänen silmänsä sattui.
Sillä on muustakin ... ja paljon onkin.
Harry lukee puoliääneen:
-- "Ruotsikkojen naamiohuvit. Hommaavat parhaallaan ruotsikot
naamarihuveja. Mutta kolme pääpukaria ei mitään naamiota kaipaa. Kunhan
eräs vesiselvänä huveihin astuu" -- se on tietysti merikapteeni
Hartman, arvailee Harry -- "niin häntä ei tunneta. Sen takaamme. Jospa
toinen"... Harry lukee sen hyvin hiljaan, sillä siinä sanottiin rumaa
papasta. "Ehkä kolmas jättää ruokottomuutensa kotiin" -- on tietysti
merikoulunjohtaja Abrahamson -- "niin hänkin vierailee aivan outona
omassa seurakunnassaan. Suurin osa on taas niin läpikuultavaa
herrasväkeä, ett'ei sitä naamarikaan jaksa peittää".
Harryllä sisu nousee.
-- Huh huh! Nytpä ... nytpä ... nytpä ... hä! Raakalainen!
Hän repii lehden, repii ja syleksii.
-- Että kehtaa!
Harrylle teki aivan ruumiillisesti pahaa. Mutta nyt hänen piti
välttämättömästi saada puhua papalle ja muille.
Puhua niin, että heidän korvansa kuumenevat. Näyttää heille päin
silmiä, mikä hävytön vihollinen heitä vakoilee. Hyi!
Harry silmäsi vielä ylös koskelle.
-- Ja siellä se matkaa ylöspäin se likalehti. Tällaistako onkin Tervon
tervakansan rakkaus? Oh! Kovin ... kovin tervaista...
Mutta tervamiehiä ei enää näkynyt. Ne olivat jo hävinneet omalle
vesitielleen.