Harry.
Kun syksyinen aamu valkenee, näyttäytyy orgiain toinen puoli. Harry
makaa muutaman sivuhuoneen lattialla pää pesukaapin sisällä. Itse
valtioneuvos sohvalla samassa huoneessa paitahihasillaan. Kauppaneuvos
Elersiltä on nuttu halki-repeytynyt ja hän ottaa unta lattialla
poikki-puolin. Kauppaneuvos Fleege kuorsaa nojatuolissa istuallaan.
Samallainen näkö toisissakin sivuhuoneissa. Suuressa juhlasalissa on
lasisirpaleita läjäpäässä. Saksalainen isäntä nukkuu siellä pöydällä ja
"Bondas" puolialastomana pöydän alla. Sillä yöllä hän uhalla
riisuttiin, kun sitä ennen Abrahamson oli hänellä ratsastanut ympäri
salia.
Koko suuri talo humalassa kuorsaa ... kuorsaa.
Ja kuitenkin on sunnuntai-aamu. Pyhän Mikkelin päivän aamu.
Aurinko näyttää kaikki alastomassa surkeudessaan. Viimeiset poismenneet
humalassaan tajusivat vetää ylös ikkunaverhot, kun oli jo selvä päivä.
Mutta eivät tajunneet tulia sammuttaa. Niin tulet palavat rinnan
auringon kanssa ja kuin häpeävät omaa itseään nousevassa päivässä.
Lienee aamulla menossa kahdeksas tunti, kun Harry herää. Hän
kauhistuneena hyppää ylös. Silmät iskevät tulta, jalkoja jäykistää,
ruumis on kuin satojen äimien pistelemä ja suussa kuin palava
tulikivihöyry. Janottaa, pyörryttää, päässä on kuin irtonaisia kipeitä
kappaleita. Hän lyyhistyy väsyneenä takaisin tuolille. Sillä
silmissäkin on kaikki sekaisin kuin katselisi hän ympäristöään saunan
kuumassa höyryssä.
-- Voi Jumala sentään!
Hän avaa liivinsä. Kuuma hiki pursuaa ruumiista, vesihelmet otsalle
nousevat, mutta kurkussa on erämaan kuivuus.
-- Missä minä olen?
Kohtaus menee vähitellen ohitse. Mutta ruumiiseen jää jäytävä raukeus
ja sisuksia repii poltteleva katumus.
Nyt hän jo näkee ympäristönsä. Nuo kuorsaavat vanhat herrat.
Mutta samassa häntä ylönannattaa.
Harry hyppää ylös, vaikka tuntuu kuin kävelisi hän veitsien terillä. Ja
heittää inhoavan katseen huoneeseen kuin takapihan likoihin, jotka
kevät oli paljastanut.
Ja lähtee.
Suuressa salissa sama hirvittävä näkö. Hän on pyörtyä tästä
sekamelskasta. Rikottuja laseja, puoleksijuotuja avattuja pulloja,
toiset tyhjinä kumollaan neste valuneena pöytäliinalle, särjettyjä
kuvastimia, tahrittuja kukka-astioita, sikarinpätkiä siellä ja täällä
-- on kuin maanjäristys olisi käynyt! Nuo pöydillä, sohvilla ja pöytien
alla nukkuvat ihmiset kuin sen uhreja, jotka se on pyörryksiin lyönyt.
-- Onko koko talossa normaali-ihmistä?
Harry kulkee huoneesta huoneeseen. Sama törky kaikkialla. Ja samat
kuorsaavat ruumiit.
Hän joutuu ravintolatyttöjenkin huoneeseen. Siellä puolialastomia
naisruumiita ja sen pitkän tytön kanssa samassa sängyssä kuorsaa
merikoulunjohtaja Abrahamson.
Viinanjumala on leikannut kypsän sadon. Harry sammuttelee tulia. Noita
kynttilöitä ja lamppuja puhaltaessaan, jotka tuikuttavat niin ... niin
alakuloisina kuin ympäristöään häveten, tuntuu hänestä kuin
sammuttelisi hän omia parhaita pyrkimyksiään.
Hänkin on viskannut ihanteensa lokaan. On juonut ihmisen itsestään
perin-pohjin ja maannut yönsä mustassa humalassa. Hän! -- Voinko minä
enää kohota? Harry menee peilin eteen. Ennen kuvastin aina oli hänelle
niin rakas ja hyväilevä. Terveenpunakkaa miestä ja koreita ... koreita
kasvoja se ennen hänelle näytti. Ja näyttikin kuin laulaen ja
leikitellen. Sillä sen hiotulta pinnalta ikäänkuin ponnahti hänen
korviinsa ihana laulu: "Noin kaunis ja ryhdikäs ja sorja! Noin kaunis
olet, oi Harry!"
Niin peili ennen lauloi. Ja hän vastaan sille hymyili.
Mutta nyt ... nyt ... nyt?
Hän näkee pöhöttyneet kasvot, näkee kamalasti verestävät silmät, näkee
kalpean, riutuneen ihon, pörröisen tukan, näkee ... näkee -- irvikuvan
siitä Harrystä, joka juopuneita inhoaa!
Tämän likaisen, tahritun, kuin deekiksellä olevan herrasmiehen peili
hänelle nyt näyttää kuin surren sitä Harryä, joka peittyi viime yön
pikkukaupungin paksuimman porvarihumalan alle.
-- Armahda minua! Näinkö yhdessä yössä ihminen voi muuttua? Kiharat ...
hipiä ... silmät ... missä ... missä ... missä?
Hänelle kuin huutamalla huutavat ympäröivät esineet:
-- Näiden huoneiden helvetillisessä viinahöyryssä ... noissa juoduissa
pulloissa ... rikotuissa laseissa!
Harry kokee laitella itseään mahdollisimman parhaaseen kuntoon.
Sammuttaa kaikki tulet. Tulee sitten eteiseen, missä ovenvartia nukkuu
polviaan vasten edessään puoleksijuotu punssipullo...
Harry karkaa ulos raittiiseen syysaamuun.
Ulkoilmaan päästyään tuntuu hänestä kuin tulisi hän kuolleiden talosta,
jostain ruumiiden leikkaushuoneesta, jossa on oma puolimädännyt
tuoksunsa ja sen ilmassa kaiman löyhkä.
Kokonainen ryhmä säälittäviä ... syvästi säälittäviä olentoja jää hänen
taaksensa tuonne hautausmaahan, jossa viina teki eläviä vainajia.
Taivaalla loistaa ryhdikkäänä aurinko ja lähettää hänen kipeille
silmilleen kultaiset voiteensa. Mutta se samalla hirvittävästi syyttää.
Se on kuin ääneen nuhteleisi: "Sinä, roisto, joka tapoit paremman
itsesi ... sinä ... sinä!"
Aamun tuuli huhuilee puissa ja nuolee humalan hikeä hänen kasvoiltaan.
Mutta se samalla kuin korvista kiinnitarttuu, ravistelee väsynyttä
miestä ja salaperäisesti kuiskaa: "On tässä kylässä renttuja
kasvamassa. Jos entiset kuolevat, niin uudet sijalle astuvat".
Linnut visertelevät puissa. Mutta ne ovat kuin häntä kutitteleisivat:
"Mukamas hieno herra! Makaa yönsä Susilan loukossa pää pesukaapissa!
Hyi ... hyi!"
Ja lentää tirskuttavat uudelle oksalle samaa soimausta laulamaan.
-- Mihin minä menen?
Ennen ei koskaan ole Harry ollut yötä poissa kodista näillä matkoilla.
Ja nyt ilmestyy aivan tuohon silmä silmää vasten huolestunut mamma,
jolla on suurella sykkyrällä monien neulain varassa harmaa hopeatukka,
vaikka on vasta viidenkymmenen vanha. Silmissä särkynyt sydämen suru,
vaikka huulet ovatkin vaiti...
Raivottaret riehuvat Harryn povessa. Häntä repii elämänsä ensimäisen
juopumuksen kalvava katumus. Hän on nyt juuri niinkuin se levyseppä,
joka pitää tapanaan maata kadulla eläimellisessä humalassa, kunnes
poliisi hänet korjaa. Juuri sellainen! Vaahto käy sen miehen suusta,
sillä viinan sininen liekki sisuksista nousee.
Se on mieltäkääntelevä näkö. Ja Harry pelkää nähdä humalassa sitä
levyseppää.
On ennen peljännyt. Mutta nyt ... nyt ... nyt?
Saisi peljätä itseään. Sillä ne silmät, jotka ennen inhosivat, nyt itse
leiskaavat veripunaisina kokoöisestä juopumuksesta. Ne samat silmät
olivat hirvittävät veripallot peilistä nähdä ... ne ne samat silmät.
Armahda sitä rutistunutta miestä!
-- Mihin minä menen?
Samassa pamahtaa aivan kuin korvan juuressa ylhäältä tapulista suuren
kirkonkellon kumahdus.
Harry säikähtää niin, että hypähtää, sillä hänen hermonsa ovat
äärimmilleen ärtyneet.
Tuo ääni, joka ilmaa yht'äkkiä halkaisi kuin pitkäisen jylinä, kutsuu
syntisiä tilille.
Sieltä ylhäältä jatkuu sitten verkkaisa kovin juhlallinen soitto. Se
pyytää seurakuntaa sunnuntaihartauteen.
Sillä nyt on pyhän Mikkelin päivä.
-- Pium paum! Pium paum!
Korkean syysaamun kantavassa ilmassa heläjää kirkonkellojen kirkas
malmiääni kuin arkkienkeli Mikaelin pasuuna juhlivana, pyhyyttä
vaativana.
-- Pium paum! Pium paum!
Voi taivas! Siinä kirkon kupeella nukkuu pyhän Mikon aamuna
kirkonkellojen soidessa kaupungin johtava hienosto sikahumalassa.
-- Pium paum! Pium paum!
Mutta sellaista on tehty jo miespolvet ... kymmeniä ... kymmeniä
vuosia...
-- Pium paum! Pium paum!
Harrynkin pappa on kertonut, että isoisä kun ryhtyi juomaan, sulkeutui
moneksi vuorokaudeksi huoneeseensa. Ja joi niin pitkälle, että
_delirium_ kaikkine kauhuineen saapui ja tarvittiin lääkärit sairasta
virvottamaan.
-- Pium paum! Pium paum!
Ja pappa? Miten monasti on pappakin erehtynyt?
Juuri sama pappa, joka nytkin siellä ... siellä kuorsaa.
-- Oi sentään!
-- Pium paum! Pium paum!
Muutamanakin talvi-iltana jo poikasena sai hän sattumalta olla mukana
kohtauksessa, joka leikkasi hänen lapsensydäntään kuin puukolla. Hyi!
Pappa kannettiin läpi-humaltuneena reestä ja renki kiroili häntä. Pappa
ähkyi ... äkkyi. Mutta piiat nauroivat katketakseen. Ja härnäsivät
valtioneuvosta: "Kopeloipas meitä nytkin, jos pystyt. Tässä ollaan eikä
kerrankaan tarvitse pelätä. Vanha rytky!"
Ja taas nauroivat herraa hilatessaan sisälle sänkykamariin.
Syrjästä salaa kuuli ja näki Harry kaikki. Ja mammakin kuuli ja näki.
Mutta mamma paineli käsiään ristiin, että luut ruskivat ... kuin
katkeileisivat. Ja itki. Puristi häntä sydäntään vasten ja itki ...
itkemästä päästyäkin itki.
Siiloin Harry päätti, ettei hän ole koskaan noin kuin pappa.
Ja mamma aina opetti, että olutlasissakin on ilkeä sisilisko, vaikka ei
sitä näy. Se menee juojan vatsaan ja siellä puree hirveillä hampaillaan
suurempia haavoja kuin mikään koira. Sitten se siellä rupeaa kasvamaan
ja pullistamaan, jotta paisuu niin suuri vatsa kuin merikapteeni
Hartmanilla on.
Ja kun mamma iltaisin luki hänen vuoteensa ääressä rukouksen: "Gud som
hafver barnen kär", keskusteltiin aina siitäkin sisiliskosta.
Vedet tulevat Harryn silmiin tätä kaikkea muistiin johtaessaan.
Sillä nyt?
Samassa tuo tuuli hänen korviinsa tutun ... oi, niin niin tutun äänen!
Kosken kohina on hänestä aina ollut hyvin ... hyvin rakasta.
Ja tuon vanhan rakkaan ystävän tuttu kutsu nytkin hänen korviinsa otti.