"Naapurissa, johon vein omaisuuteni oli ihmisystävällinen vanha isäntä,
joka pyysi minua sydämellisesti vieraakseen siihen asti, kunnes
menisin taas palvelukseen. — Minä kuljin nyt läpi koko kylän, menin
talonpojalta toiselle, mutta ei kellään ollut nyt juuri renkiä tarvis;
siksi täytyi minun odottaa, kunnes jokin paikka tulisi vapaaksi.
Sopimuksen mukaan yhdyimme joka ilta Julian kanssa. Hän kiirehti,
tehdäkseen nopeammin työnsä, ettei minun tarvitsisi odottaa kauvan. Ja
toivatpa päivät hyvää taikka pahaa tullessaan, olivat illat ja yöt aina
ihania.
"Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olikaan aika tuon pikku portin luona.
Jos olisi ollut mahdollista, olisin ostanut tuon talon, ainoastaan
antaakseni kullata tuon pikku portin. Siellä seisoimme me yhdessä,
puhelimme, kuuntelimme toisiamme ja olimme aina, aina onnellisia.
Katselin Julian silmiin ja sitten tähtitaivaalle, mutta ei ainoakaan
niistä loistanut niin kuin tämä silmäpari, joka on jo himmeä kuin tuon
pöytälampun... Kuinka muuttuvainen on ihminen!
"Jos oli paha ilma, peitin minä rakkaani turkillani, siten oli hän
painautuneena rinnalleni ja me tunsimme toistemme sydänlyönnit. En
koskaan elämässäni ole kuullut kauniimpaa musiikkia. Kun erosimme huusi
vartija useinkin jo ensimäistä tuntia puolenyön jälkeen.
"Siten kului kuukauden päivät. Paitsi rakasta Jumalaa, ei yhtymisestämme
tiennyt ainoakaan vieras siihen saakka, kunnes nuoren herran palvelija
sai siitä tiedon. Tästä oli kanteleminen mieluisin tehtävä. Varokaa
itseänne vaan siitä, rakkaat lapset, sillä ei löydy likaisempaa tekoa
kuin tämä on. Kanteleminen on kateen tytär ja se joka on kade, se ei
voi olla rehellinen, ja on vahinko, että sellainen on syntynytkään; hän
saattaa toisille harmia ja sitä ei Luoja tahdo. Tämä antaa jokaiselle
aarteen: voiman olla hyvä, jos vaan tahdomme. Älkää hukatko tätä
aarretta! Sillä se poika, joka on sen hukannut, kieltää isänsä, osottaa
hänelle ovea ja sanoo: 'mene, minä en tunne sinua!' — Ja voi sitä,
josta taivaallinen isä kääntää armollisen katseensa. Hän on kuivuneen
puun kaltainen, joka ei anna varjoa eikä hedelmiä, ottaa vaan tilaa
ja jonka ohitse väsyneet ja nälkäiset matkustajat kulkevat kiroten.
Ja minä sanon teille, parempi on teidän päästä yhden Jumalan kuin
tuhansien ihmisten suosioon. Olkaa hyviä, jumalaarakastavia, mutta ei
jumalaapelkääviä. Älkää uskoko niitä, jotka opettavat teille, että
Jumalaa täytyy peljätä, sillä sitä emme vilpittömästi rakasta, jota
pelkäämme ja Jumala vaatii meiltä rakkautta..."
Tässä vaikeni vanha Peter ja vaipui mietteisiin; hetkisen kuluttua
kavahti hän ja alkoi taas:
"Mihin jäinkään?... Tosiaan!... Palvelija antoi meidät siis ilmi
nuorelle herralle, joka tuli meidän seuraavalle yhtymisellemme ja torui
tyttöä, etteikö hän hävennyt öiseen aikaan yhtyessään jonkun miehen
kanssa, eikö hän pelännyt turmelevansa hyvän maineensa.
"Julia vastasi, ettei hän peljännyt sitä, sillä minä naisin hänet.
"'Siten se on', sanoin minä; 'Julia tulee vaimokseni.'
"'Sepähän nähdään', vastasi nuori herra.
"'Mikä nähdään? — Kenellä on jotain sitä vastaan?' kysyin minä.
"'Minulla!'
"'Armollinen junkkari? Ja miksi?'
"'Mitä se sinuun kuuluu?'
"'Se kuuluu kyllä minuun, olkaa hyvä, kysyn nöyrimmästi! — Mitä huvia
tuottaisi armolliselle herralle saattaa meidät onnettomiksi?'
"'Mitäkö? Sitä, etten voi sietää sinua, kelvoton heittiö. Mikä ei ole
minun, ei myöskään ole sinun! Ymmärrätkö.'
"'Ymmärrän, junkkari!" huusin leimahtaen; "nyt vasta ymmärränkin aivan
hyvin. Mutta varokaa itseänne! Olen rehellinen, rauhaa rakastava
mies, joka mukaudun moniin asioihin; mutta jos joku raatelee liiaksi
sieluani, silloin kyllä on tapani osottaa, ettei käsivarteni ole
pajupuusta. On kai junkkarikin ymmärtänyt?'
"Siten vastasin vasten kasvoja ja viskasin turkin yltäni. Vihan
valtaamana huusi junkkari:
"'Senkin hirtehinen! Olisipa minulla nyt vaan keppi kädessä, niin
hakkaisin luusi kappaleiksi.'
"'Minulla on kyllä, oikea solmuniekka', vastasin ojentaen samalla
kepinkalikkaa; 'tässä on, junkkarini, ottakaa se, lyökää, jos
uskallatte!'
"'Koirani repikööt sinut, talonpoikaisroisto!' huusi hän ja alkoi
viheltää ja houkutella koiria nimeltään, jotka pitkin loikkauksin
syöksyivät esiin.
"Julia hätääntyi; rauhotin häntä ja pyysin olemaan aivan peloton.
"'Hei! Usuu! Kiinni!' yllytti junkkari koiria päälleni; haukkuen ne
kävivät kimppuuni. Mutta kun ne olivat aivan lähelläni, huusin minä
niitä ystävällisesti nimeltään. Heti tunsivat ne minut; liehitellen
tunkeilivat ne ympärilleni, vinkuen ikäänkuin pahoillaan siitä, että
olivat silmänräpäyksenkään pitäneet minua vihollisenaan. Yksi kyyristyi
jalkoihini, toinen hyväili kättäni ja kolmas juoksenteli iloisena
ympärilläni.
"'Näettekös, junkkari', sanoin hymyillen, 'koirilla on parempi sydän
kuin teillä. Hävetkää! Entäpä, jos minä nyt tekisin sen, mitä te
aijoitte tehdä? Jos yllyttäisin omat koiranne päällenne? Sillä ne ovat
kerrassaan viisaita eläimiä, eivätkä unohda koskaan sitä kuka niille
on tehnyt jotain hyvää ja kuka pahaa. Nehän tietävät varsin hyvin
saaneensa minulta yhtä monta leivänpalaa kuin junkkarilta samaan aikaan
kepin lyöntejä, Koetetaanpas! Us kiinni!' huusin koirille osottaen
herraa, joka kauhistuneena hyppäsi aidalle, kun koirat syöksyivät häntä
kohden. Rauhoitin eläimiä; sitten kysyin nauraen: 'No, uskotteko nyt
minua, junkkari? Suotta olette sinne kiivenneet, sillä jos tahdon,
tuovat koirat teidät vaikka kirkontornista alas. En tahdo kumminkaan
piinata junkkaria, antaa vaan pienen opetuksen. Ja nyt: Hyvää yötä!
Neuvon vielä olemaan tähtäämättä minua tulevaisuudessa aseilla, sillä
jokainen laukaus voi kimmota itseenne takaisin. — Hyvää yötä, Julia!'
"Sitte menin kotiin; kaukaa kuulin junkkarin pauhaavan, kuinka hän
minulle kostaisi, nyt oli hänellä kaksikin kaunaa hampaansa kolossa
minua vastaan. Tahdon tunnustaa: kun vereni tuli rauhallisemmaksi,
tuntui minusta tuo pilantekoni pahalta, sillä köyhän ihmisen ei ole
hyvä tehdä pilaa suuresta herrasta. Mutta se nyt oli kerta tapahtunut.
Rakas junkkarini ei antanutkaan kauvan odottaa lupauksensa täyttämistä.
Hän osasi saattaa minut sellaiseen maineeseen, etten minä osannut
ryhtyä mihinkään toimeen, että olin tyhjäntoimittaja, taivastella,
joka oli välttämättä pistettävä sotilastakkiin. Päätettiinkin vangita
minut tätä tarkoitusta varten. Uskomattoman paljon minua vainottiin;
mutta minulle jäi sentään vielä aikaa kylliksi kätkeytyä heiniin.
He nuuskivat koko talon läpeensä, tuvan, kamarit ja ullakon! Kuulin
heidän askeleensa, heidän puheensa enkä uskaltanut hengittääkään
kätköpaikassani, pelosta, että se voisi minut ilmaista. Kun he olivat
kaikkialta etsineet, poistuivat he tyhjin käsin.
"'Sanoinhan jo, ettei hän enää tänään ole ollut täällä!' puheli
suojapaikkani kelpo vanhus.
"Nyt menivät ihmiset piilopaikkani ohitse. Eräs heinähankolla varustettu
mies huudahti nauraen: 'Eihän hän vaan liene täällä?' ja pisti samalla
heiniin, juuri pääni yläpuolelle. Vereni jähmettyi, kadotin tajuntani.
Kun taas tulin tuntoihini, vallitsi hiljaisuus ympärilläni; he olivat
menneet pois. En minä itseni tähden pelännyt sotamieheksi tulemista, se
tapahtui Julia raukan tähden. 'Kuinka hänen kävisi — ajattelin — jos
meidät ainaiseksi erotettaisiin toisistamme? Hänen heikko sydämensä
murtuisi tuskasta ja minun pitäisi hävittää se, minkä tähden mielelläni
uhraisin elämäni!' Yömyöhällä ryömin heinistä, heitin turkin ylleni,
asetin repun olalleni ja otin jäähyväiset talonisännältä.
"'En tiedä, koska taas näemme toisemme', sanoin hänelle, 'jos näette
Juliaa, niin sanokaa hänelle sydämelliset terveiseni, olkoon hän
minusta huoleton, kun päiväni paranevat, niin palajan taas tänne
takaisin. Kiitos teille kaikesta hyvyydestänne, rakas ystävä, Jumala
siunatkoon teitä siitä!' Ojensimme toisillemme kätemme, sitten menin
minä.
"Kuka tuleekaan minua vastaan ensiaskelilla? Julia!
"'Minne kyyhkyseni?' kysyin.
"'Sinun luoksesi — mutta mihin aijot sinä, Peter?'
"'Niin, jospa tietäisin mihin! Tänne en voi jäädä. Sillä he
vangitseisivat minut ja pistäisivät minut sotamiehiksi.'
"Kuulin siitä. Taivaallinen isä! Eläessäni en ole niin paljon kärsinyt
kuin noina lyhyinä hetkinä. Näin, kuinka ihmiset menivät etsimään
sinua. Oi, sydämeni vapisi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan.
Olisin mielelläni itkenyt, mutta en voinut. Oh, kuinka on katkeraa, kun
ei ihminen voi edes itkeä. Näin, kuinka he sinua hakivat ja hakivat ja
kun he palasivat, vapisin kuin kuumeessa. Sinua en nähnyt joukossa,
mutta silmissäni kimmelsi niin ja pelkäsin niin kovasti, että en
itsekään sitä voisi uskoa. Juoksin ulos ja kysyin joltakin, olivatko he
vanginneet sinut; hän sanoi: ei vielä. Vasta sitten rauhoituin minä.
"'Suloinen olento, enkeli!' huudahdin minä syleillen häntä, 'kuinka
palkitsisin sinulle rakkautesi!'
"'Rakasta minua, niinkuin minä sinua rakastan ja olen palkittu
kylliksi', vastasi hän. 'En tarvitse mitään muuta maailmassa kuin sinun
rakkautesi, sinun sydämesi.'
"'Rangaiskoon minua taivas, jos joskus ajattelenkaan jotakin toista,
kuin sinua, helmien helmeä!'
"'Älä sano niin, Peter, tiedänhän sen sanomattasikin... Mutta mihin
aijot nyt?'
"'Sanoinhan jo sinulle, etten tiedä sitä itsekään, tiedän vaan, että
minun täytyy täältä poistua.'
"'Tahdotko siis jättää minut?'
"'Älyäthän itsekin, että meidän täytyy erota; vähintään joksikin aikaa,
sillä täällä en ole silmänräpäystäkään turvassa.'
"'Se on tosi, se on tosi... Jumala. Minä tulen mukaasi.'
"'Mitä johtuukaan mieleesi?'
"'Siten jäämme yhteen. Tai olenko ehkä kuormaksi sinulle?'
"'Minulleko kuormaksi? — Kuinka voit noin puhua?'
"'No sitten lähdemme yhdessä.'
"'Kuulehan, lapsukaiseni', sanoin, hilliten itseni, 'kuulehan! Sinä
tiedät kuinka epävakainen on tieni, niin etten tiedä, mihin tänään
pääni kallistaisin. Päivät käyvät yhä koleammiksi. Rahaa ei minulla
ole; ainoastaan leipäkannikan puolisko, joka on repussani, syötäväksi,
enkä edes tiedä mistä toista ottaa.'
"Julia ei antanut minun jatkaa puhettani. Hän sanoi olevansa valmis
minun kanssani näkemään nälkää, kärsimään kylmää, vaivoja ja vastuksia
kuten minäkin, hän sanoi, että helppo olisi onnessa rakastaa toisiaan,
vaan kurjuus oli rakkauden opetuskivi. Nyt olisi paras tilaisuus
näyttää, kuinka uskollinen hän tahtoi olla, enkä minä saisi häntä
ollenkaan rakastaa, jos kieltäisin häneltä tämän koenäytteen. Turhia
olivat kaikki sanat; hän pysyi päätöksessään seurata minua. Ja niin
lähdimme me yhdessä.
"Mutta oi! Kylän lopussa kohtasimme me oikeudenpalvelijan vaimon! Oli
pimeä yö ja oikeudenpalvelijan vaimo oli jo ijäkäs. Mutta vanhat vaimot
ovat kissojen kaltaisia: he näkevät pimeässä. Hän tunsi Julian ja kysyi:
"'Minnepä, tyttönen, noin yksissä?' ja naurahti lisäksi pilkallisesti.
'Kuinka turmeltunut on nuoriso nykyaikaan, herra Jesus, älä unohda
minua!'
"'Älä katso taaksesi', kuiskasin Julialle, 'näytät siltä kuin et olisi
kuullut mitään ja ikäänkuin ei asia sinua liikuttaisikaan. Kenties
luulee hän erehtyneensä. Tiedäthän, millaisia kielikelloja vanhat ovat;
aamulla tietävät kaikki että hän näki sinut erään nuoren miehen kanssa
ja silloin ei siitä ole meille mitään vahinkoa, sillä tiedetäänhän,
ettei se voinut olla kukaan muu kuin minä. Meitä tullaan ajamaan takaa.'
"Nopeasti astelimme me siksi, kunnes vihdoin olimme melkoisen matkan
päässä kylästä. Suurella tiellä katselimme varovasti ympärillemme,
sillä pelkäsimme kohtaavamme vielä vaarallisempia kuin tuo vanhus.
Astelimme nyt vasemmalle maissipeltojen yli, toivoen voivamme yöpyä
johonkin yksinäiseen taloon; mutta yön pimeydessä harhailimme me niin
eksyksiin, ettemme enää kuulleet kaukaisintakaan koiran haukuntaa, mikä
olisi voinut olla oppaanamme.
"Väsyneinä laskeusimme tieojaan, jossa pian nukuimmekin. Turkkini oli
jotenkin leveä, se suojeli meitä molempia; Julia painautui rinnalleni,
ettei paleltuisi. Siten nukuimme makeasti ja suloisesti aivankuin
olisimme levänneet silkkipatjoilla... Hm! Saduissa puhutaan lumouksesta
ja tenhosta. Mutta sitä ei löydy yksin saduissa! On olemassa lumous, ja
sen nimi on rakkaus. Eikö niin, Panni tyttöseni?"
Panni oli niin syventynyt kertomukseen, ettei hän kuullut ollenkaan
vanhuksen puhuttelua. Hänen edestään vastasi Ferko innoissaan:
"Se on totta. Ei mitään muuta!"
Onnesta kukkuroillaan katseli hän pikku rakastansa, joka näytti hänestä
nyt vielä kauniimmalta kuin muutoin. Ja todella hän olikin komea tyttö,
punaisine pikku suineen ja sinisine, suurine silmineen.
Mestari Peter kertoi edelleen:
"Minä heräsin ensiksi, Julia nukkui vielä hetkisen. Pysyin
liikkumatonna, ettei hän heräisi. Rinnallani lepäsi hänen päänsä niin
kauniina, niin suloisena kuin olisi sen itse taivaanherra siihen
asettanut, Vihdoin aukaisi hän silmänsä, katsoi hämmentyneenä minuun
ja punastui. No, siihen nyt ei ollut mitään syytä! Minä käyttäydyin
hurskaasti kuin olisin viettänyt yöni alttarin ääressä, pyhän neitsyen
kuvan edessä. Mutta eihän ollut mikään ihme, että hän hiukan häpesi,
sillä päivää aikaisemmin samaan aikaan ei hän olisi uskaltanut
ajatellakaan, että hän täten tulisi viettämään yönsä. Me nousimme ylös
ja neuvottelimme, minne nyt menisimme ja tulimme siihen päätökseen,
että oli samantekevä minne, sillä hyviä ihmisiähän ei olisi missään.
Julian isä tosin eli, mutta hän ei voinut sietää tytärtään, koska
tämän elämä oli maksanut äitinsä hengen; tämä kuoli antaessaan elämän
tyttärelleen, ja siksi vieroi isä niin tytärtään, että lähetti
hänet jo lapsuusvuosina vieraiden palvelukseen ja siitä asti oli
tuskin ollenkaan välittänyt hänestä. Emme siis voineet sinne yrittää
löytääksemme asuinsijan hänen luonaan.
"Päätimme siis, että olisi samantekevä minne asti kulkisimme, kunhan
löytäisimme sopivan palveluspaikan.
"Iltaan saakka kuljimme me talosta taloon kysellen kaikkialla, eikö
palvelusväkeä olisi tarvis Kaikkialla vastattiin samalla tavoin: ei,
ja useimmiten tarkasteltiin meitä karsain katsein, josta ymmärsimme,
että meidän pitäisi mitä pikemmin laputtaa tiehemme. Ja me menimmekin
tiehemme, surullisina, pettyneinä! Ei ollut vielä niin myöhä, mutta
syksyinen aika varhaisine iltapimeineen, kun saavuimme viimeiseen
taloon. Kaukana ja yksinäisenä sijaitsi se pustalla. Pustan toista
sivua rajoitti korkea metsikkö, toista kaislaakasvava lammikko. Talon
keskellä sijaitsevasta tallista loimusi meitä vastaan avoimesta ovesta
roihuava valkea. Takapuolelta, lammasnavetasta kuului karjan kellojen
kilinä. Muuten oli aivan hiljaista. Astuimme sisään talliin, missä
liekehti kirkas tuli. Noin seitsemisen ihmistä oli siellä. Vanha
talonisäntä, hänen kaksi poikaansa, tytär ja kaksi tai kolme betyaria
[hevosrosvo, pustanryöväri]. Isännän nuorin poika piti tulta vireillä;
juuri meidän astuessamme sisään, heitti hän taas tukun olkia tuleen.
Hetkiseksi pimeni paikka, sitten leimahti tuli äkkiä kirkkaasti ja
valaisi koko tallin. Me näimme tulen ympärille asettuneet ihmiset,
savustuneet hirret, joilla oli viikatteita, varstoja, sirppejä ja
muita senlaatuisia. Keskiseinällä oli kaappi, jonka päällä oli puinen
vesiastia, johon oli pistetty ruoko. Oikealla söivät hevoset soimista,
vasemmalla makasi muutamia lehmiä lattialla, niiden vieressä valkoinen
susikoira, joka haukkui meitä sisään astuessamme.
"'Hiljaa, Csiba!' huusi tyttö, ja koira vaikeni.
"'Jumalan terveeksi Hyvää iltaa!' sanoin minä nostaen hattuani.
"'Tervetuloa!' vastasi vanhus.
"'Etsimme majapaikkaa, olisiko mahdollista', sanoin taas ja vedin
lähemmäksi Juliaa, joka oli pysähtynyt kynnykselle.
"'Jos vaan tahdot tyytyä, on se kyllä mahdollista', huomautti vanhus
ystävällisesti. 'Minne matka, poikaseni? Mutta tulkaahan lähemmäksi
tulta, että näkisin, onko pikku tyttö enemmän viluinen kuin nälkäinen.'
"Me istuuduimme ja minä kerroin, mikä meidät oli tänne tuonut; sanoin
kaiken muun suoraan, paitsi yhtä: että Julia oli rakastettuni. Sanoin
hänen olevan sisareni.
"'Älä nuku Michel!' huudahti vanhus nuorimmalle pojalleen, kun olin
lopettanut kertomukseni. 'Älä nuku, poikaseni, muutoin kirvelee kylmä
nenääsi ja korviasi herätessäsi. Jos nukut, nukkuu tulikin! Pane lisää!'
"Michel totteli käskyä, mutta kiireessään heitti hän niin suuren tukon
heiniä tuleen, että se olisi melkein sammunut, ellei joku olisi tuonut
heinähankoa väliin ja puhaltaen virittänyt sitä. Nyt leimahti se
yhä mahtavampana ylös! Vihdoin tarkastelin betyareja; eräs oli noin
kolmenkymmenen, toinen tuskin kahdenkymmenen vanha.
"'Kerro nyt edelleen, veliseni', sanoi vanha talonisäntä nuorimmalle
niistä; 'kerro vaan edelleen. Kuunnelkaamme! — Pysähdyit isäsi
kuolemaan.'
"'Siis isäraukkani kuoli; levätköön hän rauhassa. Hän kuoli, ja
tuli kysymys: kuinka hänet haudattaisiin? Sillä meillä ei ollut
ainoatakaan lautaa ruumisarkuksi, vielä vähemmän rahaa siihen. Ei
jäänyt siis mitään muuta keinoa jälelle kuin varastaa tarpeet. Tuolla,
herraskartanon luona oli jo vuodenpäivät maannut lautaläjä. Hän ei
ollenkaan tarvitse niitä, ajattelin minä, ja tuskin huomaakaan jos
otan sieltä yhden tai pari lautaa. Menin sinne, ja äitini vartioidessa
kuollutta, varastin minä ruumisarkun laudat, jotka sitten itse
naulailin yhteen, sillä puusepällekin olisi pitänyt olla maksu siitä.
Seuraavana päivänä asetimme rakkaan isäni ruumiin siihen, päivää
myöhemmin löimme naulat kiinni ja kannoimme sen ulos. Juuri kun
aijoimme jättää talon, tuli herra, tarkasteli arkkua joka puolelta ja
käski sitten avata.'
"'Mutta sehän on jo naulattu kiinni', sanoin pelokkaasti, sillä
omaatuntoani painoi.
"'Samantekevä', arveli hän, 'avaa!'
"Puheestamme ei välitetty, meidän täytyi avata arkku, ja herra katseli
sitä sisäpuolelta, mistä hän vihdoin löysi sen, mitä etsi. Hän huudahti:
"'Laudat kuuluvat minulle, täällä on merkki!'
"Sitten meni hän pois. Tuskin oli hautaus ohitse, kun minut vietiin
kuulusteltavaksi; kieltäminen olisi ollut turhaa, minut tuomittiin
varkaaksi. Puoli vuotta vankeutta ja viisikolmatta paria raippoja tuli
osakseni. Kun pääsin vankeudesta, makasi äitiraukkanikin jo siellä,
missä isäkin oli.
"Tässä alkoi nuorukainen katkerasti nyyhkiä. Lyhyen vaitiolon jälkeen
kuivasi hän kyynelet silmistään ja jatkoi:
"'Jumala tietää kuinka vanha vaimo kuoli? Kenties nälkään. Sillä hänellä
ei ollut ainoatakaan muuta koko maailmassa. Nythän on samantekevä,
ajattelin minä, viisi rehellisyydestä! Mutta ei kartanonherrankaan
pitäisi päästä aivan ilman mitään! Ajoin hänen pihastaan viisikymmentä
härkää, yhden joka kepinlyönnistä. Fehertòssa möimme eräälle
teurastajalle, jonka oli tapana ostaa nautakarjaa ilman passia; hän
rikastui siten. Mutta he ajoivat takaa karjan varasta ja pakottivat
minut pakenemaan Theissin yli. Näiden kelpo ihmisten kera yhdyin
Revberer pustalla ja nyt aijomme yhdessä Bakonyhin. Sanon teille,
siellä on vielä jotain saatavaa _köyhille pojille_, (maantierosvoille),
jolleivät he ole liian hitaita.'
"'Se on totta', sanoi vanha talonisäntä; 'ja on siellä sekin hyvä,
että kuuluisa Vessprimerin hirsipuu on aivan lähellä. Säälin sinua
sydämestäni rakas veliseni, sillä jos jossakin pesisivät varikset
pääkalloosi, niin et toki itse ollut syyllisyyteesi alkusyy. Mutta
samantekevä. Lusikoi vaan soppaasi. — Hm, ne viisaat lainsäätäjät!
Rikas ja köyhä ovat heille yhdenvertaiset, mutta on siitä suurikin apu!
Helppo on rikkaan olla varastamatta; mutta kuolkoonpas hänen isänsä ja
puuttukoonpas häneltä laudat arkuksi, silloin olisi hauska nähdä mitä
hän tekee, jos hänellä on sydän rinnassaan. Ja sitten huutavat he vielä
köyhän jälkeen: Lyökää häntä! Hirttäkää hänet! Hän on varas, lurjus! —
Nouse ylös tyttöseni Vicga! Tuo juustonkimpale tänne! Syökäämme, se on
parasta.'
"Vicza toi kauniissa pikkuastiassa, mitä oli vaadittu, ja toi lisäksi
leipääkin ja me kävimme siihen urhoollisesti käsiksi. Ruuan jälkeen
otti vanhus tamburiinin naulasta ja soitteli sillä niin kauniita
laulunpäitä, että aivan teki sydämelle kipeää. — Tuli riittyi, liekki
lieskahti enää vaan silloin tällöin; vanhus soitteli, me kuuntelimme
hartaasti... Äkkiä kuulimme aseiden kalsketta, ja kun hypähdimme
pystyyn, seisoi ovella aseellisia miehiä. —
"'Siinäpäs olet vihdoinkin!' huusi muuan tarttuen minuun. 'Ja nuo
toiset, mitä lintuja he ovat? Ottakaa heidät kiinni!'
"Kahden betyarin onnistui pujahtaa pakoon ja kadota pimeään, kolmas
saatiin kiinni, ja hänet sidottiin kuten minutkin. Hän oli juuri sama,
joka äsken kertoi elämäntarinansa, nuorin kaikista.
"Julia, poloinen, seisoi hämmentyneenä ja hädissään. Kuten ajettu
metsänotus, aikoi hän ryhtyä puolustautumaan.
"'Jätä toki, sydänkäpyseni!' huusin hänelle. 'Onhan se kuitenkin turhaa.'
"Mutta hän ei antanut perään, ennenkuin muuan sotamies antoi hänelle
kovan sysäyksen, niin että hän vaipui maahan. Minusta tuntui, kuin
olisi puukko pistetty sydämeeni! Jos olisin ollut vapaa, olisin miehen
paiskannut mäsäksi lattiaan. Mutta minä olin köysissä enkä voinut
liikahtaakaan. Kyynelet pursuivat silmiini, vaahto huulilleni! — Meidän
täytyi pois. Pyysin heitä odottamaan vielä vain hetkisen, kunnes Julia
heräisi tainnoksistaan, jotta voisin sanoa hänelle jäähyväiset, mutta
he eivät suostuneet. He veivät minut pois, veivät yhdessä tuon pojan
kanssa, joka varasti puita ruumisarkuksi ja oli Ladislaus Horgay
nimeltään...
"Siten tehtiin minusta sotamies ja Horgaysta myös minun mukanani, koskei
meillä ollut mitään passia. Seuraavina päivinä marssimme ulkomaille
Napoleonia vastassa seisovaan sotajoukkoon. Kahden kuukauden perästä
olin jo onnellisesti sivuuttanut ensimäisen taistelun. Horgay, josta
oli tullut kelpo toveri minulle, säästi somia summia. Ei ainoatakaan
helleriä menettänyt hän turhaan, vaan lähetti kaikki kotikylänsä
kirkkoherralle pyynnöllä, että niillä pystytettäisiin muistokivet hänen
vanhempiensa haudoille, jotta hän löytäisi paikat, kun hän kerran
palaisi kotiin. Mutta turhaan toivoi kelpo poika, sillä hän kaatui pian
sen jälkeen taistelussa. Sivultani ammuttiin hänet hevosen selästä ja
minä kysyin tuskan liikuttamana kuolevalta:
"'Mitkä terveiset vien kotipuoleesi, rakas toveri, jos jään eloon?'
"'Kotiinko?' sanoi hän. 'Ei minulla ole mitään kotipaikkaa. Minulla oli
vaan isä ja äiti, ja he ovat kuolleet ja nyt menen minäkin sinne, missä
he ovat. Kuinka onnellinen olenkaan elämästä vapautuessa.'
"Sitten kuoli hän.
"Olin taas yksin. Ladislaus raukan kanssa voin joinakin hetkinä puhella
Juliastani, nyt ei minulla ollut enää sitäkään. En saanut mitään
tietoa hänestä. Tosin olin kirjottanut hänelle yhden kirjeen, mutta
en saanut mitään vastausta, sillä me olimme milloin siellä, milloin
täällä. Ajattelin ja mietiskelin usein öisin istuessani leirivalkean
ääressä: Mitä on tytöstä tullut? Eikö hän ole kuollut. Ja ellei hän
ole kuollut, eikö hän ehkä ole naimisissa? Rakastaako hän minua vielä,
rakastaako hän minua sitten, kun palaan takaisin kotiin? — Murhe syöpyi
sydämeeni ajatellessani hänen ehkä kuolleen tai rakastavan toista, ja
usein karkasi tuska niin kiivaana kimppuuni, että rukoilin taistelun
edellä: 'Armollinen Jumala, ota elämäni!'