rantaturvetta. Ja vuosien kuluttua en tuntenut enää mitään tuskaa,
vaan jonkullainen suloinen tunne vetäytyi sydämeeni. Hitaasti kuihtuva
toivo on ihmisrinnassa kauniin, nuoren tytön kaltainen pää seppelöitynä
muistojen valkoisilla ruusuilla.
"Neljä vuotta olin sotamiehenä, sitten sain eron. Vasen käteni oli
ammuttu läpi, en kelvannut enää sotamieheksi. Sota-aikaan karttuu
muutamille enemmän rahaa kuin muulloin; minäkin olin raapinut kokoon
suunnilleen viisisataa guldenia. Huoleti voin siis palata kotiin
tarvitsematta peljätä nälkään nääntymistä, niinkuin moni muu jota
painoi sodan kurjuus. Ensi ajatukseni oli Julia; mutta ajatus oli
melkein välinpitämätön. Surra — olin surrut kylliksi; iloita — ei ollut
mitään syytä iloon, sillä en tiennyt mikä minua odotti kotona.
"Kaikkein ensiksi menin siihen kylään, missä olimme palvelleet yhdessä;
mutta sieltä en voinut saada minkäänlaista tietoa, hän ei ollut tullut
sinne takaisin. Etsin senjälkeen sen talon, josta minut oli viety
väkipakolla sotamieheksi. Oli kaunis kesäilta, kun taas katselin
kaukaa tuota viidakon ja kaislalammikon välillä sijaitsevaa taloa.
Tätä katsellessani pamppaili sydämeni kuin sellainen kellolaitos, joka
kauvan seisottuaan on taas äkkiä ruvennut käymään. Jokainen verenpisara
syöksyi kasvoihini ja sieltä taas takaisin sydämeen, aivankuin jokin
rauhaton lapsi. Aloin pelätä, toivoa! Mitähän, jos hän on kuollut...
Jospa hän elää... Jos on mennyt naimisiin... Entäpä, jos hän nyt vielä
odottaa minua!...
"Huomasin sillä välin jo saapuneeni majan luo, mutta jalkani vapisivat
niin, että tuskin voin pysyttäytyä pystyssä. Kun astuin kynnykselle,
kietoutui joku takaapäin kaulaani ja huusi:
"'Peter, Peter, rakas Peter! Rakastatko minua vielä?'
"Se ei ollut kukaan muu kuin Julia!
"Hän oli kastelemassa kasviksia puutarhassa huomatessaan minut ja
juoksi luokseni. Hänen silmänsä epäilivät, mutta sydän sanoi, että
hänen edessään olin minä... Mitä jo sanoin! Hän heittäytyi kaulaani,
minäkin syleilin häntä, ja päät yhdessä itkimme me kauvan — hiljaa,
huojentavasti! Kuinka suloiset ovatkaan ilonkyyneleet!
"Tänä yönä emme ollenkaan nukkuneet; me puhelimme. Minun täytyi kertoa
kaikki, mitä minulle oli tämän neljän vuoden aikana tapahtunut. Kun
mainitsin kuulasta, joka lävisti käteni, huudahti Julia tuskaisesti,
kalpeni ja tarttui omaan käteensä; minulle ei haavani voinut tuottaa
niin paljon tuskaa kuin hänelle. — Sitten kertoi hän kuinka hänelle
oli käynyt. Kelpo vanhus otti hänet taloonsa sanoen, että missä neljä
tulisi ravituksi, siellä ei viidennenkään tarvitsisi kuolla nälkään.
Mutta vanhus kuoli pian, tytär meni naimisiin, ja niin jäi taloon
vaan kolme: vanhuksen molemmat pojat ja hän. Vanhempi olisi tahtonut
naida hänet ja ahdisti häntä siihen saakka tarjouksillaan, kunnes hän
ilmoitti, että se, joka oli tullut sinne hänen mukanaan, ei ollut hänen
veljensä, vaan sulhasensa ja ettei hän tahtonut kuulua kenellekään
muulle kuin hänelle. Kelpo nuorukainen ei puhunut siitä lähtein enää
sanaakaan asiasta; mutta öisin kuuli hän hänen usein katkerasti
huokaavan. Mielellään olisi hän lohduttanut häntä, mutta sehän olisi
ollut turhaa. Päivisin oli hän iloinenkin, ainakin näytti olevan.
Edellisenä syksynä oli hän kuollut keuhkotautiin ja testamenteerannut
Julialle koko omaisuutensa ja pyytänyt häntä pitämään huolta veljestään
Michelistä. Näin päätti Julia:
"'Puolet tästä omaisuudesta kuuluu minulle, tahdotko jakaa sen kanssani,
Peter?'
"'En', sanoin minä, 'jättäkäämme se pikku Michelille. Mutta tahdotko
sinä jakaa minun omaisuuteni kanssani?'
"'Oletko sinä säästänyt?'
"'Kyllä, voidaksemme panna alkuun kunnollisen talouden.'
"'Meidän ei siis tarvitse koskaan erota?'
"Ei, rakas lapsi, ei koskaan!"
"Kolme viikkoa myöhemmin riisui hän parton [tyttöjen päähine] päästään
ja asetti hipin sijalle ja oli nimeltään rouva Peter Pergö, samoinkuin
tänäänkin.
"Poissaollessani olivat hänen kasvonsa hiukan surkastuneet, mutta
vaimokseni tultuaan kukoisti hän päivä päivältä yhä enemmän ja tuli yhä
kauniimmaksi. Minusta ainakin näytti, että hän rouvana ollessaan oli
vielä kauniimpi kuin tyttövuosinaan. Mutta sanonpa teille enemmänkin,
vaikkakin sille nauraisitte! Hän on nyt kuusikymmenvuotias ja kumminkin
näyttää hän minusta kauniimmalta kuin kaikki ne tytöt, joita olen
nähnyt ja näen.
"Jokainen mustalainenkin kehuu hevostaan", ajatteli Ferko ja katseli
Pannia, joka taas hänen mielestään näytti auringon alla vaeltavaisista
kauneimmalta; ja siinä asiassa oli vähän perääkin, vaikkei se ollut
aivan niin kuin hän luuli.
"Me perustimme talouden", jatkoi vanhus, "joka menestyi kelpo lailla.
Michel oli kerran tyytyväinen, hän meni naimisiin myöhemmin ja me
asetuimme sitten asumaan tähän kylään, ostimme talon ja näimme
omaisuutemme enenevän. Minun pitäessä huolta taloudesta, kasvatti
vaimoni ainoata poikaamme. Eikä hän turhaan olekaan niin paljon
huolehtinut hänen kasvatuksestaan, sillä pojasta tuli kunnon mies.
Niin, teidän isänne, rakkaat lapset, on kiireestä kantapäähän kunnon
mies, ehkä vielä parempi talonisäntä kuin minä olin, hän on ymmärtänyt
kartuttaa saatua omaisuuttaan."
En tiedä, tahtoiko vanhus vielä jatkaa kertomista vai ei? — Samassa
palasivat pienokaisten vanhemmat ja mummo tappajaiskeitolta. —
Pikku tyttönen oli jo aikoja sitte nukahtanut isoisän syliin, hänen
sisarensa, Katri, kantoi hänet vuoteeseen. Pikku Peter oli sitävastoin
vielä aika reipas ja meni heti kysymään, mitä tuomisia hänelle tuotiin.
Palvelijat menivät levolle, toinen kyökkiin, toinen talliin. Kun he
astuivat ulos tuvasta, tarttui Ferko Pannin käteen ja kuiskasi:
"Sanohan, rakas Panni! Jos minut vietäisiin sotamieheksi, kuten vanha
isäntä, odottaisitko sinäkin minua neljä vuotta? Sanohan suoraan se!"
"Kyllä, totisesti odottaisin minä sinua", vastasi tyttö; "en odottaisi
sinua ainoastaan neljää vuotta, vaan viimeiseen hengenvetooni saakka."
"Suloinen pikku tyttöni!" huudahti Ferko ja asteli laulaen talliin...
Sisällä tuvassa kertoi vanhus lapsilleen, että vanha kerjäläisparka oli
pyytänyt yösijaa, voitaisiinhan toki hänelle valmistaa vuode uunin luo,
johon hänen miniänsä oli heti valmis.
"Mutta sanohan, isoisä", sanoi äkkiä pikku Katri, "kuinka on käynyt
sitten tuon pahan junkkarin, joka teki niin paljon pahaa isoisälleni ja
isoäidilleni?"
"Tottapuhuen en tiedä sitä!" vastasi vanhus. "Sillä en ole ajatellut
häntä sen enempää."
"Minä tiedän, mitä hänestä on tullut", sanoi kerjäläisvanhus.
"Tekö tiedätte? kysyi mestari Peter hämmästyneenä.
"Niin, minä tiedän sen. Isänsä kuoleman jälkeen eli hän kuin viimeistä
päivää ja joutui vihdoin niin pitkälle, että hän nyt ryysyisenä
kerjäläisenä ja paljain päin, jalat kiedottuina olkiin kenkien sijasta,
seisoo edessänne, katuen tekojaan nyt, kun katumus on liian myöhäistä!"
Ukkovaari astui hämmästyneenä takaperin; säälien katseli hän miestä,
joka oli suuresta herrasta alentunut kurjaksi kerjäläiseksi ja
jupisi hiljaa itsekseen: "Jumala, kuinka suuri on sinun voimasi ja
vanhurskautesi!"