kyllä?"
Tyttö painoi katseensa alas ja vaikeni.
"Ja jos kosija olisin minä?"
"Sinä et rakasta minua, Martti!"
"Jos otaksutaan, että rakastan sinua, voisitko tulla vaimokseni?"
"Kyllä!" vastasi tyttö maahan painetuin katsein.
"Mutta minä otan myös vaimokseni ainoastaan sen, joka minua rakastaa."
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi tyttö, mutta niin hiljaa, ettei Martti
sitä kuullut tai ei näyttänyt kuulevan. Hän kysyi:
"Mitä sinä sanot?"
"Minä rakastan sinua", sanoi hän kovemmalla, mutta vapisevalla äänellä.
"Onko se totta, Lotta?"
"En voi puhua toisin kuin se on."
"Ja mistä asti?"
"Kauvan, jo kauvan!"
"Armas Lotta!" huudahti Martti myrskyisesi, "sinä rakastat siis
todellakin minua! Sinä voit rakastaa pilkattua, herjattua 'papurikkoa'!"
"Entä minä? Olenko minä saanut vähemmän kärsiä kelvottomien pilkkaa?"
"Tule syliini, kyyhkyseni! Tule, syleilkäämme ja suudelkaamme, olet
ensimäinen tyttö, jota suutelen ja tulet myöskin olemaan ainoa. Jollet
sinä tule vaimokseni, sitten — ei kukaan."
Lotta kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa...
Kun Martin äiti palasi kotiin, löysi hän parin vielä sydän sydäntä,
suu suuta vasten. Kuinka iloitsikaan kelpo vanhus! Jo kauvan oli hän
toivonut tätä yhdistystä, mutta ei uskaltanut sitä ilmaista, koska hän
luulotteli siten loukkaavansa poikaansa...
Laskiaiseen mennessä pidettiin häät.
Nyt se vasta juoru alkoi, mutta he eivät välittäneet ihmisten häijyistä
kuiskutuksista, vaan elivät onnellisina ja iloisina kuten ensimäinen
ihmispari ennen syntiinlankeemusta.
Kyläläiset eivät tehneet vähemmän pilkkaa heidän jälkeläisistään,
mutta häijyt ennustukset näyttäytyivät vääriksi: sillä "papurikon"
ja "valakan" lapset olivat mitä kauneimpia tummia poikia ja vaaleita
tyttöjä.
Ukkovaari.
Oli kirpeän kylmä yö.
Alastomat tähtiraukat vapisivat ja värisivät vilusta, niin että melkein
kuuli niiden hampaiden kalinan ja oli lukevinaan surullisia ajatuksia
niiden kirkkaasti tuikkivissa silmissä; niin mieluinen kuin tuo loisto
olikin, paljon parempi olisi sentään palvella paimenena tai renkinä
lammasnahkaturkkeihin kääriytyneenä kuin alastomana tähtösenä loistaa
kylmänkorkealla taivaalla.
Iltakellot olivat vaienneet. Koko kylässä ei ollut kadulla ketään muita
kuin vanha suntio, joka kiirehti tornista kotiin. Lumi kirskui hänen
jalkojensa alla; eivät edes koirat haukkuneet, joko siksi, että ne
jo tunsivat kulkijan, tai siksi että olivat liian laiskoja aukomaan
kitojaan sellaisella pakkasella.
Kuinka onnellista oli sentään istua tuollaisena aikana lämpimässä
tupasessa! Ja kuinka onnellinen oli se, jonka ei tarvinnut tuvassa
yksin istua, vaan lämmitellä mukavasti omaistensa ympäröimänä!
Monta tällaista onnellista oli kylässä, mutta kukaan ei tuntenut
itseään herra Peter Pergötä onnellisemmaksi. Hän ei olisi ansainnut
jumalansiunausta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen. Hänet yhteen
luettuna istui katetussa pöydässä yhdeksän henkeä, mieluisan lämpimässä
tuvassa.
Illallinen tuotiin esille. Ensimäisenä istui vanha Peter Pergö, hänen
rinnallaan hänen rakas elinkumppalinsa, vasemmalla Michel, heidän
poikansa, ja tämän pikku poika, kahdeksanvuotias Peter. Toisella
puolella oli kolme istujaa. Ensimäisenä istui yhdeksänvuotias Katri,
kolmantena kuusivuotias Rosa ja molempien välissä lasten äiti, Michelin
vaimo. Pöydän loppupäähän oli katettu palvelijoille: palvelustyttö
Pannille ja renki Ferkolle.
Kun talonemäntä oli tuonut liemen pöydälle, nousivat kaikki
ruokarukoukseen. Lapset lausuivat sen kovaan, täysikasvaneet hiljaa
itsekseen; sitten istuutuivat kaikki jälleen syömään.
Äkkiä kuului portti aukenevan, koirat alkoivat haukkua ja lapsen ääni
huusi: "Olkaa hyvä, tulkaa, se tahtoo purra minua."
"Kuka siellä on?" huusi Michelin rouva.
"Etkö tunne ääntä, äitiseni? Kummi Andreas Risin Steffin", sanoi Katri.
"Tosiaankin, hän se on", vastasi äiti. — "Kiiruhda ulos Panni, ja tuo
poika sisään."
Panni nousi nopeasti, mutta yhtä nopeasti Ferkokin.
"Kuules, Ferko!" huusi Michel.
"Mitä käskette, herra?"
"Istu vaan, poikaseni", vastasi Michel leikkisästi. "Miksi täytyy
teidän molempien vaivautua! — Liika sukkela poika, Ferkoseni! Kuinka
pian olisikaan hän ollut siellä, painaakseen ulkona Pannin sydämelleen.
Heitä veikkonen! Hänhän ei rakasta sinua kumminkaan."
"O-ho, hän rakastaa minua, tiedän sen paremmin!" ajatteli Ferko,
istuessaan taas paikalleen, punastuneena, koska hänen isäntänsä oli
arvannut syyn hänen palvelusintoonsa.
Samassa palasi Panni pojan kera.
"Mitä kuuluu, poika?" kysyttiin häneltä.
Hengästyneenä vastasi tämä;
"Terveisiä rakkaalta isältä kummi herralle ja kummi rouvalle ja
vanhalle kummi herralle ja vanhalle kummi rouvalle. Voisitteko tulla
meille illalliselle, meillä on tappajaiskeittoa."
"Onko teillä sika teurastettu?" kysyi talon rouva.
"Kyllä, kummi rouva. Se painoi kahdeksankymmentä sentneriä ja yhden
naulan."
"Kentiesi yhden sentnerin ja kahdeksankymmentä naulaa?"
"Se on samantekevä!" vastasi poikanen. "Hännän olen jo syönyt. Mutta
äiti näpähytti minua niin kovasti sormille, että vieläkin tekee kipeää."
"Aivan oikein herkkusuulle!" huomautti pikku Peter, "minä en koskaan
herkuttele."
"Etpä varmaan! vastasi" loukkaantunut Steff; "entäs silloin, kun
tartuit hunajavanukkaaseen kiinni, aha?"
"Milloin?"
"Niinkuin ei hän sitä tietäisi? Pääsiäisenä."
"Jouluna on tapana keittää hunajavanukasta", oikaisi Katri
tietäväisesti.
"No, poikaseni!" sanoi talonrouva sovitellen. "Molemmat olette te hyviä
lapsia, toinen toistaan parempia. Älkää nyt tarttuko toisianne tukkaan.
Kerro, Steff, kummi rouvan, meidän kiittävän kutsusta, mutta me olemme
jo syöneet illallisen."
"Se ei käy päinsä", vastasi poika, "sillä isä kielsi minua ennen
lähtemästä, ennenkuin te tulette mukaan. Hän ei sanonut alkavansa ilman
teitä syömistä, vaikka hänen pitäisi odottaa aamuun asti."
"Mitä me siis teemme?" kysyi Michelin rouva.
"Menkää vaan", sanoi vanha Peter; "myöskin sinä, äitimuori voit mennä
mukaan, minä jään tänne lasten kanssa."
"Ei, ukkoseni", vastasi hänen rouvansa; "sinä menet ja minä jään.
Tiedäthän, että olin viimeksi hääkemuissa."
"Mutta siellähän olimme molemmat. Etkö muista, aarteeni?"
Molemmat vanhukset vaihtoivat monta sanaa siitä, kumpi oli viimeksi
ollut hääpidoissa, kumpi menisi nyt tappajaiskeitolle, kumpi jäisi
kotiin; lopuksi sopivat he, että mummo meni mukaan, ukkovaari
sitävastoin jäisi kotiin poikansa lasten kanssa. Sillaikaa kun lähtijät
kietoutuivat lammasnahkaturkkeihinsa, veti pikku Steff pikku Katrin
syrjään ja kuiskasi hänelle: "Entä sinä, Katri, etkö sinä tulekaan?"
"En voi; minun täytyy viedä Rosa vuoteelle, kun häntä käy nukuttamaan."
"Mikä vahinko! Olisin ollut paljon enemmän mielissäni. Jos tulet mukaan
niin tanssimme. Luulen että mustalainen tulee myös sinne."
"Olehan huoletta, Steff, mehän saamme kyllä häissämme tanssia kyllälti."
"Aivan niin, vaan siihen taitaa olla vielä pitkälti; kenties vuosi."
"Oi varmasti, kenties kaksikin. Kuinka vanha olet sinä nyt?"
"Kymmenen vuotta, entä sinä, Katri?"
"Minä olen vasta yhdeksän vanha."
"No, mutta ei meidän kumminkaan tarvinne odottaa kahta vuotta."
"Ehkä ei aivan."
Samassa olivat Michel ja hänen vaimonsa pukeutuneet turkkeihin,
isoäiti taas oli kääritty kaikella huolella, sitten menivät he; sitä
ennen tarkasti kumminkin vanhus, oliko hänen vaimonsa suojattu hyvin
pakkasta vastaan. Hän rakasti häntä yhtä hellästi kuin kolmekymmentä
vuotta sitten ottaessaan hänet vaimokseen. Panni meni samalla ulos,
sulkemaan portin menijöiden jälkeen; ja Ferko pujahti hänen perässään
odottaakseen kyökissä hänen paluutaan.
Minkä komean parin muodostivatkaan nämä palvelijat! Ferko
tumma, tulinen nuorukainen. Panni suloinen, vaalea tyttö; poika
kaksikymmenvuotias, tyttö kuusitoista. Ja kuinka hyviä, uskollisia
ja työtelijäitä olivat molemmat! Isäntäväki rakasti heitä kuin omia
lapsiaan. He saisivat vuodetarpeita niin paljon kuin tahtoisivat,
myöskin vasikan; eikä hääkustannuksiakaan heidän itsensä tarvinnut
suorittaa. —
Kyökissä paloi vielä valkea aivankuin olisi siellä vielä illallinen
kiehumassa. Ferko nojasi uunia vasten ja kun tyttö palasi, kuiskasi hän
hänelle:
"Rakas Panni, tule luokseni."
"Miksi?" — kysyi tyttö samallalailla kuiskaten.
"Lämmittämään."
"Tuvassahan on kyllin lämmin."
"Mutta täällä on parempi. Tule, kun pyydän sinua koko sydämestäni,
taivas siunatkoon sinua siitä. — No! — Mutta vielä hiukan lähemmäksi.
— Katso minua nyt silmiin, mutta rohkeasti ilman pelkoa. — Näetkös,
minä en ole ujo. — Etkö siis tahdo katsoa silmiin?" — Hän puhui niin
hartaasti, ettei tyttö voinut kauvemmin vastustaa hänen pyyntöään. Hän
katsoi häneen, mutta painoi kumminkin pian taas silmänsä alas. Ferko
oli hurmaantunut; silmänräpäyksessä oli hän kietaissut oikean kätensä
tytön kaulaan, vasemmalla tarttui hän hänen pyöreään poskeensa ja
suuteli hänen pientä punasuutansa ja hänen suuria, sinisiä silmiään
monesti, monesti. Panni vaaleni, sitten punastui hän jälleen ja muutama
suuri kyynel vieri hänen poskelleen. Tuskaisesti kysyi nuorukainen.
"Miksi itket, ruususen? Olenko tehnyt sinulle pahaa?"
"Et", vastasi tyttö, "et ole tehnyt minulle mitään pahaa."
"Miksi sinä sitten itket?"
"Koska niin suuresti rakastan!"
Ferko, tulipoika, tahtoi häntä jälleen syleillä, mutta tyttö pujahti
pois ja avasi tuvan oven, jossa vanha Peter poikansa lasten kanssa
lopetteli illallista.
"Tule vaan tänne tyttö!" sanoi vanhus sisäänastuvalle. "Mutta missä on
Ferko?"
"Olen täällä, herra!" huusi tämä, ja astui nyt samaten tupaan. "Olin
vaan hevosille hiukan heiniä heittämässä."
Vasta sitten, kun oli jo puhunut, huomasi Ferko valehdelleensa. Se
koski häneen, mutta hän ei uskaltanut ottaa sanaansa enää takaisin ja
rauhotti omaatuntoaan ajattelemalla, ettei tuollaisesta pikku valheesta
toki Jumala voine rangaista. Kelpo nuorukainen! Kuinka paljon onkaan
sellaisia, jotka paljon suuremmista valheista eivät tunne katumusta.
Illallisen jälkeen otti vanha talonherra raamatun kaapista, veti
silmälasit esille, asetti ne nenälleen ja luki tarkkuudella sivun
toisensa jälkeen. Katri koetti nukuttaa Rosaa, pikku Peter leikki
lattialla maissijyvien kanssa. Panni meni kyökkiin korjaamaan ruuan
tähteitä, Ferko taas talliin syöttämään ja juottamaan hevosia ja härkiä.
Kun palvelijat olivat lopettaneet työnsä, ottivat he esille tavallisen
iltatehtävänsä, maissin puhdistuksen. Kumpikin asettui matalalle
jakkaralle, jonka päähän oli lyöty veitsenterä, jota käytettiin
maissintähkien jyvittämiseen. Olisi voinut luulla, että tämän työn
nopeasta joudunnasta oli luvattu palkinto, niin sukkelaan se kävi.
Mutta siitä huolimatta eivät he olleet ollenkaan niin suuresti
kiintyneet työhön, etteivät olisi joutaneet vaihtamaan silmäyksiä
keskenään, Jumala paratkoon!
"Isäntä, miksi pilaatte silmänne tuolla lukemisella?" sanoi pitkän
vaitiolon jälkeen Ferko. Mestari Peter kohotti hitaasti katseensa
kirjasta ja kysyi Ferkoon kääntyen:
"Mitä sanot, poikaseni?"
"Kysyn, miksi isäntä tärvelee silmänsä lukemisella. Kirjaimethan ovat
niin pienet, että kolme niitä tuskin vastaa vähäpätöisintä täplää."
"Aivan oikein, Ferko! Mutta mitäpä tekee, kun on vielä liian aikainen
mennä levolle."
"Kertokaa jotain, isäntä, sehän sopii. Silloin eivät silmänne rasitu ja
meiltä kuluisi aika paljon pikemmin."
"Oi rakas isoisä, kerro jotain!" huudahti Katri ja alkoi vanhusta
mielitellä ja pyytää että hän kertoisi, vaan kertoisi.
Mestari Peter Pergö ei ollut liian kova, mielellään täytti hän tuon
yhteisen pyynnön. Hänen oli sitten tapanaan kysyä, mitä hänen pitäisi
kertoa: Haltijattaresta, peukalonpituisesta Hannusta, kolmesta
kuninkaanpojasta, rautanenästä vai muusta sellaisesta; tätä kaikkea
taisi hän.
"Odottakaas, lapset", sanoi ukkovaari hetken mietittyään. "Tahdonpa nyt
kerrankin kertoa teille elämäkertani. Se ei ole niin kirjava kuin tuo
haltijatarsatu, mutta sensijaan on se ehkä paljon arvokkaampi, sillä se
on tosi, ettekä te ole vielä koskaan kuulleet sitä. — Eikö niin?"
"Niin, niin!" huusivat kaikki.
Vanhus riisui saappaansa, sytytti lyhyehkön piippunysänsä ja istuutui
uunipenkille. Nuorimman lapsenlapsensa otti hän syliinsä, molemmat
toiset nojasivat häneen kahden puolen. Panni ja Ferko jatkoivat
työtänsä. Maissijyvät vierivät sitä varten asetettuun säkkiin, suuri
seinäkello naksutteli hauskasti tiktakkiaan, öljylamppu lieskui
savuten. — Kaikki kuuntelivat ukkovaaria, joka nyt alkoi:
"Siitä on jo kauvan, kauvan, kun se tapahtui, jonka tahdon nyt teille,
lapset, kertoa; sillä minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias ja olen
jo aikoja sitte kulkenut yli kuudenkymmenen. Tuohon aikaan viljeltiin
vielä sitä maata, mihin nyt haudataan. Ja nyt viljellään siellä mihin
silloin haudattiin. En ollut erilaisempi muita kylän poikia, minäkään —
mutta mitäpä sanonkaan! Olin kahdenkolmatta vanha. Totta tosiaan olisin
silloin hävennyt ryömiä uunin nurkkaan, kuten nyt; mutta älkää naurako!
Aika tulee teillekin."
Tässä keskeytti mestari Peter puheensa, sillä ulkoa koputettiin
ikkunaan ja heikko, vapiseva ääni rukoili:
"Olkaa armeliaita ja laskekaa minut sisään; kylmää!"
"Kuka siellä?" kysyi Ferko.
"Vanha kerjäläisraukka", kuului ääni taas.
"Mene, Panni", sanoi ukkovaari, "työnnä salpa syrjään ja päästä Jumalan
nimessä onneton sisälle."
Panni päästi kerjäläisen sisälle. Hän oli ryysyinen, vanha mies,
joka lisäksi vielä ontui. Hän oli aivan kylmän kohmettama; hänen
silmäripsiinsä oli jäätynyt kyyneleitä, jotka myrsky oli pusertanut
hänen silmistään; hiuksilla ja parralla törrötti jääpuikkoja. Hän
oli paljain päin ja kenkien sijasta peittivät oljet hänen jalkojaan.
Mestari Peter antoi hänen ottaa paikan lähellä uunia ja Panni toi
esille joitakin ruuan jäännöksiä. Mielellään suotiin hänelle täällä
yösija.
Sitten jatkoi vanhus kertomustaan, tahi paremmin sanoen, hän alkoi sen
uudestaan. Kerjäläinenkin kuunteli tarkkaavaisesti hieman syötyään ja
lämmiteltyään. —
"Olin renkinä eräällä rikkaalla herralla. Kelpo herra, rauha hänelle!
Mutta hänen poikansa oli heittiöiden esikuva. Onnettomaksi tunsi
itsensä jokaisen kauniin tytön isä ja kauniin vaimon mies, sillä tuo
jumalaton nuori herra koetti turmella jokaisen. Eikä kukaan uskaltanut
valittaa, sillä kuka sen teki, hänen kävi vielä huonommin. Mitäpä
ei mahtava herra voisikaan aseetonta kansaraukkaa kohtaan! Mutta ei
palvelusväelläkään ollut siellä hyvä olla. Hän piinasi heitä kaikin
tavoin; ja jollei kaikki käynyt hiuskarvalleen hänen mielensä mukaan,
annatti hän heille raippoja tahi pani heidät kaakinpuihin. Palvelusväki
vaihtuikin joka kolmas kuukausi; en minäkään olisi jäänyt kauvemmaksi,
mutta minua pidätti tärkeä syy, joka poisti kaiken arvelemisen.
Isoäiti, lapset, palveli myös siellä ja me rakastimme toisiamme jo
silloin täydestä sydämestämme. Hänellä ei ollut mitään valittamista,
sillä hän oli kaunis tyttö ja sentähden suosi nuori herrakin häntä.
Isoäiti ei huomannut ollenkaan syytä hänen suosimiseensa, sillä muuten
olisi hän kyllä etsinyt toisen palveluspaikan. Vihdoin tunnusti nuori
herra hänelle rakkautensa ja kysyi: 'No, Julia, rakastatko sinäkin
minua?' Julia vastasi, ettei hän rakastanut häntä vähintäkään.
"'Tiedätkös, lapsi', puheli nuori herra edelleen, 'korotan palkkasi
kahdenkertaiseksi ja annan vielä etukäteen punaisen kenkäparin,
jollaisia kreivittäret käyttävät, mutta rakastaa täytyy sinun minua!'
"'Älkää luvatko suotta, minä en rakasta teitä.'
"'Miksi sitten?'
"'Siksi, kun te olette rikas herra ja minä köyhä palvelustyttö. Mutta
vaikkapa olisi toisinkin, en sittenkään voisi herraa rakastaa, koska
rakastan jo toista. Ymmärrättekö?'
"'Toista? Ketä?'
"'Jotakin.'
"'Mutta kuka on tuo joku?'
"'Sitä en sano.'
"'Miksi?'
"'Siksi!'
"Kaikin mokomin tahtoi nuori herra tietää, kuka hänen rakastettunsa oli,
mutta hän ei tahtonut sitä mistään hinnasta tunnustaa ja siihen se jäi.
Nuori herra teeskenteli nyt täydellisintä välinpitämättömyyttä, mutta
salaa hiipi hän hänen perässään, saadakseen vihiä asiasta.
"Eräänä iltana — muistan sen kuin olisi se ollut eilen, — heitin juuri
rehuja lehmille, Julia lypsi lehmää, senkin muistan vielä, mikä lehmä
se oli.
"Pienen käyräsarven, sen polttomerkin muistan vielä. Sen vasemmassa
reidessä oli H. L. Vähän ennen oli armollinen herra ostanut sen yhdessä
suuren härän kanssa; molemmat olivat niin samankaltaisia kuin olisivat
ne olleet syntyisin samoista vanhemmista. — Siis Juliani lypsäessä
käyräsarvea, astuin äkkiä hänen vierelleen ja sanoin:
"'Julia!'
"Hän jatkoi työtään, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuullut minua.
Silloin johtui mieleeni näpätä häntä herrasihmisten tavoin poskelle;
niin, hänen kasvonsa olivat silloin aivan toisenlaiset kuin nyt, ne
muistuttivat puhkeavaa ruusua. Tosiaankin! — Nyt eivät ruusutkaan ole
enää niin kauniit kuin ne olivat ennen; minusta ainakin näyttää siltä.
— Kuten sanottu, näppäsin häntä poskelle ja toistin vielä kerran:
"'Julia!'
"Silloin kääntyi hän ja vastasi:
"'Oletteko se te, Peter? En tiennyt ollenkaan, että olette täällä.'
"Piru, eikö hän tiennyt sitä! Kun olin kolmannessa naapuritalossa,
etsiskeli hän minua uteliaana. Mutta sehän nyt on kerta tyttöjen
tapa: he tahtovat meitä aina uskotella, pienimmistäkin murheistaan
huolehtivat he aina enemmän kuin meistä. — No sanos Panni eikö se ole
niin? — Hä!
"Pikku Panni loi hämillään silmänsä alas ja vastasi punastuen:
"'Ei, ei suinkaan!'
"Ferko sitävastoin ajatteli: 'Hyväpä, että tuon tiedän!'
"Vanha herra jatkoi taas puhettaan:
"'Sitten kysyin Julialta, tietäisikö hän, mitä minä ajattelin; hän
vastasi, ettei hän tiennyt sitä, koskei hän voinut sitä tietää.'
"'Sinähän osaat vaan rakastaa, eikö niin?' vastasin minä. — 'Tahdon
sanoa siis sen sinulle! Minulle johtui tuossa mieleen, kuinka somalta
näyttäisi, kun lypsäisit meidän lehmäämme tai lehmiämme. Antaneehan
hyvä Jumala meille toki enempi kuin yhden lehmän; hän auttaa kyllä
kelpo ihmisiä.'
"Julia ei vastannut siihen mitään, huokasi vaan, mutta ei
murheellisesti, mikä näytti minusta hyvältä merkiltä. Kumarruin alas
hänen puoleensa — hänellä oli juuri maitokiulu kädessään — ja tahdoin
suudella häntä, mutta arvelin, että hän kentiesi suuttuu siitä; siksi
kuiskasin vaan hänen korvaansa:
"'Oi, sinä maailman kaunein kukka!'
"Mutta sitten kun lehmät oli lypsetty ja hän aikoi lähteä navetasta,
en voinut enää pidättäytyä sanomasta hänelle: 'Sananen, Julia, jos
rakastat minua!'
"Hän seisoi jo kynnyksellä ja minä puhuin jotenkin kovaan:
"'Oi, suloinen kyyhkyni, kunpa kerran olisit vaimoni! Silloin meille
vasta maailma aukenee. — Eikö niin, Julia! Tulen iltaisin väsyneenä
kotiin ja sanon: Syleile minua, rakas lapsi! Näytähän toki, näytähän
kuinka teet sen sitten! Pyydän sinua niin kauniisti.'
"Mitä olisi voinut raukka tehdä muuta — hän syleili minua. — Se oli
aivan oikein ja hyvin kauniisti, mutta siitä sai myöskin kolmas tiedon
ja tämä kolmas oli nuori herra.
"'No pienoseni', sanoi hän Julialle, 'tiedän jo, ketä rakastat, vaikket
tahtonutkaan ilmaista sitä.'
"Hän sanoi tämän hymyillen; mutta löytyy hymyjä, joita ihmiset pelkäävät
kuin ukonjyrinää, ja nuori herra hymyili sitä hymyä. Pian selveni se
meille, mutta me saimme täydellä syyllä pelätä tätä hymyä.
"Jo seuraavana päivänä alkoi kurjuus.
"Nuori herra käski minua niittämään heiniä niityllä ja tuomaan
sitten ruskon ja valakan kotiin. Tein niin. Kun nyt purin pihassa
heinäkuormaa, karkasi nuori herra kimppuuni kuin hullu koira ja huusi,
mitä minä teen.
"Sanoin, että olin tuonut heiniä kotiin.
"'Kuka sinun on käskenyt sitä tekemään, sinä kaakinpuuhun pantava?'
ärjyi hän.
"'Armollinen herra itse', vastasin.
"'Uskallatko sinä minulle sitä sanoa, tallirenki! Odotahan hetkinen. —
Enkö minä käskenyt sinua viemään tiiliä lammastarhaan? — Mitä?'
"'Totisesti ei armollinen herra maininnut siitä sanaakaan, tahdon vannoa
vaikka pyhän valan.'
"'Jopahan minä tarvitsenkin sinun valojasi, heittiö! Tahdon opettaa
sinua kunnioittamaan käskyjä. Pääset kaakinpuuhun ja älä luulekaan
kuuteen tuntiin siitä pois pääseväsi.'
"'Kuten tahdotte, armollinen herra, mutta työt olen tehnyt, niinkuin on
käsketty.'
"Hän jätti minut seisomaan ja pian tuotiin tuo kirottu puu, johon
minut kaulastani ja jaloistani kiinnitettiin. Asetuin siinä tilassa
kyökin oven luo, jossa luulin tuskasta, häpeästä ja mieliharmista
kuolevani. Välistä meni Julia ohitseni; lapsiraukka katsoi minuun niin
tuskaisesti, että sydämeni kärsi vielä enemmän kuin jalkapuussa olevat
jäseneni. Siten istuin siinä kaksinkertaista tuskaa kärsien. Hitaasti
kului aika kuin olisi sen jalkoihin kuormitettu neljänkymmenen naulan
rautapaino. Äkkiä kävin aivan siniseksi, kasvot sinisiksi, silmät
punaisiksi! Ja kun rakas, pikku Juliani sen näki, alkoi hän itkeä; hän
nojautui seinää vasten ja nyyhkytti ja puhkesi kovaan valitukseen;
vihdoin vaipui hän voimatonna viereeni. Siinä makasi hän nyt enkä minä
voinut häntä auttaa, sillä jäseneni olivat kahlehditut; enpä edes
voinut häntä lohduttaen ilahuttaa, sillä itse olin liiaksi lohdutuksen
tarpeessa. Mutta en vielä kuuden tunninkaan kuluttua päässyt irti
kaakinpuusta, sillä avain oli nuoren herran taskussa ja hän harhaili
Jumala tiesi missä.
"Saatuani jälleen vapauteni, kutsuin Julian luokseni ja ilmoitin
hänelle, että jättäisin talon. Hän arveli sen olevan aivan hyvän
eikä hänkään tahtonut viipyä siellä silmänräpäystäkään kauvempaa. Me
saisimme kyllä muuallakin palveluspaikan, sillä Jumalankiitos, me
emme olleet kumpikaan taitamattomat. Ja jos toiselle kävisi huonosti,
jakaisi toinen hänen kanssaan vaikka viimeisen suupalan. Menimme nyt
yhdessä vanhuksen luo, kiitimme tähäsastisesta hyvyydestä ja ilmotimme
eroavamme palveluksesta. Mutta nuori herrakin oli siellä ja sanoi että
minä saisin Jumalan nimeen mennä, mutta Julian täytyisi vielä jäädä,
hän ei päästäisi häntä pois.
"'Kuinka voitte te pidättää minua', sanoi Julia; 'minä en tahdo jäädä.'
"'Tahdotpa tai et, sinä jäät; olet palkkautunut vuodeksi etkä
epämääräiseksi ajaksi.'
"'Onhan Peterkin vuosipalkalla, miksi saa hän mennä?' kysyi tyttö.
"'Kelvottomalla ei ole sijaa minun luonani; tuo menköön, mitä varemmin
sen parempi. Mutta sinä jäät ja täytyy jäädä, semminkin, kun olet
ottanut suuren osan palkastasi. Tahi voitko ehkä maksaa sen takaisin?'
"'En', vastasi Julia katkerasti.
"Tuon tiesi nuori herra aivan hyvin ja siksi hän sitä kysyikin. Nyt ei
auttanut mikään muu kuin erota. — Vanhus ei puhunut sanaakaan, hän
antoi kaiken käydä, niinkuin nuori herra, hänen ainoa lapsensa, tahtoi;
hän rakasti häntä liiaksi, tehdäkseen jotain vastoin hänen tahtoaan.
Kokoilin kimpsuni ja kampsuni ja kannoin ne naapuritaloon; vanhempia ja
sukulaisia ei minulla ollut, siksi täytyi minun asua vieraiden tykönä.
"'Ole rohkea vaan, sydänkäpyseni', sanoin Julialle, 'ole rohkea vaan!
Tästä huolimatta näemme me toisemme usein; ja kun vuotesi on täysi,
tahdomme taas samassa paikassa palvella. Siihen saakka kärsivällisyyttä
ja toivoa. Ja nyt Jumalan haltuun!'
"'Missä kohtaamme toisiamme?' kysyi tyttö itkien.
"'Takapihan portilla', vastasin. 'Kun olet tehnyt iltatyösi, niin tule
sinne, odotan sinua siellä.'
"'Hyvä. Mutta minne rupeat sinä palvelukseen?'
"'Sitä en vielä tiedä; löytänenhän toki kylässä jossain paikan.'
"'Älä vaan mene kauvas täältä, muuten kuolen tuskaan.'
"'Ja vaikka minulle luvattaisiin muualla kuninkaan valtakunta, jään
tänne, enkelini! — Jumala kanssasi!'