PAPURIKKO JA VALAKKA. UKKOVAARI
Kaksi novellia
Kirj.
ALEKSANTERI PETÖFI
Suomentanut
Meri Sulju
Kirjallisia pikkuhelmiä XIII.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.
SISÄLTÖ:
I. Aleksanteri Petöfi.
II. Papurikko ja valakka.
III. Ukkovaari.
Aleksanteri Petöfi.
Aleksanteri Petöfi (unkaril. kirjotustavan mukaan Petöfi Sandor),
Unkarin suurin ja kansallisin runoilija, syntyi Ris-Rörössä lähellä
Pestiä, jouluk. 31 pnä 1823. Riitaannuttuaan isänsä kanssa, keskeytti
hän 1840 opintonsa ja lähti maailman kylille. Ensin rupesi hän
sotilaaksi, mutta heikkoutensa tähden pääsi vapaaksi ja alotti
kiertolaiselämänsä, kuleksi ympäri Unkaria jalkaisin, usein ilman
penniäkään taskussa, antautui palavalla innolla milloin mihinkin
teatteriseurueeseen, mutta aina ilman menestystä, opiskeli ja
lueskenteli väliin, kierteli taas, teki puhtaaksikirjotusta, käänteli
englannin ja ranskan kielistä ja alkoi julaista lehdissä runojaankin,
joilla heti saavutti suurta suosiota. Seikkailujensa jälkeen saapui hän
v. 1843 Pestiin jalkaisin, sauva kädessä ja runojen käsikirjotuksia
povessa.
Pestissä otettiin hänet suosiollisesti vastaan, hänen runojaan
painettiin ja hän sai aputoimittajan paikan eräässä muotilehdessä,
jossa työskenteli vuosikauden. Mutta kansa ihastui hänen runoihinsa
päivä päivältä, niitä alettiin laulaa ympäri katuja ja kyliä. Ja kun
hän taasen lähti kiertämään ympäri maatansa, otettiin hänet vastaan
kaikkialla riemusaatossa, ja teattereissa, jossa hänet näyttelijänä
oli vihelletty alas, otettiin hänet runoilijana vastaan seisoaltaan
kunnioittaen ja kansallishymniä laulaen. Näillä matkoillaan oppi hän
tuntemaan Julia Szendreyn, erään tilanomistajan tyttären, ja pitkien
ottelujen jälkeen pääsivät nuoret naimisiin 1847.
Mutta kauvan ei perheonnea oltu madjaarien kansan laulajalle
suotu. Tuli myrskyvuosi 1848. Ensin hän julkaisi tulta iskeviä
vallankumouslauluja, mutta pian heitti kynän nurkkaan, läksi sotaan
ja nousi pian majuriksi. V. 1849 nähtiin hänet viime kerran eräässä
taistelussa. Tietenkin hän siellä kaatui ja haudattiin hänet muiden
mukana joukkohautaan. Hänen elämänsä oli kuin salaman välähdys, hänestä
ei oikein tietty mistä hän tuli, vielä vähemmin, mihin hän katosi.
Mutta hänen runoissaan salaman välähdykset elävät ijät kaiket, niissä
elää luonnontuores kukkastuoksu, kotoisempi kansanomaisuus kuin
kenenkään muun unkarilaisen kanteleessa on helkähdellyt. Niitä on
jo ennen pienonen vihko suomeksikin käännetty. Tässä tutustutetaan
suomalaista lukijaa pariin hänen parhaaseen kertomukseensa. Niistäkin
kimmeltää jumalainen neronkipinä, niissä pienimpiäkin olentoja kultaa
todellisen runouden päivänsäteily. Toivottavasti ennen pitkää saadaan
suomeksi enemmänkin hänen kirjallisia helmiään, sillä useimmat niistä
ovat käännetyt vieraammillekin kuin "veljeskansan" kielelle.
Papurikko ja valakka.
Voi merkittyä!
Yksin ja hyljättynä seisoo hän maailmassa, kuten kaupungin reunalla
hirsipuu, jota jokainen karttaa kammosta tai inhosta. — Mieliimme on
juurtunut, että surkastuneessa ruumiissa täytyy asustaa turmeltuneen
sielun. "Paetkaa häntä kuin ruttoa!" huudamme. — —
Martti parka! Hänenkään ei käynyt paremmin.
Hän oli kelpo poika, parempaa sydäntä ei ollut kellään; mutta luonto
oli rumentanut hänen kasvonsa ja ihmiset karttoivat häntä.
"Olkoon niin!" ajatteli hän. "Te minua vastaan — minä teitä vastaan!"
Ja vastarinta alkoi...
Hänen isänsä oli suutarimestari Daniel Csigolya, joka nuoruutensa
päivinä oli ahertanut kokoon kohtalaisen varallisuuden.
Äkkiä pälkähti hänen päähänsä, kuinka kaunista olisikaan, jos hän
sepittäisi runojakin eikä ainoastaan kenkiä. Parasta näytti hänestä
olevan alottaa ottamalla tihkipäätä viinisiemaus, koska rypälemehu oli
paras runollisten mielialojen herättäjä; tällöin olivat hänestä kaukana
tunnonvaivat, että hän tuhlasi rahaa, päinvastoin hän sitä vielä
käärisi kokoon.
Daniel Csigolyan oli täytynyt olla sangen oppivainen ihminen, koska hän
juomataidossa pian pääsi mestariksi; ja se ei ole niinkään helppoa,
sen tiedän omasta kokemuksesta. Minun täytyy nimittäin huomauttaa,
että minäkin pyhitin näille opinnoille muutamia vuosia siihen aikaan,
jolloin suurta juopottelua vielä pidettiin hyveenä. Se aika on mennyt
— luojan kiitos — ja minä olen saavuttamani tiedot unhottanut siinä
määrin kuin en olisi niitä koskaan tiennytkään.
Poloiset ravintoloitsijat! Surkuttelen teitä sydämestäni, mutta yhtä
sydämestäni toivon, että hyvin monet seuraisivat esimerkkiäni.
Mutta kuten sanottu: herra Daniel Csigolya oli ahkera viinamäen mies
herran edessä. Ei kestänyt kauvan, kun hän jo joi vanhan tuomarin
ja kanttorin pöydän alle, ja nämä olivat, täällä kuten kaikkialla,
väkevimmät kapakkasankarit.
Ennenkuin vielä oli kaksi vuotta vierinyt, oli hänen omaisuutensa
hävitetty; talon osti raajarikko turkkuri, viinitarhan huusi
huutokaupassa kunnianarvoisa kirkkoherra. Vähitellen mentiin niin
pitkälle, että lestit ja muut työkalut vaelsivat nekin kapakkaan...
Rouva Csigolya oli säästäväinen, kelpo emäntä, joka ei tietystikään
iloinnut miehensä uudenlaatuisesta taloudenhoidosta. Hän vuodatti
katkeria kyyneleitä, kun hänen miehensä juopuneena toikkaroi kotiin,
ja valitti, kun sydämensä oli ylen täysi, väliin naapurivaimoillekin
hätäänsä. Miehensä edessä hän vaikeni, osaksi sentähden, ettei hän
oikein uskaltanut lausua nuhteita, osaksi, koska hän ajatteli miehensä
itsestään palaavan järkiinsä ja velvollisuuksiensa täyttämiseen.
Hän odotti pitkän, pitkän aikaa — mutta turhaan!
Mutta vihdoin ei hän sentään voinut kärsiä sitä vaieten:
"Laupiaan Jumalan nimessä! Mies, mitä tästä on tuleva? Sinä juot ja
juot yhtä mittaa etkä enää koskaan työtä ajattelekaan."
Tämän puhuttelun aikana koetti Daniel pörhistää selälleen
viininraukaisemia silmäluomiaan, hän levitti hajalleen horjuvat
säärensä näyttääkseen mahtavammalta ja huusi sitten vakavalla
arvokkuudella:
"Hiljaa!"
"Rakas mies", jatkoi vaimo, "kun minä vihdoin puhun, niin tahdon
keventää sydämeni kaikesta siitä, mikä sitä rasittaa. Olen vaiennut
kyllin kauvan."
"Vaimo, älä poraa!"
"Mutta minun täytyy —"
"Vaikene!"
"Vaieta? Miksi?"
"Siksi, koska minä — koska — minä olen herra Daniel Csigolya."
"Ja minä olen rouva Sofie Csigolya."
"Vaimo! Älä napise taivasta vastaan. Pyhässä raamatussa seisoo —
mitä siellä seisookaan? — seisoo, että Jumala loi maailman kuudessa
päivässä, seitsemäntenä lepäsi hän. Sentähden asetu."
"En ennenkuin olen puhunut."
"Mitä? — Sinä tahdot puhua vielä? — Onko se totta vai leikkiä?"
"En ole nyt leikintekotuulella."
"No, koska se ei ole mitään leikkiä, tänne sitten partaveitsen kera,
että leikkaan kielesi pois."
"Ja vaikkapa. Minun täytyy puhua, koska — — —"
Julmistuneena karjui Daniel:
"Vaimo, nimesi on: vaiti!"
Samalla aikoi hän antaa vaimo raukalle iskun, joka ei kuitenkaan
sattunut paikalleen, niin että hän pyyhkäsi vaan päähineen pois.
Sitten heittäytyi hän tyydytettynä vuoteelle heti kohta kuorsaten kuin
raihnaisen sotilaan vanha piippu. Vaimo hiipi kyökkiin, valvoakseen
lieden ääressä itkien läpi yön.
Siten kuluivat päivät päästään. Mies oli juovuksissa, vaimo rukoili,
riiteli, torasi — lyhyesti, koetti kaikkensa johtaakseen hänet pois
harhapolultaan; mutta lopuksi kävi aina niin, että Daniel herra pakotti
julmistuneena vaimonsa olemaan vaiti. Vaimo älysi nyt kuinka kaikki oli
turhaa, hän ei itkenyt eikä valittanut enää, vaikeni, kun mies palasi
myöhään öisin juopuneena kotiin. Mutta mies oli sillä välin jo tottunut
iltaripitykseen, niin ettei hän voinut olla ilman sitä ja alkoi
rähistä, kun hänen vaimonsa ei virkannut sanaakaan.
Niin kuluivat päivät, niin katosivat yhä vähemmiksi myöskin tavarat
ja vihdoin astui autioon tupaan tuhlaavaisuuden nälkäinen, ryysyinen
lapsi — hätä! Se hiipi sisään kutsumattomana vieraana ja oli pian talon
valtiatar; ja tämä tapahtui aikaan, jolloin rouva Csigolya tunsi, että
pian tulisi kolmas huolehdittavaksi, siellä missä kahdenkin täytyi
kärsiä puutetta...
"Tuli ja leimaus!" murisi Csigolya, kun hän kuuli lähestyvästä
isänonnesta. "Tuli ja leimaus! — Nyt en voi antaa eukolle enää
kunnollisesti selkäänkään, sillä se voisi olla sikiöparalle pahaksi,
eikähän se voi mitään sille, että hänen äitinsä on sellainen — —
sellainen — —"
Hän etsi kauvan oikeaa sanaa, mutta ei löytänyt, vaikka paljon
ajattelemisen tähden alkoi aivan ruveta hänen päätään huimaamaan.
— Silloin ajautui hänen mieleensä kysymys, miksi hän oikeastaan antoi
vaimolleen selkään.
— Ja silloin hämärteli hänen mielessään tunnustus, että hän oikeastaan
oli itse syypää siihen. Hän päätti vastaisuudessa pysyä kapakkasakista
loitolla.
Ja hän piti sanansa, hän karttoi kapakkaa, mutta — ei kauvan...
Eräänä päivänä poltti jano jälleen kirveltävänä hänen kurkkuaan;
mielellään olisi hän tämän hehkun sammuttanut, mutta talossa ei ollut
enää mitään, jolla olisi saattanut suorittaa kustannukset. Murheissaan
tuijotti hän kohden taivasta, josta päivänterä häikäisevänä säteili
häntä vastaan.
"Ah", huusi hän, "voisinpa edes tuon auringon siepata taivaalta! Heti
tahtoisin sen myydä kilveksi parturi pahaselle, sillä hänen entisensä
onkin jo kurjan risainen. — Mitä tehdä? — Niin, mitä tehdä? Saanhan
kysyä, mutta kukapa minulle vastaisi! Minä näännyn! — Sata dukaattia
antaisin kunnollisesta viinikulauksesta tai paremmin sanoen: en antaisi
yhtä kulausta sadasta kultakolikosta. — Jospa tietäisin suonissani
virtaavan viiniä veren sijasta, avaisin ne kahdestatoista kohden ja
virkistäisin kurkkuani, viisi siitä, vaikka silloin päättäisinkin
päiväni. — — Ah, miksei minua ole luotu viinitynnyriksi, tuollaiseksi
kauniiksi, täpötäydeksi, sadan ämpärin vetoiseksi viinitynnyriksi!
Laupias vapahtaja, olisin jo tyytyväinen, vaikkapa olisin edes
kannunpullo; tai olisinpa vain tuollainen savilautanenkaan, joka
vetelehtii tynnyrin tapin alla! No, olisipa se kylläkin alhainen asema!
— Mutta yhdellä ehdolla: pian — heti täytyisi sen tapahtua!"
Niin kuului herra Daniel Csigolyan surumielinen yksinpuhelu. Hänen
toiveensa muuttua viiniastiaksi, oli pettävä, hän pysyi sinä, mikä oli,
ainoastaan hänen janonsa tuli yhä tuntuvammaksi. — Hän antoi katseensa,
joka oli pelkkää toivoa ja epätoivoa, harhailla yltympäri, eikö mistään
keksisi mitään, mikä kelpaisi kapakassa maksuksi tai pantiksi.
Ei mitään, ei kerrassaan mitään!
Huolellisesti penkoi hän kaikki taskunsa, vaikkakin hän tiesi, että
ne jo aikoja sitten olivat olleet vain tyhjää täytenään. Kentiesi
olisi sittenkin johonkin sopukkaan kätkeytynyt jokin kokoonrypistynyt
seteliraha.
Masentunein mielin antoi hän turhan etsinnän perästä käsiensä vaipua.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä aatos. Hän pani kätensä otsaansa vasten
ja napsutteli sormillaan.
"Nytpä tiedän! — Tänne lukko ovesta! Se on sitäpaitsi tarpeeton siellä,
missä ei ole mitään varastamista. — Daniel Csigolya, sinä olet sentään
kekseliäs mies!"
Hän etsi kirvestä toteuttaakseen aikomuksensa; hän unhotti aivan,
että tämä työkalu oli jo aikoja juotu. Hän etsi ja etsi, vieläpä
pöytälaatikostakin; vihdoin ryömi hän myös vuoteen alla. Siellä
pimeässä sinne tänne haparoidessaan, sattui hänen käteensä pikkumytty,
joka oli kätketty kaukaisempaan nurkkaan; hän veti sen esille, katseli
sitä kynttilänvalossa ja huudahti riemastuneena:
"Nyt en tarvitse lukkoa, se voi jäädä vastaiseksi, täksi päivää riittää
tämäkin! — Vaimoni juttelee naapurissa, voin sen siis häiritsemättä
viedä. Jos hän huomaa sen myöhemmin, niin kylläpähän hänestä aina
selvitään! — Muuten ei hän tarvitse tätä rääsyä enää. — — Ja nyt: tule
veli Dan!"
Pahaksi onneksi astui, juuri kun hän tarttui säppiin, hänen vaimonsa
tupaan.
"Minne sen kerällä?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Ulos, hiukan tuulettamaan, vaimoseni. Vuoteen alla on liian kosteaa,
sehän voisi siellä kokonaan mädätä."
"Tuulettamaan! — Niin! — Kenties! kapakkaan! — Siitä ei tule mitään,
heti vaan tänne se! Se ei saa mennä toisten tietä. Siinä astuin
minä alttarin ääreen, siinä tahdon myös astua Jumalan eteen, se oli
morsiuspukuni ja pitää olla myös kuolinverhonani. — Oi! etten tiennyt
sitä paremmin kätkeä, sillä enhän olisi voinut ajatellakaan, että
nuuskit kaikki, sinä onneton!"
"Jos tahdot nähdä minut onnellisena, niin laita tie vapaaksi."
"Mene, mikäs estää, mutta pukuni jää tänne."
"Kiitos kaunis!"
"Kokonaisena ei se lähde käsistäni!"
"Vaimo! Tiedät, että saan sinua käskeä, koska olen sinun herrasi. Mutta
minä en käske, minä pyydän: Anna minulle puku! Pyydän sinulta, rakas,
hyvä Sofie."
"En!"
"Vielä kerran pyydän sitä sinulta."
"En, en!"
"Ja viimeisen kerran pyydän minä".
Vaimo ei antanut mitään vastausta, vaan tarttui yhä lujemmin myttyyn,
jonka hän oli temmannut mieheltään.
"Vihoviimeisen kerran, Sofie!"
"Turhaan!"
"Koska kaikki on turhaa: Tuoss' on!"
Samalla löi hän vaimoraukkaa vasten kasvoja, niin että tämä kaatui
takaperin. Mies sieppasi pudonneen mytyn ja kiiruhti kapakkaan.
Silloinkos riemu alkoi!
Viini virtaili kuin olisi hän saanut sen ilmaiseksi. Herra Daniel
päätti, ettei hän ennen nouse pöydästä, ennenkuin on juonut koko
morsiusleningin hinnan suuhunsa.
Mies piti sanansa!
Kun taskut ja pullot olivat tyhjentyneet, toikkaroi hän laulaen kotia
kohden. Tiellä alkoi hän tanssia, mutta ryhtyi siihen pahimmalla
paikalla, suuren lammikon rannalla, jossa sikojen oli tapana rypeä.
Tanssinpyörteessä kadotti hän pian vaivalla pitämänsä tasapainon, hän
putosi syvänteeseen, ja kun yövahti hänet huomasi ja veti ylös, oli hän
jo lammikossa tukehtunut.
Vartija laahasi ruumiin asuntoon, missä vaimo oli tunti sitte antanut
elämän lapselle.
Pimeässä tuvassa oli nyt kolme: kuollut isä, pikku poika, jonka elämä
oli juuri alkanut ja äiti, joka horjui elämän ja kuoleman välillä...
Leski hautautti miehensä ja kastatti lapsen. Hänet nimitettiin
Martiksi. Tästä menevä maksu papille oli aivan hyödytön menoerä, sillä
elämän keväässä eivät toiset lapset kuitenkaan nimittäneet poikaa
muuksi kuin "punaiseksi koiraksi", ja myöhemmin, kun hän vanheni,
tunnettiin hänet vain nimeltä "Papurikko". — Jokainen lyönti, jonka
hänen äitinsä ennen pojan syntymistä oli tämän isältä saanut, oli
merkittyinä hänen kasvoihinsa, joiden oikea puoli oli hehkuvalla
punalla peitetty.
"Mene sinne missä on — Papurikko!" —
"Kammoan häntä kuin — Papurikkoa!" —
"Välitän hänestä yhtä vähän kuin — Papurikosta!" —
"Suutelonko tahdot? — Suutele — Papurikkoa!" —
"Ja niin edelleen! Ja niin edelleen! — Papurikko!" —
Se oli puheenpartena kylässä, kaiken epämieluisen ilmaisumuotona...
Monen ihmisen elämän täyttää tuska ja kurjuus. Mutta jokaisella on
kuitenkin aika, lapsuuden päivät, jotka ovat onnelliset, riemun päivät,
joiden muistoihin ajatus palaa niin mielellään kuin pääskyset syksyn
kolkkoina päivinä aurinkoiseen etelään.
Martilla ei ollut tätäkään aikaa; hänen lapsuuttaan ei mikään valokohta
kirkastanut enempää kuin myöhempiäkään päiviä. Pojat eivät tahtoneet
leikkiä hänen kanssaan, he antoivat hänen joko seistä syrjässä tahi
ajoivat pois; silloin oli hänen tapana juosta kotiin itkien äidilleen
välittääkseen, kuinka hän oli kaikkien tiellä. Ja äiti puristi hänet
sydäntään vasten ja itki hänen kerallaan...
Kouluvuosina oli vielä tuskaisempaa.
Kukaan ei tahtonut ottaa "punaista koiraa" naapurikseen ja kun opettaja
hänelle vihdoin määräsi paikan, kiusasivat ja pilkkasivat pojat häntä
niin, että hän sen mielellään jätti; hän sai paikkansa viimeisimmässä
penkissä ja etäisimmässä nurkassa. Kun joku häiritsi opetuksen rauhaa
jutellen tahi vinkasten ja opettaja vihaisena etsi syyllistä, niin
osotettiin Marttia aina yksimielisesti pahantekijäksi; se oli aika
riemu, kun hän sitten viattomana kärsi kipeän kurituksen, joka häntä
kuitenkin vähemmän piinasi kuin selkäsaunat ja herjaukset, joita hän
sai tovereiltaan...
Miehensä kuoleman jälkeen vetäytyi rouva Csigolya omaisuutensa
vähäpätöisten jäännösten kanssa veljensä, kylänsepän luo, joka oli
vanhapoika; ystävällisesti otti hän vastaan nuoremman sisarensa ja
tämän pojan. — Kukaan ei tiennyt, miksi hyvinvoipa mestariseppä oli
jäänyt naimattomaksi; juorukellot tosin kertoivat, ettei kukaan tyttö
tahtonut ottaa häntä, mutta se oli vaan tyhjää puhetta, sillä ei ollut
ainoatakaan todistusta siitä, milloin hän olisi oikeastaan koettanut
kosia...
* * * * *
Martti oli kahdentoista vanha, kun hänen enonsa sanoi hänen äidilleen:
"Sisar Sofia, kuinka pojan tulee nyt käymään? Tuleeko hänestä renki vai
ajuri?"
"Sitä en voi sanoa", vastasi rouva. "Hänen isänsä oli käsityöläinen"
samalla huokasi hän — "voisi kai hänestäkin se tulla."
"Sitä minäkin luulen ja siksi tahdoinkin asiasta puhella kanssasi.
Olisi kai parhainta, että opettaisin hänelle ammattini; kun myöhemmin
erkanen työstä tahi kun kuolen, voi hän ottaa pajan haltuunsa. Poika
parka! En rakasta häntä liioin, mutta säälin häntä ja siksi tahdon
hankkia hänelle toimeentulon, ettei hän olisi tulevaisuudessa määrätty
ihmisten armoille, sillä siinä tapauksessa täytyisi hänen kuolla
nälkään. Muuten onkin hän työhön sopiva, ponteva ja voimakas kuin
Herkules. Ja jos häneltä joskus puuttuu hiiliä, tarvitsee hänen vaan
asettaa rauta poskelleen, niin se tulee hehkuvaksi. Hahaha!" —
"Hannu", sanoi rouva alakuloisena, "miksi teet sinäkin pilkkaa
raukasta. Eikö siinä ole kylliksi, että hän on koko kylän
pilkkatauluna!"
"No, no! Pieni pila ei lyönyt läpeä pääkoppaan!"
Mestari Hannukin kuului niihin, jotka hyväntekeväisyydestään mielellään
kantavat pienen koron, joka vähentää lahjan arvoa...
Seuraavana päivänä erkani Martti koulusta, mikä oli hänestä mieluista.
Kirjojen sijaan otti hän vasaran käteensä, sillä mitäpä hyödyttikään
turha päänvaiva. Eihän hänestä olisi kumminkaan tullut pappia, vaikkapa
olisikin istunut kirjojen ääressä päivät päästään.
Nyt vasta huomasi hän, mikä voima piili hänen jäsenissään.
"Hei! Olisinpa tiennyt ennemmin, kuinka vahva olen", puheli hän
itsekseen, "niin olisin hankkinut jo aikoja rauhan itselleni!" Ja
vihaisena löi hän rautaa kuin olisi se ollut hänen tuskiinsa syypää...
Kylän lapset rakastivat pajoja! Tuntikausia vetelehtivät he siellä,
ilokseen kuunnellen palkeen pauhinaa ja vasaran kalsketta ja katsellen
hehkuvaa rautaa, jonka kipenet joka lyönnillä täyttivät ilman,
ikäänkuin metalli olisi suuttunut kovan painon tähden. — Mestari Hannun
pajalle eivät pojat tulleet ainoastaan uteliaisuudesta, mutta melkein
yksinomaan pilkatakseen ja haukkuakseen Marttia. —
"Pojat, katsokaas, kuinka musta ja likainen hän on; punaisesta
koirasta on tullut musta piru!" huusi joku joukosta.
"Nyt on hän kauniimpi kuin ennen!" pilkkasi toinen.
"Mutta noki ei peitä hyvin. Mustan alta paistaa punainen irvinaama!"
"Menkää tiehenne, tai viivyttelijä voi katua!" huusi Martti.
Mutta pojat nauroivat ja menivät ilkeydessään yhä pitemmälle,
kunnes Martti kadotti kärsivällisyytensä. Kädessään kanki, jota hän
Juuri takoi, syöksyi hän vintiöiden joukkoon ja alkoi huimia, jotta
he epäilemättä olisivat menneet mäsäksi, jolleivät olisi olleet
lujempitekoisia kuin muutaman pojan jalka, jonka hän löi poikki; hän
liikkaa vielä tänäkin päivänä...
Pitkiin aikoihin ei kukaan uskaltanut lähestyä pajaa, jokainen pelkäsi
hänen tanakoita jäseniään; kuukauden perästä oli löylytys kuitenkin
unohtunut ja pilkkasanat satelivat taas.
Martti kiskotti särkynyttä vaununreunaa, kun lurjukset taas saapuivat
ja räkyttivät pahemmin kuin koskaan.
"Hiljaa!" tiuskasi hän huimapäille.
Ivanauru oli vastaus! — Yhä karvaammiksi kävivät pistopuheet, kunnes
Martti, riehuen raivoissaan, heitti hehkuvan raudan erään pojan
kasvoihin. Kauhistuneena hajaantui poikasakki.
"Mene!" huusi Martti, "mene, kanna sinäkin Jumalanmerkkiäsi! — Ja jos
eksyt, löydetään sinut kyllä polttomerkistäsi!"...
Tämä tapaus saattoi Martille paljon pahaa, mutta myöskin hyvää, sillä
yksikään pojista ei uskaltanut häntä enää pilkata...
Kuusi vuotta kului; jokainen karttoi Marttia ja hän jokaista!
Työpäivinä oli hän työssään ja juhlahetkinä sekä lepopäivinä pysyi hän
kotona. Ainoastaan sunnuntaisin meni hän kirkkoon, kumminkin siihen
aikaan, jolloin kaikki kyläläiset olivat jo menneet sisään; hän asettui
pimeään nurkkaan, oven viereen, ja kun pappi oli lausunut aamenen,
kiiruhti hän ulos ja oli jo kotona, kun toiset vasta lähtivät kirkosta.
Iltapäivin, kun oppipojat huvittelivat kirkkoniityllä pallosilla tai
muilla leikeillä, istui hän äitinsä luona tupasessa ja luki hänelle
raamattua. Tämä lukeminen ei tosin häntä suuresti huvittanut, mutta
hän kärsi mielellään ikävääkin, kun siten voi hankkia äidilleen iloa,
hänelle, joka häntä niin hellästi rakasti, ja oli ainoa kaikkien
joukossa, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle pahaa sanaa...
Myöskin Martin kuusi oppivuotta kuluivat, hän suoritti opinnäytteensä
ja — oli kisälli!
Tärkeä käännekohta käsityöläiselämässä!
Suurempi on oppilaan riemu, suurempi hänen ylpeytensä sälliksi
päästessään kuin sällin, suoritettuaan mestarinäytteensä ja päästyään
mestariksi. Martti Csigolyakin tunsi tätä onnea. "Nyt on minusta
kumminkin tullut toinen mies", ajatteli hän. "En ole enää poika,
vaan nuorukainen, en renki, vaan vapaa kisälli. Kun nyt saavun
ihmisten luo, ei kai kukaan uskalla tehdä sitä, mitä he ovat tehneet
hyljätylle, avuttomalle pojalle. Niin — tuskinpa he tuota pilkkaa enää
muistavatkaan, vielä vähemmin alkavat sitä uudestaan."
Siten ajatteli Martti ja hän — pettyi pahoin. Hän ei ollut ainoastaan
jokaisen pahansuovan ajatuksissa, vaan etsivät kylän nuorukaiset
tilaisuutta, voidakseen alkaa vanhan pelin jälleen.
Se tulikin!
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä astui Martti ensikerran kapakkaan! Tupa
oli täynnä ihmisiä; muutamat nuorista miehistä joivat, toiset taas
tanssivat — lyhyesti, kaikki huvittelivat. Martti istuutui pöydän
ääreen ja tilasi viiniä. Äkkiä kysyi hänen naapurinsa.
"No, kuinkas sinä tulet tänne? Oletko se todellakin sinä? Tuskin
uskoisin sitä, jollen näkisi irvinaamaasi!"
Huolimatta tästä armottomasta tervetuliaispuheesta, vaikeni Martti,
joka näytti antavan toisille jatkamisen aihetta:
"Käännähän kasvosi! Viini lasissa happanee kateudesta nähdessään
kauniimpaa punaista kuin omansa".
"Katsokaahan, kuinka sympaalin kalkuttaja katselee karsaasti! Hän
tahtoisi mielellään itselleen punaiset housut Martin nahkasta." —
"Antaisin vaikka mitä, jos hevoseni olisi noin kauniin täplikäs!"
"Mitä tekee hän täällä! Papurikko kuuluu talliin!" —
"Papurikko! — Papurikko! — Hahaha!" Niin sinkoilivat pilkkasanat läpi
huoneen.
— Tuosta hetkestä lähtien ei Marttia kutsuttu enää "punaiseksi
koiraksi", vaan "papurikoksi".
Kun kaikki puhe ja nauru loppui, puhui Martti enempi surullisena kuin
suuttuneena:
"Taivaan tähden! Miksi kiusaatte te minua, kun en kumminkaan ole tehnyt
teille mitään pahaa. Kuuden vuoden jälkeen astun taas ensikerran teidän
joukkoonne; sopiiko ihmistä ottaa tällä tavoin vastaan. Pojat! Olkaamme
ystäviä. Tahdon unohtaa ja antaa anteeksi mitä aikaisemmin ja tänään
olette minulle tehneet, ainoastaan yhtä vaadin minä: Rauhaa! Miksi
sysäätte takaisin veljenkäden, jonka ojennan teille? Enkö minäkin ole
ihminen niinkuin te?"
Tuokion vaikenivat kaikki.
"Epäilemättä et!" huudahti sitten eräs.
"Veljenkäsi!" huusi pilkallisesti toinen. "Ei koiranakaan saisi
tuollainen epäluoma olla, vielä vähemmin veljenäni!"
"Olkaa, hylkiöt! Kun ette tahdo ystävyyttäni, niin ottakaa
halveksumiseni; vihalleni olette liian halpoja!"
Näin sanoen jätti Martti pöydän ja sekaantui tanssijoihin. Ei
täälläkään ollut vastaanotto ystävällisempi, hän ei näyttänyt
kumminkaan tahtovan sitä huomata. Martti pyysi lähinnä istuvaa tyttöä
tanssiin; tämä sanoi aivan punaisena, ettei hän tanssi hänen kanssaan.
Hän pyysi toista, joka mitään virkkamatta juoksi pois. Epäröiden astui
hän kolmannen luo, se oli Julia Biro, kylän kaunein tyttö. Hän ei
empinyt hetkeäkään, vaan astui hänen kanssaan tanssiin, aivankuin olisi
Martti ollut nuorukaissakin kaunistus.
Martti tunsi itsensä onnelliseksi.
Hän, pilkattu, jolle jokainen tyttö käänsi selkänsä, hän voi nyt
käsikädessä mennä tanssiin kaunokaisista kauneimman kanssa.
Riemuissaan kuin sotapäällikkö voitokkaan taistelun jälkeen, palasi
hän illalla kotiin. Yö oli vielä autuaampi kuin päivä. Hän uneksi niin
paljosta onnesta, että se tuntui hänestä itsestäänkin liian paljolta.
Hän uneksi, että Julia Biro, kaunis Julia, häntä rakastaa ja ojentaa
hänelle kätensä. He astuivat riviin asettuneiden kyläläisten keskitse
kirkkoon ja joka silmässä näkyi kysymys: "Rakastaako siis kaunis
Julia rumaa nuorukaista ja menee todella hänelle vaimoksi?" Mutta hän
jatkoi ylpeänä matkaansa ja oli vaiti, niin mielellään kun olisikin
hämmästyneille huutanut: "Mitä töllistelette? Niin se on! Kaunis Julia
rakastaa minua, jota te olette alituisesti haukkuneet ja pilkanneet.
Hän tulee nyt vaimokseni ja me elämme onnellisena elämämme loppuun
saakka!"
Kun Martti aamulla heräsi, ajatteli hän:
Hm! Tämä uni on Jumalan sallima. Valveilla en olisi uskaltanut
ajatellakaan maailmaa niin avaraksi. On tosin totta, että ajattelin,
ennenkuin nukuin, Juliaa, mutta ei juolahtanut mieleenikään rakkaus
eikä avioliitto. Taivas! Jos tämä uni toteutuisi! — Kuka olisi minua
onnellisempi!...
Tuosta aamusta lähtein ei Martti ajatellut mitään muuta kuin Julia
Birota. Aamuisin nousi hän häntä ajatellen, iltaisin meni maata
häntä muistellen. Rakkaus kauniiseen Juliaan kiihdytti häntä työhön,
samoinkuin pale sammunutta hiillosta; ja kun hän kalkutteli punaista
rautaa, ajatteli hän sykkivää sydäntään, joka oli vielä tulisempi
kuin hehkuva metalli. "Jos minun sydäntäni lyötäisiin", puheli hän
itsekseen, "niin räiskyisi se vielä voimakkaammin, mutta siitä ei
sinkoilisi kipunoita, vaan timanttisirpaleita, jotka kaikki antaisin
Julialle." — Kuinka tarkastelikaan kelpo nuorukainen sydämensä auringon
nousua! Kuinka usein tähystelikään hän ulos, kulkisiko tyttö ohitse,
ja kun se joskus tapahtui, kun poika sanoi hänelle aamutervehdyksen ja
toinen ystävällisesti hymyillen vastasi — kuinka onnelliseksi tunsi hän
itsensä ja kuinka riemullinen oli hän työssään aivan kuin maksettaisiin
hänen palkkansa kiiltävissä dukaateissa. — Kerran toi kaunis Julia
pytyn pajaan vannotettavaksi; tähän työhön pani Martti parhaansa, niin
että vanteiden täytyy vielä tänäänkin pysyä kiinni.
Sunnuntai-iltoina meni hän kylän kapakkaan. Nuoret miehet eivät
antaneet pilkan puuttua, mutta mitä huoli hän siitä! Olihan siellä
kaunis Julia, joka otti hänet aina ystävällisesti vastaan eikä
koskaan kieltäynyt tanssimasta! Ainoastaan yhdestä ei hän voinut
olla välittämättä: nuorukaisten härnäämisestä häntä, "papurikkoa",
"valakalla"...
Herra Lorenz Ratolla oli kolme tytärtä, joista vanhin oli Lotta,
"valakaksi" haukuttu, koska hänen hiuksensa, kulmakarvansa ja
silmäripsensä oli vaaleat kuin valkein pellava. Aikaisemmin haukuttiin
häntä "kaniiniksi"; uuden pilkkanimen sai hän vasta siihen aikaan,
jolloin Martti uudessa kasteessa nimitettiin "papurikoksi". Lotta sai
vähemmän pilkkaa kärsiä kuin punatäplä-poskinen sepänkisälli, kumminkin
oli hän murheellisempi kuin Martti, koska luonto oli hänet erittäin
herkällä sydämellä siunannut tai — kironnut. Hän voi, ensikerran
kuultuaan tämän pilkkanimen, itkeä koko päivän. Hän ei kuvitellut
itselleen, että hyvä luontoäiti olisi antanut hänelle kauneuden
lahjoja; kuitenkaan ei se olisi häntä loukannut, jos hänet olisi
jätetty rauhaan. Kun kaikki häntä hylkivät, karttoi hän eläviä ja
pakeni kuolleiden asuntoon, villipensaikon ympyröimään kirkkotarhaan,
missä matalien hautakumpujen välissä kohosivat akasiapuut, joiden
varjossa hänen oli tapana kävellä. Hämärähetkinä lauleli hän
kaihomielisiä lauluja; kun syksy lähestyi, niin sitoi hän akasian
kirjavista kukista seppeleen ja koristi sillä sen haudan puuristin,
jossa hänen äitinsä lepäsi.
"Oi", valitteli hän usein huoaten, "miksi ei ole sydämeni tuon kukan
kaltainen! Kuihdu kuin tämä, sinuahan ei kukaan tarvitse! Ja kuitenkin
— miten voisin minä rakastaa!"
Siten raateli häntä ajatusten risteikkö, hän ei uskaltanut itsekään
tunnustaa, ketä hän rakasti. — Ja sitten alotti hän taas surullisen
laulunsa, ketään tahi mitään ajattelematta. Kun tuohon aikaan ihmisiä
kulki kirkkomaan ohitse, sanoi toinen toiselle: "Kuules, kuinka pöllö
rääkkyy! Se on valakan laulu."
"Uskotkos, veliseni, hänestä tulee vanhaksi tultuaan noita, joka
sekottaa maitoa vereen ja noituu lapset keskosiksi äitinsä kohdussa..."
Lotan sisaret naitiin jo nuorina, sillä tytöt olivat kauneita ja isä
varakas. Välistä ilmaantui hänelle kosija, mutta tämä sai kieltävän
vastauksen:
"Ette te minua kosia tahdo, vaan isäni omaisuutta. Ei teitä ole
sydämenne matkalle kehottanut, ja minä olen jo kylliksi onneton,
pitäisikö minun tulla vielä onnettomammaksi. Menkää! Jumala kanssanne!
—"
Sellaisella vastauksella oli Lotan tapana lähettää kosijat pois. Mutta
siihen oli vielä tärkeämpikin syy, jonka tahdon nyt ilmaista, mutta
jota tyttö ei olisi kaiken maailman hyvyyksistä tunnustanut. Hän
rakasti Martti Csigolyaa.
"Valakka" rakasti "papurikkoa".
Kun hän kuuli kuinka pojat pilkkasivat Marttia, koski se häneen
kipeämmin kuin oma tuskansa. — Raukka ei aavistanut, millaista inhoa
Martti tunsi häntä kohtaan, joka tunne vähitellen kasvoi vihaksi, sillä
päivä päivältä eneni pilkka, joka sitoi hänet tyttöön. Lopuksi ei
"papurikkoa" enää mainittu muuten kuin "valakan" yhteydessä.
Ja samalla kun hänen vihansa Lottaa kohtaan kasvoi, kasvoi hänen
rakkautensa myös kauniiseen Juliaan, joka oli aina hyvä ja aina
ystävällinen hänelle.
* * * * *
Martti täytti kaksikolmatta vuotta, kun hänen enonsa kuoli; hän peri
pajan ja tuli mestariksi. Vaikkakaan ei vainajan ja hänen sisarensa
pojan välillä vallinnut mikään sydämellinen suhde, suri poika kuitenkin
vilpittömästi miehen kuolemaa, miehen, joka oli ollut hänen ainoa
hyväntekijänsä.
Suruvuoden kuluttua otti hän mustan surunauhan hatustaan ja hänen
ensimäinen ajatuksensa oli — pyytää Julia Biron kättä. Mielellään olisi
hän lähettänyt jonkun toisen kosimaan puolestaan, mutta hänellä ei
ollut ainoatakaan ystävää!...
Martti pukeutui hopeanappiseen juhlapukuunsa, mutta pani sen kuitenkin
takaisin; hänestä oli jokapäiväinen puku ensi käynnillä paljon
sopivampi. Hän ei myöskään pitänyt muodollisuuksista eikä osannut niitä
oikein noudattaa. Yksinkertaisena, nahkaesiliina edessä ja paidan hihat
ylös käärittyinä asteli hän illalla Julian kotiin. Siten ei kukaan
voinut aavistaa, mitä varten hän meni sinne. —
Taivaan peittivät mustat pilvet, jotka kaiken synkensivät. Joskus
ainoastaan pilkisti niiden lomitse täysikuu ja silloin oli hetkisen
valoisampaa. Hiljaisuus ympärillä! Ainoastaan kaukaa kirkkomaalta
kaikui kaihomielinen laulu — "valakan" laulu!...
Julia Biro istui pihapenkillä mulperipuun alla ja soitti huuliharppua.
Martti lähestyi häntä ja sanoi iltatervehdyksen, johon tuli vastaus.
Hän istuutui tytön viereen, molemmat vaikenivat. Tyttö alkoi taas
soittaa huuliharppua; vihdoin pani hän sen pois ja sanoi vaikenevalle
nuorukaiselle:
"Miksi olet niin vaiti, Martti?"
"Mitä pitäisi minun puhua?"
"Yhdentekevää! Älä vaan istu noin äänetönnä kuin kivikuva."
"Jospa sinä soittaisit!"
"Olisipa sekin sitten jotain! En osaa ollenkaan hyvin ja sitäpaitsi on
huuliharppukin jo kelvoton."
"Älä usko sitä, Julia! Sinä soitat mestarillisesti ja soitin ei ole
ollenkaan kelvoton. Soita vaan! Minusta kuuluu se suloisemmalta
kuin Gazsiksen viulunsoitto ja hän osaa soittaa viulua. Sellaista
mustalaista kuin hän ei ole mailla eikä halmeilla. Soita toki, Julia,
pyydän!" —
"Kylliksi tänään. — Nyt on sinun vuorosi. Kerro!"
"Mitä pitäisi minun kertoa, enhän osaa mitään!"
"Etkö mitään! — Toisinaanhan voit puhua niin paljon, ettei siitä tule
loppuakaan."
"Kyllä ennen, mutta nyt!"
"Miksi et nyt?"
"Koska sydäntäni painaa jokin."
"Onko sinulle tapahtunut jotain pahaa?"
Papurikko ja valakka.
"Ei! Tahi kyllä! Kuinka olettaa."
"No puhuhan toki selvemmin, Martti."
"Pitääkö minun? Minähän tekisin sen niin mielelläni, jos vaan pääsisin
alkuun."
"Ala jatkosta, kun et tiedä alkua."
"Oi, Julia! Sinun on helppo laskea leikkiä. Minun sijassani kävisi se
sinulta huonommin."
"Mitähän se sitten onkaan?"
"Arvaas!"
"En voi arvata."
"Niinpä tahdon sanoa sen sinulle. Jumala nähköön! Minua värisyttää, kun
sitä ajattelen. Mutta yhdentekevä! Ennemmin tai myöhemmin täytyy sen
tapahtua! Siis — — Olkoon menneeksi! — — Näetkös, minusta tuntuu juuri
siltä kuin pitäisi minun tarttua hehkuvaan rautaan ilman pihtejä. —
Mutta ei, siihenkin voin vielä tarttua paljoa ennemmin kuin — kuin — —
Sinä olet hyväsydäminen olento! Kerron sinulle kaiken, mikä mieltäni
painaa."
"Niinpä puhu, äläkä sammaltele sinne tänne!"
"Olet oikeassa, Julia! Näetkös kuinka hullu olen! — Nyt olisin jo
aikoja ohitse, sen sijaan, etten ole vielä alussakaan. Niin, jospa
ei asia olisi niin arka. Mutta sama se, aivan sama! Minkä täytyy
olla, sen täytyy olla ja kun sen täytyy olla, niin se on! — Mutta
enhän voi äkkipäätä hypätä keskelle, siis sievän verkkaan vähitellen.
Kuuntelethan sinä, Julia?"
"Miksi en kuuntelisi?"
"Huomaa siis! Sillä asia ansaitsee tulla huomatuksi ja jos ei se tule
huomioon otetuksi, niin on kaikki puhuminen turhaa. — Ymmärräthän!"
"Minähän kuuntelen tarkkaavaisesti. —Jospa vaan tietäisin, mitä
oikeastaan tahdot sanoa."
"Niin — siinä olisikin alku! — No kuulehan!... Voi tuhatta, kuinka
pian sentään tämän mulperipuun hedelmät ovat kypsyneet; kun äskettäin
kuljin ohitse, näkyi tuskin ainoatakaan."
"No jouduhan! Eihän tämä suuri kierteleminen olisi ollut tarpeen."
"Ei olisi ollut! Johtui äkkiä mieleeni, kun huoaten katsoin taivaalle,
kuinka Radar, josta on kirjotettu: 'Radar kohotti katseensa taivasta
kohden.' — Mutta sehän ei kuulu tähän!"
"Älä puhu yhä tuota, vaan sitä, mikä todella kuuluu tähän."
"Kärsivällisyyttä! Ei se käy niin pian! — Olen jo asiassa. — Siis,
enoni on kuollut, levätköön hän rauhassa, ja jätti jälkeensä minulle
pajan; nyt olen mestari. Ymmärrätkö minua! — Mutta ei ainoastaan paja
jäänyt minulle, vaan myöskin talo, komea talo, missä vaikka kirkkoherra
voisi asua. Sitäpaitsi vielä peltoja, viinitarhoja ja paljon muuta.
Kaikki yhteen luettuina ei suinkaan ole vähän. Sehän voi elättää
kahdenkin. Eikö niin, Julia! Mitä ajattelet?"
"Se on totta!"
"Katsohan! — Olen siis ajatellut: miksi olla yksin kun kahdellekin on
sijaa kylliksi. Minä menen naimisiin! — Olen jo valinnut, arvaahan,
Julia, kuka se on!"
"Minähän sanoin jo sinulle, etten voi arvata."
"Kärsivällisyyttä! — Tunnet hänet heti kun kuvailen hänet sinulle:
Kaunis, hyvä, rakas tyttö — Mutta ei, se ei ole kyllin selvästi! —
Kaunein, parhain tyttö maailmassa, enkeli! — No, nyt tunnet sinä hänet
kumminkin."
"En tunne. Tunnen niin vähän tyttöjä, että minä —"
"Tämän tunnet varmasti. Siis?" —
"Taivas tietäköön, kuka hän on."
"Näinhän jo, etten tätä tietä tule perille. Siis suoraan sanottuna: Tuo
tyttö, rakas Julia, olet — sinä!"
"Minä?"
"Sinä!"
"Hahaha!"
"Miksi naurat, Julia?"
"Hahaha!"
"Älä toki naura, minusta tuntuu kuin pitäisi minun itkeä."
"Totisesti en voi pidättää nauruani. — Hahaha!"
"Nauratko sinä — minulle!"
"En sinulle! — Mene, Martti, sano, että se oli leikkiä."
"Hukka minut periköön, jos olen puhunut pilaa", sanoi Martti, joka oli
selityksensä aikana noussut ylös ja käveli rauhatonna ympärinsä, jääden
äkkiä seisomaan.
"Sitä en olisi kumminkaan uskonut sinusta, Martti!"
"Mitä?"
"Kysytkö vielä? — etkö ole vielä koskaan katsonut peiliin!" —
"Niinkö se onkin! Hahaha!... Olet oikeassa, Julia, aivan oikeassa!
Oli narrimaista minulta, toivoa sinua vaimokseni. Mutta yhtä toivon
sydämestäni. Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus sellaisena kuin hän
vihassaan voi rangaista!" —
"Kiitos kaunis hyväntahtoisuudestasi, Martti! Siten siis palkitset
minulle ystävällisyyden, jota olen sinulle osottanut."
"Kirottu hyvyytesi, joka villitsi minut! Olisit karttanut minua kuten
toisetkin. Mutta leikkisällä tuulella ollessasi huvitti sinua heittää
koukkusi minuun ja raastaa sydän rinnastani. Et sinä säälistä ollut
ystävällinen halveksitulle, vaan siksi, koska sinulle johtui mieleen
viekotella minut. Minä sokea narri, en nähnyt, että hyvyytesi oli vaan
itserakkautta, en aavistanut, että nauraisit pilkallisesti minulle
vasten kasvoja silloin, kun minä tunnen tosituskaa. Ja siksi sanon
sinulle vielä kerran: Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus!"
"Minä taas kiitän vielä kerran, mestari Martti, siunauksestanne. Nyt
ainakin tiedätte, etten välitä teistä. Menkää! Löytyyhän kylässä
kylliksi tyttöjä. Koettakaa — 'valakan' luona! Siinä olisi sopiva pari."
Pilkallisesti nauraen juoksi hän sisään, sulkien oven jälkeensä.
Mestari Csigolyan valtasi tuskan, vihan ja häpeän sekainen tunne.
Liikkumatonna kuin hedelmiä kantava mulperipuu seisoi hän hetkisen;
vähitellen palasi hän järkiinsä ja huomasi turhaksi harmitella
kelvottoman tytön tähden. Hän naurahti itsekseen, meni kotiin, meni
vuoteeseen ja — nukkui!... Ei, hän ei nukkunut! Koko yön kierittelihe
hän vuoteellaan, niin että se oli vähällä laueta liitteistään...
* * * * *
Voimakas kuin ruumiinsakin oli myös Martin sielu, tätä sai hän kiittää
siitä, että oli toipunut myrkystä, jota Julia Biro oli vuodattanut
hänen elonsa maljaan. Tosin valtasi hänet ensi päivinä epäonnistuneen
kosinnan jälkeen ollessaan työssä usein ajatus: eikö olisi parempi,
jos raudan sijasta asettaisit pääkallosi alasimelle ja antaisit lyödä
siihen raskaimmalla vasaralla? — Lyönti vaan ja — kaikki olisi ohi!
Vähitellen väistyivät kumminkin nämä raskaat ajatukset, hän rauhottui
ja koko hänen elämäntoivomuksensa näytti olevan juominen. Ihmisten
joukkoon ei hän kumminkaan tahtonut mennä, sillä hän pelkäsi
enentynyttä pilkkaa. Mutta sittemmin arveli hän, että hänet voitaisiin
merkitä pelkuriksi, siksi päätti hän mennä seuraavana lepopäivänä
kapakkaan...
Kun hän astui sisään, otettiin hänet pilkalla ja naurulla vastaan.
"Terve, Martti! Koska on häät?" —
"Kutsuthan minut toki pitoihin!" —
"Minulle kuuluu ensi tanssi morsiamen kanssa!" —
"Onnenpoika, kuinka kauniin vaimon hän saa!" —
"Kuinka käy sitten 'valakalle?'" —
"'Valakka' raukka! Hän kuolee tuskaan."
Martti pysyi rauhallisena. — Kun melu väheni, sanoi hän:
"Oletteko jo lopussa?"
"Eipä kaukanakaan siitä!" huusi eräs nuorukaisista.
"No joutukaa sitten, sillä tahdon puhua teille sanasen."
"Kuulkaa! kuulkaa!" kuului ääni joukosta.
"Tahdon vaan sanoa teille, että loppukoon täksi päivää ja ainaiseksi
tuo pilkka."
"Katsokaahan! Minusta näyttää hän uhkaavalta!" huusi joku. "Martti
uhkaa, ettekä te edes juokse pakoon! — Hei isäntä! Ovi auki, että
voisimme paeta." —
"Sen voitkin tehdä, poika!" vastasi Martti. "Myöhemmin kenties et voisi
päästäkään enää ovelle."
"Oho! Katsokaas vaan, katsokaas!"
"Sen saat kyllä nähdä, tai paremmin sanottu, et saa nähdä, sillä
paiskaan tämän pullon kasvojasi vasten."
"Todellakin!"
"Varmasti! Ja nyt käsken sinua olemaan haukkumatta minua kauvempaa jos
silmäsi ovat sinulle rakkaat."
"Käsketkö minua! Sinä! — Ja vaikka irvinaamasi toinenkin puoli olisi
yhtä punainen kuin — —"
Hän ei voinut lopettaa lausettaan.
"Tuoss' on! — Olkoon omasi samoin", huusi Martti ja heitti pullon
nuorukaisen päähän, niin että tämä verta virraten hoiperteli taaksepäin.
Raivoten hyppäsi siten satutettu Martin kimppuun ja antoi hänelle
kepiniskun, jolloin nuori seppä tarttui vastustajaansa kurkkuun ja
olisi vähällä kuristanut hänet, jolleivät toiset olisi riistäneet pois
hänen käsiään. Nyt hyökkäsivät kaikki Martin kimppuun, mutta toinen
toisensa jälkeen lensi ulos kapakan ovesta.
Kun viimeinen oli kyytinsä saanut, astui Martti paljastetuin puukoin
esiin ja huusi:
"Kas niin! — Nyt olette vielä päässeet jokseenkin vähällä, mutta
jos vastaisuudessa uskallatte tulla tielleni, maksaa se henkenne.
Ymmärrättekö!"
Näin sanoen palasi hän jälleen istuimelleen, tilasi viiniä ja — joi.
Ulkona neuvottelivat nuorukaiset kauvan aikaa siitä, mitä olisi
tehtävä; vihdoin päättivät he rynnätä sisään ja hyökätä joukolla
Martin kimppuun. Mutta kun jokainen tahtoi olla toisena eikä kukaan
ensimäisenä, hajautuivat he suuttuneina.
Voittonsa ylpeäksi paisuttamana joi Martti lasin toisensa perästä, niin
että hän illalla kotiin mennessään asteli hyvin epävarmoin askelin.
Mutta kun hän erkani päätieltä, poiketen eräälle sivutielle, karkasi
hänen kimppuunsa takaapäin kolme nuorukaista. Eräs huusi:
"Tässä hän on! Lyökää hänet maahan!"
He kuristivat kurkusta Marttia, joka avuttomana vaipui maahan, sitten
paukuttivat he häntä vielä päähän. Senjälkeen kiiruhtivat he pois,
jättäen elottomalta näyttävän makaamaan.
Tähän aikaan hiipi "valakka" kirkkomaalta kotiin. Vähällä oli hänkin
vaipua maahan, huomatessaan Martin vertavirtaavan ruumiin; mutta hän
tointui pian, kiiruhti lähimmälle kaivolle, mistä nouti vettä; sitten
pesi ja sitoi hän tajuttoman. Kun hänen kasvonsa olivat veritahroista
puhdistetut, aukaisi hän silmänsä ja sammalsi: "Oi, sepä vasta oli paha
uni!"
"Näitkö ehkä unta, että sinut hakattiin maahan?" kysyi tyttö.
"Kyllä!"
"Se ei ollut mikään uni, vaan kauhea todellisuus. — Kuka löi sinut
maahan?"
"En tiedä!... Mutta mitä tahdot sinä täältä?"
"Tahdon auttaa sinua! — Kuljin tästä ohitse ja näin silloin sinun
avuttomana makaavan. —"
"Kiitos! — Nyt voit mennä! —"
"Ethän sinä voi ilman tukea mennä kotiin."
"Mitä se sinua liikuttaa! Mene Jumalan nimeen, en voi kärsiä sinua."
"Martti!"
"Laputa tiehesi!"
Nyyhkyttäen lähti tyttö pois. Martti, joka katui kovia, kiittämättömiä
sanojaan eikä voinut nousta ylös omin voimin, koetti lepyttää loukattua:
"Älähän toki itke! Eihän ollut tarkoitus niin paha. Enhän tiedä oikein
mitä puhunkaan. Tulehan, ole hyvä, auta minua jaloilleni."
Se onnistui tytölle suurella vaivalla.
"Kiitos!" soperteli Martti. "Kiitos! — Mutta tunnen, etten yksin pääse
kotiin; tahdotko saattaa minua?"
"Mielelläni!" vastasi tyttö. Hän tarttui hänen käteensä ja Martti
nojautui häneen; hellävaroen kuin äiti kuletti tyttö hänet asuntoonsa.
Ovelle saavuttua kiitti Martti auttajaansa ja sanoi hänelle, että
hän tulisi vaan tarpeen tullen hänen luokseen, sillä hän tekisi niin
mielellään vastapalveluksen.
Lotta tunsi itsensä onnelliseksi.
Martti makasi muutamia päiviä voimatonna vuoteella. Useammin kuin
kerran tahtoi "valakka" mennä tervehtimään sairasta, mutta kääntyi aina
puolitiestä arkana takaisin.
Ja kumminkin, kuinka mielellään olisi hän mennyt häntä katsomaan!
Ei päivällä eikä yöllä mennyt Martti hänen mielestään. Kun hän näki
tämän unissaan täysin terveenä — kuinka iloitsikaan, hän! Nähdessään
hänet kuolemansairaana makaavan — kuinka murheellinen olikaan tyttö
parka ja kuinka hän itki!...
Martti toipui...
Kun hän ensikerran jätti sairashuoneen virkistyäkseen raittiissa
ilmassa, näki hän kaukana kylässä hääpukuisia ihmisiä ja nauhoilla ja
kirjavilla vaatteilla koristettuja hevosia. Iloisia riemun säveliä
kaikui eräästä talosta, jonka hän hyvin tunsi, hänen korviinsa.
Hän astui lähemmäksi, katsellakseen yli aidan, mutta vetäytyi pian
takaisin, kun vaunut, joissa istui morsian — Julia Biro, ajoivat
ohitse. Hän meni naimisiin naapurikylän kauneimman nuorukaisen kanssa.
"Ole onnellinen!" sopersi Martti. "Ole onnellinen hänen kanssaan
koko elämäsi ajan! — Hyvä onkin, että hän menee pois!... Näen häntä
harvemmin ja unohdan."
Ja hän unohti hänet niinkuin kaikki!
Hän karttoi kapakkaa, ei pelosta; etevämmyytensä oli hän jo heille
näyttänyt, heittäessään koko poikalauman ovesta ulos. Pelkurit! Suoraan
häntä vastaan eivät he uskaltaneet astua; takaapäin hyökkäsivät he
hänen kimppuunsa ja vielä sellaiseen aikaan, jolloin hän ei ollut aivan
selvä. Sen lajisten kanssa ei hän tahtonut seurustella.
Hiljaa ja yksitoikkosesti vietti hän aikansa osaksi pajassa, osaksi
tuvassa äitinsä luona, joka topakasti hoiti taloutta.
Ketään muita vieraita ei heillä käynyt kuin Lotta — "valakka".
Taivas tietäköön, minkä tekosyyn nojalla hän tuli kerta tervehtimään
Csigolya vanhusta, joka pyysi häntä tulemaan useamminkin. Ja Lotta
tuli. — Martti karttoi alussa hänen läheisyyttään, sittemmin puhui
hän jonkun sanan hänen kanssaan ja lopuksi näki hän mielellään hänen
tulevan ja oli ikävissään hänen lähteissään. Hän ei huomannut enää
Lotan omituista ulkomuotoa — rumaksi häntä ei voinut sanoa — ja hän
tuli yhä enemmän huomaamaan, että Lotta oli parempi kaikkia muita
tyttöjä...
Julia Biron näki hän enää ainoastaan kerran elämässään; ja hänen
sydämeensä koski silloin, koski katkerasti. Julian uudessa kodissa
majaili sotilaita ja kaunis Julia rakastui erääseen korpraaliin. Kun
tämän täytyi lähteä pois, pakeni nuori rouva hänen kanssaan. Puoliso
ajoi pakolaista takaa ja toi hänet väkisin takaisin. Se oli silloin
kuin Martti näki entisen rakastettunsa, jota suuttunut miehensä ajoi
lyöden edellään pitkin katuja. Itkien astui hän hevosen edellä; lyönnit
ja häpeä kirvelivät kovasti.
"Vaimo raukka!" puheli Martti itsekseen. "Parempi sinun olisi ollut,
jos et olisi ajanut minua pilkaten pois. — Ei sentään! Se ei olisi
ollut sen parempi, sillä vielä armottomammin olisin minä sinua
rangaissut, jos olisin saanut sinut kiinni uskottomuudesta."...
Tähän tapaan, ilman onnea ja onnettomuutta kului yksi — kaksi —
kolme vuotta. Nuorukaiset ja neitoset menivät naimisiin; Vanhemmista
pojista oli Martti ainoa naimaton ja tytöistä "valakka". Martti ei
ajatellutkaan avioliittoa, vielä vähemmin johtui hänen mieleensä se,
että Lotta olisi hänelle sopiva puoliso. Ja tyttö kätki rakkautensa
kuten aarteen!
Eräänä päivänä — se oli juhlapäivä — tuli Lotta taas viemisille.
Vanhus oli käymässä naapurissa. Martti istui polttaa tupruttaen
tuvassa, välistä vaipuen mietteisiin, välistä taas jouten katsellen
sinisiä savurenkaita.
"Hyvää päivää, sisareni!" tervehti hän tulijaa.
"Jumalan terveeksi, Martti! — Onko äitimuori saapuvilla?"
"Ei, sydänkäpyseni! Hänelle tuli ikävä minun luonani ja meni vähän
naapuriin pakinoimaan. Huvitelkoon hän."
"No — hyvästi sitten!"
"Mutta ethän toki saa tuolla tavoin juosta pois. Vai onko sinullakin
ikävä minun luonani?"
"Eihän toki! — Mutta —"
"Mutta istu sitten. Puhelkaamme olen tänään puhelutuulella."
"Se tapahtuu harvoin."
"Niinkö! — Niin, paljo puheleminen väsyttää teitä."
"Minähän kuuntelen mielelläni."
Nyt vaikenivat molemmat ja istuivat hetkisen äänettöminä vierekkäin.
Lotta asetteli esiliinaansa paikoilleen ja Martti kopisteli verkalleen
tupakkia piipustaan. Vihdoin lopetti tyttö hiljaisuuden:
"No puhelkaamme jostakin. Sinähän olet puhetuulella."
"Se on tosi, mutta kummallista ihmisessä on se, ettei hänellä ole
mitään puhumista silloin, kun hän mieluimmin tahtoisi puhua. Mutta
älähän! — Kuules —
"Kuules, sano minulle, miksi et ole mennyt naimisiin, Lotta! Annapas
minulle siihen nyt vastaus."
"Muuten vaan!"
"Olihan sinulla enempi kuin yksi kosija? Eikö niin!"
"Kyllä, mutta en sentään ole mennyt naimisiin."
"Miksi?"
"Koska tiedän, ettei minua kukaan rakasta."