Menen vaatimaan perintöäni.
Parhaani mukaan koetin muuttaa ulkomuotoani, ja hauskalta tuntui minusta
kun katsoessani peiliin, huomasin kerjäläispojan hävinneen ja David
Balfourin ilmestyneen jälleen maailmaan. Mutta tämä muutoskin minua
hävetti ja erittäinkin lainatut vaatteeni. Lopetettuani pukeutumishommat
tapasi Mr Rankeillor minut rappusissa. Hän sanoi minulle muutamia
kohteliaisuuksia ja vei minut takaisin työhuoneeseensa.
»Istukaahan, Mr David», lausui hän, »nythän te olette vähän enemmän
näköisenne. Antakaas kun muistelen, eikö minulla olisi mitään uutisia
teille kerrottavana. Ihmettelette kai isäänne ja setäänne? Mutta se on
hyvin yksinkertainen juttu, ja sen teille selittäminen ujoksuttaa minua.
Sillä», jatkoi hän todellakin hämillään, »sen pohjalla on rakkausjuttu.»
»Minusta se ei oikein sovi setääni», lausuin.
»Mutta setänne ei ole aina ollut vanha, Mr David», vastasi hän, »ja mikä
teitä ehkä enemmänkin hämmästyttää, hän ei ole aina ollut ilkeä. Hänellä
oli kauniit, eloisat kasvonpiirteet, ja ihmiset kiiruhtivat aina ulos
huoneistaan katsomaan hänen jälkeensä, kun hän virmalla hevosellaan
ratsasti ohi. Olen nähnyt sen näillä omilla silmilläni ja, tunnustan sen
suoraan, tuntenut kateutta häntä kohtaan. Minä näet olin vain halpa
pojannulikka ja isäni oli vain halpa ihminen, ja siihen aikaan oli
paikallaan lause: *Odi te, qui bellus es, Sabelle*[1].
[1] Vihaan sinua, koska kaunis olet, Sabellus.
»Tämähän on kuin unennäköä», huudahdin.
»Eikö mitä!» vastasi lakimies, »sellainen on nuoruus ja vanhuus. Eikä
siinä kaikki! Hän oli vielä lahjakas ja hänestä toivottiin suuria
tulevaisuudessa. Vuonna 1705 hän luonnollisesti karkasi kapinallisten
puolelle. Isänne läksi häntä ajamaan takaa, löysi hänet muutamasta
ojasta ja toi takaisin *multum gementem*[1], koko seudun iloksi. Sattui
sitten niin, *majora canamus*[2], että nämä kaksi poikaa rakastuivat, ja
samaan naiseen. Mr Ebenezer, joka oli ihailtu, rakastettu ja hemmoteltu,
oli epäilemättä varma voitostaan, ja huomattuaan pettyneensä hän alkoi
mellastaa kuin paholainen. Kaikki seudun asukkaat kuulivat siitä.
Vuoroin hän makasi sairaana kotonaan, ja hänen teeskentelemättömät
omaisensa seisoivat kyyneleet silmissä hänen vuoteensa vieressä, vuoroin
hän ratsasti ravintolasta ravintolaan ja toitotti surujaan kaikkien
Mattien ja Pekkojen korviin. Isänne, Mr David, oli hyväluontoinen
kunnonmies, mutta hän oli löyhä, surkuteltavan löyhä. Nämä hulluttelut
kävivät hänelle ajan pitkään ikäviksi ja hän -- luopui neidosta. Tyttö
ei ollut kumminkaan niin ajattelematon -- häneltä kai olette perinyt
terävän järkenne, eikä suostunut noin vain vaihtamaan sulhasia. Molemmat
veljekset lankesivat polvilleen hänen eteensä, ja lorun loppu oli se,
että tyttö näytti kummallekin missä viisi hirttä oli poikki. Tämä
tapahtui elokuussa, samana vuonna kuin minä lopetin opintoni. Kohtaus
mahtoi olla hullunkurinen.»
[1] Haikeasti huokailevana.
[2] Pää-asiasta puhuaksemme. Suom. muist.
Tuumailin itsekseni, että tämä oli ikävä juttu, mutta en voinut
unhoittaa, että isälläni oli siihen osaa. »Eikö se sentään vivahda vähän
murhenäytelmään?» lausuin.
»Ei sir, ei ollenkaan», vastasi lakimies. »Murhenäytelmän juonena on
näet joku selvä riitakysymys, joku *dignus vindice nodus*[1], ja tämä
oli vain nuoren, hemmotellun aasin oikkuja, jonka korkeimpana päämääränä
oli päästä naimisiin ja saada sormus sormeensa. Se ei ollut kuitenkaan
isänne tarkoitus, ja hänen tehtyään myönnytyksen toisensa perään ja
setänne esitettyä mitä itsekkäimpiä vaatimuksia, he joutuivat lopulta
jonkunlaiseen kaupankäyntiin, jonka seurauksista olette äskettäin saanut
kärsiä. Toinen otti tytön, toinen talon. Paljon puhutaan, Mr David,
armeliaisuudesta ja jalomielisyydestä, mutta monasti minä olen
huomannut, että tässä riidanhaluisessa maailmassa tullaan onnellisimpaan
lopputulokseen, kun turvaudutaan lakimieheen ja pidetään kiinni kaikesta
siitä minkä laki myöntää. Isänne Don Quixotemainen menettely, se kun
itsessään oli väärä, on joka tapauksessa antanut aihetta lukemattomiin
vääryyksiin. Isänne ja äitinne elivät ja kuolivat köyhinä ihmisinä,
teidän kasvatuksenne on surkealla tavalla laiminlyöty, ja, toiselta
puolen, minkälaista aikaa tämä on ollut Shawsin maatilan asukkaille! Ja
voinhan lisätä -- vaikka siitä vähät välitän -- minkälaista aikaa Mr
Ebenezerille!»
[1] Riitelemisen arvoinen solmu. Suom. muist.
»Ja kumminkin on tässä merkillisintä», lausuin, »miten miehen luonne on
voinut tällä tavalla muuttua.»
»Onhan se niinkin», vastasi Mr Rankeillor. »Mutta sittenkin minä pidän
sitä aivan luonnollisena. Hän ei voinut uskotella itselleen
menetelleensä oikein. Ne, jotka tunsivat asian oikean laidan, kohtelivat
häntä kylmästi, ne taas, jotka eivät siitä mitään tienneet, alkoivat
nähdessään toisen veljistä häviävän ja toisen ottavan maatilan
haltuunsa, puhua murhasta. Siten hän joutui kaikkien hylkimäksi. Rahat
olivat kaikki, mitä hän sopimuksen mukaan sai. Hänen ajatuksensa
kiintyivät siten yhä enemmän niihin. Itsekäs hän oli nuorena, itsekäs
hän on nyt vanhanakin, ja miksi asiat viime aikoina ovat kehittyneet,
sen olette itse nähnyt.»
»Mikä on nyt kaiken tämän jälkeen mielipiteenne asemastani?» kysyin.
»Maatila on epäilemättä teidän», lausui lakimies. »Isänne sopimuksilla
ei ole mitään merkitystä, te olette sukutilan perijä. Mutta setänne on
mies, joka puolustaa vääryyttä, ja luultavaa on, että hän väittää
ettette ole oikea henkilö. Mutta oikeudenkäynti maksaa ja oikeudenkäynti
perheasioissa on aina häpeällistä, ja jos sitäpaitsi suhteenne
ystäväänne Mr Thomsoniin tulisi vähänkin tunnetuksi, saisimme nähdä
pistäneemme sormemme tuleen. Teidän ryöstämisenne olisi kyllä meillä
hyvänä valttina, jos vain sen voisimme näyttää toteen. Mutta se taitaa
olla vaikea tehtävä, ja neuvoni yleensä on, että sovitte setänne kanssa,
ehkäpä annatte hänen pitää Shawsinkin, johon hän neljännesvuosisadan
kuluessa on juurtunut, ja tyydytte sen sijaan riittävään eläkkeeseen.»
Sanoin erittäin mielelläni olevani sovinnollinen, ja että perheasioiden
julkisuuteen saattaminen oli askel, jota ottamaan minulla ei vähääkään
ollut halua. Keskustelumme aikana oli minulle vähitellen pääpiirteissään
selvinnyt se menettelytapa, jota sittemmin noudatimme.
»Pahin pulma on siis siinä», kysyin, »miten saada ryöstetty takaisin
kotiinsa?»
»Aivan niin», vastasi Mr Rankeillor, »ja jos mahdollista, tuomiosalista.
Sillä katsokaa nyt, Mr David, epäilemättä voisimme löytää joitakuita
Covenantin miehiä, jotka valallaan vakuuttaisivat teidän ryöstämisenne
todeksi. Mutta kun he kerran olisivat tuomarin edessä, emme enää voisi
pitää heidän todistuksiaan tarpeellisten rajojen sisällä, ja silloin
tulisi varmasti jotain ystävästänne, Mr Thomsonista mainituksi. Ja se,
päättäen siitä mitä olette kertonut, ei mielestäni olisi meille
ollenkaan otollista.»
»Minun ehdotukseni, sir, olisi tämä», lausuin ja ilmaisin hänelle
tuumani.
»Minun pitäisi siis tavata tuo Thomson?» kysyi hän lopetettuani.
»Niin olen todellakin ajatellut», vastasin.
»Jopa jotakin!» huudahti hän otsaansa hieroen. »Ei, Mr David, minä
pelkään, että tuumanne on mahdoton. En sano mitään ystäväänne, Mr
Thomsonia vastaan, kun en tiedä mitään häntä vastaan, mutta jos
tietäisin, -- huomatkaa se, Mr David -- olisi velvollisuuteni vangita
hänet. Nyt kysyn teiltä: onko viisasta tavata häntä? Hän saattaa olla
rikoksellinen. Ei ole sanottu, että hän on puhunut teille suunsa
puhtaaksi. Mahdollista on, ettei hänen nimensä ole edes Thomson!»
toimesi lakimies silmiään vilkuttaen, »sillä sellaiset junkkarit voivat
poimia nimiä tienpuolesta sillä aikaa kuin toinen räpäyttää silmiään.»
»Teidän itsenne täytyy ratkaista se asia», vastasin.
Mutta selvään huomasi, että tuumani oli herättänyt hänessä huomiota,
sillä hän vaipui mietteisiinsä, siksi kun meidät kutsuttiin aamiaiselle.
Mutta tuskin oli Mrs Rankeillor, joka syödessämme piti meille seuraa,
jättänyt meidät kahden kesken viinipullon ääreen, kun hän jälleen otti
ehdotukseni puheeksi. Milloin ja miten tapaisin ystäväni Mr Thomsonin?
olinko varma Mr Thomsonin maltillisuudesta? suostuisinko, jos saisimme
vanhan ketun petetyksi, siihen ja siihen myönnytykseen? -- nämä ja muita
samanlaisia kysymyksiä hän teki minulle aina pitkän vaitiolon päästä
pyöritellen miettiväisenä viiniä kielellään. Vastattuani niihin
kaikkiin, nähtävästi hänen tyytyväisyydekseen, hän vaipui vielä
syvempiin ajatuksiin, unhottaen viininkin. Sitten hän otti paperiarkin
ja kynän, ja ryhtyi kirjoittamaan, punniten joka sanaa. Lopuksi hän
soitti kirjurinsa huoneeseen.
»Torrance», sanoi hän, »tämä pitäisi kirjoittaa puhtaaksi ennen yötä, ja
kun olet saanut sen tehdyksi, tahtonet panna hatun päähäsi ja olla
valmis lähtemään tämän herran ja minun matkaan, sillä sinua tarvitaan
luultavasti todistajaksi.»
»Mitä, sir», huudahdin heti kirjurin mentyä, »te aiotte siis yrittää?»
»Se on aikomukseni», vastasi hän täyttäen lasinsa. »Mutta elkäämme enää
puhuko siitä asiasta. Torrancen näkeminen johtaa mieleeni muutaman
joitakuita vuosia sattuneen hassun tapauksen. Olimme tuon veitikan
kanssa päättäneet yhtyä Edinburgin kirkon luona. Kumpikin oli ollut
omilla asioillaan, ja kun päästiin kello neljään, oli Torrance ottanut
naukut, eikä tuntenut omaa isäntäänsä ja minä, unhotettuani silmälasini,
olin niin sokea ilman niitä, etten -- sen vakuutan sanallani -- tuntenut
omaa kirjuriani.» Jutulleen hän nauroi sitten sydämellisesti.
Myönsin sen olleen hassun sattuman ja nauroin kohteliaisuuden vuoksi,
mutta ihmeekseni hän toisteli ja jankutti koko iltapäivän samaa juttua
lisäten siihen aina uusia sivuseikkoja ja nauraen joka kerralla. Lopulta
aloin jo joutua hämilleni ja hävetä ystäväni houkkamaisuutta.
Kun alkoi joutua aika, jolloin Alanin kanssa olimme luvanneet yhtyä,
läksimme talosta. Mr Rankeillor ja minä astelimme käsikkäin ja Torrance
tuli jäljessämme. Asiapaperi oli hänellä taskussa ja kädessä kannellinen
vakka. Kaupungin läpi kulkiessamme lakimies kumarteli oikealle ja
vasemmalle, ja vähän väliä pysäytti joku herrasmies hänet puhelemaan
oikeus- tai yksityisasioista. Tulin huomaamaan, että häntä pidettiin
koko maakunnassa suuressa arvossa. Lopulta olimme sivuuttaneet talot ja
läksimme astumaan satamaa pitkin kohti Hawesin ravintolaa ja
lauttauslaituria, missä onnettomuus minua oli kohdannut. En voinut
liikutuksetta katsella tuota paikkaa, muistellessani kaikkia niitä,
jotka silloin olivat täällä kanssani, mutta joita ei enää ollut
olemassa: Ransomea, joka, kuten toivoin, oli pelastunut häntä
odottavasta kurjuudesta, Shuania, joka oli kuollut paikassa, mitä en
uskaltanut palauttaa mieleeni, ja niitä mies parkoja, jotka prikin
mukana olivat vaipuneet meren pohjaan. Näistä kaikista tapaturmista ja
prikistä itsestään olin onnellisesti päässyt. Tunteissani ei siis olisi
pitänyt olla sijaa muulle kuin kiitollisuudelle, mutta siitä huolimatta
valtasi minut surumielisyys toisten kohtalon tähden, ja kylmät,
uudistuneen pelon tunteen synnyttämät väreet karmivat ruumistani.
Minun näitä mietiskellessäni, Mr Rankeillor päästi äkkiä huudahduksen,
pisti kätensä taskuihinsa ja purskahti nauramaan.
»Mutta tämäpä on hassua!» lausui hän. »Kaikesta siitä huolimatta, mitä
olen jutellut, olen unhottanut silmälasini!»
Nyt ymmärsin hänen tarinansa tarkoituksen, ja käsitin, että jos hän oli
jättänyt silmälasinsa kotia, oli hän tehnyt sen siksi, että hän voi
käyttää Alanin apua hyväkseen tuntematta häntä. Se oli todellakin
nerokas keksintö, sillä miten saattoi Rankeillor nyt -- jos asiat
menivät hullusti -- todistaa Alan oikeaksi henkilöksi, tai kuinka voi
häneltä nyt vaatia mitään raskauttavia todistuksia minua vastaan?
Toisekseen hän oli jo hyvän aikaa tullut toimeen ilman silmälasejaan, ja
puhutellut ja tuntenut monen monta ihmistä kulkiessamme kaupungin läpi,
eikä minulla ollut ollenkaan epäilystä siitä, ettei hän olisi nähnyt
kyllin hyvästi.
Heti kun olimme sivuuttaneet Hawesin (siellä tunsin isännän, joka
piippuaan imien seisoi ovella, ja olin iloinen huomatessani, ettei hän
ollut vanhentunut) muutti Mr Rankeillor marssijärjestyksemme jääden
Torrancen kanssa jälelle ja lähettäen minut etukynteen vakoojaksi.
Astuskelin kummun rinnettä ylös viheltäen vähän väliä geeliläistä
säveltäni, ja lopulta kuulin ilokseni siihen vastattavan ja näin Alanin
kohottautuvan pensaan takaa. Hän näytti vähän masentuneelta, koko päivän
kun oli piileskellyt yksinään maakuopissa ja syönyt ainoastaan hiukan
muutamassa olutkapakassa lähellä Dundasia. Mutta nähtyään uuden pukuni
hän alkoi vähän elostua, ja kerrottuani, miten hyvästi asiamme
edistyivät, ja minkä osan loppuponnistuksessamme olin hänelle valinnut,
hänestä tuli kokonaan toinen mies.
»Tuumasi on erittäin hyvä», lausui hän, »ja uskallanpa väittää, ettet
sen toimeenpanijaksi olisi voinut löytää parempaa miestä kuin Alan Breck
on. Se on tehtävä, (huomaa se), johon ei joka mies kykene, mutta toisin
on teräväjärkisen kunnonmiehen laita. Mutta sinun lakimiehellesi taitaa
aika käydä pitkäksi odottaessa.»
Minä huusin ja huiskutin Mr Rankeillorille. Hän tuli luoksemme ja minä
esitin hänet ystävälleni Mr Thomsonille.
»Mr Thomson, olen iloinen tavatessani teidät», lausui hän. »Mutta minä
olen unhottanut silmälasini ja tämä Mr David ystävänne (selitti hän
lyöden minua olkapäälle), voi ilmoittaa teille, että olen melkein sokea,
ja ettei teidän tarvitse hämmästyä, jos huomenna en teitä tunne.»
Tämän hän sanoi luullen Alanin tulevan hyvilleen siitä, mutta
ylämaalaisen turhamielisyys olisi vähemmästäkin kiehahtanut.
»Vai niin, sir», lausui Alan jäykästi, »eihän se nyt paljoa merkitse,
kun olemme yhtyneet täällä erityisessä tarkoituksessa, pitääksemme
huolta Mr Davidin oikeuksista, ja kun meillä ymmärtääkseni ei mitään
muuta yhteyttä olekaan. Mutta minä hyväksyn teidän anteeksipyyntönne, se
oli aivan paikallaan.»
»Se on enemmän kuin minä uskalsin toivoakaan, Mr Thomson», lausui
Rankeillor sydämellisesti. »Ja nyt kun te ja minä olemme yrityksessä
päähenkilöitä, pitäisi meistä tulla hyvät ystävät. Pyydän teitä
senvuoksi tarjoamaan minulle käsivartenne, sillä (nyt kun on hämärä ja
minulla ei ole silmälaseja) minä en taitaisi muuten pysyä tiellä. Ja
mitä teihin, Mr David, tulee, niin on teillä Torrancessa hauska
puhetoveri. Sallikaa minun vain huomauttaa, ettei hänen tarvitse kuulla
enempää seikkailuistanne eikä -- -- hm -- -- Mr Thomsonin asioista.»
Lakimies ja Alan läksivät siis innokkaasti puhellen jatkamaan yhdessä
matkaa, ja Torrance ja minä muodostimme jälkijoukon.
Oli jo yö saadessamme Shawsin kartanon näkyviimme. Kello oli sivu
kymmenen, yö oli pimeä ja lauhkea ja lännestä kävi leppoisa tuulen
henki, joka pani puiden lehdet kahisemaan ja esti siten askeleemme
kuulumasta. Tultuamme lähemmäksi näimme, ettei mistään osasta rakennusta
vilkkunut tulta. Setäni näytti menneen jo levolle, ja se sopi parhaiten
meidän aikeisiimme.
Viimeisen neuvottelumme pidimme kuiskien noin sadan askeleen päässä
talosta. Lakimies, Torrance ja minä kapusimme sitten kummulle ja
kyyristyimme talon nurkan taa, ja heti kun olimme paikoillamme, asteli
Alan ovelle ja alkoi koputtaa.