Tulen Mr Rankeillorin luo.
Seuraavana päivänä sovimme siitä, että Alan pitäisi huolta itsestään
auringon laskuun asti, mutta heti pimeän tultua hänen oli kiirehdittävä
lähelle Newhallsia tien vieressä oleville pelloille, ja pysyttävä
siellä, kunnes kuuli minun viheltävän. Ensin esitin, että viheltäisin
hänelle esimerkiksi laulua »Suloinen Airlien talo», josta minä
erityisesti pidin, mutta hän väitti laulun olevan niin yleisesti
tunnetun, että kuka kyntömies tahansa voisi sitä sattumalta viheltää.
Sen sijaan hän opetti minulle pienen pätkän muuanta skotlantilaista
säveltä, jonka vielä tänäkin päivänä muistan ja tulen kai kuolemaani
saakka muistamaan. Joka kerran kun se johtuu mieleeni, palaavat
ajatukseni tähän päivään, jona viimeisen kerran tilani oli epävarma, ja
minä näen Alanin istuvan kuopan pohjalla ja viheltäen näyttävän tahtia
sormellaan, harmaan illanhämyn valaistessa hänen kasvojaan.
Ennen päivän nousua olin jo Queensferryn pitkällä kadulla. Queensferry
on sievästi rakennettu kauppala, talot ovat hyvästä kivestä ja monet
niistä liuskakivillä katetut. Raatihuone ei mielestäni ollut yhtä hieno
kuin Peeblesissä eivätkä kadutkaan niin sileitä, mutta ylipäänsä oli
siellä siksi siistiä, että minä häpesin rumia ryysyjäni.
Sitä myöten kuin aamu kului ja tulia alettiin sytytellä, akkunoita
availla ja ihmisiä ilmaantua ulkoilmaan, kävi levottomuuteni ja
alakuloisuuteni yhä synkemmäksi. Huomasin nyt, ettei minulla ollut
minkäänlaista tukea väitteilleni, ei mitään todistusta oikeuksieni
olemassa olosta eikä edes siitäkään, että minä todellakin olin David
Balfour of Shaws. Jos kaikki olikin vain tyhjää puhetta, olin todella
surkeasti petetty ja surkeassa asemassa. Vaikka asiat olisivatkin niin
kuin luulin, kestäisi kumminkin kauan, ennenkuin väitteeni olivat
todeksi näytetyt. Mutta oliko minulla aikaa odottaa, kun kolme
shillinkiä oli koko omaisuuteni ja tuomittu, takaa-ajettu mies oli minun
saatava lähetetyksi laivalla maasta pois. Totta tosiaan, jos toiveeni
pettivät, roikuimme molemmat ennen pitkää hirsipuussa. Kävellessäni
katua edestakaisin ja nähdessäni ihmisten kaduilla ja ikkunoista
silmäilevän minua kysyväisesti ja naurusuin tekevän merkkejä ja
huomautuksia toisilleen, aloin pelätä lakimiehen puheille pääsemisen
käyvän minulle vaikeaksi ja vielä hankalammaksi saada hänet vakuutetuksi
asiani todenperäisyydestä.
En kuolemaksenikaan uskaltanut puhutella yhtään noista kunnianarvoisista
porvareista. Minä häpesin sellaiseen likaiseen ryysykasaan puettuna
lausua heille sanaakaan. Arvelin, että jos olisin kysynyt Mr
Rankeillorin laisen miehen taloa, he olisivat nauraneet minulle vasten
naamaa. Niin harhailin katua ylös ja alas kuin isännästään eksynyt
koira. Tunsin itseni vieraaksi ja vähän väliä valtasi minut synkkä
epätoivo. Päivä oli jo kulunut pitkälle, saattoi olla noin kello
yhdeksän tienoissa aamulla, kun harhailuuni väsyneenä olin viimein
pysähtynyt maanpuolelle kaupunkia muutaman muhkean rakennuksen
edustalle. Talossa oli kauniit, kirkkaat lasi-ikkunat, kukkaiskimppuja
näkyi ikkunalaudoilla, seinät olivat uudenaikaisesti karkeiksi hakatut,
ja ajokoira istui haukotellen portailla kuin kotonaan ainakin. Katselin
siinä parhaillaan kadehtien tuota järjetöntä luontokappaletta, kun ovi
aukeni ja viisaannäköinen, punakka, hyvänsävyisen ja mahtavannäköinen
mies vahvasti jauhotettu tekotukka päässä ja silmälasit nenällä astui
ulos. Ulkoasuni oli sellainen, ettei kukaan luonut silmiään minuun
pyörähtämättä heti uudelleen minua tarkastelemaan, ja tähän
kunnonmieheen teki kurja olentoni sellaisen vaikutuksen, että hän tuli
suoraa päätä luokseni ja kysyi, mikä olin miehiäni.
Sanoin hänelle olevani Queensferryssä asioilla, ja rohkaisten mieleni
pyysin häntä ohjaamaan minut Mr Rankeillorin asunnolle.
»Se talo on juuri tämä, josta minä tulin ulos», vastasi hän, »ja ihmeen
vuoksi olen minä juuri Mr Rankeillor.»
»Silloin, sir», lausuin, »pyytäisin päästä puheillenne.»
»En tiedä nimeänne», huomautti hän, »enkä vielä tunne kasvojannekaan.»
»Nimeni on David Balfour», lausuin.
»David Balfour?» huudahti hän hämmästyneenä. »Ja mistä tulette, Mr David
Balfour?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.
»Minä tulen monesta kummallisesta paikasta, sir», vastasin, »mutta
luullakseni olisi parasta selittää asia tarkemmin vähän turvallisemmassa
paikassa kuin tässä.»
Hän näytti epäilevän hetken aikaa, puristaen huultaan sormillaan ja
silmäillen vuoroin minuun vuoroin katuun.
»Aivan niin, se on epäilemättä parasta», lausui hän lopulta ja vei minut
sisään. Siellä hän huusi jollekin, jota en nähnyt, ettei häntä saa koko
aamuna häiritä, ja vei sitten minut muutamaan pieneen kamariin, jossa
kirjoja ja asiapapereita oli kaikkialla suloisimmassa sekasorrossa. Hän
istuutui ja pyysi minuakin tekemään samoin, vaikka hän mielestäni
katsoikin vähän surkuttelevasti ensin puhtaaseen tuoliinsa ja sitten
lokaisiin ryysyihini. »Ja nyt», lausui hän, »jos teillä on jotain asiaa,
niin pyydän teitä välttämään pitkiä puheita ja käymään heti käsiksi
ytimeen. *Nec gemino bellum Trojanum orditur ab ovo*[1] -- ymmärrättekö
sitä?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.
[1] Eihän Troijan sodan kertomuskaan ala aina kahdesta munasta (s. o.
Ledan lasten, Helenan ja Dioskuurien synnystä) asti.
»Teen niin kuin Horatius neuvoo, sir», vastasin hymyillen, »ja vien
teidät suoraan *in medias res*[1].» Hän nyökäytti päätään tyytyväisen
näköisenä; oikeastaan hän tahtoikin vain tutkia minua latinallaan. Tästä
huolimatta ja vaikka olinkin jo vähän rohkeammalla päällä, karahdin
tulipunaiseksi kasvoiltani lisätessäni: »Minulla on luullakseni vähän
oikeuksia Shawsin maatilaan.»
[1] Asiain keskelle. Suom. muist.
Hän veti laatikostaan esiin asiakirjanidoksen ja avasi sen eteensä
pöydälle. »No, entäs sitten?» virkkoi hän.
Mutta minun rohkeuteni oli pettänyt ja minä istuin äänettömänä.
»Eteenpäin, eteenpäin, Mr Balfour», puhui hän, »teidän täytyy jatkaa.
Missä olette syntynyt?»
»Essendenissä, sir», vastasin, »12 päivänä maaliskuuta vuonna 1733.»
Hän näytti vertaavan tiedonantoani asiakirjanidokseensa, mutta missä
tarkoituksessa, sitä en käsittänyt. »Isänne ja äitinne?» jatkoi hän.
»Isäni oli Alexander Balfour, koulumestari ennenmainitussa paikassa»,
vastasin, »ja äitini Grace Pitarrow, luullakseni Anguksesta.»
»Onko teillä mitään papereita, jotka todistavat teidät oikeaksi
henkilöksi?» jatkoi Mr Rankeillor.
»Ei, sir», vastasin, »mutta ne ovat Mr Campbellin, Essendenin papin
hallussa ja ne voidaan helposti saada käsiin. Sitäpaitsi takaisi kyllä
Mr Campbell minut, enkä luulisi setänikään minua tässä asiassa
kieltävän.»
»Tarkoitatte Mr Ebenezer Balfouria?»
»Juuri häntä.»
»Jonka olette tavannut?»
»Joka on ottanut minut vastaan omassa talossaan.»
»Tapasitteko koskaan Hoseason-nimistä miestä», kysäsi Mr Rankeillor.
»Tapasin, sir -- syntieni tähden», vastasin. »Sillä juuri hänen avullaan
ja setäni toimesta ryöstettiin minut tämän kaupungin edustalla, vietiin
merille, kärsin haaksirikon ja sadoittain muita vastoinkäymisiä, ja
seison nyt edessänne tässä kurjassa asussani.»
»Sanotte kärsineenne haaksirikon», virkkoi Mr Rankeillor. »Missä se
tapahtui?»
»Mull-saaren eteläisen kulman edustalla», vastasin. »Sen saaren nimi,
jolle ajauduin on Erraid.»
»Kas vain», tuumi Mr Rankeillor hymyillen, »tehän olette maantieteestä
paremmin selvillä kuin minä. Mutta tähän asti käy teidän kertomuksenne
täsmälleen yhteen toisten tietojen kanssa, joita minulle on annettu. --
Te mainitsitte tulleenne ryöstetyksi. Missä tarkoituksessa?»
»Kuten tavallista, personallisista syistä, sir», vastasin. »Olin tulossa
teidän luoksenne, kun minut viekoiteltiin prikille, lyötiin tainnoksiin
ja heitettiin alas laivan pohjalle, enkä tullut tuntoihini, ennenkuin
olimme jo kaukana merellä. Minut oli määrätty tupakkakentille
vietäväksi, jonka kohtalon nyt olen Jumalan armosta välttänyt.»
»Priki joutui haaksirikkoon 27 päivänä kesäkuuta», puhui Mr Rankeillor
papereitaan selaillen, »ja nyt on jo 24 päivä elokuuta. Siinä on
melkoinen väliaika, Mr Balfour, vähää vaille kaksi kuukautta. Se on
maksanut ystävillenne äärettömiä vaivannäköjä, ja minä tunnustan, etten
ole tyytyväinen ennenkuin se on selvitetty.»
»Nämä kuukaudet ovat hyvinkin helposti täytetyt», vastasin minä, »mutta
ennenkuin kerron tarinani, olisin iloinen tietäessäni puhuttelenko
ystävää?»
»Nyt ei kuljeta kiertoteitä», lakimies vastasi. »Minä en voi liittyä
kehenkään, ennenkuin olen kuullut, mitä teillä on sanottavaa. En voi
olla ystävänne ennenkuin olen asiasta täydellisesti selvillä. Teidän
pitäisi olla luottavaisempi. Se sopisi paremmin teidän iällenne. Ja
tiedättehän, Mr Balfour, että meillä on sananlaskuna: pahantekijät ovat
aina arkoja.»
»Elkää unhoittako, sir», lausuin, »että minä olen jo saanut kärsiä
luottavaisuudestani, ja minut aikoi lähettää orjuuteen mies, joka -- jos
olen oikein ymmärtänyt -- käyttää juuri teitä asianajajanaan.»
Minä olin keskustelumme aikana tehnyt yhä paremman ja paremman
vaikutuksen Mr Rankeilloriin ja samassa suhteessa saavuttanut enemmän
luottamusta. Mutta lausuttuani tämän huomautuksen, jonka minä itsekin
tein enemmän leikillä, hän purskahti äänekkääseen nauruun.
»Ei, ei», virkkoi hän, »niin hullusti eivät ole asiat. *Fui, non
sum*[1]. Minä olin todellakin setänne asianajajana, mutta sillä aikaa
kuin te (*imberbis juvenis custode remoto*[2]) olette lännessä
rakastellut, on hyvä joukko vettä virrannut siltojen alitse; ja jos
teidän korvanne eivät ole soineet, niin ei siihen ole syynä se, ettei
teistä ole puhuttu. Juuri samana päivänä kuin teidän merionnettomuutenne
tapahtui, astui Mr Campbell toimistooni ja vaati teitä takaisin vaikka
sillan raosta. En ollut koskaan kuullut teidän olemassaolostanne, mutta
isänne olin tuntenut, ja tietooni tulleiden asianhaarojen nojalla (joita
pian koskettelemme) olin taipuvainen pelkäämään pahinta. Mr Ebenezer
tunnusti nähneensä teidät, selitti antaneensa (joka ei ollut ollenkaan
luultavaa) teille melkoisia summia rahaa ja teidän lähteneen Eurooppaan
lopettaaksenne opintonne, mikä oli hyvin luultavaa ja kiitettävää.
Kysyttäessä, miksi ette tullut lähettäneeksi mitään ilmoitusta Mr
Campbellille, hän vakuutti teidän lausuneen haluavanne katkaista kaikki
siteet menneen ajan kanssa. Kysyttäessä edelleen, missä te nyt olitte,
hän väitti ettei hän sitä tiennyt, mutta arveli teidän olevan
Leidenissä. Ne olivat hänen vastauksensa lyhyesti kerrottuina. Uskoiko
kukaan häntä, en varmaan tiedä», jatkoi Mr Rankeillor naurusuin, »ja
erittäinkin muutamat päätelmäni olivat hänelle niin vastenmielisiä, että
hän suoraan sanoen ajoi minut ulos. Senjälkeen emme ole päässeet sen
etemmäksi, sillä olivatpa epäluulomme kuinka varmoja tahansa, ei meillä
ollut mitään todistuksia. Sitten ilmestyi kapteeni Hoseason näyttämölle,
ja kertoi teidän hukkuneen. Koko asia raukesi siihen, eikä siitä ollut
muita seurauksia kuin huolia Mr Campbellille, ja häpeää minulle ja
setänne maineeseen uusi tahrapilkku, jota se ei enää olisi sietänyt.
Nyt, Mr Balfour, tiedätte asian kulun ja voitte itse päättää, miten
paljon voitte minuun luottaa.»
[1] Olin, mutta en ole enää.
[2] Parrattomana poikasena poissa vartian silmäin alta. Suom. muist.
Oikeastaan hän oli vielä enemmän turhantarkka, kuin miksi hänet voin
kuvata ja käytti vielä enemmän latinaisia lauseparsia puheessaan, mutta
hänen esitystapansa oli niin sydämellinen ja kasvojensa sävy niin
ystävällinen, että epäluuloni olivat jo aikoja sitten haihtuneet.
Huomasin sitäpaitsi, että hän kohteli minua, kuin ei minun suhteeni
olisi ollut mitään epäilyksiä, joten hän näytti täydellisesti
tunnustavan minut oikeaksi henkilöksi.
»Sir», vastasin, »jos kerron teille vaiheeni, täytyy minun uskoa erään
ystäväni henki teidän käsiinne. Luvatkaa minulle, että se on turvassa,
ja mitä minuun itseeni tulee, ovat teidän kasvonne minulle riittävänä
takeena.»
Hän antoi hyvin vakavan näköisenä pyytämäni lupauksen. »Mutta», lausui
hän, »tämähän on vähän kummallinen esipuhe. Jos kertomuksessanne
esiintyy joitain laittomuuksia, niin pyydän teitä muistamaan, että olen
lakimies, ja koettamaan välttää niitä.»
Senjälkeen minä kerroin hänelle vaiheeni alusta alkaen. Hän kuunteli
silmälasit otsalle kohotettuina ja silmät kiinni. Aika ajoin pelkäsin
hänen nukahtaneen. Mutta niin ei ollut asian laita! Hän kuuli jokaisen
sanan, kuten jäljestäpäin huomasin, ja monet kerrat sain hämmästyä hänen
nopeaa käsityskykyään ja terävää muistiaan. Vieraat geeliläiset
nimetkin, jotka hän ainoastaan silloin kuuli, muisti hän ja huomautti
minulle niistä vielä vuosienkin kuluttua. Mainitessani peittelemättä
Alan Breckin nimen, syntyi kumminkin välillämme tilapäinen sananvaihto.
Alanin nimi oli luonnollisesti murha- ja palkintouutisen mukana tullut
tunnetuksi yli koko Skotlannin, ja tuskin olin sen lausunut, kun
lakimies liikahti tuolillaan ja aukasi silmänsä.
»Minä en mainitsisi tarpeettomia nimiä, Mr Balfour», lausui hän,
»etenkin ylämaalaisten, joista useat ovat lain rangaistuksen alaisia.»
»Parempi olisi ehkä ollut, etten olisi maininnut», vastasin, »mutta kun
nyt kerran olen sen päästänyt huuliltani, täytynee minun kai jatkaa.»
»Ei suinkaan», selitti Mr Rankeillor. »Minun kuuloni ei ole oikein
luotettava, kuten ehkä olette huomannut, enkä ole ollenkaan varma,
kuulinko nimen oikein. Nimittäkäämme ystäväänne esimerkiksi Mr
Thomsoniksi, ettei siinä olisi sen enempää muistelemista. Ja tästä
lähtien menettelisin samalla tavalla kaikkiin ylämaalaisiin nähden,
joita kertomuksessanne esiintyy, olivatpa ne elossa tai kuolleita.»
Tästä huomasin, että hän oli kuullut nimen liiankin selvästi ja oli jo
arvannut, että minä olisin murhastakin mainitseva. Jos hän katsoi
parhaaksi jäädä niistä asioista tietämättömäksi, ei se minua
liikuttanut. Huomautin siis vain myhäillen, ettei nimi tuntunut juuri
ylämaalaiselta ja suostuin hänen esitykseensä. Koko loppuosassa
kertomustani kulki Alan Mr Thomsonin nimellä. Se huvitti minua sitäkin
enemmän, kun uusi nimi oli ristiriidassa Alanin mielipiteiden kanssa.
Samaan tapaan nimitettiin James Stewartia Mr Thomsonin sukulaiseksi,
Colin Campbell kulki Mr Glenin nimellä, ja Clunylle, ehdittyäni
kertomuksessani niin pitkälle, annoin nimen »Mr Jameson,
ylämaalais-päällikkö.» Se oli mitä peittelemättömintä narripeliä, ja
minua ihmetytti, että lakimies menetteli sillä tavalla. Mutta sellainen
oli sen ajan henki. Valtakunnassa kiisteli kaksi vastakkaista puoluetta
keskenään, mutta löytyi maltillisiakin henkilöitä, jotka,
mielipiteiltään kun eivät olleet niin jyrkkiä, koettivat keinoilla millä
tahansa välttää kummankaan puolueen loukkaamista.
»Vai niin, vai niin», lausui Mr Rankeillor lopetettuani. »Tämä on
suurenmoinen taru, teidän Odysseianne. Teidän pitäisi, päästyänne opin
teillä pitemmälle, julaista se latinankielellä, taikka englanninkin, jos
niin haluatte, vaikka minä puolestani antaisin voimakkaammalle kielelle
etusijan. Paljon olette taivalta tehnyt, *quæ regio in terris* -- mitä
Skotlannin kolkkaa -- vapaasti kääntääkseni -- ette olekaan kuljeksinut
ristiin rastiin? Olette sitäpaitsi osoittanut erityistä taipumusta
vääriin asemiin ja, miksikäs en sitä tunnustaisi, yleensä näyttänyt
suoriutuvanne niistä hyvin. Tuo Mr Thomson tuntui minusta jotenkin
hienolta herrasmieheltä, vaikka ehkä vähän verenhimoiselta. En olisi
ollenkaan pahoillani, vaikka hän (kaikkine hyvine ominaisuuksineen)
joutuisikin Pohjanmeren saaliiksi, sillä siitä miehestä, Mr David, on
paljon vastusta. Mutta te olette kumminkin ollut aivan oikeassa
kiintyessänne häneen, epäilemättä hänkin on teihin kiintynyt. *It
comes*[1] -- niin voimme sanoa -- hän oli teidän uskollinen toverinne,
*paribus curis vestigia figit*[2] uskallan näet väittää. No niin, no
niin, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja minä luulen (puhuakseni
kohteliaasti), että kärsimyksenne ovat lähellä loppuansa.»
[1] Kulkee kumppalina.
[2] Vaeltaa vaivat tasaten. Suom. muist.
Tarkastellessaan siten seikkailujani siveelliseltä kannalta, hän
silmäili minua niin leikillisin ja hyväntahtoisin katsein, että minä
tuskin voin hillitä mielihyvääni. Olin niin kauan elänyt
lainsuojattomien ihmisten parissa ja makaillut vuorilla paljaan taivaan
alla, että minusta tuntui kerrassaan mieltäylentävältä, kun jälleen sain
istua katon alla siistissä huoneessa ja puhella tuttavallisesti hienosti
puetun herrasmiehen kanssa. Silloin sattui katseeni säädyttömiin
vaateriekaleihini ja minä jouduin jälleen hämilleni. Mutta Mr Rankeillor
huomasi sen ja ymmärsi ajatukseni. Hän nousi istualtaan, käski
palvelijoitaan laittamaan vielä yhdelle hengelle sijaa pöydän ääreen,
selittäen Mr Balfourin jäävän aamiaiselle, ja vei minut sitten
makuukamariin rakennuksen yläkertaan. Siellä hän asetti eteeni vettä,
saippuaa ja kamman ja antoi poikansa vaatteet käytettävikseni.
Järjestettyään kaikki muutkin tarpeelliset kapineet varalleni, hän jätti
minut sinne pukeutumaan.