Tulen valtakuntaani.
Jonkun aikaa Alan ryskytti ovea, mutta ainoastaan kaiku talon sisästä ja
ympäristöstä vastasi hänen kolkutuksiinsa. Lopulta kuulin kumminkin
ikkunan varovaisesti avattavan ja arvasin setäni tulleen
tähystyspaikkaansa. Oli siksi valoisa, että hän saattoi nähdä Alanin
haamun rappusilla. Ja kun me kolme todistajaa olimme piilossa, ei
minkään olisi pitänyt herättää levottomuutta kunniallisessa miehessä,
joka oli turvassa omassa talossaan. Siitä huolimatta setäni tarkasteli
hetkisen äänettömänä vierastaan ja kun hän rupesi puhumaan, tuntui hänen
äänensä epäluuloiselta.
»Mitä tämä on», lausui hän. »Tämä ei ole sopiva aika säädyllisille
ihmisille, eikä minulla ole mitään tekemistä yökulkijain kanssa. Mitä
teillä täällä on tekemistä? Minulla on tuliluikku.»
»Tekö siellä olettekin, Mr Balfour?» vastasi Alan, ottaen askeleen
taaksepäin ja silmäillen ylös pimeyteen. »Pidelkää varovasti sitä
tuliluikkua, se on viekas paukahtamaan.»
»Mitä teillä täällä on tekemistä? ja kuka olette?» tiuskasi setäni
äkäisesti.
»Minulla ei ole ollenkaan halua ilmoitella nimeäni kyläkunnalle»,
vastasi Alan. »Mutta mitä minulla täällä on tekemistä, se on toinen
juttu, asiani kun koskee enemmän teitä kuin minua.»
»Mikä se sitten on?» kysyi setäni.
»David», vastasi Alan.
»Mitä se oli?» huudahti enoni kokonaan toisella äänellä.
»Sanonko koko nimen sitten?» kysyi Alan.
Syntyi hetken äänettömyys.
»Parasta taitaa olla, että lasken teidät sisään», tuumi sitten setäni
epäilevästi.
»Voi olla», vastasi Alan, »kysymys on vain siitä, tulenko minä? Sanon
nyt teille, mitä minä asiasta ajattelen. Tässä kynnyksellä tulee meidän
asiasta keskustella, tässä tai ei missään. Teidän tulee näet ymmärtää,
että minä olen yhtä jäykkäniskainen kuin tekin, mutta herrasmies
parempaa sukua.»
Tämä käänne saattoi setäni levottomaksi, ja hetkiseksi hän jäi
mietteisiinsä. Sitten hän tuumi: »No niin, no niin, minkäpä sille
sitte», ja sulki ikkunan. Mutta alas tuleminen vei häneltä paljon aikaa
ja salpojen päästeleminen vielä enemmän, sillä luullakseni hän katui
suostumustaan ja hänen pelkonsa yltyi joka toiselta askeleelta ja
jokaiselta pönkältä, jonka hän päästi. Lopulta kuulin kumminkin oven
narahtavan, setäni hiipi varovasti ulos ja nähtyään Alanin väistyneen
askeleen tai pari ulommaksi istuutui ylimmälle rapulle tuliluikku
valmiina kädessään.
»Muistakaa nyt», varoitti hän, »että minulla on pyssy, ja jos vain
astutte askeleenkaan lähemmäksi olette kuoleman oma.»
»Tuopa on toden totta kohteliasta puhetta», tuumi Alan.
»Oli mitä oli», vastasi setäni, »mutta teidän tulonne ei näytä juuri
satunnaiselta ja minun täytyy olla varuillani. Nyt kun ymmärrämme
toisiamme, voitte ilmoittaa asianne.»
»No niin», lausui Alan, »kun te olette niin älykäs mies, lienette jo
huomannut, että olen ylämaalainen herrasmies. Nimeni ei kuulu tähän,
mutta ystävieni asuinpaikat eivät ole kovinkaan kaukana Mull-saaresta,
josta kai olette kuullut. Niillä seuduin kärsi eräs laiva haaksirikon,
ja kun muuan sukuuni kuuluva kunnonmies seuraavana päivänä käveli pitkin
rannikkoa keräillen laivan sirpaleita polttopuikseen, tapasi hän
hukkumaisillaan olevan pojan. Hän veti pojan maalle ja vei hänet
muutamien toisten kunnonmiesten avulla erääseen vanhaan, rappeutuneeseen
linnaan, jossa hän siitä saakka tähän päivään asti on ollut ja
aiheuttanut ystävilleni suuria kulunkeja. Minun ystäväni ovat vähän
raakalaisten tapaisia eivätkä ole niin tarkkoja lakipykälien suhteen
kuin muutamat, joita voisin mainita, ja saatuaan tietää, että pojalla
oli jonkunmoisia sukulaisia ja että hän oli teidän veljenpoikanne, Mr
Balfour, he pyysivät minun käymään teidän luonanne keskustelemassa
asiasta. Ja sivumennen voin mainita, että jos emme ehdoista sovi, saatte
pojan luoksenne. Ystäväni eivät näet», lisäsi Alan mutkattomasti, »ole
oikein varakkaita.»
Setäni yskäisi kurkkuaan selvitellen ja vastasi: »Minä en ole hänestä
millänikään. Hän ei ollut ollenkaan hyvä poika, eikä minua haluta
sekaantua koko juttuun.»
»Vai niin», tuumi Alan. »Kyllä minä älyän, mikä teillä on mielessä, ette
ole hänestä välittävinänne saadaksenne lunnaat pienemmiksi.»
»Ei suinkaan», vastasi setäni, »olen puhunut täyttä totta. Minä en
välitä vähääkään pojasta enkä rupea maksamaan minkäänlaisia lunnaita.
Saatte tehdä hänestä kirkon tai myllyn, minulle se on samantekevä.
»Joutavia, sir!» tokasi Alan. »Veri on vettä sakeampi, kautta
paholaisen! Te ette voi hyljätä veljenpoikaanne, sellaisen menettelyn
häpeällisyyden tähden. Ja jos sen tekisitte ja se tulisi tunnetuksi,
ette olisi silloin seutunne suosittu, taikka olen minä surkeasti
erehtynyt.»
»En minä nytkään ole mikään erityinen suosikki», vastasi setäni, »enkä
käsitä miten se voisi tulla ihmisten tietoon. Minun kauttani ei
ainakaan, eikä teidän tai ystäviennekään kautta. Nämä ovat siis vain
joutavia verukkeita, herraseni.»
»Mutta David ilmaisisi silloin asian», lausui Alan.
»Miten se on mahdollista», kysäsi setäni tiukasti.
»Tällä tavalla», vastasi Alan. »Ystäväni pitävät luonnollisesti
veljenpoikaanne luonaan, niin kauan kuin on vähänkin toivoa ansaita
hänestä rahaa, mutta jos he sen huomaavat turhaksi, olen varma siitä,
että he antavat hänen mennä minne haluaa ja kiroavat hänet hyvästiksi.»
»Mutta en minäkään hänestä välitä», tuumi setäni. »Ehdotukseenne en
suostu.»
»Sen arvasinkin», lausui Alan.
»Miten niin?» kysäsi Ebenezer.
»Katsokaas, Mr Balfour», vastasi Alan, »kaikesta siitä mitä olen
kuullut, päätin tässä olevan kaksi mahdollisuutta: joko te pidätte
Davidista ja suostutte maksamaan saadaksenne hänet takaisin, taikka oli
teillä painavia syitä päästä hänestä erillenne ja maksaa meille siitä,
että pidämme hänet luonamme. Huomaan nyt, etteivät asiat ole
ensinmainitulla kannalla, niiden täytyy siis olla jälkimäisellä, ja se
on minulle mieleen, sillä siitä heruisi kauniit summat minun ja
ystävieni taskuihin.»
»Minä en suostu siihen», lausui setäni.
»Ettekö?» tuumi Alan. »Mutta kuulkaahan nyt, te ette halua poikaa
takaisin, mitä sitten tahdotte meidän hänelle tekevän, ja paljonko
maksatte?»
Setäni ei vastannut mitään, vääntelehti vain raskaasti istuimellaan.
»Vastatkaa, sir», tiuskasi Alan. »Tietäkää, että minä olen kunnonmies,
minä kannan kuninkaan nimeä, en minä ole mikään kauppamatkustaja, joka
rupeaisin pokkuroimaan teidän talorähjänne ovella. Joko vastaatte te
kohteliaasti ja paikalla, tai, kautta Glencoen huipun, minä tungen kolme
jalkaa terästä sisälmyksiinne.»
»So, so mies», huudahti setäni kompuroiden seisaalleen, »antakaa toki
minulle vähän ajatusaikaa. Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Minä olen suora
mies enkä mikään tanssimestari, ja minä koetan olla niin kohtelias kuin
säädyllisyys sallii. Tuollainen puhuttelu on alentavaa. Sisälmyksiini,
sanotte te! Mutta mihinkä minut tuliluikkuineni jätätte?» murisi hän.
»Ruuti ja vanhat kätenne ovat kuin pisara meressä verrattuna Alanin
käden heiluttamaan miekkaan», vastasi toinen. »Ennenkuin vapisevat
sormenne löytäisivät liipasimen, törröttäisi kahva jo rinnassanne.»
»Kukapa sitä on koettanut kieltääkään?» tuumi setäni. »Pistelkää sillä
mielin määrin, minä en pane rikkaa ristiin estääkseni teitä. Mutta
sanokaa nyt, mitä tahdotte, ja saatte nähdä, että me vielä hyvästi
sovimme.»
»Se on toista, sir», vastasi Alan, »minä en pyydä mitään muuta kuin
suoraa käytöstä. Kahdella sanalla: tahdotteko, että poika tapetaan vai
pidetään?»
»Voi, voi, sir!» huudahti setäni. »Voi minua! Tuo ei kelpaa!»
»Tapetaanko vai pidetäänkö?» toisti Alan.
»Pidetään, pidetään!» parkui setäni. »Elkäämme vuodattako verta.»
»Niinkuin tahdotte», vastasi Alan, »se on kalliimpi.»
»Kalliimpi?» huudahti Ebenezer. »Tahraisitteko kätenne rikoksella?»
»Joutavia!» tuumi Alan. »Kumpikin on rikos, jos siitä puhe tulee! Mutta
tappaminen on helpompi, nopeampi ja varmempi. Pojan pitäminen on hankala
juttu, hankala, mutkikas seikka.»
»Sittenkin tahdon, että hänet pidetään», vastasi setäni. »Minä en ole
koskaan tehnyt mitään, joka olisi siveellisesti väärin, enkä minä ole
niin hullu, että tekisin hurjan ylämaalaisen mielen mukaan.»
»Kovinpa te olette tunnollinen», ivasi Alan.
»Minä pidän kiinni periaatteistani», kuului Ebenezerin typerä vastaus,
»ja jos minun sentähden täytyy maksaa, niin minä maksan. Ja te
unhotatte, sitäpaitsi» lisäsi hän, »että poika on veljeni poika.»
»Hyvä, hyvä», lausui Alan, »tuumikaamme nyt palkkiosta. Minun on vähän
vaikeanlainen määrätä sitä, ennenkuin olen saanut tietää muutamia
seikkoja. Tahtoisin esimerkiksi tietää, paljonko Hoseasonille maksoitte
ensi yrityksestä?»
»Hoseasonille?» huudahti setäni säpsähtäen. Miksi?»
»Davidin ryöstämisestä», vastasi Alan.
»Se on vale, se on törkeä vale!» kirkui setäni. »Ei häntä koskaan ole
ryöstetty! Se on ollut päästä vialla, joka teille sellaista on kertonut.
Ryöstetty? Ei koskaan!»
»Ei se ole minun eikä teidän vikanne», vastasi Alan, »eikä
Hoseasoninkaan, että kertoja on mies, johon voi luottaa?»
»Ketä tarkoitatte?» huudahti Ebenezer. »Kertoiko Hoseason teille?»
»Voi, te vanha aasi, mistä minä muuten tietäisin?» huudahti Alan.
»Hoseason ja minä olemme osakkaita, me panemme tulot tasan. Siitä
näette, mitä valehteleminen teitä auttaa. Ja minä sanon suoraan teille,
että te teitte hullun kaupan kun menitte ilmoittamaan tuolle
merimiehelle niin paljon yksityisiä asioitanne. Kysymys on nyt siitä:
kuinka paljon maksoitte hänelle?»
»Kertoiko hän itse asian teille?» kysyi vielä setäni.
»Se on minun asiani», vastasi Alan.
»Mutta», tuumi setäni, »mitä minä hänen puheistaan, hän valehteli, mutta
se on, kautta Jumalan, totta, että minä annoin hänelle kaksikymmentä
puntaa. Mutta minä tahdon olla nyt teille vilpitön: paitsi sitä, hänen
oli myytävä poika Carolinassa, ja se oli tuottava hänelle paljon
suuremmat summat, mutta ei minun taskustani.»
»Kiitoksia, Mr Thomson. Tämä kelpaa erinomaisen hyvin!» lausui lakimies,
astuen esiin, ja lisäsi sitten erittäin kohteliaasti: »Hyvää iltaa, Mr
Balfour!»
Ja, »Hyvää iltaa, setä Ebenezer», lausuin minä.
Ja, »Nyt on kaunis ilta», lisäsi Torrance.
Setäni ei virkkanut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, istui vain
portaallaan kuin kivettyneenä. Alan sieppasi häneltä pyssyn pois, ja
lakimies, tarttuen häntä käsivarteen, nosti hänet seisaalleen ja vei
keittiöön, jonne me kaikki häntä seurasimme. Siellä Mr Rankeillor asetti
hänet istumaan tuolille takan viereen, jossa tuli oli sammunut ja
hiillos vain enää hehkui.
Hetkisen me kaikki katselimme häntä, menestyksestämme riemuiten, mutta
samalla surkutellen miehen häväistystä.
»Puhukaa, puhukaa, Mr Ebenezer», kehoitti lakimies. »Elkää olko
alakuloinen, sillä ehtomme ovat helppoja. Antakaahan nyt aluksi meille
kellarin avain, niin Torrance käy noutamassa meille pullon isänne viiniä
illan kunniaksi.» Kääntyen sitten minuun päin ja tarttuen käteeni, hän
lisäsi: »Mr David, minä toivon teille kaikkea hauskuutta hyvästä
onnestanne, jonka luulen teidän ansainneen!» Sitten hän kääntyi Alanin
puoleen ja lausui vähän leikillisesti: »Mr Thomson, minä onnittelen
teitä, te menettelitte erittäin taitavasti. Mutta yhdessä kohti en teitä
käsittänyt. Onko teidän nimenne James, vai Charles, vai Georgeko?»
»Miksi sen pitää olla jonkun näistä kolmesta, sir?» lausui Alan,
ojentuen suoraksi, kuin loukkaantuneena.
»Siksi vain, että te mainitsitte kuninkaan nimen», vastasi Rankeillor,
»ja kun ei koskaan ole ollut kuningas Thomsonia, -- en ainakaan ole
kuullut hänestä --, päätin minä teidän tarkoittavan ristimänimeänne.»
Tämä oli Alanin arin kohta, ja minun on tunnustaminen, että hän pahastui
näistä sanoista. Hän ei vastannut mitään, vaan vetäytyi keittiön
kaukaisimpaan soppeen ja istuutui sinne närkästyneen näköisenä. Vasta
sitten kuin minä menin hänen luokseen, tarjosin hänelle käteni ja kiitin
häntä huomauttaen, että menestykseni oli pääasiallisesti hänen ansionsa,
alkoi hän vähän hymyillä ja saatiin lopulta yhtymään seuraamme.
Sillä aikaa olimme sytyttäneet tulen ja avanneet viinipullon. Torrancen
korin sisällöstä valmistimme hyvän illallisen, jonka ääreen Torrance,
Alan ja minä istuuduimme. Lakimies ja setäni vetäytyivät viereiseen
huoneeseen keskustelemaan. Siellä he viipyivät noin tunnin ajan.
Tullessaan sitten takaisin keittiöön he olivat saavuttaneet täydellisen
yksimielisyyden, ja setäni ja minä panimme virallisesti puumerkkimme
sopimuksen alle. Sen määräyksen mukaan setäni sitoutui ottamaan
Rankeillorin omaisuutensa hoitajaksi ja maksamaan minulle kolmanneksen
Shawsin vuotuisista tuloista.
Rekiviisussa mainittu kerjäläinen oli siten tullut kotiinsa, ja
laskeutuessani sinä yönä levolle kirstujen päälle, olin varakas mies ja
minulla oli tunnettu nimi. Alan, Torrance ja Rankeillor nukkuivat
kuorsaten kovilla vuoteillaan, mutta minuun, joka olin niin monta päivää
ja yötä maannut paljaan taivaan alla, mutaisella maankamaralla ja
kivillä, usein kuolemanpelossa ja vatsa tyhjänä, vaikutti tämä asemani
onnellinen muutos masentavammin kuin yksikään noista aikaisemmista
kurjuuksista, ja päivännousuun saakka makasin valveilla tuijottaen
katossa leikkivään tulenheijastukseen ja laatien suunnitelmia
tulevaisuutta varten.