Pakomatkan loppu. Kuljemme Forthin yli.
Kuten jo sanoin, ei kulunut täyttä kuukautta, ennenkuin lääkärini jo
ilmoitti minun kykenevän matkalle. Oltiin jo kaukana elokuussa. Ilma oli
herttainen ja lämmin, ja täynnä valmistumaisillaan olevan ja
runsassatoisen viljan tuoksua.
Rahavaramme olivat huvenneet niin vähiin, että meidän täytyi koettaa
mahdollisimman pian joutua perille. Sillä jos emme pian päässeet
Rankeillorin luo, tai jos hän kieltäytyi auttamasta, oli meidän pakko
kuolla nälkään. Alanin takaa-ajaminen oli nyt paljon laimentunut, eikä
Forthin seutuja, tuskinpa Stirlingin siltaakaan, joka on joen tärkein
ylikulkupaikka, enää niin huolellisesti vartioitu.
»Sodassa on pääsääntönä», selitti Alan, »kulkea sieltä, missä vähimmin
odotetaan. Forth on nyt vastuksenamme ja tunnethan sinä sananlaskun:
»Forth pitää rajun ylämaalaisen ohjissa.» No niin, jos koetamme kiertää
tämän joen latvan ympäri ja laskeudumme alamaalle Kippenin tai Balfronin
kohdalla, ovat he juuri siellä meitä vaanimassa. Mutta jos oijustamme
suoraan vanhalle Stirlingin sillalle, niin panen miekkani pantiksi
siitä, että he antavat meidän kulkea estelemättä yli.»
Ensimäisenä yönä samosimme sentähden muutaman Strathiressä asuvan
Maclarenin, Duncanin ystävän, talolle, jossa nukuimme 21 päivän
elokuuta. Illan hämyssä alotimme toisen helpon taipaleen ja 22 päivän
makasimme kanervapehkossa Uam Varin rinteellä. Siellä leppoisassa,
tuoksuvassa auringonpaisteessa ja ruutikuivalla tantereella nauttimani
kymmenen tunnin lepo oli suloisin, mitä koskaan olen nauttinut.
Seuraavana yönä saavuimme Allan-joelle ja seurasimme sen rantaa
alaspäin. Päästyämme ulos vuoristosta, näimme alapuolellamme koko
Stirlingin rannikkoseudun lakeana kuin pannukakku. Sen keskellä, eräällä
vuorella oli Stirlingin kaupunki linnoituksineen ja vasemmalla
kimaltelivat Forthin lahdelmat kuun valossa.
»En tiedä välittänetkö siitä sen enempää», lausui Alan, »mutta nyt olet
jälleen omassa maassasi. Yöllä, ensimäistä käydessä kuljimme ylämaan
rajan yli, ja kun vain nyt pääsisimme tuon koukertelevan vesivyön yli,
voisimme heittää hattua ilmaan.»
Allan-joessa, lähellä sen laskua Forthiin, huomasimme pienen hiekkaisen
saaren. Siellä kasvoi takiaisia, voikukkia ja muita sellaisia lyhyitä
kasveja, jotka parhaiksi voivat peittää meidät pitkällämme maatessamme.
Tälle saarelle asetuimme nyt levolle. Stirlingin linnasta voitiin meidät
helposti huomata. Korviimme tunkeutui sieltä rummun pärinä. Osa
varusväestä piti siellä paraatia. Leikkuumiehet tekivät koko päivän
työtä pellolla toisella puolen jokea, ja me saatoimme selvään kuulla
sirppien karahtelun kiviä vasten ja puhelua, josta toisinaan sanatkin
erotti. Meidän oli siis painauduttava tiukasti maata vasten ja pysyttävä
hiljaa. Mutta hiekka allamme oli lämmin, kasvit varjostivat päätämme,
ruokaa ja juomaa meillä oli runsaasti ja lopuksi -- pelastus oli tuossa
edessämme.
Heti kun leikkuumiehet olivat lopettaneet työnsä ja hämärä alkoi
laskeutua, kahlasimme rannalle ja suuntasimme aitojen suojassa kulkumme
peltoja pitkin Stirlingin siltaa kohti.
Silta on aivan linnavuoren juurella. Se on vanha, korkea ja kapea, ja
pitkin sen käsipuita on pieniä torneja. Helposti voi käsittää, että
katselin sitä mielenkiinnolla, en ainoastaan siksi, että se oli kuuluisa
historiallinen paikka, vaan myöskin senvuoksi, että sen yli kulki nyt
tie Alanin ja minun lopulliseen pelastukseen. Kuu ei ollut vielä noussut
sinne saapuessamme. Ainoastaan muutamia tulia tuikki linnoituksesta, ja
alempana kaupungissa oli vain jokunen ikkuna valaistu. Muuten oli
pilkkosen pimeä, eikä sillallakaan näyttänyt olevan vahtia.
Minä yritin mennä suoraa päätä yli, mutta Alan oli varovaisempi.
»Kyllähän tuo näyttää jotenkin turvalliselta», lausui hän, »mutta
piiloudutaan siitä huolimatta tuonne ojaan ja otetaan ensin asiasta
varma selko.»
Noin neljännestunnin makasimme siellä vihellellen tuontuostakin ajan
ratoksi. Ei kuulunut mitään epäilyttävää, aallot vain hiljaa loiskuivat
sillan arkkuja vasten. Viimein tuli tietä pitkin muuan vanha, ontuva ja
kainalosauvaa käyttävä vaimo. Hetkeksi hän pysähtyi aivan lähellemme,
valitteli itsekseen kovaa kohtaloaan ja kulkemansa matkan pituutta, ja
läksi sitten kapuamaan jyrkkää sillan kantta ylös. Vaimo oli niin pieni
ja yö vielä niin pimeä, että me pian kadotimme hänet näkyvistämme.
Kuulimme vain, kuinka hänen askeleittensa ja keppinsä kopina eteni
etenemistään.
»Nyt hän on päässyt yli», kuiskasin.
»Ei ole», vastasi Alan, »hänen ontoilta kajahtavista askeleistaan kuulee
että hän on vielä sillalla.»
Samassa kuului ääni huutavan. »Kuka siellä?» ja me kuulimme musketin
perän kolahtavan kiveä vasten. Arvattavasti oli vahti nukkunut, joten
olisimme päässeet huomaamatta yli, jos vain heti tultuamme yritimme.
Mutta nyt hän oli valveilla ja hyvä tilaisuus oli mennyt käsistämme.
»Tästä ei tule mitään», lausui Alan. »Tästä ei voi tulla mitään, David.»
Sen enempää arvelematta aloimme ryömiä peltoja myöten sillalta pois.
Päästyämme näkymättömiin nousimme ylös ja läksimme astelemaan itäänpäin
vievää tietä pitkin. En voinut käsittää mikä hänellä oli mielessä, ja
vastoinkäymisestämme olin tosiaankin niin närkästynyt, ettei mikään
minua miellyttänyt. Äskettäin olin kuvitellut koputtavani Mr
Rankeillorin ovelle mennäkseni vaatimaan omaisuuttani takaisin, ja nyt
olin taas harhaileva, vainottu pojannulikka ja väärällä puolen Forthia.
»No mitä nyt?» tiuskasin.
»Niin, mitäs nyt?» vastasi Alan. »He eivät olekaan niin tuhmia kuin
luulin. Forth on meillä vielä ylikuljettavana, David. Kirotut olkoot
sateet, jotka sen synnyttivät ja vuorenrinteet, jotka sen juoksun juuri
tähän ohjasivat.»
»Mutta miksi kuljemme itäänpäin?»
»No, koettaaksemme vielä onneamme!» vastasi hän. »Kun emme joen yli
pääse, niin katsokaamme olisiko meillä lahdella parempi onni.»
»Joen yli vie kaalamoita mutta ei lahden», huomautin.
»Totisesti on joessa kaalamoita ja siltakin sitäpaitsi», tuumi Alan,
»mutta mitä hyötyä niistä on, kun niitä vahditaan?»
»Mutta voihan joen yli uida.»
»Voi se, joka osaa», vastasi hän, »mutta kumpikaan meistä ei taida olla
siinä erittäin taitava. Ainakin minä uin kuin kivi.»
»En tahdo vietellä sinua takaisin, Alan», lausuin »mutta ymmärtääkseni
pahennamme vain tällä tavalla tilaamme. Vaikea on päästä joen yli, mutta
selvää on, että merenlahden yli pääseminen on vieläkin vaikeampaa.»
»Mutta siellä on niinsanotuita venheitä», vastasi Alan, »jos vain en
kokonaan erehdy.»
»Ja siellä kysytään rahaa», kampesin vastaan, »mutta meille, joilla ei
ole venhettä eikä rahaa, on samantekevä olipa siellä venheitä tai ei.»
»Niinkö luulet?» tuumi Alan.
»Niin luulen», vastasin.
»Kyllä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä ja vielä vähemmin uskoa.
Mutta annahan, kun minä panen älyni liikkeelle, ja jos en saa venhettä
pyydetyksi, lainatuksi enkä edes varastetuksikaan, niin minä teen
sellaisen kapineen.»
»Luulenpa ymmärtäväni mitä tarkoitat», vastasin, »Mutta kuulehan vielä:
jos käytät siltaa ylipäästäksesi, ei se kielittele mitään, mutta jos
kuljemme lahden yli, joutuu venhe sopimattomalle puolen sitä -- jonkun
on se täytynyt kuljettaa sinne -- pannaan toimeen tut...»
»No mutta mies kulta», keskeytti Alan, »jos venheen teen, niin teen
miehenkin, joka vie sen takaisin! Ja nyt elä enää vaivaa minua
lörpötyksilläsi, vaan marssi päälle -- siihen olet näet tottunut -- ja
anna Alanin pitää huolta itsestäsi.»
Yötä myöten samosimme sitten jokilaakson pohjoispuolen halki, pitkin
korkeiden Ochil-vuorien juurta ja kiersimme matkamme varrelle sattuvat
Alloan, Clackmannanin ja Culrossin. Noin kymmenen aikaan aamulla
saavuimme nälkäisinä ja väsyneinä Limekilnsin pieneen kylään. Tämä kylä
on lähellä rantaa, vastapäätä Queensferryn kaupunkia. Savuja näkyi joka
haaralta kohoavan ilmaan. Vainioilla leikattiin parhaillaan eloa, pari
laivaa kellui Hopella ankkurissa ja venheitä lipui edestakaisin sen
pinnalla. Eteeni leviävä taulu oli siis kaikin puolin miellyttävä, enkä
voinut mielestäni kylliksi ahmia silmilläni noita hauskannäköisiä,
viheriöiviä, viljeltyjä kumpuja ja noita toimeliaita, maalla ja merellä
hääriviä ihmisiä.
Mutta lahden etelärannalla oli Mr Rankeillorin talo, jossa rikkaus minua
epäilemättä odotti ja minä olin pohjoisella rannalla, puettuna kehnoon,
vieraskuosiseen pukuun, kolme hopeashillinkiä, jäännös koko
omaisuudestani, taskussani, lainsuojaton mies ainoana seuranani, ja
lopuksi oli omasta päästäni luvattu palkinto.
»Mikä kohtalon oikku, Alan», huudahdin. »Lahden tuolla puolen odottaa
minua kaikki, mitä itselleen voi toivoa, ja linnut kulkevat yli, venheet
kulkevat yli -- kaikki, millä vain on halu, voi kulkea yli, minä vain
en! Oi, toveri, siitä on sydän pakahtua!»
Limekilnsissä astuimme muutamaan pieneen ravintolaan, ja ostimme sieltä
vähän leipää ja juustoa hyvännäköiseltä tarjoilijattarelta. Ostoksemme
panimme kääröön aikoen syödä ne rannalla pienessä metsikössä, jonka
huomasimme noin kolmannespeninkulman päässä. Kävellessämme katselin
herkeämättä lahden toiselle puolen ja huokailin itsekseni. Alan asteli
mietteisiinsä vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi.
»Huomasitko tyttöä, jolta nämä ostimme?» kysyi hän viitaten leipään ja
juustoon.
»Kyllä», vastasin. »Hän oli kaunis tyttö.»
»Siihenkö päätökseen tulit?» huudahti hän. »Merkit ovat hyvät, David.»
»Kaiken ihmeellisen nimessä, kuinka niin?» kysyin. »Mitä hyvää siitä voi
olla?»
»Minä tässä olen arvellut», vastasi hän, katsellen leikillisesti minua,
»että se ehkä voisi hankkia tuon meille välttämättömän venheen.»
»Jos olisin toisessa tilassa, voisi se kyllä sattua», lausuin.
»Eihän sinun ymmärryksesi pitemmälle kanna», selitti Alan. »En minä
tahdo, että tyttö rakastuu sinuun, vaan että alkaa surkutella sinua,
David, ja sitä varten ei sinun tarvitse olla kaunis. Annahan, kun
katson», lausui hän silmäillen minua veitikkamaisesti kiireestä
kantapäähän. »Saisit olla vähän kalpeampi, mutta muuten sinä sovit
erinomaisesti siihen tarkoitukseen -- sinulla on tuollainen oikea luihu,
kerjäläismäinen, hävytön silmänluonti, aivan kuin olisit varastanut
takin itse paholaiselta. Tule, käännös perinpäin ja takaisin ravintolaan
hankkimaan venhettämme.»
Seurasin häntä nauraen.
»David Balfour», lausui hän, »sinä olet tavallasi aika leikkisä mies, ja
tämä on sinulle epäilemättä leikkisä tehtävä. Siitä huolimatta pyydän
sinua ottamaan sen vakavalta kannalta, jos vain vähääkään välität minun
kaulastani -- omastasi puhumattakaan. Aion näet ryhtyä leikkiin, jonka
onnistumisesta riippuu, joudummeko hirsipuuhun vai pelastummeko. Tee
siis hyvin ja pidä se mielessäsi ja käyttäydy sen mukaan.»
Lähestyessämme kylää hän käski minun tarttumaan käsivarteensa ja
varautumaan siihen, aivankuin olisin väsymyksestä kokonaan uupunut.
Avatessamme ravintolan ovea hän oli minua puoleksi kantavinaan. Tyttö
näytti hämmästyvän pikaisesta takaisin tulostamme, mutta Alan ei
tuhlannut sanaakaan selitykseksi, auttoi vain minut tuolille, pyysi
pikarillisen paloviinaa, jonka hän pienin kulauksin juotti minulle ja
ottaen sitten esiin leivän ja juuston syötti niitä minulle kuin pikku
lapselle. Kaiken sen hän teki niin vakavan huolestuneen ja hellän
näköisenä, että tuomarinkin olisi siitä täytynyt heltyä. Ei siis ollut
mikään ihme, että meidän, köyhän, sairaan ja liiaksi rasittuneen pojan
ja hänen hellän hoitajansa, muodostama taulu teki tyttöön vaikutuksen.
Hän tuli lähemmäksi ja pysähtyi likellemme nojaten pöytää vasten.
»Onko hän sairas?» kysyi hän viimein.
Hämmästyksekseni Alan pyörähti vihaisen näköisenä häneen päin. »Sairas?»
tiuskasi hän. »Hän on astunut useampia satoja peninkulmia kuin hiuksia
on hänen päässään ja maannut useammin märässä kanervikossa kuin kuivilla
lakanoilla. Sairas, arvelee hän! Sairaspa kylläkin, luulen minä! Sairas
tosiaankin», murisi hän suuttuneena ja jatkoi ruokkimistani.
»Hän on kovin nuori sellaisia rasituksia kestämään», lausui tyttö.
»Liian nuori», tuumi Alan kääntyneenä selin häneen.
»Hänen olisi parempi ratsastaa, arveli tyttö.
»Mutta mistä minä hänelle hevosen hankin», ärähti Alan pyörähtäen taas
kiukkuisesti tyttöön päin. »Pitäisikö minun mielestäsi varastaa se?»
Pelkäsin, että tyttö tällaisesta raa'asta käytöksestä närkästyneenä
olisi mennyt matkaansa, ja hetkeksi hän jäikin äänettömäksi. Mutta
toverini tiesi, mitä teki, sillä vaikka hän muutamissa suhteissa olikin
teeskentelemätön, osasi hän tällaisissa asioissa petkuttaa tavattomasti.
»Huomaan sanomattakin», lausui tyttö viimein, »-- te kuulutte
herrassäätyyn.»
»Ja jos otaksutaan niin olevan asian laidan?» lausui Alan, tästä
lapsellisen suorasta selityksestä vähän leppyneenä -- vasten tahtoaan
luullakseni. »Oletko koskaan kuullut, että yksistään ylhäissukuisuudesta
taskut täyttyvät?»
Tyttö huokasi, aivan kuin olisi hän itse ollut suurisukuinen, mutta
perinnöttömäksi tuomittu nainen. »En», vastasi hän. »Se on totta.»
Osa, jota minun oli näyteltävä, kiusasi minua, ja koko ajan olin istunut
äänettömänä tuntien vuoroin häpeää, vuoroin naurunhalua. Mutta nyt en
jaksanut enempää, vaan pyysin Alania jättämään minut rauhaan, kun olin
jo muka parempi. Sanat tahtoivat takertua kurkkuuni, sillä minä vihasin
valehtelemista. Mutta änkyttämiseni oli vain eduksi. Tyttö näet piti
käheää ääntäni sairauden ja puutteen seurauksena.
»Eikö hänellä ole yhtään ystävää?» kysyi hän sääliväisesti.
»On hänellä ystäviä», vastasi Alan, »kun vain saisimme heidät käsiimme
-- ja rikkaita ystäviä, vuoteita, joissa voisi nukkua, ruokaa yllin
kyllin, lääkäreitä, jotka hoitaisivat häntä -- ja kuitenkin täytyy hänen
kahlata täällä liassa ja loassa ja maata kanervikossa kuin minkäkin
kerjäläisen.»
»Mutta miksi?» kysyi tyttö.
»Siihen en voi vaaratta vastata, neitiseni», vastasi Alan, »mutta sen
sijaan saatan sinulle viheltää pienen laulunpätkän.» Niin sanoen
kumartui hän pöydän yli ja vihelsi tytölle erittäin sulavasti muutamia
säkeitä laulusta. »Kaarle on mun lemmittyin.»[1]
[1] Jakobiittien laulu. Suom. muist.
»Hiljaa!» kuiskasi tyttö vilkaisten olkansa yli oveen päin.
»Siinä syy», lausui Alan.
»Ja noin nuori!» huudahti tyttö.
»Kyllin vanha tähän näin -- --», vastasi Alan ja pyyhkäisi etusormellaan
niskaansa tarkoittaen, että olin kyllin vanha menettääkseni pääni.
»Se olisi hyvin häpeällistä», huudahti tyttö sävähtäen punaiseksi.
»Niin on kuitenkin käyvä», lausui Alan, »jos vain emme yrityksessämme
onnistu.»
Tyttö pyörähti, nämä sanat kuultuaan, ympäri ja meni matkaansa jättäen
meidät kahdenkesken. Alan oli erittäin iloisella tuulella, kun aikeemme
näytti onnistuvan, mutta minä olin närkästyksissäni siitä, että minua
oli nimitetty jakobiitiksi ja kohdeltu kuin lasta.
»Alan», huudahdin, »minä en jaksa enää jatkaa tätä peliä.»
»Sinun täytyy, David», vastasi Alan. »Jos nyt teet tenän, voit kyllä
pelastaa leikistä oman nahkasi, mutta Alan Breck on mennyttä miestä.»
Se oli totta puhetta, enkä voinut muuta kuin itsekin valitella kohtalon
kovuutta, mutta valitukseni hyödytti Alanin tuumaa. Sen näet kuuli
tyttö, joka nyt kiirehti sisään tuoden lautasellisen makkaroita ja
pullon voimakasta olutta.
»Poika parka!» lausui hän ja asetettuaan ruuan eteemme hän tuli luokseni
ja kosketti ystävällisesti olkapäätäni aivan kuin tahtoen siten pyytää
minua rohkaisemaan mieltäni. Sitten hän pyysi meitä käymään ruokiin
käsiksi, maksusta ei nyt tulisi kysymystä. Ravintola oli hänen, tai
oikeammin hänen isänsä, joka täksi päiväksi oli matkustanut
Pittencrieffiin. Toista käskyä emme odottaneet, sillä leipä ja juusto
eivät juuri sanottavasti vatsaa täytä, ja makkarat lemusivat erinomaisen
hyvälle. Meidän syödessämme tyttö seisoi lähimmän pöydän ääressä,
tuijottaen eteensä, miettiväisenä rypistellen itsekseen kulmakarvojaan,
ja hypistellen esiliinansa nauhaa käsiensä välissä.
»Minun mielestäni te olette liian kerkeäkielinen», lausui hän viimein
Alanille.
»Mutta huomaa, että minä tiedän kelle puhun», vastasi Alan.
»Niin, en minä voisi teitä pettää -- jos sitä tarkoittanette.»
»Sitä minäkin, et sinä ole sellainen ihminen», tuumi Alan. »Mutta sen
sijaan sinä voisit auttaa meitä.»
»En minä voi», vastasi hän päätään puistaen. »Ei, en minä voi.»
»Mutta jos voisit?»
Tyttö ei vastannut mitään.
»Kuule nyt, neitiseni», lausui Alan. »Venheitä täällä kyllä on, sillä
tullessani kaupunkiin näin niitä kaksittainkin rannalla. Jos nyt
saisimme venheen kulkeaksemme yön peitossa Lothianiin ja luotettavan,
vaiteliaan miehen, joka toisi sen takaisin ja pitäisi matkansa omana
tietonaan, olisi kahden ihmisen henki pelastettu -- minun kaiken
todennäköisyyden mukaan -- hänen aivan varmaan. Jos emme venhettä saa,
on kolme shillinkiä ainoana turvanamme koko avarassa maailmassa ja mihin
silloin osaamme, ja mitä silloin teemme? Eikö hirsipuu ole silloin varma
kohtalomme. Siinä kuulette peittelemättömän totuuden. Täytyykö meidän
lähteä ilman venhettä, tyttöseni? Nukkuisitko sinä lämpimässä vuoteessa
ja ajattelisit meitä tuulen ulvoessa uunin piipussa ja sateen räiskiessä
kattoa vasten? Söisitkö sinä kaikessa rauhassa loimuavan takkavalkean
ääressä ja ajattelisit tätä sairasta poika raukkaa, joka saa liejussa
viruen viluissaan ja nälissään pureskella sormiaan? Olipa hän sairas tai
terve, täytyy hänen aina vain samota eteenpäin, kuolemankielissäkin
hänen on pakko lakkaamatta raastaa itseään sateessa pitkät matkat, ja
kun hän jossain kylmällä kivikasalla vetää viimeisen hengenvetonsa, ei
hänen kuolinvuoteensa ääressä ole ketään muita ystäviä kuin minä ja
Jumala.»
Tämän vetoamisen huomasin saattavan tytön epätietoiseksi. Hän olisi
tahtonut auttaa meitä, mutta pelkäsi, että hän mahdollisesti tulisi
siten auttamaan pahantekijöitä. Päätin nyt minäkin sekaantua asiaan ja
hälventää hänen epäilyksiään tosiseikoilla.
»Oletko kuullut mainittavan Ferryn Mr Rankeillorista?» kysyin.
»Asianajaja Rankeilloristako?» lausui hän. »Olen kyllä.»
»No niin», jatkoin. »Hänen luokseen on minulla matka. Siitä voit päättää
olenko pahantekijä. Ja voinpa sanoa sinulle enemmänkin. Vaikka pahan
erehdyksen takia henkeni tosiaankin on vaarassa, ei Yrjö kuninkaalla ole
koko Skotlannissa uskollisempaa ystävää kuin minä.»
Hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta Alanin synkkenivät.
»Enempää en tarvitse tietää», lausui hän. »Mr Rankeillor on tunnettu
mies.» Ja hän pyysi meitä lopettamaan ateriamme, poistumaan kylästä niin
pian kuin mahdollista, ja piilottautumaan rannalle metsikköön.
»Luottakaa minuun», vakuutti hän. »Minä keksin kyllä jonkun keinon
saadakseni teidät lahden yli.»
Toivomme oli nyt täytetty ja kiitollisina puristimme hänen kättään.
Kiireesti teimme lopun makkaroista ja poistuimme Limekilnsistä
metsikköön. Se oli aivan vähäpätöinen puistikko, lieneekö siinä
kaikkiaan ollut parisenkymmentä seljaa ja orapihlajaa ja muutamia
saarnipuita, jotka nekin olivat niin hienoja ettemme voineet mennä
ohikulkijoilta piiloon niiden taakse. Siellä täytyi meidän kumminkin nyt
maata ja nauttia parhaamme mukaan herttaisesta, lämpimästä säästä ja
hyvistä pelastuksen toiveista, ja miettiä tarkemmin miten meidän nyt oli
menetteleminen.
Ainoastaan yksi ikävämpi tapaus sattui meille koko päivänä. Muuan
kiertelevä pillipiipari asettui näet samaan metsikköön kuin mekin. Hän
oli punanenäinen, tihrusilmäinen ja juopunut veitikka. Taskussaan
hänellä oli suuri whisky-pullo ja hän lörpötteli meille pitkiä juttuja
vääryyksistä, joita hän oli saanut kärsiä kaikensäätyisiltä ihmisiltä
alkaen ylimmän tuomioistuimen presidentistä, jolta hän ei ollut saanut
oikeutta, aina alimpiin maistraatin virkamiehiin saakka, jotka taas
olivat antaneet sitä liiaksi. Oli hyvin luultavaa, että hän alkaisi
epäillä meitä, jotka koko päivän vietimme metsikössä voimatta ilmoittaa
mitään syytä siihen. Luonamme ollessaan hän kiusasi koko ajan meitä
tunkeilevilla kysymyksillään, ja hänen mentyään odotimme kärsimättöminä
hetkeä, jolloin mekin saisimme lähteä, sillä hän ei suinkaan ollut
vaiteliainta laatua.
Sää pysyi koko päivän kirkkaana, ja yö tuli tyynenä ja valoisana. Tulia
ilmestyi talojen ja töllien ikkunoihin ja alkoi sitten yksi toisensa
perään hävitä. Kello oli jo yli yhdentoista, kun vihdoinkin kärsittyämme
jo kauan aikaa epätoivon tuskaa kuulimme airojen narinaa hankoja vasten.
Tähystimme ulos lahdelle ja näimme tytön itsensä soutavan meitä kohti.
Hän ei ollut uskonut salaisuuttamme kenellekään muulle, ei edes
lemmitylleenkään -- jos hänellä sellainen oli, vaan hiipinyt heti isänsä
nukuttua ikkunan kautta ulos, varastanut naapurinsa venheen ja lähtenyt
yksinään avuksemme.
En voinut löytää sanoja lausuakseni hänelle kiitollisuuteni, mutta hän
ei tahtonut niitä kuullakaan, pyysi vain meitä kiirehtimään ja pysymään
äänettöminä huomauttaen aivan oikein, että pelastuksemme riippui juuri
nopeudesta ja äänettömyydestä. Pian hän oli laskenut meidät maihin
Lothianin rannikolle Carridenin lähelle, ja jättänyt meille hyvästit ja
samassa hän oli jälleen vesillä soutaen Limekilnsiä kohti, eikä vielä
sanaakaan oltu lausuttu hänen palveluksestaan tai meidän
kiitollisuudestamme.
Hänen poistuttuaankaan emme saaneet sanaa suustamme, eikä sellaista
hyvyyttä voinutkaan mitenkään riittävästi palkita. Kotvan aikaa Alan
seisoi rannalla päätään puistellen.
»Siinä on rehti tyttö», lausui hän viimein, »David, siinä on rehti
tyttö.» Ja vielä tuntia myöhemmin, maatessamme muutamassa kuopassa meren
rannalla ja minun ollessani jo puolinukuksissa, hän puhkesi uudelleen
ylistelemään tytön luonnetta. Minä puolestani en voinut virkkaa mitään,
sillä hän oli niin viaton olento, että minua sekä kadutti että pelotti,
kadutti sentähden, että olimme käyttäneet hänen tietämättömyyttään
hyväksemme ja pelotti siksi, että olimme ehkä sekoittaneet hänetkin
asemastamme johtuviin vaaroihin.