Balquhidderissä.
Heti ensimäisen talon ovelle, jolle saavuimme, koputti Alan. Se ei ollut
suinkaan mikään vaaraton yritys sellaisessa ylämaaseudussa kuin
Balquhidder. Siellä ei pitänyt mikään suurempi klaani järjestystä, vaan
siellä asusti keskenään riitaisia pieniä heimoja tai niiden tähteitä ja
n. s. »päälliköttömiä ihmisiä», jotka Campbellit olivat karkoittaneet
tänne jylhään vuoristoon Forth- ja Teith-jokien lähteiden seuduille.
Täällä oli Stewarteja ja Maclareneja, jotka olivat sodassa samalla
puolen kuin Alan ja kuuluivat samaan klaaniin kuin Appin. Vielä oli
täällä paljon vanhan, valloitetun, vähän tunnetun ja huonomaineisen
Macgregorien klaanin väkeä. He olivat tehneet ajattelemattomia tekoja,
nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä kukaan heihin luottanut. Päällikkö,
Macgregorin Macgregor oli maanpaossa ja tämän puolueen Balquhidderin
seuduilla avustavien jäsenten lähin päällikkö, James More, Rob Royn
vanhin poika, odotti tuomiotaan Edinburgin linnassa. He olivat riidassa
ylä- ja alamaalaisten, Grahamien, Maclarenien ja Stewartien kanssa, ja
Alan, jolla oli tapana sekaantua ystäviensä riitoihin, olivatpa nuo
ystävät kuinka kaukaisia tahansa, koetti kaikin mokomin välttää heitä.
Yrityksemme onnistui erinomaisesti, sillä me olimme osuneet muutaman
Maclarenin talolle, jonne Alan ei ollut ainoastaan nimensä takia
tervetullut, vaan jossa myöskin hänen maineensa oli tunnettu, Täällä
sain heti laskeutua vuoteelle ja luokseni noudettiin lääkäri, joka
tunnusti tilani olevan vaarallisen. Oliko nyt lääkäri erittäin taitava,
vai vaikuttiko siihen nuoruuteni ja voimakas ruumiinrakenteeni, mutta jo
viikon kuluttua voin nousta vuoteeltani, ja kuukauttakaan ei vielä ollut
kulunut kun jo kykenin täysin voimistuneena jatkamaan matkaa.
Pyynnöstäni huolimatta ei Alan jatkanut matkaansa, vaan jäi odottamaan
tervehtymistäni. Hänen uhkarohkeutensa, jota hän viipyessään osoitti,
oli parin kolmen ystävän, jotka oli päästetty salaisuudesta osallisiksi,
vasituisena valittamisen aiheena. Päivisin hän piileksi muutamassa
luolassa pienen metsän suojassa ja öisin, milloin vain tie oli vapaa,
hän tuli taloon minun luokseni. Ei liene tarpeellista huomauttaa, että
minusta oli erittäin mieluista tavata häntä. Emäntämme, Mrs Maclaren, ei
tiennyt miten sellaista vierasta vaalia, ja kun vielä Duncan Dhulla --
se oli isäntämme nimi -- oli kaksi säkkipilliä ja hän itse oli innokas
soiton rakastaja, oli siellä olomme yhtämittaista juhlimista, ja me
suorastaan muutimme yöt päiviksi.
Sotamiehet antoivat meidän olla rauhassa, vaikka kerrankin heitä kaksi
komppaniaa ja muutamia rakuunia samosi pitkin laaksoa. Näin heidät
ikkunasta vuoteella maatessani. Ja mikä vielä ihmeellisempää, ei yhtään
lainvalvojaa käynyt minua tapaamassa, eikä kertaakaan minulta kysytty,
mistä tulin ja mihin olin menossa. Koko tämän jännittävän ajan sain olla
kyselyiltä yhtä rauhassa, kuin olisin maannut erämaassa. Kumminkin
tiesivät läsnäoloni kaikki Balquhidderin ja sen ympäristön asukkaat.
Talossa kävi näet maan tavan mukaan paljon vieraita ja he kertoivat
sitten kuulemansa uutiset naapureilleen. Julistuskirjat oli nyt
levitetty painettuina. Yksi niistä oli naulattu sänkyni jalkapuoleenkin,
ja siitä voin nyt nähdä omat tunnusmerkkini, jotka eivät olleet juuri
imartelevia, ja paksummilla numeroilla painetun palkinnon, joka päästäni
oli luvattu. Duncan Dhu ja muut, jotka tiesivät minun tulleen Alanin
kanssa, olivat epäilemättä varmat siitä kuka olin, ja muutkin olivat
tietysti arvailleet sinnepäin. Sillä vaikka pukuni olikin muuttunut, en
siltä voinut muuttaa ikääni enkä ulkomuotoani, ja
kahdeksantoista-vuotiaat alamaalaispojat olivat, etenkin tähän aikaan,
harvinaisia näillä seuduin. Siten saattoi helposti sattua, että he
sovittelemalla eri asianhaaroja toisiinsa päättivät minun olevan juuri
tuon julistuksessa mainitun pojan. Niin olikin asian laita. Jotkut
kertovat salaisuuden ainoastaan parille kolmelle lähimmälle ystävälleen
ja kuitenkin se tulee tunnetuksi, mutta tämän klaanin asukkaiden kesken
oli tapana kertoa salaisuus heti kaikille ja se pysyi siitä huolimatta
ainoastaan heidän tietonaan vaikka kokonaisen vuosisadan.
Yksi tapaus ansaitsee vain kertomisen, se oli Robert Oigin, kuuluisan
Bob Royn pojan käynti luonani. Hänen syytettiin ryöstäneen erään naisen
Balfronista ja menneen väkisin (kuten väitettiin) naimisiin tämän
kanssa, ja sentähden etsittiin häntä joka suunnalta. Kumminkin hän
kuljeksi Balquhidderin ympäristöllä kuin isäntä omalla alueellaan. Juuri
hän oli ampunut James Maclarenin tämän kyntäessä rauhassa peltoaan.
Siitä syntyi riita, jota ei koskaan ole vielä sovittu, ja kumminkin hän
astui nyt verivihollisensa huoneeseen kuin kauppamatkustaja ravintolaan.
Duncan ennätti kuiskata minulle, kuka hän oli, ja molempia meitä
huolestutti hänen läsnäolonsa. On huomattava, että Alanin piti myöskin
kohta saapua, ja hän ja kutsumaton vieraamme eivät suinkaan olleet
ystävyksiä. Emme voineet lähettää sanaa tai antaa Alanille minkäänlaista
merkkiä, sillä se olisi heti herättänyt epäluuloja miehessä, joka oli
niin hankalassa asemassa kuin Macgregor.
Sisään astuessaan hän tekeytyi erittäin kohteliaaksi, mutta käyttäytyi
kuin itseänsä alempiarvoisten seurassa. Mrs Maclarenia tervehtiessään
hän otti bonnetin päästään, mutta kääntyessään Duncanin puoleen painoi
sen takaisin päähänsä. Saatettuaan siten itsensä mielestään oikeaan
valoon, hän tuli vuoteeni ääreen ja kumarsi.
»Olen kuullut, sir, että teidän nimenne on Balfour.»
»David Balfouriksi minua nimitetään», vastasin, »-- palvelijanne.»
»Ilmoittaisin teille nyt oman nimeni», selitti hän, »mutta siitä on
viime aikoina pidetty suurta ääntä. Lienee kai tarpeeksi kun sanon, että
olen James More Drummondin eli Macgregorin lihallinen veli, ja hänestä
varmaankin olette joskus kuullut mainittavan.»
»Olen, sir», vastasin, »ja isästänne Macgregor-Campbellista myös.»
Kohottauduin vuoteella istualleni ja kumarsin, arvelin näet parhaimmaksi
osoittautua häntäkin kohtaan kohteliaaksi, sillä Robin mahdollisesti oli
ylpeä siitä, että hänen isänsä oli lainsuojaton.
Hän kumarsi takaisin. »Ja asiani, sir, on seuraava», jatkoi hän. »Vuonna
1745 nostatti veljeni osan Gregorien alueista kapinaan ja marssi kuuden
komppanian kanssa vetämään hänkin kortensa hyvän asian eteen. Välskäri,
joka seurasi meidän klaanimme mukana, ja paransi veljeni jalan, joka
taittui ottelussa Preston Pansin luona, oli samanniminen kunnonmies kuin
tekin. Hän oli Baithin Balfourin veli, ja jos te olette tarpeeksi
läheinen sukulainen tälle miehelle, olen minä ja väkeni teidän
käytettävinänne.»
On huomattava, etten perhesuhteistani tiennyt enempää kuin kerjäläisen
koira. Setäni oli kyllä höpissyt jotain korkeista sukulaisistamme, mutta
mistään tällaisista hän ei ollut maininnut, ja nyt huomasin häpeäkseni,
että minulle kuului jokin korkea asema, josta en mitään tiennyt.
Robin lausui sentähden vain lyhyesti olevansa pahoillaan, kun oli
vaivannut itseään turhan tähden, ja käänsi minulle selkänsä
nyökäyttämättä päätäänkään hyvästiksi. Ovella mennessään kuulin hänen
tuumivan Duncanille, että minä olin »vain heimoton pojan nulikka, joka
ei tuntenut edes omaa isäänsäkään». Näistä sanoista olin niin vihoissani
ja tietämättömyydestäni niin häpeissäni, että tuskin voin pidättää
nauruani, kun mies, joka oli lain rangaistuksen alainen (kolme vuotta
myöhemmin hänet hirtettiinkin), piti niin tarkalla sukulaissuhteitaan.
Ovessa tuli Alan häntä vastaan. Molemmat ottivat askeleen taaksepäin ja
tuijottivat kuin vihaiset koirat toisiinsa. Molemmat olivat
pienikasvuisia, mutta näyttivät paisuvan ylpeydestä. Kummallakin oli
miekka, ja pienellä liikkeellä he nykäisivät sen kahvan esiin, jotta
helpommin voisivat vetää sen huotrastaan.
»Mr Stewart, ellen erehdy», lausui Robin.
»Aivan oikein, Mr Macgregor, ei sitä nimeä tarvitse hävetä», vastasi
Alan.
»Enpä tiennyt, että te olitte minun maassani, sir», jatkoi Robin.
»Luullakseni olen minä ystävieni, Maclarenien maassa», vastasi Alan.
»Se ei ole niinkään varmaa», tuumi toinen. »Siitä voi olla erimieltä.
Mutta minä muistelen kuulleeni, että te osaatte muka käytellä
miekkaanne?»
»Vaikka olisitte kuurona syntynyt, Mr Macgregor, on teidän täytynyt
kuulla enemmänkin siitä asiasta», vastasi Alan. »En minä ole ainoa mies
Appinissa, joka voi vetää säilänsä esiin. Ja kun sukulaiseni ja
kapteenini, Ardshiel, oli ottelussa teidän nimisenne herrasmiehen
kanssa, en koskaan kuullut mainittavan, että kukaan Macgregor olisi
siinä voiton vienyt.»
»Tarkoitatteko isääni, sir?» kysyi Robin.
»Tepä sen sanoitte?» tokaisi Alan. »Se herrasmies, jota tarkoitan, oli
kyllin häpeämätön liittääkseen Campbell-nimen omaansa.»
»Isäni oli vanha mies», vastasi Robin, »ja naimiskauppa oli sopimaton.
Meistä, sir, tulisi parempi pari.»
»Sitä minäkin olen tässä tuumaillut», lausui Alan.
Minä olin sängystäni puoleksi ulkona ja Duncan oli pysytellyt koko ajan
tappelupukarien vieressä ollakseen valmis käymään väliin, jos siihen oli
vähänkin syytä. Viimeisten sanojen jälkeen hänen oli tehtävä se heti tai
ei koskaan, ja arkailematta, vaikka vähän kalpeana kasvoiltaan, Duncan
heittäytyikin riitaveljesten väliin.
»Kuulkaa herrat», lausui hän, »minulla olisi toinen ehdotus tehtävänä.
Tuolla on minulla kaksi säkkipilliä ja tässä on teitä kaksi kuuluisaa
soittajaa. Vanha riidanaihe on ollut, kumpi teistä on parempi. Nyt on
mainio tilaisuus ratkaista se.»
»Vai niin, sir», lausui Alan yhä Robinille, josta hän ei ollut
hetkeksikään silmiään kääntänyt, eikä Robin hänestä. »Muistelen minäkin
kuulleeni sellaisia huhuja. Onko teissä sitten soittoniekan vikaa, kuten
kerrotaan? Osaatteko puhaltaa säkkipilliä?»
»Minä puhallan kuin Macrimmon», vastasi Robin.
»Eiväthän ne suuret sanat suuta halkaise», tuumi Alan.
»Olen minä ennen tehnyt suuremmistakin sanoista pieniä», vastasi Robin,
»ja parempienkin vastustajien kanssa kilpaillessa.»
»Helppohan on nyt koettaa», lopetti Alan.
Duncan Dhu toimitti kiireellä esiin säkkipillit, jotka olivat hänen
arvokkain omaisuutensa, ja asetti vieraittensa eteen suolaista
lampaanlihaa ja putelin »Atholen puuroksi» nimitettyä juomaa. Se
valmistettiin vanhasta whiskystä, happamattomasta kermasta ja
siivilöidystä hunajasta, jotka määrätyssä järjestyksessä ja määrässä
sekoitettiin hitaasti toisiinsa. Molemmat riitaveljet olivat vielä
kiihottuneita, mutta istuutuivat kumpikin toinen toiselle puolen pöytää
tekeytyen erittäin kohteliaiksi. Maclaren pyysi heitä maistamaan
lampaanlihaa ja »vaimonsa puuroa», huomauttaen että hänen vaimonsa oli
Atholesta kotoisin ja laajalti tunnettu erinomaiseksi puuron
valmistajaksi. Mutta Robin ei huolinut tarjouksesta väittäen, ettei se
ollut hyvää keuhkoille.
»Minun on huomautettava, sir», lausui Alan, »etten kymmeneen tuntiin ole
ruuan kipenettäkään suuhuni pannut, ja se on pahempi keuhkoille kuin
mikä puuro tahansa koko Skotlannissa.»
»Minä en tahdo mitään etuja, Mr Stewart», vastasi Robin. »Syökää ja
juokaa, minä teen seuraa.»
Molemmat söivät vähän lihaa ja nauttivat lasin Mrs Maclarenin puuroa.
Sen jälkeen Robin tarttui monen kursastelun jälkeen säkkipilleihin ja
puhalsi jonkun sävelmän lisäten siihen runsaasti koristuksia.
»Kas vain, osaattehan te soittaa», lausui Alan, ja ottaen pillin
kilpailijaltaan soitti hän saman sävelmän ja aivan samalla tavalla kuin
Robin. Siitä hän siirtyi sitten variatsioneihin, somistellen niitä
tositaiteilijan maulla ja hienoudella.
Robinin soitto oli minua miellyttänyt, mutta Alanin kerrassaan hurmasi
minut.
»Tuo oli jotakin, Mr Stewart», lausui Robin, »mutta somistelunne on
laihaa.»
»Laihaako!» huudahti Alan veren karahtaessa hänen kasvoilleen. »Nyt
puhutte päättömiä!»
»Tunnustatteko siis joutuneenne soitannossa alakynteen, kun koetatte
vaihtaa säkkipillin miekkaan?»
»Hyvin puhuttu, Mr Macgregor», vastasi Alan, »ja tästä kaikesta
huolimatta» (hän pani näille sanoilleen painoa), »peräytän minä
syytökseni. Minä vetoon Duncaniin.»
»Ei teidän tarvitsisi kehenkään vedota», lausui Robin. »Itse te voitte
ratkaista asian monta vertaa paremmin kuin yksikään Balquhidderin
Maclareneista, sillä päivän selvää on, että te olette Stewartiksi
tavattoman etevä soittoniekka. Ojentakaapa säkkipillit minulle!»
Alan noudatti pyyntöä ja Robin alkoi jäljitellä muutamia Alanin
variatsioneista. Huomasi selvään että hänellä oli erinomainen muisti.
»Kyllä teissä tuntuu soittajan vikaa olevan», tuumi Alan nyrpeänä.
»Päättäkää nyt itse Mr Stewart», lausui Robin, ja ottaen muunnelmat
alusta alkaen, hän väritti ne läpeensä niin uudella tavalla, niin
taitavasti ja tuntehikkaasti, niin vilkasta mielikuvitusta ja tavatonta
sormien näppäryyttä todistavalla tavalla, että minä jouduin kokonaan
ymmälle sitä kuullessani.
Alan istui paikallaan naama hehkuvan punaisena ja kynsiään pureskellen
aivan kuin mies, jota on perinpohjin nolattu.
»Riittää!» huudahti hän. »Te osaatte puhaltaa säkkipilliä -- nauttikaa
nyt täysin määrin voitostanne!» Ja hän yritti nousemaan.
Mutta Robin pyysi käden liikkeellä hiljaisuutta, ja alkoi soittaa
muuatta alussa harvatahtista sotamarssia. Kappale oli jo itsessään hieno
ja se esitettiin arvokkaasti, mutta sitäpaitsi se oli Appinin Stewartien
ja erittäinkin Alanin suosikki. Tuskin olivat ensimäiset säveleet siitä
kajahtaneet, kun jo ilme Alanin kasvoilla muuttui. Tahdin kiihtyessä hän
näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, ja paljon ennen kuin kappale oli
lopussa, oli jo viimeinenkin vihan väre hänen kasvoiltaan haihtunut ja
hän näytti olevan kokonaan soiton hurmaama.
»Robin Oig», lausui hän kappaleen loputtua, »te olette suuri
soittoniekka. Minä en ole kelvollinen soittamaan edes samassa
kuningaskunnassakaan kuin te. Voi minua! Teillä on kannuksissanne
enemmän soitannollisuutta kuin minulla päässäni! Mutta vaikka vieläkin
olen sitä mieltä, että minä miekalla voisin otaksuttavasti näyttää
teille toisenlaista musiikkia, varoitan teitä siitä jo edeltäpäin --
siitä ei hyvä seuraisi. Luontoni ei sallisi hakata kappaleiksi miestä,
joka soittaa säkkipilliä niin taitavasti kuin te.»
Siihen loppui se riita. Läpi koko yön kierteli »puuro»-malja ja
säkkipillit kulkivat kädestä käteen, ja oli jo selvä päivä, ennenkuin
Robinille johtui poislähtö mieleen.