Pako kanervikossa. Riita.
Yön pimeässä saatettiin meidät Errocht-järven yli. Sen itärantaa pitkin
jatkoimme sitten matkaa etelään päin toiselle piilopaikalle lähellä
Rannoch-järven pohjoispäätä, jonne meidät johti »häkistä» saamamme opas.
Hänellä oli kantamuksena kaikki tavaramme ja Alanin päällystakki
päälliseksi. Taakka, jonka puolikin painoa olisi tavallisissa oloissa
painanut minut maahan asti, ei näyttänyt häntä rasittavan enempää kuin
höyhen voimakasta vuoristolaisponya, ja kuitenkin hän oli vain mies,
jonka minä suorassa ottelussa olisin voinut rutistaa kahden kämmeneni
väliin.
Kieltämättä oli suuri helpotus saada kävellä taakatta, ja mahdollista
on, etten ollenkaan olisi jaksanut astua ilman tätä huojennusta ja siitä
johtuvaa vapauden ja kepeyden tunnetta. Olinhan juuri noussut
sairasvuoteelta, eikä meidän nykyinen asemamme suinkaan ollut omiaan
terästämään minua raskaampia ponnistuksia kestämään. Tiemme näet kulki
Skotlannin synkimpien ja autioimpien seutujen halki, taivas pysyi
pilvessä, ja sen lisäksi olimme Alanin kanssa epäsovussa.
Pitkään aikaan ei kumpikaan meistä virkkanut sanaakaan. Kuljimme vain
jäykkinä milloin rinnatusten, milloin jäljekkäin, minä vihaisena ja
ylpeänä, kiihottaen kaikin tavoin näitä hillittömiä ja syntisiä
tunteita; Alan taas vihaisena ja häpeissään, häpeissään siitä, että oli
hävittänyt rahani, ja vihoissaan, kun minä olin siitä niin kovasti
pahastunut.
Eroamistuumat saivat minussa yhä suuremman vallan, ja kuta enemmän
niihin mukaannuin, sitä enemmän niitä häpesin. Alan olisi menetellyt
kauniisti ja jalomielisesti, jos olisi sanonut minulle: »Mene, minä olen
suuressa vaarassa ja seurani vain saattaa sinun asemasi
vaarallisemmaksi.» Mutta jos minä olisin sanonut ystävälleni, joka
varmasti rakasti minua: »Sinä olet hyvin vaarallisessa asemassa, minä
vain nimeksi; ystävyytesi rasittaa minua, mene, vastaa töistäsi ja kanna
yksin kova kohtalosi --»; ei, se oli mahdotonta, ja jo sellaisen
ajatteleminenkin sai minut korvia myöten punastumaan.
Ja kuitenkin Alan oli käyttäytynyt kuin lapsi, ja mikä pahempi, kuin
kavala lapsi. Hän oli houkutellut minulta rahani maatessani puoleksi
tiedottomassa tilassa, ja se oli tuskin muuta kuin varkautta. Siitä
huolimatta hän kulki nyt tuossa rinnallani taskut tyhjinä ja
ymmärtääkseni valmiina tulemaan osalle niistä rahoista, jotka hän oli
pakottanut minut pyytämään. Oikeastaan olinkin valmis jakamaan ne hänen
kanssaan, mutta minua raivostutti nähdessäni hänen olevan niin varman
minun hyväntahtoisuudestani.
Nämä kaksi seikkaa pyörivät lakkaamatta ajatuksissani, enkä minä olisi
voinut puhutella kumpaakaan matkatoveriani lausumatta heille ilkeitä
epäkohteliaisuuksia. Tein sentähden toisella pahalla tavalla: en
virkkanut sanaakaan, enkä edes katsonut seuralaiseeni muuten kuin
toisinaan syrjäsilmällä.
Kävellessämme toisella puolen Errocht-järven muutaman kaisloja kasvavan
tasangon yli, jossa astuminen oli helppoa, loppui Alanilta vihdoin
kärsivällisyys ja hän tuli lähelleni.
»David», lausui hän, »tällä tavoin ei kahden ystävyksen pitäisi pikku
asiasta suuttua toisiinsa. Minun on sanottava, että tapaus surettaa
minua, ja nyt se on sanottu. Jos sinulla on mitään mielessäsi, niin on
parasta sanoa se.»
»Ei minulla ole mitään», vastasin. Hän näytti hämmästyvän, josta minä,
häpeä kyllä, olin mielissäni.
»Vai ei», jatkoi hän melkein vapisevalla äänellä. »Mutta jos sanon, että
syy on kokonaan minun?»
»Tiedänhän minä, että syy on sinun», vastasin kylmästi. »Mutta sinä
myöntänet, etten ole sanallakaan moittinut sinua.»
»Aivan oikein», lausui hän, »mutta sinä tiedät aivan hyvin menetelleesi
vielä pahemmin. Onko meidän nyt erottava? Niin olet kerran ennenkin
sanonut. Aiotko sanoa sen nyt uudelleen? Kahden meren välillä on täällä
kylliksi kumpuja ja kanervikkoja, David, ja minä myönnän, etten ole
ollenkaan halukas pysymään seurassa, missä minua ei suvaita.»
Hänen sanansa kirvelivät minua. Ne tuntuivat paljastavan uskottomuuteni.
»Alan Breck!» huudahdin. »Luuletko, että kääntäisin sinulle selkäni,
silloin kun olet tukalimmassa asemassa? Sellaista ei sinun pitäisi sanoa
minulle vasten silmiä. Koko käytökseni todistaa sen valheeksi. Totta on,
että nukuin vahdissa ollessani, mutta siihen oli väsymys syynä, ja sinä
teet väärin syyttäessäsi minua siitä --»
»Jota minä en koskaan ole tehnyt» keskeytti Alan.
»Mutta mitä muuta minä sitten olen tehnyt?» jatkoin.
»Mikä sitten saa sinut paljaiden arvelujen nojalla pitämään minua tuskin
koiraa parempana? En koskaan ole vielä ystävää pettänyt, eikä ole
luultavaa, että sinut ensiksi petän. Meidän välillämme on seikkoja,
joita minä en koskaan voi unhottaa, vaikka sinä ne unhottaisitkin.»
»David», vastasi Alan rauhallisesti, »ainoastaan yhtä seikkaa tahdon
sinulle huomauttaa. Jo kauan olen ollut sinulle velassa henkeni
pelastamisesta, ja nyt olen sinulle rahavelassa. Sinun pitäisi koettaa
keventää taakkaani.»
Näiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa sydäntäni, eivätkä ne
jättäneetkään vaikutustaan tekemättä. Mutta vaikutus oli päinvastainen.
En ollut enää suuttunut yksistään Alaniin, vaan myöskin itseeni, ja se
teki minut entistään julmemmaksi.
»Sinä pyysit minua puhumaan», lausuin. »Olkoon menneeksi, minä puhun
suuni puhtaaksi. Sinä tunnustat itsekin, että olet tehnyt minulle huonon
palveluksen; minun on täytynyt kärsiä häväistys. Kumminkaan en ole sinua
siitä moittinut enkä koko asiasta virkkanut sanaakaan, ennenkuin itse
otit sen puheeksi. Ja nyt sinä nuhtelet minua sentähden», huudahdin,
»etten voi nauraa ja laulaa, ikäänkuin olisin häväistyksestä iloissani.
Kai minun pitäisi vielä langeta eteesi polvilleni ja kiittää sinua
siitä! Sinun pitäisi ajatella enemmän toisia, Alan Breck. Jos toisia
enemmän ajattelisit, puhuisit ehkä vähemmän itsestäsi. Ja kun ystäväsi
joka sinusta pitää, on sivuuttanut loukkauksen sanaakaan virkkamatta,
niin pitäisi sinun antaa asian jäädä sikseen, eikä vetää sitä uudelleen
esiin häntä kiusataksesi. Sinun asiasi olisi siis hävetä eikä hankkia
riitaa.»
»Jo riittää, jo riittää!» huudahti Alan.
Syntyi jälleen äänettömyys. Saavuimme määräpaikkaamme, söimme illallisen
ja asetuimme levolle lausumatta sanaakaan.
Aikaiseen seuraavana aamuna saattoi palvelija meidät Rannoch-järven yli
ja neuvoi meille tien, joka hänen mielestään oli edullisin. Ensin oli
meidän ohjattava kulkumme suoraan ylös vuorille, kierrettävä sitten
Lyon-, Lochay- ja Dochart-jokien latvojen ympäri ja laskeuduttava
alamaille Kippenin luona, joka on Forth-joen yläjuoksun varrella. Alan
ei ollut oikein tyytyväinen tähän tiehen, se kun vei hänen
verivihollistensa Glenorchyn Campbellien alueen halki. Hän väitti, että
kääntymällä nyt itäänpäin me pääsisimme heti Atholen Stewartien keskeen,
jotka ovat hänen omia sukulaisiaan, vaikka toisen päällikön
alustalaisia. Sitä tietä pääsisimme sitäpaitsi, selitti Alan, paljon
helpommin ja nopeammin matkamme päämäärään. Mutta palvelija, joka oli
Clunyn vakoojien päällikkö, esitti painavia syitä ehdotuksensa tueksi
luetellen sotajoukkojen lukumäärän kullakin seudulla ja vakuutti
lopuksi, sen mukaan kuin minä heidän puhettansa ymmärsin, ettei meitä
missään niin vähän häirittäisi kuin juuri Campbellien alueella.
Alan suostui lopulta, vaikkakin vastenmielisesti, hänen ehdotukseensa.
»Se on vastenmielisimpiä seutuja koko Skotlannissa», virkkoi hän, »eikä
siellä minun tietääkseni ole mitään muuta kuin kanervaa, variksia ja
Campbelleja. Mutta minä huomaan, että te olette sangen älykäs mies ja
senvuoksi olkoon niin kuin te tahdotte.»
Läksimme siis eteenpäin palvelijan antamien ohjeiden mukaan. Kolme yötä
melkein läpeensä vaelsimme tavattoman jylhiä vuoria pitkin ja kuohuvien
jokien alkulähteitten ohitse. Usein saimme haparoida sumussa ja melkein
lakkaamatta kestää tuulta ja sadetta. Ei kertaakaan aurinko säteillään
sulostuttanut kulkuamme. Päivät makailimme likomärässä kanervikossa ja
yöt herkeämättä kiipeilimme huimaavan korkeilla vuorilla ja
louhikkoisilla kallioilla. Monet kerrat eksyimme ja monet kerrat ympäröi
meidät niin sankka sumu, että täytyi jäädä odottamaan sen hälvenemistä.
Nuotion virittäminen ei tullut kysymykseenkään. Ravintonamme oli
ainoastaan drammachia sekä vähän suolattua lihaa, jota olimme ottaneet
mukaamme »häkistä». Juomaan nähden taas tietää taivas, ettei meiltä
vettä puuttunut.
Kamalat olivat ne päivät, ja sään ja seudun kolkkous teki ne vielä
kamalammiksi. Minulla ei ollut hetkeäkään lämmin, hampaat kalisivat
suussani, kurkkuni oli samalla tavalla kipeä kuin saarella, kylkeeni
pisti lakkaamatta ja märällä vuoteellani maatessani lotisi sade päälleni
ja allani kuohui haiseva muta. Unenhorroksissa elin uudelleen
seikkailujeni kaikki synkimmät hetket -- näin salaman valaisevan Shawsin
kartanon tornin, miesten kantavan Ransomea selässään, Shuanin kuolevan
kansihytin lattialla ja Colin Campbellin kuolemankielissä haparoivan
takkinsa nappia. Näistä katkonaisista unennäöistä herätettiin minut
säännöllisesti illan hämärtäessä. Nousin silloin istumaan samaan
lätäkköön, jossa olin maannut ja nautin illallisekseni kylmää
»drammachia». Sade pieksi kasvojani tai valui kylminä juovina pitkin
selkääni. Sumu ympäröi meitä kaikkialla kolkkona seinänä, tai haihtui
äkkiä tuulen puhalluksesta loihtien eteemme pimeän laakson pohjattoman
syvyyden, jossa joet ärjyen kiitivät eteenpäin.
Kuului siltä kuin olisi jokia joka suunnalla kuohunut. Pitkällisestä
sateesta paisuivat lähteet vuorilla, jokaisesta vuorenonkalosta syöksyi
vettä kuin vesisäiliöstä. Kaikki joet tulvivat yli äyräittensä.
Yöllisten vaellustemme aikana tuntui juhlalliselta kuulla niiden
möyryävän alhaalla laaksoissa, milloin ukkosena jymisten, milloin taas
kuin vihasta karjuen. Nyt ymmärsin tarinan koskenhaltijasta, jonka
kerrotaan vaikeroiden ja ärjyen odottelevan kaalamoilla siksi kuin joku
perikatoon tuomittu kulkija sattuu saapumaan. Minä huomasin Alanin
uskovan ainakin puolittain todeksi tuon tarinan, sillä kun joen pauhina
kiihtyi tavallista vihaisemmaksi, näin hänen ihmeekseni -- vaikka minun
tietenkin piti yhä olla vihainen hänelle -- katolilaisten tapaan
ristivän silmiänsä.
Koko tänä kamalana aikana ei meidän välillämme ollut merkkiäkään
ystävyydestä, tuskinpa sanaa toisillemme lausuimme. Totta puhuen minä
itse kärsin jäykkyydestäni, ja se on paras puolustukseni. Mutta
sitäpaitsi minä olen luonteeltani leppymätön, hidas suuttumaan, mutta
vielä hitaampi unhottamaan. Ja nyt olin suuttunut sekä toveriini että
itseeni. Parin päivän ajan hän oli minulle väsymättömän ystävällinen.
Sanattomana hän kyllä pysyi, mutta oli aina valmis auttamaan ja toivoi
yhä -- sen selvään huomasin -- että suuttumukseni lopulta haihtuisi.
Mutta minä pysyin vain umpimielisenä, haudoin vihaani ja säälimättä
kieltäydyin vastaanottamasta hänen palveluksiansa antaen katseeni
luistaa hänen ohitsensa, aivankuin hän olisi ollut pensas tai kivi.
Toisena yönä tai oikeammin varhain kolmannen päivän aamuna olimme
aukealla vuorella, joten emme voineet entiseen tapaamme heti asettua
syömään ja nukkumaan. Ennenkuin pääsimme turvallisempaan paikkaan, oli
hämärä jo muuttunut jotenkin valoisaksi päiväksi, sillä vaikka sadetta
yhä jatkui, kulkivat pilvet kuitenkin korkeammalla. Alan vilkasi
kasvoihini ja näytti vähän huolestuneelta.
»Parempi olisi, jos antaisit kantamuksesi minulle», ehdotti hän jo
ainakin yhdeksännen kerran siitä lähtien kuin olimme Rannoch-järven
rannalla eronneet oppaastamme.
»Kyllä tämä menee, kiitoksia vain», vastasin jäätävän kylmästi.
Alan sävähti tulipunaiseksi.
»Viimeisen kerran nyt tarjosin», tiuskasi hän. »Ei minunkaan
kärsivällisyyteni loppumaton ole.»
»Enhän ole sitä väittänytkään», kuului ajattelematon, häijy vastaukseni,
joka olisi ollut omiaan kymmenvuotiaan poikanulikan suuhun.
Alan ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen käytöksensä tästä
lähtien oli selvänä vastauksena. Hän ei enää välittänyt koko
korttijutusta, vaan heitti jälleen hattunsa takaraivolle, astui
keikaillen ja vihellellen ja vilkuili minuun syrjäsilmällä suu
ivallisessa hymyssä.
Kolmantena yönä oli meidän vaellettava Balquhidderin läntisen osan
halki. Ilma kirkastui ja kylmeni. Huurteinen pohjoistuuli ajoi pilvet
taivaalta ja sytytti tähdet kiiluen tuikkimaan. Virrat olivat
luonnollisesti tulvillaan ja pitivät vuorien välissä vieläkin aika
mellakkaa, mutta minä huomasin, ettei Alan enää ajatellut vedenhaltijaa,
vaan oli nyt erittäin hilpeällä tuulella. Mutta minulle tuli sään muutos
liian myöhään. Olin saanut maata liejussa niin kauan, että -- raamatun
sanojen mukaan -- vaatteeni minua kammottivat. Olin näännyksiin asti
väsyksissä ja kaikenlaisten tuskien ja vilutaudin murjoma. Tuulen viima
tunkeutui luihin ja ytimiin, ja sen suhina kiusasi korviani. Tällaisessa
kurjassa tilassa oli minun vielä kestettävä melkeinpä suoranaista
kidutusta toverini puolelta. Hän puheli ahkeraan, mutta aina vain
ivallisesti. Muuta nimeä kuin »Whig» ei hän minulle antanut. »Tässä on
taas lätäkkö ylihypätäksesi, whig-pikkuseni!» toimesi hän, »minä tiedän
kyllä, että sinä olet mainio hyppääjä!» Ja sellaisia pistopuheita sateli
päälleni herkeämättä.
Tiesin kyllä, että syy oli minun eikä kenenkään muun, mutta minä olin
liian kurjassa tilassa kyetäkseni sovittamaan rikokseni. Tunsin, etten
enää jaksaisi laahata itseäni kovinkaan pitkälle. Pian täytyi minun
viskautua maahan kuollakseni tänne kuin metsäneläin vetiseen vuoristoon,
ja luuni olivat täällä valkenevat kuin minkäkin petoeläimen. Pääni taisi
olla vähän sekaisin, mutta joka tapauksessa alkoi tämä ajatus minua
miellyttää, ja kuolema täällä autiossa erämaassa, kesyttömien kotkien
pitäessä minulle seuraa viimeisinä hetkinäni, rupesi tuntumaan
kunniakkaalta. Silloin Alan katuisi, ajattelin; kuoltuani hän muistaisi
kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän minulle oli, ja tämä muisto
seuraisi häntä ainaisena kiusanhenkenä. Niin kiihotin vihaani toveriani
kohtaan kuin häijy, ajattelematon ja pahasisuinen koulupoika, sen
sijaan, että minun olisi pitänyt polvillani rukoilla Jumalalta armoa. Ja
joka kerran kun Alan pilkkasi minua, onnittelin itseäni. »Haa!»
ajattelin itsekseni, »minulla on parempi herjaus sinulle varattuna. Kun
minä kuolen tänne, niin tuntunee se sinusta kuin isku vasten kasvojasi.
Ah, mikä kosto! Kuinkahan silloin kadutkaan kiittämättömyyttäsi ja
julmuuttasi!»
Joka hetki kävin heikommaksi. Kerran kaaduin, kun jalkani suorastaan
pettivät allani. Ensin se säpsäytti Alania, mutta kun olin nopeasti taas
jaloillani ja jatkoin matkaa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut,
niin hän unhotti pian koko tapauksen. Vuoroin minulla oli polttavan
kuuma, vuoroin värisyttävän kylmä. Pistos kyljessäni oli melkein
sietämätön. Lopulta alkoi tuntua siltä kuin en jaksaisi enää kauemmaksi,
ja samalla valtasi minut äkkiä halu puhua Alanille suuni puhtaaksi,
päästää vihani valloilleen ja lopettaa elämäni nopeammalla tavalla. Taas
hän nimitti minua whigiksi. Minä pysähdyin.
»Mr Stewart», puhkesin puhumaan värisevällä äänellä, »sinä olet vanhempi
kuin minä ja sinun pitäisi tietää miten sinun on käyttäydyttävä. Onko
sinun mielestäsi niin erinomaisen viisasta tai sukkelaa syyttää minua
herkeämättä puoluekannastani? Minä olen luullut, että jos ero
mielipiteissä syntyy, niin on kunnonmiesten meneteltävä silloin
säädyllisesti, ja jos minä en tahdo niin tehdä, niin voin ilmoittaa nyt
sinulle, että voisin keksiä vähän purevamman herjauksen kuin mitä sinä
olet nyt lasketellut.»
Alan oli pysähtynyt eteeni, hattu takaraivolla, kädet housuntaskuissa ja
pää kallellaan. Hän kuunteli sanatulvaani suu ilkeässä hymyssä, sen
verran kuin tähtien valossa voin nähdä, ja lopetettuani hän rupesi
viheltämään muuatta jakobiittilaista laulunpätkää, joka on sepitetty
kenraali Copen Preston Pansien luona kärsimän tappion häväistykseksi:
"No hei Johnnie Cope, olet jalkeilla vielä?
Ja ehkäpä rumpuas pärrytät vielä?"
Johtui mieleeni, että juuri tuona tappelupäivänä Alan oli karannut
kuninkaallisten puolelle.
»Miksi sinä vihellät juuri sitä säveltä, Mr Stewart?» kysyin. »Teetkö
sen vain huomauttaaksesi minulle, että molemmat puolueet ovat sinua
purreet?»
Alanilta jäi viheltäminen kesken.
»David!» huudahti hän.
»Mutta nyt on aika lopettaa nämä jankutukset», jatkoin minä, »minä
tarkoitan, että sinun tästä lähtien on puhuttava säädyllisesti
kuninkaastani ja hyvistä ystävistäni Campbelleista.»
»Minä olen Stewart --», alkoi Alan.
»Niin, niin!» keskeytin, »kyllä minä tiedän, että sinä kannat kuninkaan
nimeä. Mutta sinun on muistettava, että oltuani nyt ylämailla, olen
nähnyt hyvän joukon ihmisiä, joilla on sellainen nimi. Ja paras minkä
heistä voin sanoa on, etteivät he pesusta ollenkaan pahenisi.»
»Tiedätkö, että nyt loukkaat minua?» kysyi Alan hiljaa.
»Se on hyvin ikävää --» vastasin, »sillä minä en ole vielä lopettanut,
ja jos nämä sanat jo tuntuvat vastenmielisiltä, niin pelkäänpä etteivät
seuraavatkaan ole sinusta hauskempia. Puolueeni täyskasvuiset miehet
ovat ajaneet sinut pakoon ja pojan uhmaaminen lienee kovin huono
lohdutus. Sekä Campbellit että whigit ovat sinua purreet, sinä olet
heitä paennut kuin jänis. Sinun on puhuttava heistä kuin itseäsi
paremmista.»
Alan seisoi liikahtamatta paikallaan ja tuuli heilutteli hänen
päällystakkinsa liepeitä.
»Tämä on ikävä juttu», lausui hän viimein. »Tässä on lausuttu sanoja,
joita ei voi ilman muuta sivuuttaa.»
»Enhän minä ole sitä pyytänytkään», lausuin. »Minä olen yhtä valmis kuin
sinäkin.»
»Valmisko?» huudahti hän.
»Aivan niin», vastasin. »Minä en olekaan sellainen kiivastelija ja
kerskuri kuin muuan, jonka nimen voisin ilmoittaa. Käy päälle!» Ja
paljastaen miekkani asetuin puolustusasemaan, kuten Alan itse oli minua
opettanut.
»David!» huudahti hän. »Oletko hullu? Minä en voi paljastaa miekkaani
sinua vastaan, David. Sehän olisi selvä murha.»
»Sitä kai tarkoititkin loukatessasi minua», vastasin.
»Se on tosi!» huudahti Alan, ja seisoi hetkisen paikallaan puristaen
huulensa epätietoisena käsiensä välissä tiukasti yhteen. »Se on
peittelemätön totuus!» toisti hän ja paljasti miekkansa. Mutta ennenkuin
hän oli ojentanut sen minua kohti, viskasi hän aseensa kädestään ja
heittäytyi maahan. »Ei, ei», hoki hän, »ei, ei, minä en voi, en voi.»
Silloin hälveni minusta viimeinenkin vihan kipinä, ja minä tunsin itseni
ainoastaan sairaaksi ja surulliseksi ja nolostuneeksi ja käytöksestäni
kummastuneeksi. Olisin antanut koko maailman, jos olisin voinut ottaa
sanani takaisin. Mutta kuka voi kerran lausutun sanan lausumattomaksi
saada? Mieleeni muistui kaikki se ystävyys ja rohkeus, jota Alan oli
osoittanut, kuinka hän oli auttanut ja rohkaissut minua ja ollut
kanssani kärsivällinen pahoina päivinämme. Ja sitten muistelin kaikkia
niitä häväistyksiä, joita hän oli saanut minulta kärsiä, ja huomasin nyt
ainiaaksi kadottaneeni tämän kunnon ystäväni. Samalla tuntuivat kipuni
tulevan kaksinkertaisiksi ja pistokset kyljessäni raatelevan minua kuin
terävä miekka. Luulin siihen paikkaan pyörtyväni.
Silloin juolahti eräs ajatus päähäni. Ei mikään anteeksianto voinut
sovittaa sanojani, turhaa oli sellaista ajatellakaan, ei mikään voinut
sovittaa rikostani. Mutta jos anteeksianto oli turhaa, täytyi haikean
avunpyynnön saada Alan takaisin puolelleni. Annoin ylpeyteni mennä
menojaan ja lausuin: »Alan, jos sinä et voi minua auttaa, täytyy minun
kuolla tähän.»
Hän hypähti kiivaasti istualleen ja katsahti minuun.
»Se on totinen tosi!» jatkoin. »Loppuni on lähellä. Oh, vie minut
johonkin ihmis-asuntoon -- siellä voisin kuolla helpommin.» Nyt ei minun
tarvinnut teeskennellä. Puhuin itku kurkussa, tahdoinpa tai en, ja se
olisi voinut pehmittää vaikka kivisydämen.
»Voitko astua?» kysyi Alan.
»En», vastasin, »en ilman apua. Viime tunteina ovat jalkani huojuneet
allani, kylkeeni pistää kuin tulikuumaa rautaa siinä kierrettäisiin, ja
vaivoin käy hengityskin. Jos kuolen, voitko antaa minulle anteeksi,
Alan? Sydämeni sisimmässä olen sinusta pitänyt -- häijyimmilläkin
hetkilläni.»
»Lopeta jo, lopeta jo!» huudahti Alan. »Elä puhu sillä tavalla! David
ystäväni, tiedäthän sinä --.» Hän vaikeni tukeuttaakseen nyyhkytyksen.
»Annahan minun kietoa käteni ympärillesi», jatkoi hän, »kas näin!
Nojaudu nyt kokonaan minua vasten. Jumala tiesi, missä täällä on taloja.
Mutta mehän olemmekin Balquhidderin seuduilla. Ei täällä pitäisi
taloista puutosta olla, ei ystävienkään taloista. Onko sinun nyt
helpompi astua, David?»
»On kyllä, tällä tavalla voin kyllä jatkaa matkaa», vastasin ja likistin
kädelläni hänen käsivarttaan.
Uudelleen hän oli vähällä heretä nyyhkyttämään. »David», lausui hän,
»minussa ei ole vähääkään oikeudenmukaisuutta. Minussa ei ole järkeä
eikä hellyyttä. En jaksanut muistaa, että sinä olit vain lapsi, en
voinut käsittää, että sinä olit kuolemaisillasi. David, koeta olla
kärsivällinen kanssani, koeta antaa minulle anteeksi!»
»Oi ystäväni, elkäämme puhuko enää siitä!» lausuin. »Meistä ei kumpikaan
kykene sovittamaan rikostaan toisen kanssa -- se on peittelemätön
totuus! Kummankin meidän täytyy olla kärsivällisiä toisiamme kohtaan ja
hillitä itseämme. Mutta voi! Kylkeeni pistää niin kauheasti. Eikö täällä
ole yhtään taloa?»
»Minä etsin sinulle talon, David», vastasi hän päättävästi.
»Laskeukaamme tätä puronreunaa alaspäin, siellä täytyy olla taloja.
Ystävä parkani, eiköhän sinulla olisi helpompi selässäni?»
»Mitä puhutkaan, Alan», vastasin, »olenhan minä vähintään kaksitoista
tuumaa sinua pitempi.»
»Etkä ole», vastasi Alan kiivaasti. »Liekö tuuma tai pari pituudessamme
eroa. En kumminkaan tahdo väittää olevani mies, jota sinä pitäisit
suurena, ja ajatellessani nyt tarkemmin asiaa», lisäsi hän sitten
alentaen naurettavalla tavalla ääntään, »tuntuu minusta kuin sinä
olisitkin oikeassa. Niin, kyllä eroa sittenkin on jalan tai kämmenen
leveyden paikoille, ja mahdollisesti enemmänkin!»
Oli hauskaa ja naurettavaa kuulla Alanin pyörtävän paikalla sanansa
peljäten niiden antavan aihetta uuteen riitaan. Olisin purskahtanut
nauramaan, ellei pistos kyljessäni olisi niin ankarasti minua vaivannut.
Mutta jos olisin nauranut, olisin luullakseni samalla itkenytkin.
»Alan», huudahdin. »Mikä saa sinut näin hyväksi minua kohtaan? Mikä saa
sinut välittämään tällaisesta kiittämättömästä toverista?»
»Kunpa minä itsekään sen tietäisin», vastasi Alan. »Joku aika sitten
luulin näet pitäväni sinusta sentähden, ettet koskaan riidellyt -- ja
nyt pidän sinusta vielä enemmän!»