Clunyn häkki.
Viimein saavuimme metsän reunaan, joka peitti tavattoman jyrkkää ja
louhista vuorenrinnettä. Korkealla metsän yläpuolella näkyi kalju,
pystysuora kallion seinämä.
»Täällä se on», sanoi muuan oppaistamme, ja me läksimme kapuamaan ylös
vuorelle.
Puut olivat imeytyneet kiinni rinteeseen kuin merimiehet laivan
mastotouveihin ja niiden rungot muodostivat luonnolliset portaiden
kaidepuut, joiden avulla nyt kiipesimme ylöspäin.
Aivan vuoren huipulta, äsken mainitsemani pystyseinäisen kallion
juurelta löysimme tuon kummallisen ihmisasunnon, joka näillä seuduin
tunnettiin »Clunyn häkin» nimellä. Useiden puiden rungot oli taivutettu
ristiin, välit vahvistettu seipäillä ja maa tämän rintavarustuksen
takana tasoitettu lattiaksi. Muuan rinteellä kasvava puu muodosti elävän
kurkihirren. Seinät olivat oksista ja sammalella peitetyt. Koko kyhäys
vivahti muodoltaan munaan ja se puoleksi riippui puoleksi seisoi tällä
sankan metsän peittämällä jyrkänteellä, kuin ampiaispesä viheriässä
orapihlajassa.
Kojun sisään mahtui jotenkin mukavasti viisi tai kuusi henkeä. Kallion
kielekettä käytettiin tulisijana ja kun savu tuli nousemaan pitkin
kallionseinämää ja oli väriltään tämän kanssa melkein yhtäläinen, ei
sitä alhaalta voinut huomata.
Tämä oli vain yksi Clunyn piilopaikoista. Hänellä oli vielä näillä
seuduin luolia ja maanalaisia komeroita asumapaikkoina, ja seuraten
vakoojiensa tiedonantoja muutti hän paikasta toiseen sen mukaan kuin
sotamiehet joko tulivat lähemmäksi tai vetäytyivät kauemmaksi. Tällaista
elämää eläen ja klaaninsa huolenpidon avulla ei hän ainoastaan ollut
turvassa, samalla kuin moni muu oli pakotettu pakenemaan tai joutui
kiinni ja tuli surmatuksi, vaan eleli täällä vielä viisi tai kuusi
vuotta ja ainoastaan ylipäällikkönsä nimenomaisesta käskystä muutti
lopulta Ranskaan. Siellä hän pian kuoli, ja niin kummalliselta kuin se
tuntuukin, kaipasi hän siellä ollessaan »häkkiänsä» Ben Alderilla.
Tullessamme ovelle hän istui takkakallion ääressä tarkastellen
palvelijansa keittohommia. Pukuna oli hänellä vain korviin asti vedetty,
vyötäisiltä kiinni köytetty yönuttu. Aikansa kuluksi hän imeksi rumaa
piipunnysää. Siitä huolimatta hän käyttäytyi kuin kuningas, ja hauskaa
oli nähdä hänen nousevan ylös istuimeltaan tervehtiäkseen meitä.
»No, Mr Stewart, käykää sisään, sir!» lausui hän, »ja tuokaa mukananne
ystävännekin, vaikka en vielä hänen nimeänsäkään tiedä.»
»Kuinkas te voitte, Cluny?» sanoi Alan. »Toivoakseni mainiosti, sir.
Olen ylpeä tavatessani teidät ja saadessani esittää teille ystäväni,
Shawsin herran, Mr David Balfourin.»
Kahden kesken ollessamme ei Alan koskaan lausunut arvonimeäni muuten
kuin ivaten, mutta vieraiden läsnäollessa hän lasketteli sen kuin
kuuluttaja.
»Käykää sisään molemmat», kehoitti Cluny. »Lausun teidät tervetulleiksi
talooni, joka kyllä on ruma ja alkuperäinen hökkeli, mutta jossa eräs
kuninkaallinen henkilö on käynyt luonani. Mr Stewart, te arvaatte
epäilemättä ketä tarkoitan. Nyt otamme ryypyn sen tapauksen kunniaksi,
ja niin pian kuin tämä minun kömpelökätinen mieheni on saanut lihapalat
paistetuksi, syömme päivällisen ja otamme sitten kortit esille kuin
kunnonmiehet ainakin. Minun elämäni on vähän yksitoikkoista», jatkoi hän
kaataessaan paloviinaa laseihin. »Harvoin minun luonani käy vieraita.
Istun vain täällä peukaloitani punoen ja muistelen tuota mennyttä,
mainehikasta päivää ja odotan toista mainehikkaampaa, jonka me kaikki
toivomme pian koittavan. Juokaamme nyt maljat toivoen, että Stuartit
pääsevät jälleen valtaistuimelle!»
Kaikki kilistimme laseja ja joimme. Varmaa on, etten toivottanut Yrjö
kuninkaalle mitään pahaa, ja jos hän itse omassa persoonassaan olisi
ollut saapuvilla, olisi hän kai tehnyt samoin kuin minäkin. Heti ryypyn
otettuani tunsin itseni paljon paremmaksi, ja kykenin seuraamaan toisten
hommia ja kuuntelemaan puhelua. Järkeni taisi kyllä vielä olla vähän
hämärä, mutta minua ei enää vaivannut entinen aiheeton pelko ja
synkkämielisyys.
Paikka oli todellakin kummallinen, ja kummallinen oli isäntämmekin.
Pitkänä piileskelemis-aikanaan oli Clunyyn juurtunut kaikki pinttyneet
tavat, jotka vanhoissa piioissa tavallisesti tapaa. Hänellä oli
erityinen paikkansa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin hän. »Häkki»
oli määrätyllä tavalla järjestetty, eikä kukaan saanut siinä
pienintäkään muutosta tehdä. Keittohommat olivat hänen mielitehtäviään,
ja meitä tervehtiessäänkin hän piti koko ajan syrjäsilmällä paistista
huolta.
Myöhemmin kävi selville, että hän toisinaan kävi tervehtimässä vaimoaan
tai kävi tämä taikka joku läheisimmistä ystävistä Clunyä yön peitossa
katsomassa. Muuten hän eleli enimmäkseen yksikseen ja seurusteli muiden
kanssa ainoastaan vahtimiestensä ja käskyläistensä kautta, jotka
palvelivat häntä »häkissä». Aamulla tuli ensiksi eräs heistä, parturi,
ajamaan häneltä partaa ja kertoi hänelle seudun kuulumiset, joille hän
oli tavattoman ahnas. Isännän kysymyksistä ei tahtonut ollenkaan tulla
loppua ja niitä sateli tiheään kuin lapsen suusta. Joillekuille
vastauksille hän saattoi nauraa aivan säädyttömästi ja vielä kauan aikaa
parturin mentyäkin hän voi purskahtaa nauruun niitä muistaessaan.
Kaikki hänen kysymyksensä olivat kumminkin asiallisia, sillä vaikka hän
olikin näin erillään muusta maailmasta ja häneltä kuten muiltakin
Skotlannin tilanomistajilta oli parlamentin päätöksen mukaan joku aika
sitten riistetty lain suoja, piti hän vielä klaanissaan isällistä kuria.
Riidat jätettiin hänen ratkaistavikseen, ja nekin hänen
alustalaisistaan, jotka virallisesta tuomioistuimesta eivät olisi
vähääkään välittäneet, jättivät kostotuumansa toimeenpanematta ja
maksoivat kiltisti sakot, joihin tämä rikokselliseksi tuomittu ja
lainsuojaton mies heidät langetti. Milloin hän oli suutuksissaan, joka
kylläkin usein sattui, jakeli hän määräyksiään ja rangaistusuhkauksiaan
kuin kuningas, ja silloin poistuivat sananviejät hänen luotaan vavisten
ja nöyrästi kumarrellen kuin lapset vihastuneen isän edestä. Sisään
tullessaan hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti kättä antaen ja
molemmat veivät sitten sotilaan tavoin käden hatun laitaan. Minulla oli
siis nyt mainio tilaisuus nähdä yhteiskunnallista elämää ylämaalaisessa
klaanissa. Klaanin päällikkö oli vielä tässä tapauksessa lainsuojaton ja
pakolainen, ja hänen tiluksensa olivat valloitetut ja sotamiehiä
kuljeksi joka suunnalla häntä etsimässä, toisinaan tuskin
peninkulmankaan päässä hänen piilopaikastaan. Ja tämän lisäksi olisi
vielä vähäpätöisinkin näistä parrakkaista miehistä, joita hän torui ja
uhkaili, voinut ansaita suuret summat ilmiantamalla hänet.
Tänä ensimäisenä päivänä, jonka hänen luonaan vietimme, puristi Cluny
omakätisesti lihapaistiin, heti kun se oli valmista, sitroonanmehua --
hänellä näet oli runsaasti ylellisyystavaroitakin -- ja pyysi sitten
meitä käymään ruokaan käsiksi.
»Tämä», selitti hän lihapaistia tarkoittaen, »on samanlaista kuin se,
mitä tarjosin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen juuri tässä
huoneessa. Sitroonanmehua ei siinä kumminkaan ollut, sillä siihen aikaan
olimme iloisia kunhan vain saimme ruokaa, olipa siinä sitten mausteita
tai ei. Totta tosiaan, maassani oli silloin, vuonna neljäkymmentäkuusi,
enemmän rakuunoita kuin sitroonia.»
En tiedä lieneekö paisti todellakin ollut niin erinomaista. Mutta
sydäntäni etoi sitä nähdessäni, enkä voinut syödä kuin hiukan. Koko ajan
Cluny jutteli meille prinssi Kaarlen käynnistä »häkissä», ja kertoi
keskustelut sanasta sanaan ja nousi ylös pöydän äärestä näyttääkseen
missä he olivat seisoneet. Hänen puheistaan päätin prinssin olevan
kohteliaan ja vilkkaan pojan, kuten sivistyneen kuningassuvun jäsenen
tulikin olla, mutta aivan yhtä viisaalta kuin Salomo ei hän tuntunut.
Minulle selvisi vielä, että hän »häkissä» oleskellessaan oli usein
juovuksissa. Tuo hänen vikansa, joka hänestä sittemmin teki sellaisen
hylkiön, oli jo silloin esiintynyt.
Heti kun olimme päässeet ruualta, veti Cluny esiin vanhan, paljon
käytetyn ja rasvaisen korttipakan, sellaisen, joita näkee huonossa
ravintolassa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen ehdottaessaan että
rupeaisimme pelaamaan.
Korttipeli oli yksi niitä huvituksia, joita minua oli pienestä pahasta
opetettu pitämään huonoina, sillä isäni ei katsonut sopivan kristitylle
eikä kunnonmiehelle panna pelipöydällä yhdelle heitolle alttiiksi oma
omaisuutensa ja onkia itselleen toisen rahoja. Olisin kyllä nyt voinut
syyttää köyhyyttäni, joka olisi ollut tarpeeksi pätevä puolustus, mutta
minä arvelin tarvittavan siihen vielä todistuksia. Taisin karahtaa
punaiseksi kasvoiltani, mutta sanoin kuitenkin häikäilemättä, ettei
minua haluttanut ollenkaan olla toisten tuomarina, mutta että minä
omasta puolestani luulin korttipelissä tehtävän vääryyttä.
Cluny keskeytti korttien sekaamisen.
»Mitä hittoa tämä on?» huudahti hän. »Mitä whigimäistä, röyhkeää puhetta
tämä on, ja vielä Cluny Macphersonin talossa?»
»Minä voin taata Mr Balfourin», lausui Alan. »Hän on kunniallinen, mutta
kiivasluontoinen mies, ja minä pyydän teitä huomaamaan kuka sen sanoo.
Minä kannan kuninkaan nimeä», jatkoi hän hattuansa kohottaen, »ja minä
ja jokainen, jolle minä ystävän nimen annan, kelpaa seuraksi kenelle
tahansa. Mutta toverini on väsyksissä ja tarvitsee lepoa. Jos hänellä ei
olekaan halua kortinlyöntiin, ei se suinkaan estä teitä ja minua
ryhtymästä siihen. Ja minä olen sekä halukas että valmis tulemaan mukaan
mihin peliin vain haluatte.»
»Tietäkää, sir», vastasi Cluny, »että tässä minun talopahassani saa
jokainen noudattaa omia tapojaan. Vaikka ystävänne haluaisi seistä
päälaellaan, on hän sittenkin tervetullut. Mutta jos hän tai te tai kuka
tahansa ei ole täällä tyytyväinen, en kursaile vähääkään, vaan talutan
hänet ovesta ulos.»
Minä en ollenkaan tahtonut, että nuo kaksi ystävystä olisivat
riitaantuneet minun tähteni.
»Sir», lausuin sentähden, »olen hyvin väsynyt, kuten Alan jo sanoi, ja
kun teilläkin on omia poikia, ilmoitan teille painavammankin syyn: minua
estää isälleni antamani lupaus.»
»Elkää sanoko enempää, elkää sanoko enempää», keskeytti Cluny ja
viittasi minulle »häkin» nurkkaan kanervista laitettua vuodetta. Siitä
huolimatta hän ei ollut minuun tyytyväinen, katseli minua vain
kierosilmin muristen itsekseen. Tunnustaa täytyykin, että minun
epäilykseni ja sanat, joilla ne lausuin ilmi, maistuivat vähän
liittolaiselta[1], eivätkä olleet vähääkään paikallaan raakojen
ylämaalais-jakobiittien parissa.
[1] Tarkoitetaan liittoa, jonka Skotlannin parlamentti v. 1643 teki
ominpäinsä Englannin parlamentin kanssa paavilais-papillista puoluetta
vastaan. Suom. muist.
Paloviina ja liha alkoivat minua nyt kummallisella tavalla painostaa ja
tuskin olin asettunut vuoteelle, kun vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan,
jota kesti melkein koko sen ajan minkä »häkissä» vietin. Toisinaan olin
täydellisesti valveilla ja käsitin kaikki mitä ympärilläni tapahtui,
toisinaan vain kuulin puhetta tai miesten kuorsaamista, ja seinällä
riippuvat tarttaanit näyttivät minusta vuorotellen pienenevän ja
suurenevan, kuin takkavalkean kattoon heittämät varjot. Joskus taisin
puhella ja parahtaa itsekseni, sillä muistan vähän väliä
hämmästyksekseni huomanneeni, että minulle vastattiin. Kumminkaan ei
minua tuntunut painajainenkaan vaivaavan, vaan ainoastaan tavallinen
synkkä ja itsepäinen pelontunne. Pelkäsin hökkeliä, jossa olin,
vuodetta, jolla makasin, seinällä riippuvia tarttaaneja, ääniä, tulta ja
itseäni.
Parturi, joka samalla oli lääkäri, kutsuttiin luokseni, mutta kun hän
puhui geelinkieltä, en ymmärtänyt hänen lausuntoaan, ja olin liian
sairas pyytääkseni selitystä. Tunsin vain voivani pahoin ja muusta en
välittänyt.
Tässä surkeassa tilassa maatessani en kiinnittänyt huomiotani juuri
mihinkään. Alan ja Cluny viettivät enimmät ajat korttien ääressä. Alan
taisi alussa voittaa, sillä minä muistan istumaan noustessani nähneeni
heidän olleen kiihkeässä pelin touhussa ja pöydällä suuren kasan
kiiltävää kultaa. Siinä saattoi olla rahaa noin kuudenkymmenen tai sadan
guinean vaiheilla. Tuntui kummalliselta, kun näki niin suuren omaisuuden
tällaisessa kallion kylkeen kyhätyssä, puiden oksista palmikoidussa
hökkelissä. Ja erittäinkin Alanille se oli uhkapeliä, hänellä kun ei
ollut turvana muuta kuin viheriä kukkaro ja viiden punnan omaisuus.
Onni näytti kääntyvän toisena päivänä. Puolenpäivän aikaan herätettiin
minut tavallisuuden mukaan suurukselle. Entiseen tapaani kieltäydyin
syömästä ja minulle annettiin viinaryyppy, johon oli sekoitettu jotain
parturin määräämää katkeraa ainetta. Aurinko paistoi »häkin» avoimesta
ovesta sisään ja sen valo häikäisi ja kiusasi minua. Cluny istui pöydän
ääressä korttipakka kädessään. Alan seisoi vuoteeni yli kumartuneena ja
hänen kasvonsa olivat aivan silmieni edessä. Kuumeen rasittama kun olin,
näyttivät ne minusta kamalan suurilta.
Hän pyysi minulta rahojani lainaksi.
»Mitä varten?» kysyin.
»Lainaksi vain», vastasi hän.
»Mutta minkä vuoksi?» toistin. »Minä en käsitä.»
»Joutavia, David», vastasi Alan, »sinäkö et uskoisi minulle lainaa?»
Minun olisi pitänyt ajatella, olinko täysissä järjissäni. Mutta silloin
en muusta piitannut, kunhan vain sain hänen kasvonsa pois silmieni
edestä, ja niin annoin hänelle rahani.
Kolmannen päivän aamuna, oltuamme »häkissä» neljäkymmentä kahdeksan
tuntia, heräsin tuntien itseni hyvin virkistyneeksi. Heikko ja väsynyt
kyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin
niillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki
nousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin
ulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja
miellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa. Ainoastaan
Clunyn vakoojat ja palvelijat, jotka kulkivat edestakaisin tuoden
ruokavaroja ja tietoja, häiritsivät minua. Rannikko oli näet nyt
sotamiehistä vapaa, ja Cluny piti yhteyttä ulkomaailman kanssa melkein
julkisesti.
Sisään palatessani puhuttelivat Alan ja Cluny muuatta palvelijaa.
Viimemainittu kääntyi minuun päin ja sanoi jotain geelinkielellä.
»Minä en osaa geelinkieltä», huomautin.
Korttijutun jälkeen oli kaikki, mitä sanoin, Clunylle kiusallista.
»Teidän nimellänne on enemmän järkeä, kuin itsellänne», lausui hän sen
tähden äkäisesti, »sillä se on puhdasta geelinkieltä. Asia on tämä.
Vakoojani ilmoittaa, että etelässä on nyt tie auki. Kysymys on vain
siitä, onko teillä voimia jatkaa matkaa?»
Minä näin pöydällä kortit, mutta en rahoja. Clunyn puolella oli
ainoastaan kasa kirjoituksella varustettuja paperilippuja. Alanin
kasvoilla oli sitäpaitsi omituinen ilme, josta huomasin, ettei hän ollut
tyytyväinen. Pahat aavistukset valtasivat minut.
»En tiedä lienenkö aivan täysissä voimissani», vastasin, »mutta sen
vähäisen rahasumman, joka meillä on, pitäisi auttaa meidät hyvän matkaa
eteenpäin.»
Alan puri huultaan katsoen maahan.
»David», sanoi hän viimein, »minä olen sen menettänyt, siinä
peittelemätön totuus.»
»Minunko rahani myöskin?» tiuskasin.
»Niin, sinunkin rahasi», vastasi Alan katkerasti. »Sinun ei olisi
pitänyt antaa niitä minulle. Korttipöydän ääressä minä olen mieletön.»
»Joutavia, joutavia!» sekaantui Cluny puheeseemme. »Sehän oli vain
leikkiä. Tietysti te saatte rahanne takaisin ja toisen mokoman lisää,
jos sen sallitte. Menetteleisinpä kovin alhaisesti, jos pitäisin ne. Ei
pidä luulla, että minä olisin esteenä kunnonmiehille, jotka ovat
sellaisessa asemassa kuin te, se olisi kovin alhaista», selitti hän ja
alkoi punaisena kasvoiltaan ammentaa kultakolikoita taskustaan.
Alan ei virkkanut sanaakaan, tuijotti vain maahan.
»Tahdotteko tulla kanssani vähän syrjemmäksi, sir», lausuin.
Cluny vastasi tekevänsä sen mielellään ja seurasi minua heti, mutta
näytti olevan hämillään ja hajamielinen.
»Ensiksi on minun nyt, sir», alotin, »kiitettävä teitä
anteliaisuudestanne.»
»Joutavia!» huudahti Cluny. »Eihän tässä anteliaisuudesta ole kysymys?
Tämä on kyllä hyvin ikävä juttu, mutta mitä muuta pitäisi minun tehdä,
-- tähän töllipahaseeni sullottuna -- kuin pyytää ystäviäni
kortinlyöntiin, milloin vain siihen on tilaisuus? Ja jos he häviävät, on
luonnollisesti selvää --.» Hän vaikeni.
»Niin, jos he häviävät», jatkoin minä, »annatte te heille rahat
takaisin, ja jos he voittavat, pistävät he teidän rahanne omaan
kukkaroonsa. Uudistan siis sanani ja kiitän teidän anteliaisuuttanne.
Mutta minulle itselleni on erittäinkin ikävää tällaiseen asemaan
joutuminen.»
Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Cluny näytti aikovan jotain
sanoa, mutta pysyi kumminkin äänettömänä. Samalla hän kävi kasvoiltaan
yhä punaisemmaksi.
»Minä olen nuori mies», jatkoin, »ja pyydän teiltä neuvoa. Neuvokaa
minua kuin olisin teidän oma poikanne. Ystäväni on menettänyt nämä
rahat, voitettuaan ensin teiltä monta kertaa suuremman summan. Voinko
minä ottaa ne takaisin? Vai menettelisinkö oikeammin, jos koettaisin
pelionnea? Huomaatte kai tekin, että kumpikin on vähänkin
ylpeäluontoiselle miehelle vaikeata.»
»Vaikeata tämä on minullekin, Mr Balfour», vastasi Cluny, »ja te
leimaatte vielä minut jotenkin selvästi mieheksi, joka on innostuttanut
köyhiä ihmisiä kortinlyöntiin nylkeäkseen sitten heiltä rahat. Minä en
salli, että minun talossani ketään ystävääni häväistään, enkä myöskään
että he ketään häpäisevät», lisäsi hän sitten äkkiä kuohahtaen.
»Ja sitten on, sir», lausuin, »minulla vielä jotain lisättävää,
nimittäin että sellainen uhkapeli on kunnonmiehelle alentavaa. Mutta en
ole vielä kuullut teidän mielipidettänne.»
Olen varma, että jos Cluny ketä ihmistä vihasi, niin hän vihasi David
Balfouria. Hän silmäili minua tuimin katsein ja äkäiset sanat pyörivät
jo hänen kielellään. Mutta joko sitten nuoruuteni tai hänen
oikeudentuntonsa haihduttivat hänen vihansa, mutta joka tapauksessa
täytyi hänellä olla painavat syyt menetelläkseen niinkuin hän menetteli.
»Mr Balfour», lausui hän. »Mielestäni te olette liian turhantarkka
mielipiteissänne ja lupauksissanne, mutta siitä huolimatta on teillä
oikea kunnonmiehen luonne. Kunniani kautta, ottakaa rahat -- niin
sanoisin pojalleni -- ja tässä on käteni sovinnoksi.»