Pako kanervikossa. Suolla.
Käveltyämme pysähtymättä ja rivakasti noin seitsemän tuntia, olimme
varhain aamulla vuorijonon toisessa päässä. Edessämme levisi epätasainen
ja autio alanko, jonka yli meidän nyt oli kuljettava. Aurinko oli vielä
alhaalla ja paistoi suoraan silmiimme. Suosta kohosi ohut,
savunkaltainen sumu, joten -- Alanin sanojen mukaan -- alangolla voi
olla vaikka kaksikymmentä eskadroonaa ratsuväkeä, ilman että meillä
niistä oli aavistustakaan.
Istuuduimme sentähden eräälle vuoren rinteen pengermälle odottamaan
sumun haihtumista, laitoimme »drammachia» ja pidimme sotaneuvottelun.
»David», lausui Alan, »tämä on vähän vaarallinen paikka. Majailemmeko
nyt tässä yöhön asti, vai uskallammeko eteenpäin?»
»Jos siinä on kaikki, niin käykäämme eteenpäin», vastasin minä.
»Niin, mutta kun siinä ei ole kaikki, ei edes puoletkaan», puhui Alan.
»Asemamme on nyt seuraava: Appinissa odottaa meitä varma kuolema,
etelässä on kaikki Campbellien aluetta eikä siis sinne ole
ajattelemistakaan. Pohjoiseen ei meillä kummallakaan ole asiaa, ei
sinulla, joka aijot Queensferryyn, eikä minulla jonka matka pitää
Ranskaan. Itäänpäin voimme siis suunnata kulkumme.»
»Tehkäämme se!» vastasin iloisesti. Mutta itsekseni ajattelin: »Parasta
olisi meille molemmille, että sinä lähdet yhdelle suunnalle ja annat
minun mennä toiselle.»
»Mutta huomaa, että idässä on suo edessämme», lausui Alan. »Jos sinne
lähdemme, antaudumme uhkapeliin. Mihin kummaan tuolla lakealla, aukealla
kentällä piiloon pistäytyy? Heti kun punatakit pääsevät jonkun kummun
yli, voivat he nähdä meidät peninkulmien päästä, ja silloin saat pian
maistaa heidän hevostensa kavioista. Se ei ole paikka meitä varten ja
uskallanpa lisätä, että se on vielä vaarallisempi päivällä kuin yöllä.»
»Kuule, Alan, mitä minä olen tästä ajatellut. Appinissa odottaa meitä
kuolema. Rahoja ei meillä suinkaan ole liiaksi, jauhoista puhumattakaan.
Kuta kauemmin he meitä etsivät, sitä likemmä arvaavat he olinpaikkamme.
Kaikkialla olemme siis vaarassa, ja lupaan sanallani ponnistaa
eteenpäin, kunnes kaadumme.»
Alan ihastui. »On hetkiä», lausui hän, »jolloin sinä olet aivan liian
viekas ja liian whigimäinen minunlaiseni kunnonmiehen seuraksi, mutta on
toisiakin hetkiä, jolloin sinä osoittaudut rohkeaksi, ja silloin juuri
rakastan minä sinua kuin veljeäni.»
Sumu haihtui ja alanko levisi eteemme autiona kuin meri. Ainoastaan
riekot ja töyhtöhyypät kirkuivat siellä ja kaukana idässä liikkui
hirvilauma pienenä pisteenä. Suurimmaksi osaksi se oli punaista
kanervikkoa, muu ala enimmäkseen suota, heteikköä ja sammaltuneita
vesilammikoita. Muutamin paikoin oli kulovalkea polttanut maanpinnan
mustaksi ja toisin paikoin oli kokonaisia metsiä kuivuneita mäntyjä,
jotka seistä törröttivät siellä kuin luurangot. Elottomamman näköistä
erämaata ei missään näe, mutta sotamiehiä ei siellä näkynyt ja se oli
meille tärkeintä.
Laskeuduimme siis alas autiolle kankaalle ja alotimme vaivaloisen ja
monimutkaisen kulkumme itää kohti. Joka haaralla ympäröivät meitä, -- se
tulee muistaa -- vuorenhuiput, joilta meidät voitiin nähdä milloin
hyvänsä. Sentähden täytyi meidän seurata notkopaikkoja, ja kun ne
kääntyivät pois meidän suunnastamme, liikkua aukealla kentällä mitä
huolellisimmin. Joskus, puolikin tuntia yhteen menoon, meidän täytyi
ryömiä kanervapehkosta toiseen kuin metsämiehen ollessaan likellä
hirveä. Päivä oli taas kirkas, aurinko paahtoi kuumasti. Vesi
viinapullostamme loppui pian, ja jos olisin arvannut minkälaista oli
ryömiä puolet matkasta vatsallaan ja kävellä loput melkein polviin asti
kumarassa, olisin varmaan luopunut sellaisesta murhaavasta
uhkayrityksestä.
Ponnistaen ja leväten ja uudelleen ponnistaen taivalsimme eteenpäin
aamupäivän ja puolenpäivän tienoissa paneuduimme maata sankkaan
kanervapehkoon. Alan piti ensin vahtia. Mielestäni olin tuskin silmäni
ummistanut kun hän jo herätti minut vahtimaan vuorostani. Kummallakaan
meillä ei ollut kelloa, jonka mukaan olisimme eläneet. Sen puutteessa
pisti Alan kanervan oksan pystyyn maahan. Kun pensaan varjo oli ehtinyt
siihen, oli minun herätettävä hänet. Mutta nyt olin minä niin väsyksissä
että olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia yhtä päätä. Uni kangerti
kurkussani ja jäseneni lepäsivät, vaikka ajatukset olivatkin valveilla.
Kanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun
saman vaikutuksen kuin olutjuusto, ja tuon tuostakin kohautin päätäni
huomaten menneeni unen horroksiin.
Viimeisen kerran herätessäni huomasin olleeni kokonaan toisessa
maailmassa ja arvelin auringon jo kulkeneen hyvän matkaa rataansa.
Vilkasin kanervan oksaan ja olin vähällä parahtaa, sillä minä näin
laiminlyöneeni luottamustoimeni. Pääni oli mennä sekaisin pelosta ja
häpeästä, ja katseltuani ympärilleni, tuntui sydämeni pysähtyvän. Osasto
ratsuväkeä oli näet maatessani laskeutunut alangolle ja tuli nyt
kaakosta melkein suoraan meitä kohti viuhkan muotoisesti hajaantuneena
ja ratsastellen notkopaikoissa edestakaisin.
Herätettyäni Alanin vilkasi hän ensin sotamiehiin, sitten merkkiin ja
auringon asemaan ja puristi kätensä nyrkkiin heittäen minuun samalla
kertaa vihaisen ja huolestuneen silmäyksen. Muulla tavalla ei hän minua
nuhdellut.
»Mitäs nyt on tehtävä?» kysyin.
»Meidän on leikittävä jänistä», vastasi hän. »Näetkö tuota vuorta?»
kysyi hän sitten osoittaen koilliseen.
»Kyllä», vastasin.
»Sitä kohti on nyt meidän riennettävä. Sen nimi on Ben Alder, ja on se
jylhä, autio vuori täynnä kumpuja ja kuiluja. Ja jos sinne ehdimme ennen
aamua, voimme vielä pelastua.»
»Mutta Alan», huudahdin, »sitenhän joudumme aivan sotamiesten tielle!»
»Sen tiedän aivan hyvin», vastasi Alan, »mutta jos meidät ahdistetaan
takaisin Appiniin, olemme molemmat mennyttä miestä. Joutuin nyt siis,
David!»
Sen sanottuaan hän läksi juosta vilistämään nelinkontin niin tavattoman
nopeasti, että olisi voinut luulla sen olevan hänen tavallinen
kulkutapansa. Koko ajan hän seuraili notkoja, joissa olimme parhaiten
suojassa. Muutaman näistä oli kulovalkea polttanut tai ainakin
kärventänyt ja siitä nousi nyt kasvoihimme, jotka olivat likellä
maanpintaa, sokaiseva, tukahduttava savuntapainen tomu. Vesi oli kaukana
ja nelinkontin juokseminen tekee niin herpaisevan heikoksi ja
väsyneeksi. Jäseniäsi pakoittaa ja ranteet kuoleutuvat ruumiisi painon
alla.
Vähän väliä, päästyämme johonkin suureen kanervapehkoon, lepäsimme ja
läähätimme hetken aikaa. Taivuttaen syrjään kanervia, tarkastelimme
takaa tuleviin ratsumiehiin. He eivät olleet huomanneet meitä, vaan
kulkivat suoraan eteenpäin. Heitä oli luullakseni puoli eskadroonaa ja
kulkiessaan he tarkastivat erittäin huolellisesti noin parin peninkulman
levyisen alan. Olin herännyt viime hetkessä. Jos olisin nukkunut
vähänkin kauemmin, olisi meidän täytynyt paeta aivan heidän edessään,
sen sijaan että nyt olimme heidän sivullaan. Nytkin voi pieninkin
onnettomuus ilmaista meidät ja kun riekko sattui pyrähtämään siipiään
räpyttäen lentoon, makasimme hiljaa kuin hiiret, uskaltaen tuskin
hengittääkään.
Pakotus ja velttous ruumiissani, sydämen jyskytys, kipu käsissäni ja
alituisen pölyn ja tuhkan synnyttämä kirvely silmissäni ja kurkussani
olivat pian käyneet niin sietämättömiksi, että olisin ilomielin luopunut
koko yrityksestä. Ainoastaan Alanin pelko piti minussa teennäistä
rohkeutta sen verran yllä, että jatkoin kulkuani. Mitä häneen itseensä
tuli -- on muistettava, että hänellä oli päällystakki päällään -- oli
hän ensin käynyt hehkuvan punaiseksi, mutta ajan pitkään alkoi hänen
kasvoilleen ilmestyä valkoisia täpliä. Hänen hengityksensä oli vinkuvaa
ja äänessä ei ollut vähääkään inhimillistä sointua, kun hän
lepoaikoinamme kuiskaili huomioitaan korvaani. Siitä huolimatta ei hän
näyttänyt ollenkaan kadottaneen rohkeuttaan eikä hänen notkeutensa
vähenneen. Minun täytyi ihmetellä miehen kestävyyttä.
Ensimäisten yön varjojen laskeutuessa kuulimme viimein torven
törähdyksen ja vilkaistessamme kanervien yli taaksemme näimme
sotamiesten alkavan kokoontua. Hetken kuluttua he olivat jo laittaneet
nuotion ja asettuneet melkein keskelle erämaata yön pitoon.
Silloin pyysin ja rukoilin, että mekin panisimme maata.
»Tänä yönä ei levätä!» vastasi Alan. »Nuo sinun väsyneet ratsumiehesi
pitävät tästä lähtien vuoret hallussaan eikä yksikään siivetön olento
pääse silloin pois Appinista. Me luiskahdimme loukusta viime hetkessä ja
panisimmeko nyt vaaralle alttiiksi sen mitä siten olemme voittaneet? Ei,
ei, huomispäivä on löytävä meidät jossain turvallisessa paikassa Ben
Alderilla.»
»Alan, ei minulta tahtoa puutu, vaan voimia», selitin. »Jos voisin, niin
tekisin. Mutta niin totta kuin elän, en voi.»
»Sama se», tokaisi Alan. »Minä kannan sinua.»
Katsoin häneen nähdäkseni, laskiko hän leikkiä, mutta niin ei ollut
asian laita, pienellä miehellä oli tosi mielessä. Sellainen lujuus sai
minut häpeämään.
»Paina päälle!» huudahdin. »Minä tulen perästä.»
Hän heitti minuun silmäyksen aivan kuin tahtoen sanoa: »Oikein, David»,
ja läksi vihaisinta vauhtiaan rientämään eteenpäin.
Yön tullen pimeni vähän ja ilma muuttui koleammaksi. Taivas oli
pilvetön. Oltiin heinäkuun alussa ja kaukana pohjoisessa. Yön
pimeimmillään ollessa olisi kyllä hyvät silmät olleet tarpeen, mutta
talviseen aikaan on keskipäivälläkin joskus pimeämpi. Runsas kaste
kostutti maanpinnan aivan likomäräksi ja virkisti minua vähäisen. Kun
huokaamaan pysähdyttyämme minulla oli aikaa katsella ympäristöäni ja
minä näin miten kirkas ja miellyttävä yö oli, kuinka vuorien haamut
näyttivät uinailevan sen helmassa ja miten nuotio takanamme tuikki
valoisana pilkkuna aavikon keskellä, valtasi minut äkkiä vihanpuuska,
kun minun täytyi vielä rehkiä vaivaloisesti eteenpäin ja niellä
matelijain lailla maan tomua.
Päättäen siitä, mitä kirjoista olen lukenut, luulen ettei monikaan
kynäniekka ole koskaan ollut oikein todenteolla väsyksissä. Muussa
tapauksessa kuvaisi hän sitä räikeämmin värein. Minä en välittänyt
vähääkään elämästäni, en menneestä enkä tulevasta, tuskinpa edes
muistinkaan, että sellainen poika kuin David Balfour oli olemassa.
Itseäni en ajatellut, vaan sen sijaan jokaista uutta askelta, jonka
epätoivoissani arvelin olevan viimeiseni. Ajattelin Alaniakin, mutta
vihaisena, sillä hän oli syynä kärsimyksiini. Sotilasalalla oli Alan
paikallaan. Upseerin asia on saada miehet herkeämättä ponnistamaan
eteenpäin, silloin kun he ymmärtämättömyydessään jäisivät paikalle
lepäämään -- jos heillä tilaisuus siihen sattuisi -- ja joutuisivat
surman suuhun. Ja uskallanpa väittää, että minä olisin käynyt
kunnollisesta sotamiehestä, sillä viime tunnit olin siinä vahvassa
uskossa, ettei minulla ollut mitään muuta neuvona kuin totella niin
kauan kuin kykenin ja kuolla totellen.
Päivä alkoi sarastaa -- vuosien perästä, minun mielestäni. -- Silloin
olimme jo päässeet suurimmasta vaarasta ja saatoimme kävellä jaloillamme
sivistyneiden ihmisten tavoin tarvitsematta enää raakalaisten lailla
ryömiä nelinkontin. Mutta hyvänen aika, minkälainen pari mahdoimme
ollakaan, kävellessämme kumarassa kuin vanhat vaarit, hoiperrellen kuin
ensi askelia ottavat pikkulapset ja kalpeina kuin ruumiit. Sanaakaan ei
vaihdettu. Kumpikin kulki suu kiinni puristettuna ja eteensä tuijottaen
ja nosteli jalkojaan kuin näyttelijät, jotka markkinaväen huviksi
nostelevat painoja. Sillä välin kirkuivat riekot kanervikossa
yksitoikkoista virttään ja idän kulma valkeni hitaasti ennustaen päivän
nousua.
Sanoin, että Alankin teki samoin kuin minä. En kyllä häneen kertaakaan
katsonut, sillä omien askeleitteni tarkkaamisesta oli minulle kylliksi
huolta. Mutta selvää on, että hänkin oli yhtä tylsistynyt väsymyksestä
kuin minä ja että hän yhtä vähän kuin minäkään katsoi minne menimme,
sillä muuten emme olisi astuneet suoraa päätä väijytykseen kuin
umpisokeat miehet.
Se tapahtui näin. Laskeuduimme muutamaa kanervien peittämää kumpua alas
ja kuljimme kuin viuluniekka akkoineen, Alan edellä ja minä askeleen
pari jälempänä, kun yhtäkkiä kanervikko rasahti ja kolme tai neljä
parrakasta miestä hyökkäsi päällemme. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olimme selällämme ja kummankin kurkkua kohti ojennettiin tikari.
Luullakseni en koko tapauksesta välittänyt mitään. Tämän kovakouraisen
kohtelun synnyttämät tuskat eivät enää tuntuneet minussa, sillä siksi
ankarat olivat kärsimykseni jo ennestään ja niin iloinen olin
päästessäni pitkälleni, ettei uhkaava tikarikaan minulle mitään
merkinnyt. Viruin siinä tuijottaen minua pitelevän miehen kasvoihin.
Muistan, että ne olivat auringon paahtamat ja että hänen silmänsä olivat
vaaleat, mutta minä en pelännyt häntä. Kuulin Alanin supattavan erään
toisen miehen kanssa geelinmurteella, mutta mitä he puhuivat, oli
minulle aivan yhdentekevää.
Keskustelusta oli kumminkin seurauksena, että miehet pistivät tikarinsa
tuppeen, ottivat meiltä aseet pois ja asettivat meidät istumaan
vastakkain kanervikkoon.
»He ovat Clunyn miehiä», sanoi Alan. »Paremmin ei meille olisi voinut
käydä. Me odotamme nyt täällä näiden etuvartijain kanssa, kunnes he
saavat lähetetyksi päällikölleen sanan minun tulostani.»
Cluny Macpherson, Vourichin klaanin päällikkö, oli kuusi vuotta sitten
riehuneen kapinan johtajia. Hänen päästään oli luvattu palkinto, ja minä
olin luullut että hän ja muut jäljelle jääneet tämän äärimmäisen
puolueen johtajat olivat jo kauan sitten paenneet Ranskaan. Niin väsynyt
kuin olinkin, sai uutinen minut puoleksi hereille.
»Mitä», huudahdin, »onko Cluny vielä täällä?»
»Onpa niinkin!» vastasi Alan. »Vieläkin omassa maassaan ja oma klaaninsa
elättää häntä. Ei Yrjö kuninkaan valta sen pitemmälle ulotu.»
Olisin kai enemmänkin asiasta kysellyt, mutta Alan tukki suuni, sanoen:
»Minä olen nyt väsyksissä ja tahtoisin panna maata.» Ja sanaakaan
lisäämättä hän laski päänsä sankkaan kanervapehkoon ja näytti paikalla
vaipuvan uneen.
Minulle ei saman tempun tekeminen ollut mahdollista. Olet kai kuullut
heinäsirkkain sirittävän heinikossa kesäpäivänä. No niin; tuskin olin
ummistanut silmäni kun koko ruumiini ja erittäinkin pää, vatsa ja
ranteet tuntuivat olevan tuollaisia sirittäviä heinäsirkkoja täynnä.
Minun täytyi avata paikalla silmäni, kieriskellä ja heittelehtää
edestakaisin tilallani, nousta istumaan ja viskautua uudelleen
pitkälleni, tuijottaa ylös taivaaseen, joka häikäisi silmiäni, tai
Clunyn raa'an ja synkännäköisiin vahtimiehiin, jotka näkyivät kummun
toiselta puolen ja kuuluivat lörpöttelevän keskenään geelinmurteella.
Sen paremmin en ollut saanut levätyksi, kun sananviejä jo palasi, ja
meidän täytyi jälleen nousta ylös ja lähteä taivaltamaan eteenpäin.
Cluny oli näet ilmoittanut meidän olevan tervetulleita hänen luokseen.
Alan oli erinomaisen hyvällä tuulella, levosta virkistynyt, nälkäinen ja
iloitsi jo edeltäpäin ryypystä ja lihapaistista, joiden sananviejä oli
ilmoittanut odottavan meitä.
Mitä minuun tuli, niin tuntui minusta vastenmieliseltä kuulla syömisestä
puhuttavan. Tähän asti oli minun ollut vaikea liikkua, mutta nyt tunsin
jonkunlaista kamalaa kepeyttä, joka ei olisi antanut kävellä. Tuntui
siltä kuin olisin untuvan lailla liidellyt ilmassa, maanpinta näytti
minusta pilviltä ja vuoret kepeiltä kuin höyhenet. Ilmakehä tuntui
olevan alituisessa liikkeessä kuin virtaava puro, joka mielestäni
kuljetteli minua edes-takaisin. Tämän lisäksi painoi mieltäni synkkä
epätoivo, ja minä olisin voinut itkeä omaa avuttomuuttani.
Huomasin Alanin puivan minulle nyrkkiä ja otaksuin hänen olevan
vihoissaan minulle. Pelästyin siitä yhtä mielettömästi kuin pikku lapsi.
Muistan hymyilleenikin silloin enkä voinut lakata hymyilemästä, vaikka,
arvellen ettei se nyt ollut soveliasta, kuinkakin koetin sitä vastustaa.
Mutta kunnon toverillani ei ollut kuin hyvä mielessä, ja pian otti kaksi
palvelijaa minua kainaloista kiinni ja alkoi kantaa eteenpäin kovaa
kyytiä, kuten minusta tuntui, vaikka todellisuudessa taisi kulku olla
hyvinkin hidasta. Kuljimme lukemattomien kolkkojen notkojen ja rotkojen
kautta tämän jylhän Ben Alder-vuoren sisimpään osaan.