Pako kanervikossa. Corrynakieghin rotko.
Heinäkuun alussa valkenevat päivät kyllä aikaiseen, mutta oli vielä
pimeä saapuessamme määräpaikkaamme rotkolle muutaman korkean vuoren
laella. Rotkon läpi juoksi puro ja sen toisella puolen oli kallioon
muodostunut matala luola. Koivuja kasvoi siellä harvahkona, kauniina
metsänä, mutta kauempana ne vaihtuivat mäntyihin. Puro oli täynnä
taimenia, ja metsä sepelkyyhkysiä. Vuoren aukealla puolen isokuovit
viheltelivät lakkaamatta ja käkiä siellä oli niinikään lukuisasti.
Rotkon suulta näkyi osa Mamoria ja merenlahti, joka eroitti sen
Appinista. Olimme niin huimaavan korkealla, että maiseman katselemisesta
riitti minulle koko ajaksi ihmettelemistä ja ihailemista.
Rotkon nimi oli Corrynakiegh, ja vaikka se oli niin korkealla ja niin
lähellä merta että pilvet sen usein peittivät, oli se ylipäänsä
miellyttävä paikka, ja ne viisi päivää, jotka siinä vietimme kuluivat
onnellisesti.
Luola oli makuuhuoneemme ja vuoteemme laitoimme kanervapehkoista, joita
sitävarten kävimme leikkaamassa. Peittona meillä oli Alanin
päällystakki. Muutamassa puron polvessa oli suojaisa syvennys, jonne
uskalsimme laittaa pienen nuotion. Sen ääressä lämmittelimme itseämme,
milloin pilvet peittivät rotkon, keitimme kaurajauhovellimme ja
paistoimme pienet taimenet, jotka pyydystimme käsin purosta kivien alta
ja rantaonkaloista. Se olikin meidän pääasiallisena toimena ja
huvituksena. Paitsi sitä, että jauhomme säästyivät siten pahempien
päivien varalle, kului meiltä aika hauskasti kun vyötäisiin asti
alastomina pulikoimme purossa pyydystäen kilvan kaloja. Suurimmat
taimenet, mitkä saimme, olivat noin neljännesnaulan painoisia. Mutta ne
olivat rasvaisia ja hyvänmakuisia, ja kun ne paistoi hiilillä, puuttui
ainoastaan suolaa, jotta olisi saanut oikein herkkuruuan.
Väliaikoina Alan opetti minua miekan käyttöön, sillä kunnottomuuteni
siinä kiusasi häntä. Sitäpaitsi luulen hänen hyvinkin mielellään
ryhtyneen harjoitukseen, jossa hän oli niin paljon minua etevämpi, kun
minä kalastuksessa vein hänestä joskus voiton. Miekkailua hän käytti
oikeastaan rangaistuksena, sillä koko harjoitusten ajan hän haukkui
minua jotenkin hillittömästi ja ahdisti niin ankarasti, että luulin
hänen jo lävistävän minut miekallaan. Usein teki mieleni livistää
pakoon, mutta seisoin kuitenkin paikallani ja opin siten ainakin
pysymään varman näköisenä puolustusasennossa, joka usein on kaikki mitä
tarvitaan. Vaikka siten en koskaan ollut vähääkään opettajani mieliksi,
en sentään ollut aivan tyytymätön itseeni.
Sillä ei tarvitse luulla että olisimme unhottaneet päätarkoituksemme,
pakenemisen.
»Kotvan kestää», lausui Alan minulle ensimäisenä aamuna, jonka rotkossa
vietimme, »ennenkuin punatakeille pälkähtää päähän etsiä meitä
Corrynakieghistä. Meidän on nyt sentähden lähetettävä sana Jamesille,
jotta hän hankkii meille rahat.»
»Mutta millä tavoin saamme viestin hänelle?» kysyin. »Olemmehan täällä
autiossa seudussa. Emme uskalla sitä vielä jättää, eivätkä kai
linnutkaan rupea sanansaattajiksemme. En ymmärrä miten on meneteltävä.»
»Etkö?» vastasi Alan. »Kylläpä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä!»
Sen sanottuaan hän vaipui ajatuksiinsa tuijottaen hiillokseen. Hetken
perästä hän otti puunpalasen, muodosteli siitä ristin ja mustasi sen
haarukat hiilellä. Sitten hän katsoi vähän arasti minuun ja lausui:
»Etköhän lainaisi minulle nappiani? Lahjan takaisin pyytäminen ei kyllä
ole tavallista, mutta minä tunnustan, etten mielelläni leikkaisi toista
nappia».
Annoin hänelle napin. Sen hän pujotti päällystakistaan repimäänsä
vaatekaistaleeseen, jolla oli sitonut ristin kokoon, ja kiinnitettyään
siihen vielä pienen koivun- ja petäjänlehvän, hän katseli laitostaan
tyytyväisenä.
»Vähän matkan päässä täältä on pieni Koalisnacoan niminen kylä. Siellä
asuu muutamia minun ystäviäni, joiden käsiin voin uskoa henkeni, ja
toisia, joista en ole niin varma. Katsos nyt, David. Meidän päistämme
luvataan palkinto. Jameskin lupaa niistä palkinnon, ja mitä
Campbelleihin tulee, niin he eivät koskaan säästä rahaa, milloin vain on
kysymys jonkun Stewartin vahingoittamisesta. Jos asiat toisin olisivat,
voisin milloin tahansa mennä Koalisnacoaniin ja uskoa henkeni heidän
käsiinsä yhtä helposti kuin ottaa jonkun omiin turviini.»
»Mutta asiain tällä kannalla ollessa?»
»Silloin minä käyn siellä kenenkään näkemättä», vastasi Alan.
»Kaikkialla on huonoja, ja mikä pahinta, heikkoja ihmisiä. Pimeän tultua
hiivin siis kylään ja asetan tämän tekeleeni John Breck Maccollin
ikkunaan. Hän on hyvä ystäväni ja Appinin »bouman».[1]
[1] Boumanneiksi nimitettiin Skotlannissa tilan vuokraajia, jotka ovat
ruvenneet isännän kanssa yhtiöön ja jakavat hänen kanssaan maatilan
tulot. Suom. muist.
»Aivan kernaasti voit sen tehdä», lausuin. »Mutta jos hän sen löytääkin,
niin mitä on hänen siitä ajateltava?»
»Toivon, että hän olisi vähän teräväjärkisempi mies, sillä pelkäänpä
pahoin ettei hän paljoakaan siitä käsitä! Mutta näin olen minä
ajatellut. Tämä risti vivahtaa vähän arpakapulaan, jonka kiertäminen
meidän klaaneissamme merkitsee kokoontumista. Vielä hän ymmärtää aivan
hyvin, ettei klaani aio tehdä kapinaa, kun kapula on asetettu ikkunaan
ilman minkäänlaista kirjoitusta. Hän tuumii siis: »Klaani ei aio tehdä
kapinaa, mutta jotakin tämä merkitsee.» Silloin hän huomaa nappini, joka
on ennen ollut Duncan Stewartin, ja ajattelee: »Duncanin poika on
kanervikossa ja tarvitsee minua.»
»Saattaa niin käydä», sanoin minä. »Mutta vaikka hän arvaisikin
tarkoituksen, on Forthin ja tämän välillä hyvä joukko kanervikkoa.»
»Se on aivan totta», vastasi Alan. »Mutta silloin huomaa John Breck
koivun ja männyn lehvät, ja päättää -- jos hänellä on vähänkään järkeä,
jota minä epäilen -- että »Alan piileskelee metsässä, jossa kasvaa sekä
koivuja että petäjiä». Sitten hän lisää: »Sellaista metsää ei näillä
seuduin ole monessa paikassa», ja tulee luoksemme Corrynakieghiin. Ja
jos hän ei tule, niin periköön piru hänet, sama se minulle, sillä
silloin ei hän ansaitse edes suolaa velliinsä.»
»Kas vain», sanoin tehden hänestä vähän pilkkaa, »oletpa sinä aika
kekseliäs! Mutta eikö sinulle olisi yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle
muuan sana?»
»Sepä mainio huomautus, Mr Balfour», hän vastasi tehden vuorostaan
minusta pilaa. »Tosiaankin olisi minulle paljon yksinkertaisempaa
kirjoittaa hänelle, mutta sen lukeminen olisi John Breckille hankala
juttu. Hänen pitäisi ensin käydä koulua pari kolme vuotta ja
mahdollisesti väsyisimme me odottamiseen.»
Samana yönä Alan vei arpakapulan kylään ja asetti sen John Breckin
ikkunaan. Takaisin tullessaan hän oli levoton, sillä koirat olivat
ruvenneet haukkumaan ja ihmisiä juossut asunnoistaan ulos. Luulipa hän
kuulleensa aseidenkin kalinaa ja nähneensä yhden punatakin muutamalla
ovella. Koko seuraavan päivän oleksimme sentähden metsän reunassa, ja
pidimme tarkasti vahtia voidaksemme, jos tulija oli John Breck, ohjata
hänet heti luoksemme, tai jos se oli punatakki, hyvissä ajoin paeta.
Puolenpäivän tienoissa huomasimme miehen kiertelevän aukeaa
vuorenrinnettä ylös ja varjostaen kädellään silmiään katselevan
tullessaan ympärilleen. Heti kun Alan hänet huomasi, vihelsi hän. Mies
kääntyi ja tuli jonkun matkaa meitä kohti. Alan vihelsi toisen kerran ja
mies tuli lähemmäksi. Sillä tavalla ohjasimme hänet vähitellen
luoksemme.
Hän oli ryysyinen, hurjannäköinen, parrakas mies, iältään noin
neljänkymmenen vaiheilla, rokonarpien rumentama ja näytti sekä tuhmalta
että julmalta. Vaikka hän puhui huonosti ja murteellisesti
englanninkieltä, pyysi Alan kuitenkin -- seuraten entistä kaunista
tapaansa, milloin minä olin läsnä -- ettei hän puhuisi geelinkieltä.
Mahdollista on, että vieras kieli sai hänet näyttämään vielä hitaammalta
kuin hän oikeastaan olikaan; mutta minusta vain näytti, ettei hänellä
ollut paljon halua auttaa meitä ja että sekin vähä oli pelosta ja
pakosta.
Alan tahtoi häntä viemään sanan Jamesille, mutta »boumanni» ei siitä
tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Minä unhotan sen», kirkui hän ja vaati
vain kirjettä, muuten hän uhkasi jättää meidät oman onnemme nojaan.
Nyt arvelin Alanin joutuneen ymmälle, sillä kirjoitusneuvoja ei meillä
tässä erämaassa ollut. Mutta hän olikin nokkelampi kuin luulinkaan. Hän
etsi metsästä sepelkyyhkysen siipikynän, josta sitten muodosti kynän.
Mustetta hän laittoi sekoittamalla ruutia veteen, ja repäisten nurkan
ranskalaisesta sotilasvaltakirjastaan, jota hän kuletti taskussaan kuin
mitäkin hirsipuusta suojelevaa taikakalua, hän istuutui kirjoittamaan
seuraavat rivit:
»Rakas sukulaiseni. -- Tee hyvin ja lähetä tämän tuojan mukana rahat
siihen paikkaan, jonka hänelle olen ilmoittanut.
Sinun uskollinen serkkusi,
A. S.»
Kirjelmän hän uskoi miehelle, joka lupasi kiirehtiä niin paljon kuin
suinkin ja läksi kirjeineen laskeutumaan alas kummulta.
Kolme kokonaista päivää oli hän poissa, mutta noin kello viiden aikaan
kolmannen päivän illalla kuulimme metsästä vihellyksen, johon Alan
vastasi. Heti ilmestyi »boumanni» puron rannalle etsien meitä silmillään
oikealta ja vasemmalta. Hän ei ollut nyt niin pahantuulisen näköinen
kuin ennen ja epäilemättä hän olikin hyvillään saatuaan niin vaarallisen
tehtävänsä loppuun suoritetuksi.
Seudun uutisina hän kertoi, että maa oli täynnä punatakkeja, että aseita
oli löydetty ja ihmisiä sentähden saatettu joka päivä onnettomuuteen,
että James ja hänen palvelijansa oli, rikokseen osallisuudesta
epäiltyinä, pistetty Fort Williamin vankilaan. Kaikille suunnille tuntui
ilmoitellun, että Alan Breck oli ampuja, ja hänestä ja minusta oli
levitetty julistus, jossa luvattiin meistä sadan punnan palkinto.
Nämä olivat meille mitä ikävimpiä uutisia, ja lyhyt kirjelmä, jonka
rouva Stewart oli John Breckin mukana lähettänyt, oli läpeensä haikeaa
valitusvirttä. Siinä hän pyysi hartaasti Alania välttämään
kiinnijoutumista, vakuuttaen, että jos hän kerran joutuu sotamiesten
käsiin, ovat sekä hän että James mennyttä kalua. Rahasumma, jonka hän
lähetti, oli kaikki minkä hän oli saanut kerjätyksi tai lainatuksi, ja
hän rukoili Jumalaa, että tulisimme sillä toimeen. Lopuksi -- kirjoitti
rouva -- liitti hän mukaan julistuksen, jossa meistä puhuttiin.
Sitä paperia tarkastimme uteliaisuudella ja pelolla -- aivan kuin
olisimme katsoneet peiliin ja samalla vihollisen pyssyn suuhun
saadaksemme selville onko hänellä todellakin tosi mielessä. Alanin
tuntomerkeiksi oli siinä ilmoitettu: »pieni, rokonrikkoma ja
notkealiikkeinen mies, iältään kolmenkymmenen viiden vaiheilla, päässä
sulitettu hattu, pukunaan ranskalainen, sinivärinen ja hopeanapeilla
varustettu silkkinuttu, jonka koruompelukset ovat jo suurimmaksi osaksi
vaalenneet, punaiset liivit ja mustat, nukkakankaasta tehdyt
polvihousut». Minusta oli sanottu: »suuri, vahva, noin kahdeksantoista
vuotias poika, päällä vanha, hyvin repaleinen sininen nuttu, vanha
ylämaalais lakki, pitkät, kotikutoiset liivit, siniset polvihousut;
kintut paljaat, kengät alamaalaista kuosia ja kärjistä rikki, puhuu
alamaalaisten tavoin, ja on parraton».
Alan oli mielissään, kun hänen komeutensa oli hyvin muistettu ja niin
tarkoin kerrottu. Koruompeluksista lukiessaan hän vain käänsi katseensa
paperista niihin vähän loukkaantuneen näköisenä. Mitä minuun tuli
tarjosin minä mielestäni julistuksen mukaan surkean näyn. Mutta
toisekseen olin siitä hyvillänikin, sillä vaihdettuani entiset ryysyni
pois, ei kuvaus enää ollut vaarallinen, vaan paremminkin päinvastoin.
»Alan, sinun pitäisi vaihtaa pukua», huomautin.
»Eikö mitä», vastasi hän. »Minulla ei ole toisia vaatteita. Näyttäisipä
se somalta jos palaisin Ranskaan »bonnetti»[1] päässä!»
[1] Ylämaalaisten kansallispukuun kuuluva kankaasta tehty lieriömäinen
lakki. Suom. muist.
Tämän hänen vastauksensa johdosta tulin ajattelemaan, että jos eroan
Alanista ja hänen kielittelevistä vaatteistaan, minun ei tarvitse pelätä
kiinnijoutumista, vaan voin liikkua julkisesti asioillani. Eikä siinä
kaikki, sillä jos otaksutaan, että minä joudun yksinäni kiinni, ei minua
vastaan ollut mitään syytöksiä, mutta jos joudun tuon murhaajaksi
luullun miehen seurassa vangiksi, oli asemani hyvin vakava. Näistä
mietteistäni en kyllä kehdannut virkkaa mitään, mutta sellaisia
ajatuksia liikkui kuitenkin mielessäni.
Näitä seikkoja tulin ajatelleeksi vieläkin enemmän, kun sanansaattajamme
veti esiin viheriän kukkaron, jossa oli neljä guineaa kullassa ja vähää
vaille guinea hopearahoissa. Summa oli kyllä suurempi kuin minun. Mutta
Alanin olikin vähän vaille viidellä guinealla päästävä aina Ranskaan
asti, ja minun vaille kahdella vain tälle puolen Queensferryn. Jos
kaikki otetaan huomioon, ei Alanin seura ollut minulle ainoastaan
hengenvaarallinen, vaan myöskin kukkaroani rasittava.
Mutta niin ei kunniallinen seuralaiseni ajatellut. Hän luuli vain
palvelevansa, auttavansa ja suojelevansa minua. Mitä minun oli siis
tekeminen muuta kuin pysyä ääneti ja tyynenä tyytyä osaani!
»Onhan tämä vähän pienenlainen summa», tuumi Alan pistäen rahat
taskuunsa, »mutta eikö tuo riittäne tarpeisiini. Jos nyt te, John Breck,
tahdotte antaa minulle nappini, lähdemme tämän kunnon miehen kanssa
matkalle.»
Mutta »bouman», harailtuaan ensin karvoista tehdyssä pussissaan, joka
ylämaalaisten tapaan riippui hänellä etupuolella -- jalassa oli hänellä
sitävastoin alamaalaisten merimieshousut -- alkoi mulkoilla pahasti
silmillään ja sanoi lopuksi: »Minä olen tainnut kadottaa sen.»
»Mitä!» ärjäisi Alan, »oletko sinä hukannut minun nappini, jonka olen
saanut isältäni? Silloin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että tämä oli
pahin päivätyö, minkä kuuna kulloisna ikänäsi olet tehnyt.»
Puhuessaan Alan pani kädet polvilleen ja katsoi mieheen ivahymy
huulillaan ja silmissä välke, joka ennusti pahaa hänen vihollisilleen.
Mahdollista on että mies puhui totta, mahdollista myöskin että hän aikoi
pettää, mutta huomaten sitten olevansa autiossa seudussa yksin meitä
kahta vastaan, katsoi hän itselleen parhaimmaksi turvautua totuuteen.
Pääasia vain on, että hän oli äkkiä löytävinään napin ja ojensi sen
Alanille.
»Oikein, tämä puhuu Maccollien kunniallisuuden puolesta», lausui Alan ja
jatkoi sitten minulle: »Tässä on nappisi takaisin. Minä kiitän sinua
siitä, että raskit napista luopua. Se on teko, joka on todistuksena
ystävyydestäsi minua kohtaan.»
Sitten hän jätti »boumannille» lämpimät hyvästit. »Sillä», sanoi hän,
»sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen ja antautunut uhkarohkeaan
yritykseen. Minä olen aina antava sinulle hyvän miehen nimen.»
John Breck läksi viimein omalle suunnalleen ja Alan ja minä pannen
kapineemme yhteen taakkaan, poistuimme toiselle jatkaaksemme
pakomatkaamme.