Pako kanervikossa. Louhikossa.
Riensimme eteenpäin milloin juosten milloin kävellen, ja aamupuoleen
yötä kiirehdimme yhä enemmän kulkuamme. Vaikka seutu näytti aivan
autiolta, oli siellä kuitenkin kumpujen peitossa ihmisten taloja ja
mökkejä, joita sivuutimme luullakseni ainakin parikymmentä. Aina kun
sellaiselle saavuimme, jätti Alan minut tielle ja meni itse koputtamaan
seinään ja puhutteli hetkisen ikkunassa nukkumasta herätettyä asukasta.
Tällä tavalla levitettiin tietoja, ja näillä seuduin oli se niin tärkeä
velvollisuus, että Alanin henkensä edestä paetessaankin täytyi pysähtyä
täyttämään sitä ja niin sukkelaan kulkivat tiedot suusta suuhun, että
enemmässä kuin puolessa niistä taloista, joissa kävimme, tiedettiin jo
murhasta. Toisissa taas, sen mukaan kuin taampana seisoessani kuulin ja
sain selvää vieraasta kielestä, synnytti uutinen enemmän kauhua kuin
kummastusta.
Kaikesta kiirehtimisestämme huolimatta alkoi päivä sarastaa meidän vielä
ollessa kaukana turvallisemmista paikoista. Olimme silloin muutamassa
tavattoman laajassa, kallionlohkareitten peittämässä laaksossa, jonka
läpi virtasi kuohuva joki. Jylhät vuoret ympäröivät laaksoa, eikä siinä
kasvanut puita eikä ruohoa. Jälkeenpäin olen arvellut, että se
arvattavasti oli Glencoen laakso, sama, jossa tuo verinen taistelu
Wilhelm kuninkaan aikana taisteltiin. Mutta mitä seutuja me yleensä
samoilimme, en vieläkään tiedä, sillä me seurasimme milloin oikoteitä,
milloin taas teimme pitkiä kierroksia. Kulkumme oli sitäpaitsi
kiireellistä ja enimmäkseen yön aikaan, ja paikannimet, joita kysyin,
olivat geelinkielisiä, joten ne ovat sitä helpommin unehtuneet.
Päivän ensimäinen kajastus valaisi siis silmäimme eteen mainitun kolkon
paikan, ja minä näin Alanin rypistävän otsaansa.
»Tämä ei ole minulle eikä sinulle sopiva paikka», lausui hän. »Tänne he
asettuvat vahtimaan.»
Niin sanoen läksi hän juoksemaan entistään kiivaammin alas joen rantaan
erääseen paikkaan, missä kolme kallionlohkaretta jakaa joen kahteen
haaraan. Vesi syöksyi uomassaan kumeasti pauhaten, ja putouksen päälle
muodostivat hyrskyt ohuen sumuvaipan. Alan ei katsahtanut puolelle eikä
toiselle, vaan hyppäsi suoraapäätä keskimmäiselle kalliolle ja
heittäytyi siellä nelinkontin pysähtyäkseen vauhdistaan. Kallio oli näet
pieni ja hän oli nähtävästi viskautunut sen toiselle laidalle. Tuskin
oli minulla aikaa välimatkan mittaamiseen tai vaanivan vaaran
ajattelemiseen, kun jo olin syöstäytynyt hänen jälkeensä ja hän oli
ottanut vastaan ja seisauttanut minut.
Siinä nyt seisoimme rinnatusten pienellä, hyrskyistä liukkaalla
kalliolla. Edessämme oli vielä leveämpi kuilu ja joka suunnalla viskoi
vihainen virta vesisuihkuja ilmaan. Nähdessäni missä olin valtasi minut
lamauttava pelko ja minä vein käden silmieni eteen. Alan tarttui minuun
ja ravisti minua. Näin hänen puhuvan, mutta vesiputouksen ärjynnältä ja
hämmentyneeltä mielentilaltani en kuullut mitään. Näin vain, että hän
oli kiukusta punaisena, ja että hän polki jalkaa kallioon. Samalla
silmänluonnilla näin myöskin ohitse kiitävän veden ja ilmassa
leijailevan sumun; mutta sitten suljin silmäni ja ruumistani puistatti.
Seuraavassa tuokiossa oli jo Alan asettanut viinapullon huulilleni ja
pakottanut minut juomaan. Viina ajoi veren takaisin päähäni. Asettaen
kätensä torvelle suunsa eteen hän karjaisi sitten korvaani: »Hyppää tai
huku!» ja kääntyen selin minuun hän hyppäsi virran toisenkin haaran yli
ja pääsi onnellisesti rannalle. Olin nyt yksinäni kalliolla, jossa siten
oli minulla parempaa tilaa. Paloviina suhisi korvissani. Äskeinen
esimerkki oli vielä tuoreena edessäni ja ymmärrykseni kyllin selvä
käsittääkseni, että nyt tai ei koskaan oli minun hypättävä.
Kyyristäydyin alas ja ponnistin eteenpäin tuolla epätoivoisella
kiukulla, joka on joskus antanut minulle voimia rohkeuteni pettäessä.
Ainoastaan käteni ulottuivat kuitenkin perille. Ne luiskahtivat irti
rantakalliosta, tarttuivat jälleen siihen kiinni ja taas luiskahtivat.
Soluin jo alas joen uomaan päin kun Alan sai minusta kiinni, ensin
tukasta, sitten kauluksesta ja kiskoi minut ylös kalliolle.
Sanaakaan virkkamatta hän puhaltui uudelleen juoksuun ja minun täytyi
kompuroida jaloilleni ja lähteä juoksemaan hänen jälkeensä. Olin
ennenkin ollut väsynyt, mutta nyt tuntui koko ruumiini olevan kipeä ja
aivan kuin möyhyksi piesty, ja sitäpaitsi olin vielä paloviinasta hiukan
juovuksissa. Juoksuni oli horjuvaa ja pistokset alkoivat käydä niin
ankariksi, että olivat vähällä masentaa minut kokonaan. Kun Alan viimein
pysähtyi muutaman tavattoman suuren kiven juurelle, joita siinä paikassa
oli suuri joukko, ei se suinkaan ollut David Balfourille liian
aikaiseen.
Sanoin, että kivi oli tavattoman suuri, mutta oikeastaan niitä olikin
siinä kaksi, jotka ylhäällä vetäytyivät yhteen. Molemmat ne olivat noin
kaksikymmentä jalkaa korkeat ja näyttivät ensi silmäyksellä
mahdottomilta kavuta ylös. Alankin (vaikka hänellä voi sanoa olleen
neljä kättä) sai tehdä kaksi onnistumatonta kiipeemis-yritystä. Vasta
kolmannella, ja silloinkin vain noustuaan olkapäilleni ja ponnistettuaan
niistä niin voimakkaasti, että luulin solisluuni taittuneen, hän pääsi
ylös. Päästyään kivelle hän laski nahkavyönsä alas ja sen ja parin
kivensyrjässä löytyvän pienen nikaman avulla kapusin hänen vierelleen.
Nyt älysin, miksi sinne olimme kiivenneet. Nämä kaksi kivenmöhkälettä,
jotka ylhäältä olivat koverot ja vinosti yhteen kallistuneet,
muodostivat näet teevadin kaltaisen syvennyksen, jossa kolme tai neljä
miestä voi maata piilossa.
Koko aikana ei Alan ollut virkkanut sanaakaan. Oli vain juossut ja
kapuillut niin vihaisella ja mielettömällä kiireellä, että minä arvasin
hänen pelkäävän pahasti jotain epäonnistumista. Kalliollekaan päästyämme
ei hän suutaan avannut eikä edes lieventänyt ryppyjä otsallaan,
heittäytyi vain pitkälleen ja kohottaen ainoastaan toisen silmänsä
rintavarustuksemme yläpuolelle, tarkasteli ympärillemme kaikkiin
ilmansuuntiin. Aamu oli jo valennut aivan kirkkaaksi. Me näimme laakson
kiviset seinämät, sen louhikkoisen pohjan ja joen, joka koskisena
virtasi laaksoa pitkin. Mutta missään ei näkynyt ihmisasunnosta kohoavaa
savua, eikä yhtään elävää olentoa, lukuun ottamatta muutamia, erästä
vuorennyppylää kierteleviä, kirkuvia kotkia.
Vihdoinkin kirkasti hymy Alanin kasvoja.
»No nyt meillä on onnistumisen toivoa», lausui hän ja silmäillen minua
mielihyvällä lisäsi sitten: »Et sinä ole oikein reipas hyppääjä.»
Arvattavasti näytin loukkaantuneelta hänen arvostelustaan, koska hän
jatkoi paikalla: »No vähät siitä väliä! Pelätä yritystä ja kuitenkin
tehdä se, se todistaa että mies on mitä urhein. Ja olihan siinä
sitäpaitsi vettä, ja vesi on ainetta, joka pelottaa minuakin. Ei, ei
sinun tarvitse hävetä, vain minun.»
Kysyin minkävuoksi.
»Minkäkö vuoksi!» vastasi hän. »Minä olen tänä yönä ollut aikamoinen
pässinpää. Ensiksikin eksyin väärälle tielle, eksyin Appinissa, omassa
kotiseudussani. Sentähden yllätti meidät päivä paikassa missä meidän ei
koskaan olisi pitänyt olla. Siitä hyvästä on asemamme tässä kivellä
vähän vaarallinen ja kirotun epämukava. Toiseksi -- ja se on kaikesta
pahinta miehelle, joka on niinkin paljon samoillut kanervikkoja kuin
minä -- olen lähtenyt ilman vesipulloa, ja koko pitkä kesäpäivä täytyy
meidän nyt lojua tässä ilman mitään muuta juomaa kuin paloviina.
Ajattelet ehkä, että se on vähäpätöinen asia, mutta ennen yön tuloa,
David, saan kyllä sinulta siitä kuulla.»
Halusin jälleen kunnostaa itseäni ja tarjouduin juoksemaan joelle ja
täyttämään pullon vedellä, jos hän ensin tahtoi tyhjentää siitä viinan.
»Enpä mielelläni heittäisi viinaakaan hukkaan», vastasi hän. »Se on
tehnyt sinulle suuren palveluksen tänä yönä. Muussa tapauksessa -- se on
minun vähäarvoinen mielipiteeni -- aikailisit sinä vieläkin tuolla
vesikivellä. Ja, mikä on vielä tärkeämpää, sinä olisit vielä voinut
huomata, kun olet niin teräväjärkinen, että Alan Breck Stewart käveli
ehkä tavallista kiivaammin.»
»Sinäkö!» huudahdin. »Sinähän juoksit, minkä käpälästä pääsi!»
»Niinkö?» vastasi Alan. »No, sama se. Ole vain siinä uskossa. Silloin ei
ollut aikaa siekailemiseen. Ja nyt olemme puhelleet kylliksi. Laittaudu
sinä, poika, levolle, minä vahdin.»
Noudatin kehotusta ja panin maata. Ylhäälle kallionlohkareitten väliin
oli kasaantunut vähän sammaleista multaa, jossa kasvoi joitakuita
sananjalkoja. Siinä oli nyt vuoteeni. Viimeinen ääni, minkä kuulin, oli
kotkien kirkuminen.
Luullakseni oli kello yhdeksän tienoilla aamua, kun minut herätettiin
jotenkin kovakätisesti, ja minä huomasin Alanin painavan kättään suutani
vasten.
»Hsst!» kuiskasi hän. »Sinä kuorsasit.»
»No, onko se nyt niin vaarallista?» tokaisin, kummastellen hänen
kasvojensa hätäistä ja synkkää ilmettä.
Hän kurkisti kiven särmän yli ja viittasi minua tekemään samoin.
Päivä oli nyt kirkas ja kuuma, ja taivas pilvetön. Laakso levisi allamme
selväpiirteisenä kuin kuvataulu. Noin puolen mailin[1] päässä rannasta
oli punatakkien leiripaikka. Sen keskellä leimusi suuri nuotio, jonka
ääressä muutamia miehiä hommasi keittopuuhissa. Lähellä sitä, muutaman
meidän kivemme korkuisen kallion laella seisoi vahti. Hänen aseensa
välkkyivät auringon paisteessa. Pitkin joenrantaa näkyi toisia vahteja,
jotka oli asetettu toisin paikoin tiheään toisin taas harvempaan.
Muutamia heistä oli sijoitettu, kuten nuo ensin mainitsemanikin,
korkeammille paikoille, toiset taas maahan, jossa he astuskelivat
edestakaisin. Kauempana, laakson yläpäässä, jossa maa oli aukeampaa, oli
vahtiketjun jatkona hevosmiehiä, joiden näimme siellä ratsastelevan
edestakaisin. Alempana laaksossa oli jalkaväkeä, mutta kun joki siellä,
yhdyttyään erään sivuhaaran kanssa, äkkiä leveni, oli heitä vain hyvin
harvassa eivätkä he vahtineetkaan muuta kuin kaalamoita ja kiviä joiden
avulla olisi voinut päästä joen yli.
[1] Mile (maili) = Englannin maapeninkulma, = vähän yli 1 1/2
kilometriä. Suom. muist.
Kerran vain katsahdin tätä ja painauduin takaisin vuoteelleni. Tuntui
vähän kummalliselta nähdä nyt laakson, joka auringon noustessa oli aivan
autio, aseita välkkyvän ja punaisia takkeja ja polvihousuja vilisevän.
»Siinä nyt näet», sanoi Alan. »Tätä minä juuri pelkäsin, että he
nimittäin asettuvat joen puolelle vahtiin. Noin pari tuntia sitten alkoi
heitä tulla, ja sinä, mies, olet vain nukkunut raskaasti! Paikkamme on
tässä vaarallinen. Jos he nousevat vuorelle, voivat he helposti keksiä
meidät kaukoputkella. Mutta jos he pysyttelevät vain laaksossa, ei
meillä ole hätää. Vahteja on joen alapäässä harvemmassa, ja yön tultua
koetamme pujahtaa heidän ohitsensa.»
»Mitäs me teemme siihen asti?» kysyin.
»Lojumme tässä ja paistumme», vastasi Alan.
Ja »paistumista» olikin koko päivä. Täytyy muistaa, että me makasimme
paljaalla kivellä kuin pannukakku lautasella. Päivä paahtoi meitä
säälimättä, ja kivi kuumeni niin, että siihen tuskin voi koskea.
Pienellä sananjalkojen peittämällä maatumalla, joka pysyi vähän
viileämpänä, ei ollut sijaa kuin yhdelle kerrallaan. Vuorotellen
makasimme paljaalla kalliolla, ja siinä oli jotenkin samanlaisessa
asemassa kuin marttyyri, jota kidutettiin tuliraudoilla. Tulin
ajatelleeksi miten merkillistä oli, että samassa ilmanalassa, ainoastaan
muutaman päivämatkan päässä, voi kärsiä niin julmasti ensin kylmästä
saarellani ja nyt kuumuudesta tällä kalliolla.
Koko aikana oli meillä karvas paloviina ainoana juomisena ja sen
nauttiminen pahensi vain tilaamme. Pulloa koetimme pitää niin kylmänä
kuin mahdollista hautaamalla sen multaan, ja kostuttamalla sitten
viileällä viinalla rintaa ja ohimoitamme saimme vähän helpotusta.
Sotamiehet tarkastelivat koko päivän laakson pohjaa, milloin vaihtaen
vahtivuoroja, milloin taas pienissä joukoissa samoillen
kallionlohkareitten välissä. Niitä oli taajalti ja tiheässä, joten
miehen etsiminen niiden seassa oli samaa kuin hakea neulaa heinätukosta.
Ja kun heidän tehtävänsä oli niin toivoton, olivat he sitä
huolimattomampia. Näimme tuontuostakin sotamiesten viiltävän kanervikkoa
pistimillään ja kylmä väristys kävi silloin ruumiini läpi. Toisinaan he
kiertelivät meidänkin kiveämme ja silloin uskalsimme tuskin
hengittääkään.
Kuta pitemmälle päivä ehti, sitä hitaammin ja vaivaloisemmin kuluivat
meiltä tunnit kivellä. Alustamme kävi näet yhä kuumemmaksi ja
auringonpaahde yhä sietämättömämmäksi. Lisäksi täytyi kärsiä
pyörrytystä, pahoinvointia ja luuvalon tapaisia tuimia pistoksia.
Mieleeni muistuivat silloin, ja ovat usein jälestäpäinkin muistuneet,
skottilaisen virtemme säkeet:
"Sua kuuvaloyö ei järjiltä lyö,
ei päivän aurinko pistä."
Ja todellakin suojeli meitä ainoastaan Jumalan armeliaisuus
auringonpistoksesta.
Lopulta, noin kello kahden aikana, kävi olomme aivan sietämättömäksi, ja
meidän täytyi nyt kestää kiusausta yhtä hyvin kuin kipujakin. Aurinko
oli näet jo painunut hiukan länteen ja loi kiven itäpuolelle vähän
varjoa. Sillä puolen oli myöskin sotamiesten katseilta turvassa.
»Kuolema kuin kuolema!» lausui Alan, ja pudottautui kiven särmän yli
alas varjonpuolelle.
Hetkeäkään kadottamatta seurasin häntä ja putosin pitkin pituuttani
maahan, niin heikko ja niin pyörryksissä olin pitkällisestä kitumisesta.
Siinä viruimme sitten tunnin tai pari, velttoina kuin lankavyyhti.
Ruumistamme pakotti kiireestä kantapäähän, ja jokainen sotamies joka
vain olisi osunut sinne, olisi keksinyt meidät. Ketään ei kuitenkaan
tullut kiven sille puolen. Kaikki sivuuttivat kiven vastakkaiselta
puolelta, joten se nytkin oli meidän suojamme.
Vähitellen palautuivat voimamme, ja sotamiehet kun nyt pysyttelivät
lähempänä jokea, ehdotti Alan, että koettaisimme lähteä liikkeelle.
Ainoastaan yksi seikka pelotti minua tänä hetkenä, ja se oli takaisin
kivelle nouseminen. Kaikki muu oli minulle tervetullut. Laittauduimme
siis viivyttelemättä lähtökuntoon ja aloimme hiipiä kiveltä kivelle,
vuoroin madellen niiden suojassa vatsallamme, vuoroin juosten sydän
kurkussa toisen taa.
Tarkasteltuaan pintapuolisesti tämän puolen laaksoa, ja ollen ehkä vähän
uneliaita kuumuudesta, eivät sotamiehet enää olleet niin valppaita, vaan
nukkuivat paikoillaan tai pitivät ainoastaan joen pengermiä silmällä.
Vältellen laakson pohjaa ja painuen samalla, vuoria kohti, etäännyimme
taukoamatta heidän läheisyydestään. Mutta tämä yritys oli vaikein mihin
koskaan olen ryhtynyt. Siinä olisi pitänyt olla silmiä sadottain joka
paikassa ruumista, pysyäkseen piilossa tällä epätasaisella maalla ja
niin taajaan sijoitetun vahtijoukon silmänkantamilla. Aukean paikan yli
juostessa ei tullut yksistään nopeus kysymykseen, vaan täytyi myöskin
silmänräpäyksessä saada selville paikan asema ja jokaisen kiven
vakavuus, jolle jalkansa laski. Ilma oli näet nyt niin tyyni, että kiven
vierähtäminenkin kajahti kuin pyssynlaukaus ja kaiku toisteli sitä
kukkuloiden ja kumpujen välissä.
Auringon laskuun olimme niinkin hitaasti kulkien päässeet hyvän matkaa
eteenpäin, vaikka kallionlohkareelle asetettu vahti näkyi vielä aivan
selvään. Mutta silloin tapasimme jotakin, joka hälvensi kaiken pelkomme.
Se oli syvä kuohuinen puro, joka tässä kohti muodosti putouksen,
yhtyäkseen alempana olevaan jokeen. Purolle päästyämme heittäysimme
maahan ja pistimme pään ja olkapäät veteen, enkä voi sanoa kumpi tuntui
suloisemmalta, puistutusko, joka kävi ruumiin läpi kylmän veden
virratessa päällemme vaiko nautinto, jolla vettä joimme.
Kun rantatörmät estivät meidät näkymästä sotamiehille, makasimme siinä
kaikessa rauhassa, joimme yhä uudelleen ja uudelleen, valelimme
rintaamme ja annoimme käsiemme viiltää virrassa, kunnes kylmä rupesi
niitä vihavoimaan. Virkistyimme siitä ihmeellisesti ja otimme lopulta
jauhopussin esiin ja laitoimme rautaisessa pannussa »drammachia». Vaikka
se on ainoastaan kylmään veteen sekoitettuja kaurajauhoja, tulee siitä
kyllin hyvä ateria nälkäiselle miehelle, ja milloin ei ole tuliaineita
tahi sattuu, kuten nyt me, sellaiseen asemaan, ettei voi tulta tehdä, on
se kanervikon kulkijain paras auttaja.
Heti kun yön varjot alkoivat laskeutua läksimme jälleen taipaleelle.
Alussa etenimme yhtä varovasti kuin ennenkin, mutta sitten rohkeammin,
kävellen suorina ja pitkin askelin. Kulkumme oli hyvin vaivaloista, kun
täytyi milloin kiivetä ylös jyrkkiä vuorenrinteitä, milloin kapuilla
kuilujen partaita pitkin. Auringon laskettua oli taivas vetäytynyt
pilveen ja yö oli pilkkoisen pimeä. Väsymystä en sanottavasti tuntenut,
mutta sen sijaan alati pelkäsin putoavani tai luiskahtavani alas
rinteiltä, eikä minulla matkan suunnasta ollut aavistustakaan.
Vihdoin nousi kuu ja näki meidän vieläkin pysyvän tiellä. Kuu oli
loppupuoliskolla ja enimmäkseen pilvien peitossa. Mutta hetkisen
kuluttua se pilkisti esiin ja näytti minulle joukon mustia
vuorenhuippuja. Kaukana allamme välkkyi sen valo kapean merenlahdelman
pinnalla.
Molemmat silloin pysähdyimme, minä hämmästyneenä löytäessäni itseni
korkealta, ja kuten minusta näytti pilvien päällä kävelemästä. Alan taas
määrätäkseen suuntamme.
Hän oli nähtävästi mielissään ja varma siitä että olimme poissa kaikkien
vainoojiemme kuuluvilta, sillä koko loppuosan öisestä marssistamme hän
kulutti viheltäen sotaisia, reippaita ja surullisia sävelmiä,
tanssikappaleita, jotka panivat jalan kepeämmin nousemaan, minun
eteläisen kotiseutuni säveliä, jotka saivat minut halajamaan kotiin
seikkailuiltani. Ja nämä kaikki olivat matkatovereinani jylhässä,
synkässä ja autiossa vuoristossa.