Kauhun talo.
Yö saavutti meidät kävellessämme, ja pilvet, joita iltapäivällä oli
alkanut nousta, taajenivat ja synkkenivät. Vuodenaikaan nähden oli
sentähden tavattoman pimeä. Tie, jota kuljimme, vei pitkin louhikkoisia
vuorenrinteitä, ja vaikka Alan kiiruhti empimättä eteenpäin, en voinut
käsittää, miten hän voi pysyä oikealla tolalla.
Noin kello puoli yhdentoista aikaan saavuimme viimein muutaman kummun
laelle ja näimme tulia alapuolellamme. Jonkun talon ovi oli nähtävästi
auki ja siitä virtasi takkavalkean ja kynttilän valoa ulos. Rakennusten
ympärillä touhusi viisi tai kuusi ihmistä palavat tulisoihdut kädessä.
»Nyt on James päästä sekaisin», sanoi Alan. »Jos nyt tässä olisi meidän
sijastamme sotamiehiä, joutuisi hän hyvin tukalaan asemaan. Mutta
arvattavasti on hänellä vahdit valtatiellä ja hän tietää varmaan, ettei
yksikään sotamies tunne sitä tietä, jota me tulimme.»
Sitten hän vihelsi erikoisella tavalla kolme kertaa. Oli omituista
nähdä, miten ensimäisellä vihellyksellä kaikki soihdut pysähtyivät
ikäänkuin niiden kantajat olisivat säikähtäneet ja kuinka kolmannella
vihellyksellä touhu alkoi uudelleen entiseen tapaan.
Rauhoitettuamme siten pihalla puuhaajien mielet, laskeuduimme alas
kummulta. Pihaportilla oli meitä vastassa suurikasvuinen, kaunis ja yli
viisikymmentä vuotta vanha mies, joka lausui jotain Alanille
geelinmurteella.
»James Stewart», sanoi Alan, »pyydän sinua puhumaan skotinkieltä.
Minulla on täällä mukanani eräs nuori mies, joka ei ymmärrä
geelinmurretta. Tässä hän on», lisäsi hän pistäen kätensä kainalooni,
»eräs nuori kunnonmies alamaalta, tilanomistaja sitäpaitsi, mutta
luullakseni on hänelle parasta, ettemme hänen nimeään mainitse.»
Glensin James kääntyi hetkeksi minuun päin ja tervehti minua erittäin
kohteliaasti. Seuraavassa tuokiossa hän jo puheli Alanin kanssa.
»Tämä oli kamala tapaus; siitä on ikävyyksiä tälle seudulle», lausui hän
käsiään väännellen.
»Mitä vielä!» vastasi Alan. »Sinun täytyy ottaa asian hyvätkin puolet
lukuun. Muista, että Colin Roy on kuollut!»
»Mutta, totta puhuen», lausui James, »toivoisin minä hänen jälleen
elävän! Helppoa on kerskailla edeltäpäin, mutta nyt se on tehty; ja kuka
saa siitä syyn niskoilleen? Murha tapahtui Appinin alueella -- muista
se, Alan, Appin saa siitä vastata, ja minä olen perheellinen mies.»
Keskustelun aikana katselin minä palvelijoita. Toiset seisoivat
tikapuilla ja kaivelivat rakennusten katto-olkia, joista he vetivät
esiin pyssyjä, miekkoja ja muita sota-aseita, toiset kantoivat niitä
pois. Kauempaa notkosta kuuluvista kuokkien iskuista päätin että he
kaivoivat aseet maahan. Vaikka he kaikki olivatkin niin touhuissaan, ei
heidän työssään ollut minkäänlaista järjestystä. Useampia miehiä töytäsi
aina samaa pyssyä kantamaan ja tyrkki toisiaan palavilla soihduillaan.
Tuontuostakin keskeytti James puhelunsa Alanin kanssa antaakseen
käskyjä, joita ei kuitenkaan kukaan noudattanut. Soihtujen valossa
kuvastui kaikkien kasvoilta kiire ja kauhistus, ja vaikka kukaan ei
puhunut muuten kuin kuiskaamalla, kuului heidän puhelunsa sekä
hätääntyneeltä että vihaiselta.
Muuan tyttönen tuli nyt ulos huoneesta kantaen jotain kääröä tai
myttyjä. Usein on minua jälestäpäin naurattanut, muistaessani kuinka
Alanin huomio heräsi heti kun hän näki tytön.
»Mitäs tyttösellä on mytyssään?» kysäsi hän.
»Olemme juuri laittamassa taloa järjestykseen, Alan», vastasi James
pelokkaalla ja vähän liehakoivalla tavallaan. »He tulevat nuuskimaan
jokaisen nurkan Appinissa, ja meillä täytyy olla kaikki paikat
paikoillaan. Parhaillaan hautaamme pyssyjä ja miekkoja sammalikkoon; ja
tuo on luullakseni sinun ranskalainen pukusi. Meidän täytyy kai haudata
sekin.»
»Haudata minun ranskalaiset vaatteeni!» huudahti Alan. »Totta toisen
kerran, se ei saa tapahtua!»
Niin sanoen hän tarttui kääröön ja poistui navettaan muuttamaan pukuaan.
Siksi aikaa hän jätti minut sukulaisensa huomaan.
James vei minut keittiöön. Siellä istuuduimme pöydän ääreen ja alussa
hän puheli ja nauroi kanssani erittäin ystävällisesti. Mutta yhtäkkiä
valtasi hänet uudelleen synkkämielisyys. Hän istuksi otsa rypyssä ja
kynsiään pureskellen eikä muistanut minua kuin aika ajoin. Lopulta hän
antoi minulle vain sanan tai pari ja vaivaloisen hymyilyn ja vaipui
jälleen omiin pelon hämmentämiin ajatuksiinsa. Hänen vaimonsa istui
valkean ääressä ja itki painaen kasvojaan käsiinsä. Vanhin poika oli
kyyryllään lattialla ja selaili suurta paperipinkkaa työntäen aina
tuontuostakin jonkun niistä tuleen. Muuan punakkaposkinen palvelijatar
penkoi sillä aikaa suurella kiireellä joka paikan huoneessa ja
voivotteli lakkaamatta. Ja vähän väliä pisti joku miehistä päänsä ovesta
sisään ja kysyi mitä oli tehtävä.
Lopulta ei James enää jaksanut pysyä paikoillaan, vaan pyysi saada minun
luvallani olla epäkohtelias ja poistua seurastani. »Ei minusta ole juuri
seuraksi, sir», sanoi hän. »Minä en nyt kykene muuta ajattelemaan kuin
tuota kamalaa tapausta ja onnettomuutta, jonka se on tuottamaisillaan
viattomille ihmisille.»
Vähän sen jälkeen hän huomasi poikansa polttavan paperia, joka hänen
mielestään olisi pitänyt säilyttää. Silloin puhkesi hänen kiihottunut
mielialansa esiin tavalla, jota oli vaikea katsella. Useat kerrat hän
löi poikaansa.
»Oletko hullu?» huusi hän. »Tahdotko nähdä isäsi hirsipuussa roikkuvan?»
Ja unohtaen minun läsnäoloni hän sadatteli geelinmurteella pitkän aikaa
poikaansa, joka ei vastannut mitään. Mutta hänen vaimonsa, kuullessaan
hirsipuusta mainittavan, heitti esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti
entistä äänekkäämmin.
Tällaista menoa oli minun, vieraan ihmisen, kiusallista kuulla ja nähdä,
ja olin iloinen, kun Alan tuli takaisin päällään entinen hieno
ranskalainen pukunsa, -- vaikka oikeastaan se oli nyt melkein liian
kulunut ja kutistunut ansaitakseen 'hienon' nimen. Talon toinen poika
vei sitten minut vuorostani muuttamaan vaatteita, joiden tarpeessa jo
kauan olin ollut. Sain myöskin hirvennahasta tehdyt ylämaalaiskuosiset
kengät, jotka alussa tuntuivat vähän oudoilta, mutta totuttuani niihin,
erittäin mukavilta jaloille.
Poissa ollessani oli kai Alan kertonut matkansa vaiheet, sillä kaikki
näyttivät tietävän, että minä olin pakomatkalla hänen kanssaan, ja
laittoivat nyt matkavarustuksiamme kuntoon. Molemmille meille annettiin
miekka ja pistooli, vaikka koetinkin vakuuttaa etten edellistä osannut
käyttää. Saatuamme vielä vähän ampumavaroja, pussin kaurajauhoja,
rautaisen pannun ja pullon oikeaa ranskalaista paloviinaa, olimme
valmiit matkalle lähtemään. Rahoja tosiaankin puuttui vielä. Minulla oli
noin kaksi guineaa jäljellä, ja kun Alanin vyö oli jätetty toisiin
käsiin, ei tällä uskollisella välittäjällä ollut kuin seitsemäntoista
penssiä koko omaisuudestaan jälellä. Mitä Jamesiin tuli, oli hän
Edinburgin matkoilla ja käräjänkäynnillään arentilaisten hyväksi
köyhdyttänyt itsensä niin täydellisesti, ettei hän saanut kokoon enempää
kuin kolme shillinkiä ja viisi ja puoli penssiä ja senkin suurimmaksi
osaksi kuparissa.
»Tämä ei vetele», tuumi Alan.
»Sinun täytyy löytää jostain lähistöltä turvallinen piilopaikka ja
lähettää sana minulle», sanoi James. »Ymmärräthän, Alan, että sinun
täytyy selvitä ehjin nahoin tästä jutusta. Nyt ei ole aikaa jäädä
odottamaan paria guineaa. He ovat varmaan saaneet sinusta vihiä ja
etsivät sinua. Ja minä olen vakuutettu siitä, että he syyttävät sinua
tämänpäiväisestä tapauksesta. Siitä saamme kärsiä sekä sinä että myöskin
minä, joka olen sinun sukulaisesi ja pitänyt sinua luonani täällä
ollessasi. Ja jos he syyttävät minua --», hän vaikeni ja pureskeli
kalpeana sormiaan. »Se olisi ikävä juttu ystävillemme, jos minut
hirtetään.»
»Se olisi surkea päivä Appinille», lausui Alan.
»Se päivä pyörii nyt päässäni», puhui James. »Voi mies paha, Alan! Sinä
ja minä olemme lörpötelleet kuin kaksi mielipuolta!» huusi hän lyöden
nyrkkinsä seinään, jotta koko talo kajahti.
»Totta on mitä puhut, ja tämä alamaalais-ystäväni», lausui Alan
nyökäyttäen päätään minuun päin, »on puhunut minulle järkeviä asioita.
Kumpahan vain olisin totellut häntä.»
»Mutta kuulehan nyt, Alan», jatkoi James entiseen tapaansa. »Jos he
panevat minut kiinni, niin silloin juuri tarvitset rahaa. Sillä
huolimatta siitä mitä minä ja sinä olemme tässä puhuneet, on meidän
kahden tulevaisuus kovin synkkä, kuten käsittänet. Sinä saat vielä
nähdä, että minä itse tahdon syyttää sinua; minä tarjoan palkinnon
päästäsi; sen teen! Onhan se kyllä ikävä juttu näin läheisten ystävysten
kesken, mutta jos minua syytetään tästä kamalasta tapauksesta, tulen
minä puolustaumaan. Ymmärrätkö?»
Hän puhui kiihkeästi ja tarttui Alanin takinkaulukseen.
»Kyllä ymmärrän», vastasi Alan.
»Sinun täytyy jättää nämä seudut -- jättää Skotlanti -- sinun ja sinun
alamaalais-ystäväsi! Sillä minä syytän myöskin alamaalais-ystävääsi.
Etkös sitä käsitä, Alan, sano, että käsität!»
Alan näytti punastuvan. »Tämä on kovin vaikeaa minulle, joka toin hänet
tänne, James», lausui hän nostaen päänsä pystyyn. »Minähän tulen siten
petturiksi!»
»Kuule, Alan!» huudahti James. »Katso asioita oikeassa valossa! Hänet
leimataan joka tapauksessa syylliseksi. Mungo Campbell syyttää
epäilemättä häntä; mitä siis haittaa jos minäkin häntä syytän? Ja
sitäpaitsi olen minä, Alan, perheellinen mies.»
Molemmat vaikenivat hetkeksi.
»Ja sitten vielä Alan: tuomarit ovat Campbelleja!» lisäsi James.
»Yksi seikka tässä on huomattava», lausui Alan miettiväisenä, »se
nimittäin ettei kukaan tiedä hänen nimeään.»
»Eikä tule koskaan tietämäänkään, Alan! Tuossa on käteni», huudahti
James, aivan kuin hän todellakin olisi tiennyt nimeni ja luopui nyt
jostain edusta. »Mutta se puku, joka hänellä oli päällään, hänen ikänsä
ja ulkomuotonsa ja muut sellaiset seikat? Ne minun ainakin täytynee
ilmoittaa!»
»Tuumasi kummastuttavat minua», lausui Alan ankarasti. »Aiotko sinä
kavaltaa pojan lahjallasi? Annatko sinä ensin uuden puvun ja sitten
petät hänet?»
»Ei, ei, Alan», vastasi James. »Mutta se puku, jonka hän riisui
päältään, se, jossa Mungo hänet näki.»
Minusta näytti James kuitenkin pelokkaalta. Hän koetti käyttää kaikkia
mahdollisia keinoja hyväkseen, ja uskallanpa väittää, että hän näki koko
ajan silmäinsä edessä verivihollisiensa istuvan tuomarinpenkeillä ja
hirsipuun tämän näyn taustana.
»No, sir», lausui Alan minuun kääntyen, »mitä sinä tästä sanot? Sinä
olet täällä minun kunniallisuuteni turvissa, ja minun asiani on katsoa,
ettei mitään tehdä vasten tahtoasi.»
»Minulla on ainoastaan muuan sana sanottavana», vastasin, »sillä tähän
sanakiistaan nähden olen kokonaan syrjäinen. Mutta yleisen
oikeuskäsitteen mukaan on selvää, että on syytettävä oikeaa henkilöä,
tässä tapauksessa siis ampujaa. Lykätkää syy hänen päälleen, usuttakaa
vainoojat hänen jälkeensä ja antakaa kunniallisten viattomain ihmisten
olla rauhassa.»
Mutta sen kuultuaan huudahtivat Alan ja James kauhistuksesta ja pyysivät
minua pitämään suuni tukossa, sillä siitä ei voisi olla puhettakaan. He
kysyivät minulta että mitähän Cameronit siitä ajattelisivat -- kysymys,
josta minulle selvisi, että joku Mamoren Cameroneista oli murhaaja -- ja
enkö käsittänyt, että poika joutuisi silloin kiinni? »Sitä et selvästi
ole tullut ajatelleeksi», tuumivat he niin viattoman totisina, että
käteni valahtivat hervottomina sivuilleni ja minä kadotin kaiken toivon
mielipiteeni lopullisesta voitosta.
»Vai niin», lausuin, »no syyttäkää sitten minua, kun teitä haluttanee,
syyttäkää Alania, syyttäkää Yrjö kuningasta! Kaikki kolme me olemme
viattomia ja juuri niistä näyttää nyt kysymys olevan. Mutta, sir»,
lisäsin Jamesille toinnuttuani ensin suuttumuksestani, »olenhan minä
Alanin ystävä, ja jos hänen ystävilleen voin olla avuksi, en vaaroja
säikähdä.»
Katsoin parhaaksi antaa suostumukseni jonkun kauniin syyn nojalla, sillä
minä näin Alanin käyneen miettiväksi. Ja sitäpaitsi -- päättelin
itsekseni -- heti kun käännän heille selkäni, ottavat he kuitenkin minut
mukaan syytöskirjaansa, joko sitten suostun siihen tahi en. Mutta siinä
huomasin erehtyneeni. Tuskin olin näet nuo sanat lausunut, kun Jamesin
vaimo karkasi ylös tuoliltaan, tuli luoksemme ja itki ensin minun ja
sitten Alanin olkaa vasten kiittäen Jumalaa hyvyydestämme hänen
perhettänsä kohtaan.
»Sinä, Alan, täytät täten vain luonnollisen velvollisuutesi», sanoi hän.
»Mutta tämä poika, joka on vain käymässä täällä ja on nähnyt meidät
surkeimmassa asemassa ja rakkaan puolisoni touhuavan kuin armon
kerjääjän, poika, jonka oikeuden mukaisesti tulisi jaella käskyjä kuin
kuninkaan, -- niin, teidän tähtenne on sydämeni surullinen senvuoksi,
etten tiedä nimeänne. Mutta onhan minulla teidän kasvonpiirteenne! Ja
niin kauan kuin sydämeni tykkii rinnassani, olen ne säilyttävä
muistissani, ajatteleva niitä ja siunaava niitä.»
Sen sanottuaan hän suuteli minua ja puhkesi uudelleen niin valtaviin
nyyhkytyksiin, että minä jäin aivan häpeissäni seisomaan siihen.
»Jo riittää, jo riittää», lausui Alan hyvin hajamielisen näköisenä.
»Päivät valkeavat heinäkuussa kovin aikaiseen. Ja huomenna on Appinissa
kova kiire, rakuunoita vilisee, »Cruachan»[1] -huutoja kajahtelee ja
punatakkeja juoksentelee kaikkialla. Silloin on sinun ja erittäinkin
minun oltava muualla.»
[1] Campbellien käyttämä sotahuuto. Suom. muist.
Jätimme hyvästi ja läksimme jälleen matkalle ohjaten kulkumme vähän
enemmän itäänpäin. Yö oli lauhkea ja sysimusta, ja tiemme kulki melkein
samanlaisia louhikkoisia seutuja kuin ennenkin.