Puhelen Alanin kanssa Lettermoren metsässä.
Alan selvisi ensiksi. Hän nousi ylös ja meni metsän laitaan. Sieltä hän
tarkasteli vähän ympärilleen, tuli takaisin ja istuutui.
»No, David», lausui hän, »olihan se kuuma leikki!»
Minä en virkkanut mitään, en edes päätänikään nostanut. Olin nähnyt
suuren, punakan ja iloisen herrasmiehen saavan surmansa murhaajan
kädestä, ja se surullinen näky oli vielä minulla tuoreessa muistissa.
Eikä se ollut kuin osaksi syynä levottomuuteeni. Olihan murhattu mies,
jota Alan vihasi, ja minä olin tavannut Alanin metsissä piileskelemässä
ja nähnyt hänen pakenevan sotamiehiä. Ja samantekevää oli, oliko Alan
ampuja vai ainoastaan käskijä. Ainoa ystäväni tässä jylhässä seudussa
oli siis mitä julmin murhamies. Minä pelkäsin häntä, enkä voinut katsoa
häntä suoraan silmiin. Olisin kernaammin maannut yksinäni sateessa
kylmällä saarellani kuin tässä lämpimässä metsässä murhaajan vierellä.
»Oletko vielä väsyksissä?» kysyi hän.
»En», vastasin pitäen yhä päätäni sananjalkain seassa. »En ole nyt
väsyksissä. Voinhan minä puhuakin. Sinun ja minun täytyy erota»,
lausuin. »Minä pidin sinusta paljon, Alan, mutta sinun tiesi eivät ole
minun tieni: ne eivät ole Jumalan. Sanalla sanoen, meidän täytyy erota.»
»Ilman jonkunlaista syytä voin tuskin erota sinusta, David», vastasi
Alan juhlallisesti. »Jos sinulla on jotain minun mainettani vastaan,
niin, vanhan ystävyytemme tähden, sano minulle mitä se on. Ja jos
seurani on vain käynyt sinulle vastenmieliseksi, on minun asiani ottaa
selvä, onko minua paneteltu.»
»Alan, mitä tämä merkitsee? Tiedäthän aivan hyvin, että tuo Campbell
makaa verissään tiellä.»
Hän vaikeni hetkeksi.
»Etkö koskaan ole kuullut», sanoi hän sitten, »tarinaa Miehestä ja
Hyvistä ihmisistä?» -- Hyvillä ihmisillä hän tarkotti keijukaisia.
»En», vastasin, »enkä tahdo kuullakaan.»
»Luvallasi, Mr Balfour, kerron sen kuitenkin sinulle», lausui Alan.
»Mies, josta on kysymys, oli ajautunut muutamalle kalliolle meren
keskellä, jolla Hyvät ihmiset tavallisesti levähtivät leijaillessaan
saariston halki. Kalliosaarelle on annettu nimeksi Skerryvore eikä se
ole kaukana siitä missä kärsimme haaksirikon. No niin; tuo mies rukoili
niin liikuttavasti saada nähdä pientä lastaan ennen kuolemaansa, että
Hyvien ihmisten kuningas viimein armahti häntä ja lähetti yhden
joukostaan viemään pussissa ilmojen halki lasta hänelle. Tämä laski sen
miehen vierelle hänen nukkuessaan, ja kun hän heräsi, näki hän
vieressään laukun, jonka sisällä oli jotain liikkuvaa. Mutta nyt oli tuo
mies yksi niitä, jotka epäilevät kaikessa pahan piilevän, ja varmuuden
vuoksi hän työnsi ensin tikarinsa laukun läpi ennenkuin avasi sen ja
näki siellä lapsensa kuolleena. Minun mielestäni, Mr Balfour, olet sinä
ja tuo mies jotenkin samanlaisia.»
»Tarkoitatko sillä, ettet sinä ollut ollenkaan siihen osallisena?»
huudahdin nousten istumaan.
»Tahdon ensiksi sanoa sinulle, Mr Balfour of Shaws», lausui Alan, »että
jos minä olisinkin aikeissa murhata jonkun herrasmiehen, niin en sitä
tekisi omalla maallani, etten tuottaisi klaanilleni ikävyyksiä; ja jos
otteluun aikoisin, niin en kuljeksisi ongenvapa olalla.»
»Totta puhut», myönsin minä.
»Ja nyt», jatkoi Alan, paljastaen tikarinsa ja laskien erikoisella
tavalla kätensä sen päälle, »vannon minä kautta Pyhän Raudan, etten ole
ollut siinä osallisena, en ajatuksin enkä töin.»
»Siitä kiitän Jumalaa!» huudahdin tarjoten hänelle käteni.
Hän ei ollut sitä näkevinään.
»Ja liian suurta melua on tässä nyt pidetty yhden ainoan Campbellin
takia!» lausui hän. »Ei heistä tietääkseni puutosta ole!»
»Oikeastaan et voisikaan», huomautin, »moittia minua, sillä muistat kai
aivan hyvin, mitä minulle prikillä puhuit. Mutta kiusaus ja teko ovat
kokonaan eri asioita, ja siitä kiitän Jumalaa. Kaikki joudumme aina
kiusaukseen; mutta ottaa toinen kylmäverisesti hengiltä, Alan!» Enempää
en hetken aikaan saanut sanotuksi. »Tiedätkö kuka sen teki?» lisäsin
sitten. »Tunnetko tuon mustatakkisen miehen?»
»En ole aivan varma siitä minkälainen hänen takkinsa oli», vastasi Alan
vältellen, »mutta olen muistavinani, että se oli sininen.»
»Sininen tai musta; mutta tunsitko hänet?» tiuskasin.
»En minä voisi juuri hänen ulkomuodostaan mennä hyvällä omallatunnolla
valalle», vastasi Alan. »Kyllä hän meni aivan läheltäni, mutta
merkillistä on, että minun juuri silloin piti sattua sitomaan
kengännauhojani kiinni.»
»Voitko vannoa, ettet tunne häntä?» huudahdin osaksi suutuksissani,
osaksi huvitettuna hänen verukkeistaan.
»En vielä», vastasi hän, »mutta minä olen erittäin nopea unhottamaan,
David!»
»Mutta yhden seikan huomasin aivan selvään», lausuin, »sen nimittäin,
että sinä tahallasi vedit sotamiesten huomion puoleemme!»
»Aivan oikein», vastasi Alan. »Niin olisi jokainen kunnonmies
menetellyt. Sinä ja minä olimme viattomia.»
»Sitä suuremmalla syyllä olisi meidän pitänyt erehdys oikaista, kun
meitä syyttömästi epäiltiin! Viattomuutemme olisi tullut ilmi.»
»Oho, David», lausui Alan. »Viattomilla on aina tilaisuus puhdistautua
oikeuden edessä, mutta pojalle, joka laukauksen ampui, on luullakseni
kanervikko paras paikka. Niiden, jotka eivät ole antautuneet mihinkään
vaikeuksiin, pitäisi tarkemmin ajatella niiden asemaa, jotka sen ovat
tehneet. Ja se on oikeata kristillisyyttä. Sillä jos kaikki olisi ollut
päinvastoin, ja tuo poika, jota en aivan selvään nähnyt, olisi ollut
meidän housuissamme ja me hänen -- mikä olisi hyvin helposti voinut
tapahtua -- niin luulenpa, että me itse olisimme olleet hänelle sangen
kiitollisia, jos hän olisi kiinnittänyt itseensä sotamiesten huomion.»
Nämä sanat kuultuani minä langetin tuomioni Alanista. Mutta hän näytti
niin viattomalta ja puhui niin vilpittömästi ja oli niin valmis
uhraamaan itsensä täyttääkseen sen, mitä hän piti velvollisuutenaan,
että sanat kuolivat huulilleni. Mieleeni muistuivat Mr Henderlandin
sanat: »meidän itsemme pitäisi ottaa oppia näistä hurjista
ylämaalaisista». Nyt minulla oli siihen tilaisuus. Alanin
oikeuskäsitteet olivat selvästi nurinkurisia, mutta hän oli valmis
uhraamaan henkensä niiden vuoksi.
»Alan», minä virkoin, »minä en sano, että tämä minun ymmärtääkseni on
oikeata kristillisyyttä, mutta mukiinmenevää kuitenkin. Tässä käteni
toisen kerran.»
Hän tarttui käteeni molemmin käsin ja selitti, että minä varmaankin olin
hänet lumoihin pannut, koskapa hän saattoi antaa minulle anteeksi mitä
tahansa. Sitten hän muuttui hyvin vakavaksi ja sanoi, ettei meillä ollut
aikaa tuhlata lörpötyksiin, sillä meidän täytyi molempien paeta tästä
maasta; hänen siksi että hän oli karkulainen ja että koko Appin nyt
tullaan nuuskimaan nurkasta nurkkaan ja jokaisen täytyy antaa itsestään
tarkka selonteko; minun taas siksi että minut aivan varmaan sekoitetaan
murhaan.
»Se ei merkitse mitään!» virkoin minä aikoen antaa hänelle pienen
ripityksen, »minä en ollenkaan pelkää maani lainkouraa».
»Ikäänkuin tämä olisi sinun maatasi!» Alan virkkoi »ja ikäänkuin sinut
täällä Stewartien maassa asetettaisiin oikeuden eteen!»
»Onhan tämä Skotlantia!» huomautin.
»Minusta sinä, mies, olet toisin ajoin perin kummallinen», Alan lausui.
»Murhattu on Campbelleja. Asia tulee käsiteltäväksi Inverarassa,
Campbellien pääpesässä, siellä missä viisitoista Campbellia istuu
tuomarintuoleilla ja suurin Campbell -- herttua -- kopeilee penkillä.
Lainkourastako puhuit, David? Se on totta totisesti aivan samanlainen
kuin se, joka äsken tapasi Glenuren tien vieressä!»
Täytyy tunnustaakseni, että tämä minua vähän pelästytti ja olisi
pelästyttänyt enemmänkin, jos olisin tiennyt miten lähelle totuutta
Alanin kuvaus osasi. Ainoastaan yhdessä kohti hän liioitteli.
Valamiehistössä istui näet ainoastaan yksitoista Campbellia, mutta kun
loputkin neljä olivat herttuasta riippuvaisia, tultiin kuitenkin
jotenkin samaan tulokseen.
Väitin vieläkin, että hän arvosteli väärin Argylen herttuaa, joka,
vaikka olikin whig, oli siitä huolimatta viisas ja kunniallinen
aatelismies.
»Myönnetään, myönnetään», virkkoi Alan. »Mies on whig, se on tosi, enkä
taas väitäkään, ettei hän olisi hyvä alustalaisilleen. Mutta mitähän
klaanilaiset sanoisivat, kun Campbell on ammuttu, eikä ketään siitä
hirteen vedettäisi ja heidän oma päällikkönsä istuu ylituomarina? Mutta
olenhan minä jo usein huomauttanut», lisäsi Alan, »ettei teillä
alamaalaisilla ole vähääkään tietoa siitä mikä on oikein ja mikä
väärin.»
Tämä jo minua nauratti ja ihmeekseni yhtyi Alankin minuun ja nauroi yhtä
iloisesti kuin minäkin.
»Ei, ei», hän puhui, »me olemme Ylämaassa, David, ja kun minä käsken
sinua juoksemaan, niin silloin juokse. Kieltämättä on vaivaloista
hiiviskellä ja nähdä nälkää kanervikossa, mutta vielä raskaampaa on
virua telkien takana punatakkien vankilassa.»
Minä tiedustelin, minne aioimme paeta, ja kuultuani alamaiden olevan
päämäärämme taivuin mieluummin hänen mukaansa lähtemään. Olin näet jo
ruvennut kärsimättömänä odottamaan hetkeä, jolloin pääsisin takaisin
setäni kimppuun. Sitäpaitsi Alan vakuutti niin varmasti, ettei tässä
asiassa ollut puhetta oikeudesta, että minä aloin jo pelätä hänen olevan
oikeassa. Kaikesta vähimmin halusin kuolla hirsipuussa, ja tuon kamalan
laitoksen haamu kuvastui tavattoman selvänä ajatuksissani -- aivan
sellaisena kuin olin sen kerran nähnyt muutaman arkkiveisun alkukuvassa
-- ja järkytti kokonaan luottamukseni tuomioistuimeen.
»Olen valinnut, Alan», lausuin, »minä lähden sinun mukaasi.»
»Mutta huomaa», vastasi Alan, »että se on helpommin sanottu kuin tehty.
Sinun täytyy nukkua ilman makuuvaatteita kovalla alusella ja monta
kertaa kestää hiukaisevaa nälkää. Kanervikko on oleva vuoteesi, elämäsi
kuin vainotun hirven, ja nukuttavakin on sinun ase kädessä. Monta
vaivaloista askelta on sinun otettava, ennenkuin olemme perillä. Minä
sanon kaiken tämän jo lähtiessä, sillä se on elämää, jonka minä juurta
jaksain tunnen. Mutta jos kysyt, onko sinulla mitään muuta neuvoa,
vastaan: ei. Joko lähdet kanssani kanervikkoja samoilemaan tai menet
hirsipuuhun.»
»Helppo on tässä valita», lausuin, ja me löimme kättä suostumuksen
merkiksi.
»Vilkaistaanpa nyt uudelleen punatakkeja», virkkoi Alan ja vei minut
metsikön koilliseen reunaan.
Puiden välistä näimme suuren osan vuoren rinnettä, joka jyrkkänä
laskeutui aina lahden rantaan saakka. Maisema oli jylhää; suuret
ulkonevat kallionlohkareet, kanervikot ja pienet koivuviidakot
kohtasivat kaikkialla katselijan silmää. Kaukana Balachulishissa päin
kiiruhti pieni parvi punatakkeja kumpuja ylös ja alas ja pieneni
pienenemistään. Ei kuulunut enää heidän hoilauksiaan. Luullakseni he
tarvitsivat keuhkojensa toimintakykyä muuhun. Mutta he seurasivat
vieläkin polkua ja luulivat epäilemättä meidän olevan aivan heidän
edessään.
Alan katseli heitä itsekseen hymyillen.
»Kyllä heitä väsymys tapaa, ennenkuin saavat tehtävänsä täytetyksi. Sinä
ja minä, David, voimme nyt hengähtää hetkisen, haukata vähän leipää ja
ottaa naukun pullostani palan paineeksi. Sitte lähdemme patikoimaan
Aucharnia, päällikköni Glensin Jamesin taloa kohti, josta minun täytyy
noutaa vaatteeni, aseeni ja rahaa matkaa varten. Ja sitten, David,
huudahdamme: 'eteenpäin! Olkoon onni seuranamme!' ja teemme pienen
matkan kanervikon halki.»
Istuuduimme siis uudelleen, mutta nyt syömään ja juomaan. Paikaltamme
näimme auringon laskeutuvan jylhään ja autioon vuoristoon, jonne minun
nyt oli toverini seurassa lähdettävä.
Sekä siinä istuessamme että myöhemmin matkalla. Aucharniin kertoi
kumpikin meistä seikkailunsa. Alanin vaiheista kerron tässä nyt sen,
mikä niistä on huvittavaa tai tarpeellista.
Heti kun hyökylaine oli ohi, oli hän juossut laivan laidalle ja nähnyt
minun vuorotellen ilmestyvän ja häviävän aallokossa. Viimein hän oli
vilaukselta nähnyt minun pitävän kiinni raakapuusta. Se oli saanut hänet
toivomaan, että minä sittekin pääsisin mahdollisesti maalle, ja antamaan
nuo ohjeet ja käskyt, jotka olivat tuoneet minut -- syntieni tähden --
tänne onnettomaan Appiniin.
Sillä välin olivat prikillä olijat saaneet ruuhen vesille, ja pari kolme
heistä istui jo siinä, kun tuli toinen, edellistä suurempi hyökylaine,
joka kohotti prikin ylös karilta. Jos priki ei olisi tarttunut muutamaan
salakarin ulkonevaan osaan, olisi laine sortanut sen meren pohjaan. Ensi
kerran karille ajaessaan laiva oli tarttunut kiinni keulastaan, joten
perä oli alimpana. Mutta nyt oli perä kohonnut ilmaan ja keula
työntäynyt veden alle, jolloin vesi alkoi syöksyä kanssiin.
Jo sen kertominenkin mitä sitten seurasi, karkoitti veren Alanin
kasvoilta. Kanssissa makasi näet lavitsoillaan mihinkään kykenemättöminä
vielä kaksi miestä, ja nämä, nähdessään veden virtaavan sisään ja
luullen laivan uppoavan, alkoivat parkua niin sydäntäsärkevästi, että
kaikki kannella olijat työntyivät yksi toisensa jälkeen ruuheen ja
tarttuivat airoihin. Ei ollut vielä kahtakaansataa metriä laivan ja
ruuhen väliä, kun kolmas vesivuori tuli. Se kohotti prikin kepeästi
karin yli. Hetkeksi pullistuivat vielä sen purjerepaleet ja se näytti
niiden ajamana liikkuvan eteenpäin, mutta vajosi hitaasti koko ajan.
Priki painui yhä syvempään aivankuin näkymätön voima olisi vetänyt sitä
alaspäin, ja viimein peittivät laineet priki »Covenantin» Dysartista.
Rannalle soutaessa ei kukaan virkkanut sanaakaan, sillä kaikki olivat
hukkuvien huutojen synnyttämästä kauhusta huumauksissa. Mutta tuskin he
olivat astuneet maalle, kun Hoseason heräsi aivan kuin unesta ja pyysi
heitä ottamaan Alanin kiinni. Miehillä ei kuitenkaan ollut siihen halua
ja he vetäytyivät ulommaksi, mutta Hoseason käyttäytyi kuin
verivihollinen ja kirkui miehille, että Alan oli yksin, että hänellä oli
suuri summa rahaa, että juuri hän oli syynä prikin haaksirikkoon ja
toverien hukkumiseen, ja että tässä oli nyt sekä kosto että ansio
samalla kertaa tarjona. Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, eikä tässä
osassa rantaa ollut minkäänlaista kallionseinää, jota vasten Alan olisi
voinut selkänsä nojata. Merimiehet alkoivat jo hajaantua ja hiipiä hänen
taakseen.
»Silloin» kertoi Alan, »se punatukkainen pieni mies -- en muista hänen
nimeänsä.»
»Riach.»
»Niin juuri, Riach! Hän tuli avukseni ja kysyi miehiltä, eivätkö he
ollenkaan pelänneet rangaistusta, ja sanoi: 'Kävi miten kävi, minä
asetun ylämaalaisen selkäsuojaksi.' »Hän ei ole mikään huono mies, tuo
pieni, punatukkainen mies», jatkoi Alan. »Hänessä on vähän
kunniallisuudenkin kipinää!»
»On kyllä», sanoin. »Hän oli tavallaan ystävällinen minuakin kohtaan.»
»Niin hän oli Alaniakin kohtaan», Alan virkkoi, »ja totta puhuen,
minusta oli hänen menettelynsä erittäin hyvä. Mutta huomaa, David, että
prikin haaksirikko ja miesparkojen huudot olivat vielä hänellä tuoreessa
muistissa, ja luullakseni oli juuri se syynä hänen käytökseensä.»
»Niin minäkin luulen», vastasin, »sillä alussa hän oli yhtä kiivas kuin
kuka tahansa toisista. Mutta mitäs Hoseason siitä tuumi?»
»Olen muistelevinani, ettei hän siitä suinkaan pitänyt», vastasi Alan.
»Mutta se pieni mies käski minua juoksemaan, ja kun se minusta oli
järkevä huomautus, noudatin paikalla hänen käskyään. Vilkaistessani
heihin viimeisen kerran, näin heidän kääriytyneen yhteen nippuun
rannalle, aivan kuin ihmiset, jotka eivät ole juuri hyvässä sovussa
keskenään.»
»Mitä sillä tarkoitat?» kysyin.
»Sitä, että minä näin nyrkkien heiluvan ja yhden miehen lentävän
tantereesen kuin vaatemytyn. Mutta minä katsoin parhaaksi livistää
sieltä heti tieheni. Siinä osassa Mull-saarta löytyy näet muutamia
Campbelleja, jotka eivät suinkaan ole minunlaiseni kunnonmiehen ystäviä.
Muussa tapauksessa olisin viivähtänyt siellä ja lähtenyt itse sinua
etsimään tai ainakin mennyt pienen miehen avuksi.» (Tuntuu vähän
naurettavalta Alanin tapa kuvata Mr Riachin kokoa, sillä toinen ei ollut
toistaan pienempi). »Läksin siis», jatkoi hän, »juoksemaan edelleen
minkä vain käpälästä pääsin ja kaikille, keitä tapasin, huusin että
rannalla oli laivahylky. Eivätkä he pysähtyneetkään minua puhuttelemaan.
Olisitpa nähnyt kuinka he yksi toisensa perään läksivät juosta
hölkkäsemään rantaa kohti! Ja sinne päästyään he huomasivat juosseensa
vain huvikseen, ja se tekee aina hyvää Campbellille. Minä luulen, että
priki vajosi kokonaisena pohjaan eikä hajonnut. Mutta sinulle se oli
onneton tapaus, sillä jos rannalle olisi kapulakaan ajautunut, olisivat
he kyllä nuuskineet joka paikan ja löytäneet pian sinutkin.»