"Punaisen Ketun" kuolema.
Seuraavana päivänä Mr Henderland löysi miehen, jolla oli oma venhe ja
joka aikoi iltapäivällä lähteä Linnhe-lahden yli Appinin puolelle
kalastamaan. Miehen, joka oli hänen puoluelaisiaan, hän sai lupaamaan
minut mukaansa. Sillä tavalla minä pääsin pitkästä, päivän
kävelymatkasta ja säästin maksut kahden lauttauspaikan käyttämisestä,
joiden kautta minun muussa tapauksessa olisi täytynyt kulkea.
Päivä oli jo puolissa, kun läksimme rannasta. Taivas oli pilvessä ja
aurinko pilkisti vain pilvien raoista esiin. Meri oli täällä syvä ja
tyyni, tuskinpa värekään karehti sen pinnalla, ja minun täytyi maistella
vettä ennenkuin uskoin sen suolaiseksi. Kalliot olivat molemmilla
puolilla korkeita, jylhiä ja kaljuja. Pilvien synnyttämässä varjossa ne
näyttivät mustilta ja synkiltä, mutta auringon paisteessa kimaltelivat
niillä pienet, lirisevät purot. Kolkoilta näyttivät nämä Appinin seudut,
ja kuitenkin rakastivat niitä ihmiset niinkin paljon kuin Alan.
Ainoastaan yksi seikka ansaitsee mainitsemista. Kohta kun olimme
rannasta lähteneet, valaisi aurinko muuanta pientä helakanpunaista
joukkuetta, joka aivan vesirajassa liikkui pitkin rantaa pohjoista
kohti. Sen väri oli hyvin samanlainen kuin sotamiesten takkien, ja tuon
tuostakin näkyi sieltä väläyksiä aivan kuin auringon säteiden sattuessa
kirkkaaseen teräkseen.
Kysyin soutumieheltäni mikä tuo ilmiö oli. Hän arveli sitä
punatakki-joukkueeksi, joka oli tulossa Fort Williamista Appiniin
kurittamaan sen arentilaisparkoja. Asia oli minulle vakavaa laatua. Joko
nyt senvuoksi, että tulin ajatelleeksi Alania, tai oliko siihen syynä
vain jonkunlainen aavistus, mutta minusta he tuntuivat vastenmielisiltä,
vaikka näinkin vasta toisen kerran Yrjö kuninkaan joukkoja.
Ohjatessamme Leven-lahteen, tulimme niin lähelle rantaa, että minä
pyysin päästä maalle. Soutumieheni, joka oli kunniallinen mies ja
uskonopettajalle antamalleen lupaukselle uskollinen, olisi kyllä
mielellään vienyt minut Balachulishiin, mutta kun siten olisin joutunut
kauemmaksi salaisesta päämäärästäni, panin minä vastaan ja pääsin
viimein maalle Lettermoren (eli Letternoren, molempia käytetään) metsän
kohdalla Appinissa, Alanin kotiklaanissa.
Se oli vankkaa koivumetsää, joka kasvoi muutaman lahden yli nojautuneen
kallion äkkijyrkällä ja louhisella rinteellä. Halkeamia ja sananjalkain
peittämiä kuiluja oli siellä tuhkatiheässä. Rinteen keskustan yli kulki
kompassineulan suuntaan tie tahi ratsaspolku, jonka päässä löysin
lähteen ja istuuduin syömään Mr Henderlandin antamia voileipiä ja
miettimään asemaani.
Kokonainen pilvi pisteleviä hyttysiä tuli siihen kiusakseni, mutta
enemmän kuin ne, vaivasivat minua omat ajatukseni, joissa epäilys jo oli
saanut jalansijaa. Mitä piti minun tehdä, mitä varten yhtyä Alanin
laiseen mieheen, joka oli lainsuojaton ja mahdollisesti murhaaja.
Enköhän tee paljon viisaammin, jos lähden suoraa päätä etelämaahan
takaisin, luottaen suunnan suhteen omaan vaistooni ja suorittaen kulut
omasta kukkarostani. Mitähän Mr Campbell ja Mr Henderland minusta
ajattelevat, jos he joskus maailmassa saavat tietää tyhmyyteni ja
uhkarohkeuteni.
Sellaiset epäilykset saivat minussa nyt suuremman vallan kuin koskaan
ennen.
Istuessani siinä mietteissäni alkoi metsästä kuulua miesten ääniä ja
hevosten kavioiden kopsetta. Eräästä tienmutkasta tulikin pian neljä
matkustajaa näkyviin. Polku oli sillä kohdalla niin kivinen ja kapea,
että he kulkivat jäljekkäin ja taluttivat suitsista hevosiaan.
Ensimäinen heistä oli kookas, punatukkainen herrasmies, jolla oli
käskevä ilme tulipunaisilla kasvoillaan. Hän piti hattua kädessään ja
viuhtoi sillä itseänsä; hänellä näytti olevan hiottavan kuuma. Toisen
tunsin siististä, mustasta puvustaan ja valkeasta tekotukastaan
lakimieheksi. Kolmas oli palvelija ja hän kantoi osan vaatteistaan
tarttaanissa, josta näin, että hänen herransa oli ylämaalainen ja joko
lainsuojaton tai muuten erittäin hyvissä väleissä hallituksen kanssa,
sillä tarttaani oli laissa kielletty. Jos näihin asioihin olisin ollut
paremmin perehtynyt, olisin tuntenut tarttaanin värit Argylen s. o.
Campbellien tunnusmerkiksi. Palvelijalla oli, kuten ylellisyyttä
rakastavien matkustajain tapa oli näillä seuduin, suuri matkalaukku
kiinnitettynä hevosen selkään ja satulankaaressa riippui pussi
sitroonia, joita nautitaan punssin kera.
Mitä neljänteen mieheen tulee, joka päätti jonon, olin hänet nähnyt jo
ennenkin ja äkkiä tunsin hänet oikeudenpalvelijaksi.
Heti kun näin miehet, päätin, -- en käsitä mistä syystä -- jatkaa
seikkailujani loppuun saakka, ja kun ensimäinen heistä oli kohdallani,
kohottauduin pensaikosta ja kysyin häneltä tietä Aucharniin.
Hän pysähtyi ja katseli minua mielestäni vähän kummallisesti. Kääntyen
lakimieheen päin hän sanoi sitten: »Mungo, moni mies pitäisi tätä
paremmin varoitusmerkkinä kuin paljaana tiedusteluna. Olen nyt matkalla
Duroriin suorittamaan tehtävää, jonka tunnette, ja tässä nousee poikanen
pensaikosta kysellen, olenko matkalla Aucharniin.»
»Glenure», vastasi toinen, »tästä asiasta ei kannattaisi leikkiä
laskea.»
Molemmat miehet olivat nyt aivan lähelläni ja tuijottivat herkeämättä
minuun. Toiset kaksi olivat pysähtyneet noin kivenheiton matkan päähän
heidän taakseen.
»Ja ketä sinä Aucharnista etsit?» kysyi Glenuren Colin Roy Campbell, eli
n. s. »Punainen Kettu», sillä, seisauttamani mies oli juuri hän.
»Sitä miestä, joka asuu siellä», vastasin.
»Glensin Jamesia», virkkoi Glenure miettivästi ja jatkoi sitten
lakimiehelle: »Onkohan poika keräilemässä hänen väkeään, vai mitä
arvelette?»
»On tai ei», vastasi tämä. »Joka tapauksessa on parasta, että odotamme
täällä, kunnes sotamiehet yllättävät meidät.»
»Jos te olette minun tähteni levottomia», lausuin, »niin saatan sanoa,
etten ole hänen enkä teidän miehiänne, vaan kunniallinen Yrjö kuninkaan
alamainen, joka ei ole kenellekään kiitollisuuden velassa eikä pelkää
ketään.»
»Hyvin puhuttu», vastasi tilanhaltija. »Mutta uskallanko kysyä, mitä
tällä kunniallisella miehellä on näin kaukana kotipaikaltaan tekemistä
ja miksi hän etsii veli Ardshielia? Minä käsken täällä, se minun täytyy
sinulle sanoa. Olen useimpain näiden tilojen kuninkaallinen
käskynhaltija ja minun jäljestäni tulee kaksitoista ruotua sotamiehiä.»
»Olen kuullut maaseuduilla kuiskailtavan», lausuin vähän närkästyneenä,
»että te olette kovakourainen mies.»
Hän tuijotti yhä epäilevän näköisenä minuun. »Sinulla on rohkeat
puheet», sanoi hän viimein, »mutta minä pidän avomielisyydestä. Jos
jonakin muuna päivänä olisit tiedustellut minulta tietä James Stewartin
ovelle, olisin minä neuvonut sen ja rukoillut sinulle Jumalan onnea.
Mutta tänään -- mitäs arvelette Mungo?» kysyi hän kääntyen jälleen
lakimieheen päin.
Mutta samassa kun hän kääntyi, kuului ylempää kallion rinteeltä laukaus,
ja Glenure kaatui tielle.
»O-oh, minä kuolen -- minä kuolen!» hoki hän.
Lakimies oli tarttunut häneen kiinni ja piteli häntä käsissään
palvelijan seisoessa kädet ristissä vierellä. Haavoitettu antoi kauhua
kuvastavan katseensa liukua toisesta toiseen ja hänen äänensä väre tunki
sydämeeni.
»Varokaa itseänne! Minä kuolen!» lausui hän.
Hän koetti avata vaatteitaan ikäänkuin haavaa katsoakseen, mutta sormet
lipuivat nappien sivu. Samassa tunki syvä huokaus hänen rinnastaan, pää
painui olkapäätä vasten ja hän oli hengetön ruumis.
Lakimies ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä
kalpeat kuin kuolleenkin, ja niistä kuvastui mitä katkerin kiukku.
Palvelija puhkesi itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi. Minä taas
tuijotin kauhuissani heihin. Virkamies oli heti laukauksen kuultuaan
juossut takaisin kiirehtimään jäljessä tulevia sotamiehiä.
Viimein lakimies laski kuolleen veriinsä tielle ja kohottausi vavisten
seisoalleen.
Hänen liikuntonsa sai kai minutkin heräämään järkiini, sillä heti kun
hän oli jaloillaan, ryntäsin minä kapuamaan vuoren rinnettä ylös
huutaen: »Murhaaja, murhaaja!»
Niin nopeasti oli tämä kaikki tapahtunut, että päästyäni ensimäisen
jyrkänteen huipulle, josta näki osan kaljuja kallioita, huomasin
murhaajan kiiruhtavan vähän matkan päässä poispäin. Hän oli kookas mies
ja päällään oli hänellä kullatuilla napeilla varustettu musta takki ja
kädessä pitkä lintupyssy.
»Täällä!» kirkaisin. »Minä näen hänet!»
Sen kuultuaan murhamies vilkaisi olkansa yli taakseen ja läksi
juoksemaan. Samassa hän hävisi koivujen sekaan ja tuli sitten näkyviin
koivikon ylälaidalta kiipeillen siellä jyrkännettä ylös kuin apina.
Sitten hän hävisi muutaman kalliokielekkeen taa, enkä enää sen koommin
nähnyt häntä.
Minäkin olin juossut koko ajan ja olin jo jotenkin korkealla, kun kuulin
jonkun käskevän minua pysähtymään.
Olin nyt ylemmän metsikön reunassa ja kun pysähdyttyäni vilkasin
taakseni, näin koko metsättömän rinteen alapuolellani.
Lakimies ja oikeudenpalvelija seisoivat vielä tiellä suoraan allani ja
huusivat ja viuhtoivat käsillään minua tulemaan takaisin. Vasemmalta
puolen heitä alkoi punatakkeja, musketit käsissä, ilmestyä metsästä
vuoren juurella.
»Miksikäs minä tulisin takaisin?» huusin heille vastaukseksi. »Tulkaa te
tänne!»
»Kymmenen puntaa sille, joka ottaa tuon pojan kiinni!» kuulin lakimiehen
huutavan. »Hän on heidän rikostoverinsa. Hänet oli asetettu tänne
puhuttelemaan meitä.»
Kuulin nämä sanat aivan selvään, vaikka ne olivatkin lausutut
sotamiehille eikä minulle, ja minut valtasi kauhu, jota en koskaan vielä
ollut tuntenut. On kokonaan toisenlaista olla menettämäisillään henkensä
kuin olla vaarassa kadottaa sekä henkensä että kunniansa. Tuomioni tuli
sitäpaitsi äkkiä ja aavistamatta kuin salama pilvettömältä taivaalta.
Siinä minä seisoin kauhusta aivan jähmettyneenä ja kokonaan avuttomana.
Sotamiehet rupesivat hajautumaan. Toiset läksivät juoksemaan ja toiset
ojensivat pyssynsä minua kohti estääkseen minua pakenemasta. Ja minä
seisoin yhä paikallani.
»Pistäydy tänne puiden väliin», lausui ääni aivan vierelläni.
Tottelin ääntä, vaikka tuskin tiesinkään mitä tein ja heti kun
liikahdin, kuulin pyssyjen paukahtavan ja kuulien vinkuvan koivikossa.
Puiden varjossa seisoi Alan ongenvapa kädessä. Hän ei tervehtinyt minua,
eikä siihen ollut aikaakaan, sanoi vain: »Tule!» ja läksi juosta
vilistämään pitkin rinnettä Balachulishiin päin. Minä porhalsin hänen
jälkeensä.
Juoksimme milloin koivujen lomitse, milloin taas kumarassa matalien
pengermien taitse, tai ryömimme nelinkontin kanervikossa. Vauhtimme oli
niin ankara, että sydämeni tuntui pakahtuvan kylkiluita vasten, eikä
minulla ollut aikaa ajattelemiseen enkä hengästyksissäni saanut
sanaakaan suustani. Muistan vain ihmeekseni huomanneeni, että Alan tuon
tuostakin ojentautui suoraksi ja katsoi taaksensa. Silloin kuulin aina
kaukaa sotamiesten karjuntaa ja ilonhuutoja.
Neljännestunnin juostuamme pysähtyi Alan, heittäytyi pitkäkseen
kanervikkoon ja kääntyi minuun päin.
»Nyt on tärkeä hetki käsissä», sanoi hän. »Tee niinkuin minäkin jos
henkesi on sinulle kallis!»
Ja yhtä kovaa kyytiä kuin äskenkin, mutta paljon varovaisemmin, läksimme
kiirehtimään takaisin pitkin vuorenrinnettä, mutta nyt vähän
korkeammalta. Lettermoren ylemmässä metsikössä, siellä missä hänet olin
tavannut, viskautui Alan viimein maahan ja jäi siihen makaamaan painaen
päänsä sananjalkapensaikkoon ja läähättäen kuin koira.
Sivujani pakotti, päätäni pyörrytti ja kuiva ja kuuma kieleni riippui
suusta ulkona. Pikemmin kuolleena kuin elävänä heittäydyin hänen
vierelleen.