Poika, jolla oli hopeanappi. Matkalla Morvenin yli.
Mannermaan puolella sijaitsevan Kinlochalinen ja Torosayn väliä kulkee
lauttausvenhe säännöllisesti. Rannat molemmin puolin salmea ovat suuren
Macleanin klaanin maita ja melkein kaikki ihmiset, jotka olivat
lauttavenheessä samalla kuin minäkin, kuuluivat mainittuun klaaniin.
Sitävastoin oli lautturin nimi Neil Roy Macrob, ja kun Macrob oli yksi
Alanin klaanilaisten nimiä ja Alan itse oli lähettänyt minut juuri tälle
lauttauspaikalle, koetin päästä Neil Royn kanssa puheille kahden kesken.
Tässä täpötäydessä venheessä se oli tietysti mahdotonta ja kulku oli
hidasta. Oli aivan tyyni, ja venhe oli niin kurjasti varustettu, ettei
airojakaan voitu käyttää kuin yhtä toisella ja kahta toisella puolen.
Miehet koettivat kuitenkin panna parastaan matkan jouduttamiseksi ja
matkustajat vuorottelivat heidän kanssaan soutamisessa. Ja kaikki
yhteisesti huvensivat hetkiä laulamalla geeliläisiä venhelauluja. Laulu
kun kaikui, meri-ilma oli raikasta, mieliala kepeä ja sää herttainen,
muodostui ylikulusta matka, jota mielellään muistelee.
Mutta surullinen osansa oli silläkin. Alinen lahden suulla huomasimme
suuren valtamerilaivan ankkurissa. Ensin arvelin sitä kuninkaan
risteilijäksi, joita tällä rannikolla makaili kesät ja talvet estämässä
yhdysliikettä Ranskan kanssa. Tullessamme lähemmäksi tunsimmekin sen
kauppalaivaksi, ja, mikä minua vielä enemmän kummastutti, näimme ettei
ainoastaan sen kansi, vaan myöskin merenrannikko oli mustanaan ihmisiä.
Ruuhia liikkui myötäänsä laivan ja rannan väliä. Päästessämme vieläkin
lähemmäksi alkoi kuulua korviimme äänekkäitä valitushuutoja, joita
laivalla ja rannalla olijat vaihtoivat keskenään.
Nyt käsitin, että alus olikin siirtolaislaiva, joka oli lähdössä
siirtomaihin Amerikassa.
Laskimme lauttausvenheen laivan kylkeen ja siirtolaiset kurottautuivat
kaiteen yli ojennellen itkien käsiään matkatoverejani kohti, joissa
heillä oli muutamia läheisiä ystäviä. Siinä olisimme arvattavasti
kauankin viipyneet, sillä he eivät näyttäneet välittävän ollenkaan ajan
kulumisesta, jollei viimein laivan kapteeni, joka huudoista ja
epäjärjestyksestä näytti joutuneen melkein pois suunniltaan, olisi
tullut laivan laidalle ja pyytänyt meitä poistumaan.
Neil noudatti heti pyyntöä. Laulun sävel venheessämme muuttui nyt
surulliseksi ja siihen yhtyivät sekä laivassa että rannalla olijat,
joten se kaikui nyt kaikilta suunnilta kuin hautausvirsi. Monelta
mieheltä ja vaimolta venheessämme näin soutaessakin valuvan kyyneleitä
pitkin poskipäitä, eikä kaikki nämä näkemäni ja kuulemani ollut
minuunkaan syvästi vaikuttamatta.
Kinlochalinessa sain Neil Royn viedyksi toiselle puolen laituria ja
lausuin, että hän varmaan oli Appinin miehiä.
»Miksikäs en?» vastasi hän.
»Minä etsin erästä henkilöä», jatkoin, »ja nyt juolahti mieleeni, että
teillä kai on tietoja hänestä. Alan Breck Stewart on hänen nimensä.» Sen
sijaan, että olisin näyttänyt hänelle nappia, koetin pistää shillinkiä
hänelle kouraan.
Hän väistyi. »Te loukkaatte minua syvästi», lausui hän. »Tällä tavalla
ei kunniallinen mies suinkaan käyttäydy toista kohtaan. Mies, jota
kysytte, on Ranskassa, mutta vaikka hän olisi laukussani ja teidän
vatsanne täynnä shillinkejä, en sittenkään pienimmälläkään tavalla
vahingoittaisi häntä.»
Huomasin menetelleeni väärin ja tuhlaamatta aikaa anteeksipyyntöihin
näytin hänelle nappia.
»Se on toinen asia», sanoi Neil, »siitä laidasta teidän olisi tullut
alun pitäen alkaa! Mutta jos olette poika, jolla on hopeanappi, on
kaikki hyvin, ja minua on käsketty pitämään huolta teidän
turvallisuudestanne. Mutta anteeksi, jos puhun suoraan!» lisäsi hän. »On
eräs nimi, jota teidän ei pidä koskaan lausua, ja se on Alan Breck. Ja
sitten on eräs tapa, jota teidän ei pidä koskaan yrittää uudelleen,
nimittäin: tarjota kunnialliselle ylämaalaiselle likaisia rahojanne.»
Minun ei ollut suinkaan helppo puolustautua, sillä totta puhuen en ollut
uneksinutkaan, että hän oli kunnonmies, ennenkuin hän itse sen ilmoitti.
Neilillä taas ei ollut vähääkään halua jatkaa keskustelua kanssani, vaan
hän kiirehti ilmoittamaan mitä tietä minun oli kuljettava. Yö oli minun
vietettävä Kinlochalinen ravintolassa, seuraavana päivänä tuli kulkea
Morvenin läpi Ardgouriin ja olla yötä Claymoren Johnin talossa, jolle
tulostani oli ilmoitettu. Kolmantena päivänä oli kuljettava muutaman
lahden yli Corranin kohdalta ja erään toisen lahden yli Balachulishin
luota. Sitten piti kysellä tietä Glensin Jamesin taloon, joka oli
Aucharnin luona Appinin Durorissa. Suuri osa oli siis venematkaa, sillä
meri vuorien juuria kierrellessään uurtaa näillä seuduin syviä vuonoja
vuoristoon. Sellainen seutu on vaikea pitää valtansa alla ja hankala
matkustaa, mutta se tarjoo paljon ihmeellisen jylhiä ja sydäntä
kouristavia näköaloja.
Neil neuvoi minua vielä olemaan puhelematta kenenkään kanssa matkallani,
välttämään whigejä, Campbelleja ja »punatakkeja», väistymään tiepuoleen
ja piilottautumaan pensaaseen, heti kun näin jonkun viimemainittuja
tulevan, sillä »heihin yhtyminen ei ole koskaan eduksi». Ja yleensä tuli
minun käyttäytyä kuin rosvon tai jakobiittien asiamiehen, joksi Neilkin
oli arvattavasti minua luullut.
Kinlochalinen ravintola oli kuin kurjin sikolätti, täynnä savua,
syöpäläisiä ja äänettömiä ylämaalaisia. En ollut tyytymätön ainoastaan
yöpaikkaani, vaan myöskin itseeni, kun Neiliä olin niin kollomaisesti
kohdellut, ja minä tuumailin jo, että surkeampaan asemaan tuskin voi
joutua. Mutta siinä erehdyin, kuten pian sain kokea. Tuskin olin näet
ollut ravintolassa puoltakaan tuntia, seisoen enimmäkseen ovensuussa
suojellakseni edes vähänkin savulta silmiäni, kun puhkesi raju
ukkosilma, hyökylaineet kohosivat aina kummulle asti, jolla ravintola
oli, ja talon toinen pää joutui veden valtaan. Yleisön käytettäviksi
aiotut talot olivat tähän aikaan koko Skotlannissa hyvin kehnot. Ei siis
ollut mikään ihme, että minun täytyi kahlata uunin luota makuusijalleni
vedessä, joka nousi yli kengänvarsieni.
Jo alkumatkasta seuraavana päivänä kohtasin pienen, lihavan ja
totisennäköisen miehen, joka käveli hitaasti, jalkaterät ulospäin,
lukien väliin kirjaa, väliin taas kulkien mietteissään ja pitäen
sormeaan kirjan välissä merkkinä. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosiltaan
selvästi papillinen.
Huomasin, että hän oli toinen uskonopettaja, mutta kokonaan toista
laatua kuin tuo Mull-saaren sokea mies. Hän olikin yksi niistä, joita
Edinburgin »Seura Kristinuskon levittämistä varten», lähettää ylämaan
raaimpiin paikkoihin saarnaamaan evankeliumia. Hänen nimensä oli
Henderland. Puheessaan hän käytti leveätä etelämaalaisen murretta, jota
jo olin alkanut kaivata, ja kun sitäpaitsi olimme kotoisin samoilta
paikoilta, huomasimme pian, että meillä oli paljon yhteisiä
harrastuksia. Hyvä ystäväni Essendeanin pappi oli näet lomahetkinään
kääntänyt geelinkielelle koko joukon virsiä ja uskonnollisia kirjoja,
joita Henderland käytti työssään ja piti erittäin arvokkaina. Sekin
kirja, jota hän kohdatessamme lueksi, oli juuri yksi niitä.
Tiemme kun oli sama Kingairlochiin asti, lyötyimme heti yhteen seuraan.
Matkalla hän pysähtyi puhuttelemaan jokaista kulkijaa ja työmiestä,
jonka vain tapasimme tai sivuutimme. Vaikka en luonnollisesti ymmärtänyt
heidän keskustelujaan, päätin kuitenkin että Mr Henderlandin täytyi olla
suuressa suosiossa näillä seuduin, sillä minä huomasin monen kaivavan
esiin nuuskarasiansa ja tarjoavan hänelle hyppysellisen nuuskaa.
Ilmoitin hänelle niin paljon asioitani, kuin katsoin viisaaksi, se on:
kaikki muut, paitsi Alania koskevat, ja sanoin olevani matkalla
Balachulishiin tapaamaan erästä ystävää. Arvelin näet että Aucharn tahi
Duror olivat liian huomattavat paikat, ja että niistä olisi voinut
ruveta minua epäilemään.
Hän kertoi taas puolestaan minulle paljon työstään ja kansasta, jonka
keskuudessa hän työskenteli, piileskelevistä katolilaisista papeista ja
jakobiiteista, aseiden poisottamisesta, puvuista ja mainitsi monta muuta
aikojen ja näiden seutujen tapahtumaa. Mielipiteiltään hän tuntui
suvaitsevalta ja moitti parlamenttia monessa kohti, erittäinkin sen
vuoksi, että se oli vainonnut niitä, joilla oli kansallispuku,
ankarammin kuin aseellisia.
Tämän hänen suvaitsevaisuutensa tähden päätin kysyä häneltä Punaisesta
Ketusta ja Appinin alustalaisista. Mielestäni piti niiden kysymysten
tuntua hyvin luonnollisilta näillä seuduilla matkustajan huulilta.
Hän sanoi niitä ikäviksi asioiksi. »Ihmeellistä on», lausui hän, »mistä
alustalaiset saavat rahoja, sillä heidän elämänsä on paljasta
nälännäkemistä. -- Eihän teillä, Mr Balfour ole nuuskaa? -- Ei. -- No
parempi onkin, että olen ilman sitä. -- Niin, nuo alustalaiset, joista
oli puhe, ovat epäilemättä tavallaan pakotetut siihen. Durorin James
Stewart, jota nimitetään Glensin Jamesiksi, on Ardshielin, klaanin
päällikön, velipuoli, ja hän on mies, jota pidetään suuressa kunniassa
ja joka puuhaa innokkaasti. Sitten on vielä eräs mies, jota nimitetään
Alan Breckiksi -- --.»
»Ah, kuinkas hänen laitansa on?» huudahdin.
»Kuinkas tuulen, joka puhalsi siellä missä sen humina kuului?» vastasi
Henderland. »Hän on täällä eikä ole täällä, tänään hän on täällä, mutta
huomenna poissa: oikea metsäkissa. Vaikka hän nyt tuosta ohdakepensaasta
tarkastelisi meitä, en sitä ollenkaan ihmettelisi. Eihän teillä ole
nuuskaa, vai kuinka?»
Vastasin ettei minulla ollut ja huomautin että hän oli jo ennenkin
minulta samaa asiaa kysynyt.
»Kuka tiesi», sanoi hän, »mutta minusta on kummallista, ettei teillä
sitä ole. No niin; tuo Alan Breck on rohkea, häikäilemätön mies, Jamesin
oikea käsi. Hänet on jo tuomittu kuolemaan, mutta hän ei säikähdä
mitään, ja vaikka vainooja olisi jo hänen selässään kiinni, saisi hän
kuitenkin työnnetyksi tikarin sen rintaan.»
»Eipä ole kertomuksenne hauskimpia, Mr Henderland», virkoin minä. »Jos
kummallakin puolen on vain vihaa ja vainoa, niin en halua kuulla
enempää.»
»Eipä niinkään», vastasi Mr Henderland. »Heissä on rakkauttakin ja
itsensäkieltämistä, joka saa teidän ja minun laiset häpeämään. Heissä on
jotain hienotunteisuutta, jos ei juuri kristillistä, niin ainakin
inhimillistä hienotunteisuutta. Myöskin Alan Breck on, sen mukaan kuin
olen kuullut, kunnioitusta ansaitseva mies. Kirkkomme palveluksessa on
moni mies, Mr Balfour, jota maailma pitää kunniassa, mutta joka saattaa
olla monta vertaa huonompi mies kuin tuo harhaan joutunut ihmisveren
vuodattaja. Oli miten oli, meidän pitäisi vain ottaa heistä oppia. --
Tuumitte kai nyt, että minä olen liian kauan oleskellut ylämaalla?»
lisäsi hän katsoen hymyillen minuun.
Vastasin, etten niin ajatellut, ja että itsekin olin ylämaalaisissa
huomannut paljon ihmettelyn arvoista, ja olihan sitäpaitsi itse Mr
Campbellkin ylämaalainen.
»Se on totta», vastasi hän. »Se on puhdasta verta.»
»No, mitenkäs kuninkaan tilanhoitajan laita on?» kysyin.
»Colin Campbellinko?» vastasi Henderland. »Hän on pistänyt päänsä
mehiläispesään.»
»Hänhän kuuluu väkipakolla ajavan arentilaiset tiloiltaan pois?»
»Kyllä», vastasi hän, »mutta sen asian laita on niin ja näin. Ensin
ratsasti Glensin James Edinburgiin, hankki sieltä avukseen muutaman
lakimiehen -- Stewartin tietysti, sillä he vetävät kaikki yhtä köyttä --
ja sai toimitukset keskeytetyiksi. Sitten tuli Colin Campbell vuorostaan
Edinburgiin ja sai ylimmät viranomaiset puolelleen. Ja nyt on kerrottu
minulle että ensimäinen arentilainen muuttaa huomenna. Muutto alkaa
Durorissa, aivan Jamesin ikkunain edessä, ja se ei näytä minusta
ollenkaan viisaalta.»
»Luuletteko että he tarttuvat aseisiin?» kysyin.
»Niin luulen», vastasi Henderland. »Heiltä on kyllä riistetty aseet, --
tai ainakin niin luullaan -- mutta siitä huolimatta on heillä koko
joukko terästä kätkössä. Ja silloin tulevat sotamiehet Colin Campbellin
avuksi. Mutta siitä huolimatta -- jos olisin hänen vaimonsa en saisi
rauhaa, ennenkuin olisin tuonut hänet sieltä takaisin kotia. Ne ovat
viekkaita veitikoita nuo Appinin Stewartit.»
Minä kysyin olivatko he pahempia kuin heidän naapurinsa. »Eivät»,
vastasi hän, »ja se onkin pahin juttu. Sillä jos Colin Roy saakin
Appinissa tuumansa toteutetuksi, on hänen alotettava alusta Mamoressa,
joka on yksi Cameronien tiluksia. Kuningas on asettanut hänet molempien
käskynhaltijaksi ja kummastakin täytyy hänen ajaa arentilaiset pois. Ja
minun mielipiteeni on, puhuakseni teille suoraan, se, että jos hän
toisesta pääsee ehjin nahoin, saa hän surmansa toisessa.»
Niin kävelimme puhellen suuren osan päivää, kunnes Mr Henderland
viimein, lausuttuaan mielihyvänsä minun seurastani sekä siitä että oli
tavannut Mr Campbellin ystävän -- Campbellin, »joksi» sanoi hän
»rohkenen nimittää meidän Sionin-liittomme sulokielistä laulajaa» --
esitti, että tyytyisimme tänään lyhyempään päivämatkaan ja jäisimme
yöksi hänen taloonsa vähän matkaa Kingairlochin toisella puolen. Totta
puhuen olin siitä erittäin iloinen, sillä en juuri kaivannut Claymoren
Johnia, ja kun oppaani ja lautturi olivat minulle vielä tuoreessa
muistissa, pelkäsin vähän outoja ylämaalaisia. Sovimme siis asiasta
kädenlyönnillä ja iltapäivällä saavuimme yksinäiseen taloon
Linnhe-lahden rannalle. Ardgourin jylhien vuorien tämänpuoleinen rinne
oli jo varjossa, mutta Appinin kukkuloita valaisi vielä aurinko. Lahti
oli tyyni kuin sisämaanjärvi, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin
rantoja kierrellessään kirkuvat kalalokit. Koko seutu näytti niin
juhlalliselta ja eriskummaiselta.
Tuskin olimme päässeet Henderlandin asunnon ovelle, kun hän suureksi
kummastuksekseni -- olin näet jo tottunut ylämaalaisten kohteliaisuuteen
-- hyökkäsi hyvin epäkohteliaasti ohitseni sisään, tarttui muutamaan
pulloon ja sarvilusikkaan ja alkoi ammentaa nenäänsä nuuskaa tavattomat
määrät. Sitten hän aivasti oikein sydämensä pohjasta ja katsoi,
hassunkurinen hymy huulillaan, olkansa yli minuun.
»Minä olen tehnyt erään lupauksen», selitti hän. »Olen pyhästi luvannut,
etten pidä nuuskaa mukanani. Kieltämättä se on vaikea kieltäymys; mutta
ajatellessani marttyyrejä, ei ainoastaan tämän skottilaisen
seurakuntamme, vaan myöskin Raamatussa kerrottuja, häpeän minä
mainitessani siitä.»
Heti kun olimme syöneet -- kaurajauhovelli ja hera olivat hänen
pääasiallisena ruokanaan, -- muutti hän muotonsa juhlalliseksi ja sanoi
että Mr Campbell oli jättänyt hänen velvollisuudekseen tutkistella
suhdettani Jumalaan. Minun teki mieleni nauraa hänelle tuon nuuskajutun
jälkeen, mutta hän ei ollut kauankaan puhunut, kun jo kyyneleet nousivat
silmiini. On olemassa kaksi ominaisuutta, joihin ei koskaan kyllästy:
hyvyys ja nöyryys. Kumpaistakaan niistä emme saa liiaksi nauttia tässä
myrskyisessä maailmassa kylmien ja ylpeiden ihmisten keskuudessa. Mutta
Mr Henderlandin sanoista huokui molempia. Ja vaikka koko lailla
pöyhkeilin seikkailuistani ja siitä että olin niistä loistavasti
suoriutunut, nöyryytti hän minut pian, ja minä lankesin polvilleni tuon
yksinkertaisen ja köyhän miehen viereen ja olin sekä ylpeä että iloinen
siitä.
Ennen levolle menoamme hän otti mökkinsä turveseinässä olevasta
huononnäköisestä ruokasäiliöstä kuusi penssiä, tarjoten niitä minulle
matka-avuksi. En tiennyt miten ottaa vastaan niin tavattoman hyvyyden
todistusta. Hän pyysi minua kuitenkin niin innokkaasti, että katsoin
parhaaksi täyttää hänen tahtonsa ja jättää hänet köyhemmäksi kuin itse
olin.