Poika, jolla oli hopeanappi. Mull-saaren halki.
Rossiksi nimitetty osa Mull-saarta, jonne nyt nousin, oli yhtä
epätasainen ja tietön kuin äsken jättämäni saari. Se oli aivan täynnä
soita, orjantappurapensaita ja suuria kiviä. Mahdollisesti löytyi siellä
teitä niille, jotka tunsivat seudun erittäin hyvin, mutta minulla ei
ollut muuta johdattajaa kuin oma vainuni eikä muuta tienviittaa kuin Ben
More.
Ohjasin kulkuni niin hyvin kuin voin savua kohti, jonka saareltani olin
usein nähnyt. Niin väsynyt kuin olinkin ja niin vaikeaa kuin olikin
päästä eteenpäin, saavuin kuitenkin noin kello viiden tai kuuden aikaan
aamulla talolle, joka sijaitsi pienen laakson pohjassa. Talo oli matala
ja jotenkin pitkä. Katto oli turpeista ja seinät hakkaamattomista
kivistä. Eräällä multapenkereellä talon edustalla istui auringon
paisteessa vanha mies imien piippuaan.
Hän osasi ainoastaan vähän englanninkieltä, mutta sain kuitenkin
selville, että laivatoverini olivat päässeet onnellisesti rannalle ja
syöneet juuri tässä talossa haaksirikon jälkeisenä päivänä.
»Oliko heidän joukossaan eräs herrasmiehen tapaan puettu mies?» kysyin.
Hän kertoi että heillä kaikilla oli karkeat, harmaat takit; mutta
yhdellä, joka tuli yksinään, oli polvihousut ja sukat, sen sijaan että
muilla oli merimieshousut.
»Vai niin», sanoin, »hänellä kai oli sulitettu hattu?»
Hän kielsi. Kaikki olivat he olleet paljainpäin kuten minäkin.
Ajattelin ensin että Alan oli arvattavasti kadottanut hattunsa; mutta
sitten johtui sade mieleeni ja senvuoksi pidin luonnollisempana että
Alan oli varovaisuuden vuoksi pistänyt sen päällystakkinsa alle.
Ajatellessani, että ystäväni oli pelastunut ja muistaessani hänen
turhamaisuuttaan pukunsa suhteen, vetäytyi suuni hymyyn.
Vanhus vei sitten käden otsalleen ja sanoi että minä kai olin se poika,
jolla oli hopeanappi.
»Olen; mitä sitten!» vastasin vähän ihmeissäni.
»Hyvä», lausui vanhus, »silloin on minulla sinulle muuan sana
sanottavana. Sinun tulee seurata ystävääsi Torosayn kautta hänen
kotipuolelleen.»
Sitten hän tiedusteli minulta, miten tänne olin tullut, ja minä kerroin
kaikki vaiheeni. Etelämaan mies olisi varmasti nauranut, mutta tämä
vanha arvonmies -- nimitän häntä siten hänen käytöksensä takia, vaikka
puku hänellä olikin takapuolelta rikki -- kuunteli minua koko ajan
totisena ja sääliväisenä. Lopetettuani hän otti minua kädestä kiinni,
vei minut mökkiinsä -- sen parempi ei talo ollut -- ja esitteli
vaimolleen, aivan kuin tämä olisi ollut kuningatar ja minä ruhtinas.
Vaimo asetti eteeni kauraleipää ja kylmää teerenpaistia taputtaen
olkapäätäni ja hymyillen koko ajan minulle, kun hän ei osannut ollenkaan
englanninkieltä. Ja vanhus, jottei jäisi vaimostaan jälelle, laittoi
minulle maalaisviinastaan väkevää palanpainetta. Syödessäni ja myöhemmin
maljoja maistellessani voin tuskin uskoa hyvää onneani. Huonekin, vaikka
se oli täynnä turpeensavua ja hatara kuin seula, näytti minusta
palatsilta.
Nauttimani juoma rupesi minua kovasti hiottamaan ja nukuttamaan, ja
ystävällinen talonväki antoi minun mennä levolle. Seuraava päivä oli jo
melkein puolissa ennenkuin läksin matkalle. Kurkkuni oli jo terveempi ja
voimani olivat täydellisesti virkistyneet hyvistä uutisista. Vaikka
koetinkin itsepäisesti tyrkyttää, ei vanhus ottanut mitään maksua.
Antoipa hän vielä vanhan hatunkin päähäni. Eihän minun tarvitsisi kyllä
siitä mainita, mutta tuskin olin poissa talon näkyvistä, kun jo hyvin
epäilevästi hänen lahjaansa tarkastellen pesin sen lähteessä tien
vieressä.
Ajattelin itsekseni: »Jos nämä nyt ovat noita raakoja ylämaalaisia, niin
soisin kotiseutuni ihmiset vielä raaemmiksi.»
Taivalsin eteenpäin noin puolen tuntia. Matkallani tapasin paljon
ihmisiä muokkaamassa pieniä, kurjia peltojaan, joiden ei olisi luullut
elättävän kissaakaan, tai paimentamassa pieniä aasinkokoisia
nautaeläimiään. Ylämaalaispuku kun oli lain kautta kielletty ja kansaa
pakotettiin käyttämään alamaalaisia vaatteita, joita se katkerasti
vihasi, tarjosivat heidän vaihtelevat pukunsa eriskummaisen näyn.
Muutamat käyttivät vain alusvaatteita, joiden päälle oli heitetty vaippa
tahi päällystakki. Housujaan he kantoivat selässään ikäänkuin
hyödyttömänä taakkana. Muutamat jäljittelivät tarttaania pienistä
ruudukkaista ja monivärisistä vaatekaistaleista kokoonkyhäämillään
vaipoilla, jotka näyttivät aivan vanhojen ämmien topatuilta
sänkypeitteiltä. Toiset taas kantoivat vieläkin ylämaalaisten
tarttaania, mutta olivat, kiinnittämällä vaipan päät jalkojen välissä
laskoksille, muuttaneet sen hollantilaisten housujen näköiseksi
vaatekappaleeksi. Kaikki sellainen jäljittely oli rangaistuksen uhalla
kielletty ja viranomaiset seurasivat tavallisesti ankarasti lakia
toivoen siten juurineen hävittävänsä kansallishengen. Mutta tällä
syrjäisellä, meren ympäröimällä saarella ei siitä juuri välitetty ja
vielä vähemmin annettiin ketään ilmi.
He näyttivät elävän suuressa köyhyydessä, ja se olikin luonnollista, kun
ryöstäminen nyt oli mahdotonta ja päälliköt olivat maanpaossa.
Maanteillä ja vieläpä sellaisellakin syrjäpolulla, jota minä seurasin,
häiritsivät kerjäläiset kulkijoita. Siinä huomasin taaskin eroituksen
tämän ja kotiseutuni välillä. Alamaamme kerjäläiset -- itse
yliopistolaisetkin, jotka kulkevat kerjuulla erityisestä luvasta --
olivat nöyriä ja imartelevia, ja jos heille antoi plack'in[1] pyytäen
senkin vaihtamaan, jättivät he kohteliaasti boddlen[2] takaisin. Mutta
nämä ylämaalais-kerjäläiset olivat röyhkeitä, pyysivät almuja ainoastaan
ostaakseen itselleen nuuskaa eivätkä antaneet mitään takaisin.
[1] Plack = vanha skottilainen vaihtoraha (= noin 3 penniä).
[2] Sama, arvoltaan noin 1/6 penniä. Suom. muist.
Tämä ei nyt kyllä minuun sen enempää kuulu, kuin minkä siitä matkani
varrella sain kärsiä. Lähemmin koski minua se, että ainoastaan harvat
osasivat täällä englanninkieltä ja nekin, jotka osasivat, eivät, etenkin
jos kuuluivat kerjäläisten heimokuntaan, suinkaan olleet halukkaita
auttamaan sillä minua. Tiesin Torosayn olevan määräpaikkani. Koetin
hokea heille sitä nimeä ja viittoa, mutta sen sijaan että olisivat vain
yksinkertaisesti näyttäneet kädellään suunnan, he laskettelivat pitkän
pinollisen geeliläisiä sanoja, jotka olivat saada minut hulluksi. Ihme
ei olisi siis ollut, vaikka olisin mennyt harhaan yhtä monta kertaa kuin
pysähdyin.
Noin kello kahdeksan aikaan yöllä saavuin viimeinkin väsyneenä eräälle
yksinäiselle talolle, jonne pyysin päästä sisään. Taloon ei minua
laskettu ennenkuin mieleeni juolahti koettaa kullan vaikutusta tässä
köyhässä maassa. Panin guinean rahani sormieni väliin ja kohotin käteni.
Se vaikutti. Talonmies, joka tähän asti ei ollut osaavinaan sanaakaan
englanninkieltä, ja oli merkeillä käskenyt minua menemään matkaani,
alkoi nyt äkkiä puhua sitä välttävän selvästi ja suostui viidestä
shillingistä antamaan minulle yösijan ja opastamaan minut seuraavana
päivänä Torosayhin.
Sinä yönä nukuin levottomasti, sillä pelkäsin rosvoja. Mutta sen huolen
olisin voinut säästää itseltäni, sillä isäntäni ei ollut rosvo, vaan
ainoastaan rutiköyhä ja suuri petturi. Yksin hän ei ollut köyhyydessä
elänyt, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän yhden guineoistani
vaihtaaksemme, kulkea viisi peninkulmaa[1] ennenkuin tulimme talolle,
jossa hän sanoi rikkaan asuvan. Tämä oli arvattavasti Mull-saaren
pohatta. Mutta tuskinpa hän sitä nimeä olisi etelässä saanut, sillä
häneltä itseltään meni kaikki rahat, talosta kaivettiin joka nurkka ja
haettiinpa vielä naapuristakin lisää ennenkuin hän sai kokoon
kaksikymmentä shillinkiä hopeassa. Ylijäävän shillingin hän piti itse
väittäen, ettei hän voinut pitää »niin suurta summaa käsillä». Muuten
hän oli hyvin kohtelias ja puhelias, pyysi meitä molempia ruokailemaan
perheensä kanssa ja laittoi meille hienoon porsliinimaljaan punssitodin,
johon minun kurja oppaani niin ihastui, että kieltäytyi lähtemästä
matkalle.
[1] Tarkoitetaan aina englannin peninkulmaa, joka on noin 1,6
kilometriä. Suom. muist.
Minä aloin jo sydämystyä ja vetosin pohattaan (Hektor Maclean oli hänen
nimensä), joka oli todistajana kuullut sopimuksemme ja nähnyt minun
maksavan viisi shillinkiä. Mutta Macleankin oli saanut osansa juomasta.
Hän huusi vain, ettei kukaan kunnon mies erkane punssimaljalle
pyydettynä hänen pöytänsä äärestä. Ei siis auttanut muu kuin istua ja
kuunnella jakobiitin maljapuheita ja geelinkielisiä lauluja, siksi kuin
kaikki tulivat aivan päihinsä ja hoipertelivat vuoteelle tai latoon
yölevolleen.
Seuraavana päivänä, matkani neljäntenä, olimme ylhäällä jo ennen kello
viittä aamulla; mutta kurja oppaani istuutui uudelleen pullon ääreen ja
kello oli jo kolme päivällä ennenkuin sain hänet talosta pois, Kuten
lukija tulee näkemään, huomasin kuitenkin pian pettyneeni hänen
suhteensa.
Niin kauan kuin kuljimme Mr Macleanin talon edessä olevaa laaksoa alas,
kävi kaikki hyvin. Oppaani vilkkuili vain lakkaamatta olkansa oli ja
kysyessäni syytä siihen sain vain irvistyksen vastaukseksi. Tuskin
olimme päässeet erään kummun taa ja joutuneet pois talon näkyvistä, kun
hän ilmoitti, että Torosay oli suoraan edessäni ja että tuo vuorenhuippu
(jota hän osotti kädellään) oli paras tienviittani.
»Siitä minä hyvin vähän välitän», sanoin, »kun te kuitenkin kuljette
mukanani.»
Tuo häpeämätön rosvo vastasi minulle geelinmurteella ettei hän osannut
englanninkieltä.
»Kunnon toverini», sanoin, »minä tunnen aivan hyvin teidän
englanninkielen taitonne elpymiset ja ehtymiset. Sanokaahan mikä sen nyt
saa elpymään. Tahdotteko enemmän rahaa?»
»Viisi shillinkiä lisää», vastasi hän. »Sillä on asia autettu.»
Mietin hetkisen ja tarjosin sitten kaksi, jotka hän ahnaasti otti
vastaan selittäen että hänen kielitaitonsa heti elpyi -- »onneksi»,
sanoi hän, mutta minä luulen että se paremminkin oli onnettomuudeksi.
Kaksi shillinkiä ei auttanut häntä kuin muutaman peninkulman eteenpäin.
Sitten hän istuutui tiepuoleen riisuen housut jalastaan kuin levolle
mennäkseen.
Vihani kiehahti. »Soo-ho!» huudahdin. »Ettekö enää osaakaan
englanninkieltä?»
»En», vastasi hän röyhkeästi.
Nyt loppui mielenmalttini ja minä kohotin käteni lyödäkseni. Mutta hän
heittäytyi taaksepäin, vetäisi puukon ryysyistään ja irvisti kuin villi
kissa. Silloin hyökkäsin hänen päälleen unhottaen kaiken muun paitsi
vihani, työnsin vasemmalla kädelläni hänen veitsensä syrjään ja iskin
oikealla häntä vasten suuta. Olin vankka ja sisukas poika ja hän oli
vain pikkuinen mies. Raskaasti hän kaatui eteeni, ja veitsi kirposi
onneksi hänen kädestään.
Otin sekä puukon että housut maasta, toivotin hänelle hyvää huomenta ja
läksin jatkamaan matkaani jättäen hänet sinne paljasjalkaiseksi ja
aseettomaksi. Kulkiessani naureskelin itsekseni, sillä tiesin varmaan
menetelleeni tuota roistoa kohtaan aivan oikeudenmukaisesti. Ensiksikin
hän tiesi ettei hän voinut saada minulta enempää rahaa; sitten maksoivat
housut näillä seuduin ainoastaan muutaman pennyn ja lopuksi hän kantoi
vastoin lakia puukkoa, joka oikeastaan olikin tikari.
Noin puolen tuntia käveltyäni tapasin kookkaan, ryysyisen miehen, joka
kulki jotenkin nopeasti, mutta kopeloi sauvalla eteensäpäin. Hän oli
aivan sokea ja sanoi olevansa uskonopettaja, joka voisi tehdä minut
autuaaksi. Mutta hänen kasvonsa olivat minusta vastenmieliset: ne
näyttivät synkiltä, uhkaavilta ja salaperäisiltä. Kulkiessamme
vierekkäin huomasin äkkiä pistoolin teräspiipun pistävän esiin hänen
takkinsa taskusta. Sellaisen aseen kantamisesta oli ensi kerralla sakkoa
viisitoista puntaa ja toisella lähtö siirtomaihin. Enkä minä voinut
käsittää, miksi uskonopettaja kulki aseellisena, ja mitä sokea mies
pistoolilla teki.
Kerroin hänelle oppaastani, sillä minä ylpeilin vähän teostani, ja
turhamaisuuteni voitti tällä kertaa viisauteni. Mainitessani viidestä
shillingistä huudahti hän niin kovasti, että minä päätin olla mitään
virkkamatta toisista kahdesta, ja olin iloinen kun hän ei voinut nähdä
kasvojeni ilmeitä.
»Oliko se liian paljon?» kysyin vähän epävarmasti.
»Liian paljon!» huusi hän. »Minä itse opastan teidät Torosayhin
viinaryypystä ja sallin teidän kaupan päälle nauttia seurastani, minun,
joka olen jotenkin oppinut mies.»
Sanoin etten käsittänyt kuinka sokea mies voi olla oppaana, mutta hän
vain nauroi äänekkäästi ja sanoi, että hänen sauvallansa olivat silmät,
jotka kelpasivat vaikka kotkalle.
»Ja päälliseksi Mull-saaressa», jatkoi hän, »jossa tunnen jokaisen kiven
ja kanervapensaan. Katsokaapa nytkin», lausui hän viittoen oikealle ja
vasemmalle ikäänkuin sanojaan vahvistaakseen, »tuolla alhaalla virtaa
puro, ja sen yläpäässä on pieni kumpu, jonka laella näkyy kivi. Aivan
sen kummun juurelta kulkee tie Torosayhin, ja tämä kun on ajotie, on se
kovaksi poljettu ja näyttää kanervikossa ruoholta.»
Minun täytyi tunnustaa, että hän oli kaikinpuolin oikeassa ja lausuin
ihmetteleväni sitä.
»Haa, ei se ole mitään ihmeellistä. Uskottekos nyt, että ennen näitä
viimeisiä tapahtumia, silloin kun tässä maassa oli aseita, minä osasin
ampua? Osasinpa toden totta!» huudahti hän ja lisäsi sitten nokkelasti:
»Jos teillä on sellaista kapinetta kuin pistoolia, niin voin näyttää
teille miten ammutaan!»
Sanoin, ettei minulla sellaista kapinetta ollut, ja väistyin hänestä
ulommaksi. Mitähän jos hän olisi tiennyt, että hänen pistoolinsa pisti
selvästi esiin taskusta, ja että minä näin auringon kimaltelevan sen
piipussa! Mutta onnekseni ei hän siitä mitään tiennyt, vaan luuli aseen
olevan hyvässä kätkössä ja piilossa syrjäisten silmiltä.
Sitten hän alkoi hyvin viekkaasti kysellä minulta mistä tulin, olinko
rikaskin ja voisinko vaihtaa hänelle viidenshillingin rahan, jonka hän
sanoi itsellään olevan nahkalaukussaan. Koko ajan hän koetti lähennellä
minua ja minä taas välttelin häntä. Seurasimme nyt jonkinlaista
karjanpolkua, joka luikerteli kummun yli Torosayta kohti, ja kiertelimme
toisiamme kuin mehiläiset kekonsa ympärillä. Vahvemmuudestani olin niin
varma, että tämä sokkosilla leikkiminen alkoi minua huvittaa. Mutta
uskonopettaja kiivastui kiivastumistaan ja lopulta hän alkoi kiroilla
geelinmurteella ja kopeloida sauvallaan jalkojani.
Silloin sanoin hänelle, että taskussani oli pistooli yhtähyvin kuin
hänelläkin, ja jollei hän marssi kummun yli suoraan etelään, lähetän
totisesti kuulan hänen kalloonsa.
Heti hän muuttui ystävälliseksi. Mutta koetettuaan jonkun aikaa turhaan
minua lepytellä hän rupesi uudelleen geelinmurteella kiroilemaan minua
ja meni sitten matkaansa. Näin hänen sauvallaan kopeloiden kävelevän
suoraan soiden poikki ja orjantappurapensaiden läpi, kunnes hän kääntyi
muutaman kummun taa ja hävisi näkyvistäni seuraavaan laaksoon.
Suuntasin kulkuni jälleen Torosayta kohti ja olin mielissäni, kun minun
ei tarvinnut sellaisen oppineen miehen kanssa vaeltaa. Päivä oli minulle
onneton, ja nämä kaksi miestä, joista hädin tuskin olin päässyt
erilleni, olivat pahimmat mihin vuoristossa kuljeksiessani yhdyin.
Torosayssa Mull-salmen rannalla oli ravintola, josta oli näköala salmen
yli mannermaalle, Morveniin päin. Ravintoloitsija, Maclean hänkin, kuten
sain tietää, kuului hyvin ylhäiseen sukuun. Ravintolaliikettä pidetään
näet ylämaissa paljon kunniallisempana kuin meillä, mahdollisesti
senvuoksi että tahdotaan päästä vieraanvaraisuudesta osallisiksi taikka
myöskin siksi, että sellainen liike on oikea laiskottelijan ja juopon
toimi. Ravintolan isäntä puhui sujuvasti englanninkieltä, ja kuultuaan
että minulla oli jonkun verran koulusivistystä, hän koetti ensin
taitoani Ranskan kielessä, jossa minä heti jouduin alakynteen, ja sitten
latinankielessä, mutta kumpi siinä oli taitavampi, en kykene päättämään.
Tämä hauska kilpailu teki meistä pian ystävykset, ja minä istuuduin
juomaan punssia hänen kanssaan -- tai oikeammin katselemaan hänen
juopotteluaan -- kunnes hän tuli niin humalaan, että purskahti
olkapäähäni nojautuen itkemään.
Ikäänkuin sattumalta näytin hänelle Alanin nappia, mutta selvää oli,
ettei hän koskaan ollut nähnyt sitä eikä tiennyt mitään koko asiasta.
Oikeastaan olikin hänellä vähän vihankaunaa Ardshielin suvun jäseniä ja
ystäviä kohtaan ja ennen juopumistaan hän luki sujuvalla latinalla
kirjoitetun pilkkarunon, jonka hän oli sepittänyt erittäin purevaan,
valittavaan muotoon muutamasta mainittuun sukuun kuuluvasta henkilöstä.
Mainitessani uskonopettajastani hän pudisti päätään ja sanoi, että sain
kiittää onneani, kun olin päässyt hänestä erilleni. »Se on hyvin
vaarallinen mies», lausui hän. »Duncan Mackiegh on hän nimeltään. Hän
ampuu varmasti maaliin monen yardin päästä ja häntä on monet kerrat
syytetty ryöväyksistä maanteillä ja kerran murhasta.»
»Paras tästä kaikesta on», sanoin, »että hän nimittää itseään
uskonopettajaksi.»
»Miksikäs ei», vastasi hän, »kun hänellä juuri sellainen virka onkin.
Duartin Maclean antoi sen hänen toimekseen, kun hän oli sokea. Mutta
ehkä se olikin hyvin tehty, sillä mies on aina matkalla, kulkien
paikasta paikkaan kuulustellen nuoren kansan uskonnontaitoa, ja
epäilemättä se innostuttaa miesparkaa.»
Lopulta kun isäntäni ei enää jaksanut juoda enempää, opasti hän minut
vuoteelleni ja minä laskeuduin hyvillä mielin levolle. Olin näet
kulkenut jalkaisin suurimman osan laajasta Mull-saaresta, Erraidista
Torosayhin. Matkaa tuli linnuntietä viisikymmentä peninkulmaa, mutta
tekemieni kierrosten kanssa lähemmä sata, ja sen olin taivaltanut
neljässä päivässä tarvitsematta ollenkaan rasittaa itseäni. Olinpa vielä
paljon paremmissa voimissa ja paremmalla mielellä tämän pitkän
patikkamatkan suoritettuani kuin sitä alkaessa.