Saarella.
Samalla kun laskin jalkani rannalle, alotin seikkailujeni onnettomimman
ajan. Kello oli puoli yksi yöllä ja vaikka maa suojasikin tuulelta, oli
yö kylmä. En uskaltanut istuutua, sillä pelkäsin paleltuvani, vedin vain
kengät jaloistani ja kävelin paljain jaloin edestakaisin hietikolla.
Mieltäni painoi sanomaton ikävä. Siellä ei kuulunut ihmisten eikä karjan
ääniä, kukko ei laulanut vaikka ensimäisen kieunnan aika jo oli käsissä.
Kaukaa ulapalta kuului laineiden pauhu ja se johdatti mieleeni oman ja
ystäväni vaaranalaisen aseman. Kun samalla tulin ajatelleeksi käveleväni
meren rannalla moiseen aikaan ja sellaisessa kolkossa erämaassa, valtasi
minut epämääräinen pelko.
Heti kun päivä alkoi sarastaa, panin kengät jalkaani ja läksin
kiipeämään kukkulalle. Se oli vaikein kiipeäminen, mihin koskaan olen
ryhtynyt. Koko matkan kiertelin suurien graniittilohkareiden välissä
tahi hypin toiselta toiselle. Päästyäni kukkulan huipulle oli jo selvä
päivä. Prikistä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kai laineen mukana
kohonnut karilta ja uponnut. Ruuhtakaan ei näkynyt missään. Valtamerellä
ei näkynyt yhtään purjetta eikä maalla niin laajalti kuin sitä näin,
yhtään taloa eikä ihmisiä.
En uskaltanut ajatella, kuinka toverieni oli käynyt, enkä katsella
kauemmin näin autiota maisemaa. Olihan minulla ilman sitäkin kylliksi
päänvaivaa märistä vaatteistani, väsymyksestäni ja nälkää potevasta
vatsastani. Läksin sentähden vaeltamaan itäänpäin pitkin eteläistä
rantaa toivoen löytäväni talon, jossa saisin lämmitellä ja mahdollisesti
myöskin kuulla jotain kadottamistani tovereista. Pahimmassa tapauksessa
nousee kuitenkin pian aurinko, niin ajattelin, ja kuivaa vaatteeni.
Vähän aikaa kuljettuani pysäytti minut salmi tahi meren lahti, joka
näytti pistävän kauas maan sisään. Minulla kun ei ollut mitään keinoa
päästä yli, täytyi minun muuttaa suuntaa ja lähteä kiertämään sen
ympäri. Kulkeminen oli vieläkin mitä tukalinta. Koko Erraid ja sen
puolinen osa Mull-saarta, jota nimitetään Rossiksi, on näet täynnä mitä
suurimmassa sekasorrossa makaavia tavattoman kookkaita
graniittilohkareita, joiden välissä luikertelee kanervikko. Alussa
näytti lahti kapenevan kuten olin odottanutkin, mutta hetken perästä se
alkoi hämmästykseksi jälleen laajeta. Tämän huomattuani koetin vaivata
päätäni miettimällä mitenkä asiani nyt olivat, pääsemättä kuitenkaan
selville, kunnes viimein matkaa jatkaessani näin maan edessäni
nousemistaan nousevan. Silmänräpäyksessä selvisi minulle silloin, että
olin joutunut pienelle hedelmättömälle saarelle, jota suolainen meri
joka suunnalla ympäröi.
Sen sijaan, että aurinko olisi noussut kuivaamaan minua, alkoikin sataa
ja nousi paksu sumu, joten tilani oli surkuteltava.
Seisoin vavisten sateessa ja tuumailin mitä olisi tehtävä. Juolahti
silloin mieleeni, että ehkäpä lahden yli pääseekin kahlaamalla. Menin
suorinta tietä takaisin rannalle ja astuin veteen. Mutta tuskin olin
kahlannut kolmea metriä rannasta kun äkkiä upposin umpipäähän, ja että
minä olen elävien joukossa riippuu enemmän Jumalan armosta kuin omasta
viisaudestani. Tässä onnettomuudessani en kyllä kastunut entistä
pahemmaksi, se kun oli mahdotonta, mutta sitä enemmän alkoi minua
kylmätä. Kadotettuani nyt toisenkin toivoni, olin vielä monin verroin
onnettomampi.
Äkkiä juolahti nyt raakapuu mieleeni. Sehän oli kuljettanut minut
vuolaan vuorovesivirran poikki; täytynee sen helposti kannattaa tämän
pienen ja tyynen lahdenkin yli. Tuossa tuokiossa läksin rohkaistuneena
samoamaan takaisin kukkulan yli tuodakseni raakapuun lahdelle. Kulkuni
oli kaikin puolin hankalaa ja jos toivo ei olisi minua kannustanut,
olisin arvattavasti viskautunut maahan kuolemaan. Minua vaivasi kova
jano, liekö siihen sitten ollut syynä suolainen merivesi vai yhä
kiihtyvä kuume; ja matkani varrella täytyi minun vähän väliä pysähtyä
juomaan suonsilmäkkeiden sammaleista vettä.
Saavuin viimein, enemmän elävänä kuin kuolleena lahdelle, jossa olin
noussut maihin. Ensi silmäyksellä näin, että raaka nyt oli kauempana
kuin jättäessäni sen. Kolmannen kerran astuin mereen. Hiekka oli hienoa
ja kovaa ja merenpohja aleni loivasti. Siten voin kahlata niin kauas,
että vesi ulottui melkein niskaani ja pienet laineet lipattivat
kasvojani vasten. Mutta sitten eivät enää jalkani ylettyneet pohjaan
enkä uskaltanut mennä etemmäksi. Ja raakapuu kellui rauhassa noin
parikymmentä jalkaa kauempana.
Aina tähän pettymykseen saakka oli käytökseni ollut hillittyä; mutta
päästyäni nyt rannalle heittäydyin maahan ja puhkesin itkuun.
Saarella viettämäni hetket ovat minulle vieläkin niin kamalia ajatella,
että minun täytyy vaan kosketellen kertoa niistä. Kaikissa
kertomuksissa, joita olen lukenut haaksirikkoisista, on ihmisillä ollut
taskut täynnä työkaluja, tahi on joku tavaralaatikko, ikäänkuin
tahallansa, ajautunut heidän kanssaan rannalle. Minun kohtaloni oli
kokonaan toisenlainen. Taskuissani ei ollut mitään muuta kuin rahaa ja
Alanin hopeanappi, ja sisämaassa kasvanut kun olin, oli minulla yhtä
vähän tietoja kuin nyt apuneuvoja.
Tiesin kuitenkin, että vedessä eläviä kuoriaiseläimiä pidetään hyvänä
ruokana ja kallionlohkareitten välistä löysin paljon simpukoita, joita
alussa en tahtonut saada irti kallion kyljestä, kun en tiennyt, että
siinä täytyi liikkua sukkelasti. Sitäpaitsi oli siellä vielä eräitä
toisiakin, pienempiä simpukoita.
Nämä olivat ainoana ravintonani. Söin ne semmoisina kuin löysin, kylminä
ja raakoina, mutta minä olin niin nälkäinen, että nekin tuntuivat
herkullisilta.
Mahdollisesti oli aika sopimaton simpukkain syömiseen, tai oli saartani
ympäröivässä merivedessä jotain vahingollista; sillä heti syötyäni niitä
ensimäisen vatsantäyden alkoi minua pyörryttää ja oksennuttaa ja pitkän
aikaa makasin puolikuolleena. Toisen kerran koettaessani samaa ruokaa,
-- minulla ei totisesti ollut muuta -- onnistuin paremmin ja voimani
elpyivät. Mutta koko saarellaolo-aikanani en koskaan voinut olla varma,
minkälainen vaikutus ateriallani kulloinkin oli. Toisinaan meni kaikki
hyvin; mutta toisinaan sairastuin ruuastani ilkeään tautiin enkä voinut
käsittää, mikä simpukkalaji oli minulle vahingollinen.
Koko päivän satoi kuin korvosta kaataen ja saareni valui vettä kuin
uitettu vasikka, eikä siinä löytynyt jalansijaakaan kuivaa maata.
Laskeutuessani sinä yönä levolle kahden lohkareen väliin, jotka
muodostivat vähän katontapaista pääni päälle, saivat jalkani tyytyä
vesilätäkössä virumiseen.
Toisena päivänä kiertelin saarella joka suunnalle. Se oli yltäänsä
samanlaista, autiota louhikkoa. Saarella ei ollut muita eläviä olennoita
kuin metsälintuja, joita mielelläni olisin jonkun teurastanut, sekä
lokkeja, jotka pitivät rantakallioilla tavatonta meteliä. Lahti, tahi
oikeammin salmi, joka erotti saareni Ross-nimisestä osasta mannermaata,
laajeni pohjoisessa merenlahdeksi, joka taas aukeni Ionan salmeen. Tämän
paikan valitsin nyt asuinpaikakseni.
Siihen olikin minulla painavia syitä. Sillä puolen saarta oli pieni
sikolätin tapainen koju, jossa kalastajat olivat nukkuneet, joutuessaan
kalastusretkillään tälle saarelle. Mutta sen turvekatto oli pudonnut
kokonaan sisään, joten minulle ei kojusta ollut mitään hyötyä, se kun ei
suojellut minua edes niinkään paljon kuin kallion lohkareet. Tärkeämpää
oli, että rannalla löytyi viljalti simpukoita, joista elin. Vuoroveden
laskettua sain niitä tunnissa poimituksi suuren kasan ja se oli minulle
kieltämättä mukavaa. Mutta painavampikin syy oli minulla. En ollut vielä
vähääkään tottunut saaren kammottavaan tyhjyyteen, vaan katselin yhä
ympärilleni kuin takaa-ajettu mies, toivoen näkeväni jonkun
ihmisolennon. Täältä näin nyt Ionan suuren vanhanaikaisen kirkon sekä
ihmisasuntojen katot häämöttävän vuoren rinteellä meren lahden toisella
puolen. Toiselta suunnalta taas, Rossin mataloiden maisemien ylitse,
näkyi aamuin ja illoin savua kohoavan taivasta kohti kuin laakson
pohjassa sijaitsevasta kartanosta.
Tuota savua katselin tavallisesti silloin kun olin läpimärkä ja
viluissani ja yksinäisyydestä puolihulluna. Ajattelin takkavalkeaa ja
ihmisseuraa, kunnes sydämeni oli pakahtua. Sama oli Ionasta näkyvien
kattojenkin vaikutus. Oli miten oli, mutta ihmisten kotien ja mukavan
elämän katseleminen, vaikka se kohottikin kärsimykseni huippuunsa asti,
piti minussa vielä toivonkipinää vireillä ja teki minulle jo
inhottaviksi käyneiden raakojen simpukoiden syönnin mahdolliseksi sekä
pelasti kauhuntunteesta, joka minut aina valtasi ollessani yksin
kuolleiden kallioiden, lintujen, sateen ja kylmän meren keskessä.
Sanon, että se piti toivonkipinää vireillä, ja kuitenkin näytti hyvin
mahdolliselta, että minä olin kuoleva tänne kotipuoleni rannikolle
kirkontorni ja ihmisasunnoista kohoava savu silmäini edessä. Huolimatta
siitä, että pimeän tuloon asti katselin tarkkaavaisesti eteeni
keksiäkseni venheen salmessa tai ihmisiä Rossin kentillä, kului toinen
päivä ilman että apua minulle saapui. Sade ei lakannut. Laskeuduin
levolle aivan läpimärkänä ja tuntien kurkussani ankaraa tuskaa, mutta
hiukan lohdutettuna siitä, että olin sanonut hyvää yötä lähimmille
naapureilleni, Ionan asukkaille.
Kaarle Toinen on sanonut, että Englannin ilmanalaa voi kestää taivasalla
kauemmin kuin minkään muun maan. Tämä on hyvin kuninkaan tapaista, jolla
on palatsi ja kuivia vaatteita varalla. Mutta hänellä on täytynyt olla
parempi onni pakomatkallaan Worcesterista kuin minulla tällä kurjalla
saarella. Nyt oli sydänkesä, ja sadetta oli jo kestänyt enemmän kuin
kaksikymmentäneljä tuntia, eikä taivas seestynyt ennenkuin kolmannen
päivän iltana.
Se oli tapauksista rikas päivä. Aamulla näin punahirven komeine
sarviruunuineen seisovan sateessa saaren korkeimmalla huipulla; mutta
heti kun se huomasi minun nousevan kallionlohkareen alta, juoksi se
tiehensä toiselle puolen saarta. Arvelin sen uineen salmen yli, vaikka
en voinutkaan käsittää mitä mikään elävä olento Erraidilla teki.
Hetken perästä juoksennellessani simpukkain keruussa, hämmästyin kun
yksi guinean raha putosi eteeni kalliolle ja vierähti siitä mereen.
Merimiehet eivät olleet, jättäessään minulle rahani takaisin,
pidättäneet itselleen ainoastaan kolmatta osaa koko alkuperäisestä
summasta, vaan myöskin isäni nahkakukkaron, ja siitä saakka olin pitänyt
rahojani irrallaan taskussani, jonka suu oli napilla suljettu. Nyt näin,
että tasku oli rikki, ja minä tartuin nopeasti siihen käsin kiinni.
Mutta se oli samaa kuin sulkea tallin ovi vasta sitten kun paras hevonen
oli varastettu. Queensferryn rannalta lähtiessäni oli minulla ollut
likemmä viisikymmentä puntaa; nyt en enää löytänyt kuin kaksi guineaa ja
yhden hopeashillingin.
Pian löysin vielä kolmannen guinean, joka kiilteli maassa turpeen
palasella. Kolme puntaa ja neljä shillinkiä Englannin rahassa oli siis
tuon pojan koko omaisuus, joka oli suuren maatilan laillinen perijä ja
joka nyt nälkään kuolemaisillaan harhaili saarella jylhän ylämaan
kaukaisimmassa sopukassa.
Tämä keksintö teki minun asemani yhä tukalammaksi, ja kolmantena aamuna
olikin tilani toden teolla surkuteltava. Vaatteeni alkoivat mädätä.
Erittäinkin sukkani olivat kokonaan rikki, joten sääreni olivat aivan
paljaat. Alituisesta märkyydestä olivat käteni käyneet aroiksi. Kurkkuni
oli kipeä, voimani vähentyneet, ja ruoka, jota minun oli pakko syödä,
etoi niin sydäntäni, että sen paljaasta näkemisestä tulin melkein
sairaaksi.
Ja pahin oli vielä tulematta.
Erraidin luoteisessa osassa oli jotenkin korkea kallio, jolle oli tapani
tuon tuostakin kiivetä, ei senvuoksi, että kärsimyksiltäni olisin saanut
rauhaa missään erityisessä paikassa, lukuunottamatta niitä hetkiä
jolloin nukuin, vaan siksi että sen huippu oli tasainen ja sieltä voi
pitää silmällä koko salmea. Mutta alituisella kuljeksimisellani sateessa
rasitin vain liiaksi itseäni.
Heti kun aurinko pilkisti esiin, laskeuduin kuitenkin pitkäkseni
mainitulle kallion huipulle kuivaillakseni itseäni. En voi sanoin kertoa
miten virkistävä ja vahvistava auringon säteiden vaikutus oli. Ne saivat
minut jälleen toivomaan pelastusta, jota jo olin alkanut epäillä, ja
uudella innolla tarkastelin merta ja Rossia. Kallioni eteläpuolella
peitti eräs ulkoneva saaren osa aavan meren katseiltani. Siten saattoi
venhe tietämättäni tulla tältä suunnalta hyvin lähelle minua.
Yhtäkkiä ilmestyikin ruskeapurjeinen kalastusvenhe parin kalastajan kera
mainitun niemekkeen takaa kiitäen kovaa vauhtia Ionaan päin. Minä
päästin äänekkään huudahduksen, laskeusin sitten polvilleni kalliolle ja
kädet kohotettuina rukoilin heitä. He olivat kyllä kuulomatkan päässä --
saatoinpa nähdä heidän tukkansakin värin, ja epäilemättä he
huomasivatkin minut, sillä he huusivat jotain geelin murteella ja
nauroivat. Mutta venhe kiiti vain edelleen suuntaansa muuttamatta Ionaa
kohti aivan silmäini edestä.
En saattanut uskoa ihmisiä niin raaoiksi, vaan juoksin pitkin rantaa
kiveltä kivelle huudellen heille surkealla äänellä. Sittenkin kun venhe
oli jo ääneni kuulumattomissa, huusin ja huiskutin yhä heille. Ja kun
venhe katosi kokonaan näkyvistäni, luulin sydämeni halkeavan. Koko tänä
kärsimysten aikana en itkenyt kuin kahdesti. Ensi kerran, kun en saanut
kiinni raakapuuta ja toisen, kun nämä kalastajat olivat kuuroja
huudoilleni. Mutta nyt itkin ja paruin kuin pahankurinen lapsi repien
kynsilläni turpeita ja hieroen kasvojani maata vasten. Jos paljas toivo
voisi tappaa ihmisen, niin eivät nuo kalastajat olisi enää aamua
nähneet, enkä minä saareltani palannut.
Kun pahin vihani oli asettunut, täytyi minun taas ruveta syömään, mutta
inhoni ravintoani kohtaan oli käynyt niin suureksi, että vaivalla voin
sitä hillitä. Parempi olisikin ollut, jos olisin nähnyt nälkää, sillä
simpukat myrkyttivät taaskin minut. Kaikki entiset tuskani vaivasivat
minua, kurkkuni oli niin kipeä, että tuskin saatoin mitään niellä.
Ruumistani värisytti niin että hampaat kalisivat, ja minut valtasi tuo
kamala pahoinvoinnin tunne, jolle ei Skotlannin eikä Englannin kielissä
nimeä löydy. Luulin kuolevani ja sovitin välini Jumalan kanssa antaen
kaikille ihmisille anteeksi. Heti kun tällä tavoin olin valmistautunut
ottamaan pahinta vastaan, selveni järkeni. Huomasin, ettei ensi yönä
tule kosteus haittaamaan. Vaatteeni olivat suurimmaksi osaksi kuivaneet,
ja toden totta oli asemani parempi kuin koskaan saarelle tuloni jälkeen.
Ja niin menin kiitollisin tuntein levolle.
Seuraavana päivänä, neljäntenä kamalasta elämästäni saarella, tunsin
ruumiinvoimani hyvin heikoiksi. Mutta aurinko paistoi, ilma oli ihana ja
se, minkä simpukoita sain syödyksi, sopeutui hyvin elimistööni ja
virkisti rohkeuttani.
Tuskin olin ehtinyt takaisin kalliolleni, jonne aina heti syötyäni
kiipesin, kun huomasin venheen tulevan salmea pitkin ja mielestäni
ohjaavan kulkuansa minuun päin.
Paikalla valtasi minut rajaton toivo ja pelko samalla kertaa. Arvelin,
että nuo eiliset miehet olivat kai alkaneet katua julmuuttaan ja tulivat
nyt takaisin avukseni. Mutta kun ajattelin uuden pettymyksen
mahdollisuutta, murtui mieleni. Käännyin senvuoksi selin mereen enkä
katsahtanut venheeseen päin ennenkuin olin laskenut useita satoja. Venhe
tuli vieläkin saarta kohti. Käännyin uudelleen siihen selin ja laskin
nyt, sydämeni jyskyttäessä kuin ulos rinnasta pyrkien, täysiä tuhansia
niin hitaasti kuin suinkin voin. Mutta sitten ei ollut enää epäilemistä.
Se tuli suoraan Erraidiin!
En voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan juoksin rannalle ja etenin
siitä kiveltä kivelle hyppien niin kauas kuin pääsin. Oli kerrassaan
ihmeellistä etten silloin hukkunut, sillä kun minun viimeinkin täytyi
pysähtyä, vapisivat jalat allani ja suuni oli niin kuiva, että minun
täytyi kostuttaa sitä merivedellä, ennenkuin kykenin huutamaan.
Koko ajan oli venhe tullut likemmäksi ja nyt saatoin eroittaa, että
siinä oli sama venhe ja samat miehet kuin eilenkin. Sen näin heidän
hiuksistaan, jotka toisella olivat vaaleankeltaiset ja toisella mustat.
Mutta nyt oli heidän kanssaan kolmas mies, joka näytti hienompaan
luokkaan kuuluvalta.
Heti kun he pääsivät siksi lähelle, että voimme helposti puhella,
laskivat he purjeen alas ja pysähtyivät. Pyynnöistäni huolimatta he
eivät tulleet lähemmäksi, ja, mikä minua enimmän pelästytti, tuo uusi
mies puisteli nauraen päätään puhuessaan ja katsellessaan minua.
Sitten hän nousi seisoalleen venheessä ja puhui pitkän aikaa minulle
nopeasti ja käsillään merkkejä tehden. Sanoin hänelle etten ymmärtänyt
sanaakaan geelinkieltä. Siitä hän sydämystyi, ja minä aloin aavistaa,
että hän luulikin puhuvansa englanninkieltä. Kuunneltuani erittäin
tarkasti, keksin sanan »mistä tahansa» useat kerrat, mutta kaikki muu
oli geelinkieltä ja minulle samaa kuin kreikka tai hebrea.
»Mistä tahansa», sanoin osoittaakseni kuulleeni, ainakin muutaman sanan.
»Niin, niin -- niin, niin!» huudahti hän ja katsoi sitten tovereihinsa
ikäänkuin tahtoen sanoa: »Englanninkieltähän minä sittenkin puhuin», ja
alkoi jälleen yhtä itsepäisenä selvittää minulle jotain geelinkielellä.
Tällä kertaa sain selville erään toisen sanan »vuorovesi». Nyt aloin
toivoa. Muistin, että hän aina oli viittonut kädellään Rossiin päin.
»Tarkoitatteko, että kun vuorovesi on laskeutunut --?» huusin, mutta en
voinut lopettaa.
»Niin, niin», sanoi hän. »Vuorovesi.»
Sen kuultuani pyörähdin selin neuvonantajaani, joka oli uudelleen
alkanut nauraa päätään pudistellen, hypin kiveltä kivelle takaisin samaa
tietä kuin olin tullutkin ja läksin juoksemaan saaren yli sukkelammin
kuin koskaan sitä ennen. Noin puolessa tunnissa olin jo tuon salmen tahi
lahden rannalla, ja totta tosiaan, se oli kuivanut pieneksi puroksi,
jonka yli kahlatessani ei vesi noussut kuin polviin asti. Ilosta
parkaisten nousin Mull-saaren rannalle.
Se, jolla vähänkin on tietoja meren tavoista, ei olisi päivääkään
pysynyt Erraidissa, joka on ainoastaan n. s. ajoittainen saari.
Lukuunottamatta sitä aikaa kuukaudessa, jolloin laskuvesi on kaikkein
alimmillaan voi saareen päästä tahi sieltä tulla kaksi kertaa
vuorokaudessa joko aivan kuivin jaloin tai ainakin kahlaamalla. Minäkin,
jonka silmäin edessä vuorovesi nousi ja laski merenlahdessa, ja joka
pidin silmällä laskuvettä saadakseni helpommin simpukkani -- minäkin,
jos vaan olisin ruvennut asiaa miettimään sen sijaan että kirosin
kohtaloani, olisin varmasti pian keksinyt salaisuuden ja päässyt
vapaaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, etteivät kalastajat
olleet minua ymmärtäneet. Paremminkin oli se ihmeellistä, että he
koskaan olivat arvanneet minun surkean väärinkäsitykseni ja viitsivät
tulla takaisin. Olin kärsinyt kylmää ja nälkää tällä saarella melkein
sata tuntia. Mutta ilman kalastajia olisivat luuni tyhmyyteni tähden
arvattavasti jääneet sinne valkenemaan. Ja vaikka näinkin kävi, sain sen
kalliisti maksaa, en ainoastaan aikaisemmilla kärsimyksilläni, vaan
myöskin nykyisellä tilallani. Sillä vaatteeni olivat kuin kerjäläisen,
itse kykenin tuskin kävelemään ja kipeätä kurkkuani kirveli kauheasti.
Olen nähnyt häijyjä ja hulluja ihmisiä, paljon molempia; ja uskon, että
kummatkin saavat lopulta palkkansa; mutta hullut ensin.