Haaksirikko.
Oli jo myöhäinen yö ja niin pimeä kuin tähän vuoden aikaan saattoi olla
(oli siis vielä jotenkin valoisaa), kun kapteenin pää ilmestyi
kansihytin ovelle.
»Tulkaa nyt ulos», sanoi hän, »ja koettakaa, kykenettekö luotsin virkaa
toimittamaan.»
»Onko tämä joku teidän konnankoukkujanne?» kysyi Alan.
»Näytänkö minä nyt sellaiseen halukkaalta?» tiuskasi kapteeni. »Minulla
on muutakin ajattelemista, -- prikini on vaarassa!»
Hänen huolestuneista kasvoistaan ja etenkin katkerasta äänestä, jolla
hän viimeiset sanansa lausui, näimme selvään, että hän puhui täyttä
totta, ja me astuimme sen tähden, Alan ja minä, mitään petosta
pelkäämättä kannelle.
Taivas oli kirkas, tuuli puhalsi navakasti ja oli purevan kylmä. Päivän
kajastus väikkyi vielä taivaan rannalla ja melkein täysi kuu paistoi
kirkkaasti. Priki purjehti aivan liki tuulta kiertäessään juuri
Mull-saaren lounaista kulmaa, jonka kukkulat, Ben More sumun peittämine
huippuineen muita korkeammalla, olivat suoraan alahangan puolella.
Vaikka Covenant ei oikeastaan noussut hyvin tuuleen, kiiti se kuitenkin
viskelehtäen ylös ja alas ja lännestä tulevien maininkien takaa ajamana
vinhaa vauhtia laineiden halki.
Yö oli siis jotenkin suotuisa purjehtimiseen, ja minä aloin jo
ihmetellä, mikä kapteenia mahtoi vaivata, kun hän, laivan kohotessa
erään korkean hyökylaineen päälle, viittasi kädellään ja käski meitä
katsomaan. Kaukana alahangan puolella näimme kuun valossa välkkyvän
veden kohoavan yhtäkkiä ilmaan kuin suihkulähteestä ja heti sen jälkeen
kuulimme hiljaista pauhinaa.
»Tiedättekö mitä tuo on?» kysyi kapteeni synkästi.
»Siellä murtuvat laineet salakareja vastaan», vastasi Alan. »Mutta
nythän te tiedätte missä ne ovat ja muutahan teidän ei tarvitsekaan
tietää.»
»Niin kyllä», lausui Hoseason, »jos se olisi ainoa.»
Ja ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi kohosi samassa kauempaa
etelässä toinen vesipatsas ilmaan.
»Kas tuolla!» huudahti kapteeni. »Näettehän itsekin. Jos minä olisin
tiennyt näistä salakareista, jos minulla olisi ollut merikartta, tahi
jos Mr Shuan olisi jäänyt eloon, en kolmestakymmenestä guineasta, ei, en
edes kolmestasadastakaan olisi tuonut prikiäni tällaiseen louhikkoon!
Mutta te, sir, jonka piti meitä ohjata, eikö teillä ole sanaakaan
sanottavana?»
»Minä tuumailen tässä», vastasi Alan, »että nämä mahtavat olla noita
niin sanottuja Torran Rockseja[1].»
[1] Torran Rocks = Tyrskyvät kalliot. Suom. muist.
»Onko niitä paljonkin?» kysäsi kapteeni.
»Minä en kyllä ole mikään luotsi», vastasi Alan, »mutta muistaakseni on
niitä kymmenen peninkulmaa.»
Mr Riach ja kapteeni vilkasivat toisiinsa.
»Kai täällä jossakin on väylä niiden läpi?» kysyi kapteeni.
»Epäilemättä», vastasi Alan, »mutta missä? Mutta mieleeni muistuu nyt
että kareja pitäisi rannempana olla harvemmassa.»
»Todellako? No sitten meidän, Mr Riach, täytyy laskea enemmän tuuleen;
meidän tulee päästä niin lähelle Mull-saaren kärkeä kuin tuuli sallii;
ja silloin jo suojaa maa meitä tuulelta ja tämä louhikko jää alahangan
puolelle. Muuta neuvoa ei nyt ole. Yrittäkäämme siis!»
Näin sanoen hän antoi käskyn perämiehelle ja lähetti Riachin
keulamastoon tähystelemään. Kannella oli ainoastaan viisi miestä,
Hoseason ja Mr Riach niihin luettuna. Siinä oli kaikki, jotka olivat
työhön kykeneviä -- tai ainakin kykeneviä ja halukkaita. Siksi täytyi Mr
Riachin kiivetä mastoon. Siellä hän istui nyt tähystellen ympärilleen ja
yhtämittaa ilmoitellen huomioitaan kannella olijoille.
»Etelässä meri on epäilyttävän näköinen», huusi hän ja lisäsi hetken
kuluttua: »Maan puolella näyttää selvemmältä.»
»Olkoon menneeksi, sir», lausui Hoseason Alanille, »me koetamme teidän
osoittamaanne tietä. Mutta minun mielestäni voisin yhtä hyvin uskoa
sokeaa viuluniekkaa. Rukoilkaa Jumalaa, että olisitte oikeassa.»
»Jumalaa rukoilenkin», sanoi Alan minulle. »Mutta missä minä olen
kuullut tästä väylästä puhuttavan? No niin, no niin, kohtalolleen ei voi
mitään.»
Saapuessamme lähemmä niemen kärkeä alkoi kareja ilmestyä tuhkatiheään
aivan tiellemmekin, ja useat kerrat käski Mr Riach meitä muuttamaan
suuntaa. Joskus tuli hänen käskynsä aivan viime hetkellä, sillä eräskin
kari oli niin likellä prikin ylälaitaa, että aallon murtuessa sitä
vastaan tyrskyt lensivät kannelle saakka kastellen meidät likomäriksi.
Valoisassa yössä näimme nuo salakarit yhtä selvään kuin päivällä ja se
kai teki tilamme vielä tuskaisemmaksi. Minä näin myöskin kapteenin
kasvot, kun hän seisoi siellä perämiehen vieressä kohotellen vuorotellen
toista ja toista jalkaa ja tuontuostakin puhaltaen käsiinsä, mutta
lakkaamatta kuunnellen ja tähystellen ja näyttäen järkähtämättömältä
kuin korven honka. Ei hän eikä Mr Riach ollut osoittautunut taistelussa
eteväksi, mutta nyt minä näin, että he omalla alallaan olivat
pelkäämättömiä, ja minä ihmettelin heitä vieläkin enemmän huomatessani
Alanin käyneen kalmankalpeaksi.
»David», lausui hän, »tällaista loppua en ole itselleni toivonut!»
»Mitä, Alan», huudahdin, »pelkäätkö sinä?»
»En», vastasi hän huuliaan kostutellen, »mutta täytynee sinunkin
myöntää, että tällainen kuolema olisi kovin epämiellyttävä.»
Vähän väliä käännellen milloin toiselle milloin toiselle puolen
välttääksemme jotakin salakaria, mutta lakkaamatta kohoten vain tuuleen
ja ohjaten maata kohti, olimme jo silloin päässeet Iona-saaren ympäri ja
lähenimme Mull-saaren sivua. Vuorovesi virtasi niemen luona hyvin
voimakkaana ja heitteli pahasti prikiä. Kaksi merimiestä hoiti
ohjausratasta ja joskus täytyi Hoseasonin itsensäkin olla heille apuna.
Näytti hyvin kummalliselta, kun kolme vankkaa miestä koko
ruumiinpainollaan väänsi ratasta, mutta se ponnisti vastaan kuin elävä
olento, työntäen miehet takaisin. Tässä olisi ollut meille suurikin
vaara tarjona, jollei meri niillä paikoin olisi ollut karitonta.
Sitäpaitsi ilmoitti Mr Riach mastosta, että hän edessä päin näki selvää
vettä.
»Te olitte oikeassa», lausui Hoseason Alanille. »Te olette pelastanut
prikin, sir; minä muistan tämän tilinteossa välillämme.» Ja minä olen
varma, ettei hän ainoastaan aikonut, vaan olisi tehnytkin sen mitä
lupasi, sillä niin suuriarvoinen oli »Covenant» hänelle.
Mutta nämä ovat vain minun omia arvelujani, sillä asiat eivät käyneet
niin kuin hän oli arvellut.
»Laskekaa vähän alemmaksi!» huusi Mr Riach. »Kari on tuulenpuolella.»
Mutta samassa ryösti vuorovesi prikin mukaansa, vieden tuulen sen
purjeista. Priki kääntyi toiselle puolen joutuen taas tuuleen ja
seuraavassa silmänräpäyksessä se iski karia vasten sellaisella
jysäyksellä, että me kaikki lensimme kannelle pitkällemme ja Mr Riach
oli vähällä pudota alas mastosta.
Minä olin pian jaloillani. Kari, jolle laiva oli ajanut, oli lähellä
Mull-saaren lounaista kärkeä, erään pienen Erraid nimisen saaren
edustalla. Viimemainittu näkyi matalana ja mustana alahangan puolella.
Toisinaan kuohuivat hyökyaallot suoraan ylitsemme, toisinaan taas
ryskyttivät prikiä karia vasten, jotta me selvään kuulimme kuinka se
pirstoi runkoaan kallioihin. Purjeiden mahtavasta jyminästä, tuulen
vingunnasta ja vaahdosta, jota kuun valossa näin lentelevän
ympärillämme, sekä vaaran tunteesta oli pääni kai mennyt melkein
sekaisin, koska minulla ei ollut selvää käsitystä siitä mitä näin.
Samassa huomasin Mr Riachin ja miesten puuhaavan ruuhen ympärillä.
Juoksin heitä auttamaan yhä vieläkin ollen päästä pyörällä, mutta heti
kun kävin työhön käsiksi, selkeni ajatuskykyni. Ruuhen vesille saaminen
ei ollut suinkaan helppo asia, sillä se oli keskellä laivaa ja
kaikenlaista kalua täynnä, ja suuremmat hyökylaineet pakottivat meidät
tuontuostakin lakkaamaan työstä ja alkamaan taas uudelleen. Mutta
milloin vain saatoimme, teimme työtä kuin hevoset.
Sillä aikaa olivat kaikki haavoitetut, jotka vain kykenivät, kömpineet
kanssista kannelle ja ryhtyneet hekin auttamaan; kun taas toiset, jotka
avuttomina viruivat lavitsoillaan, kiusasivat minua huutaen ja anoen
pelastusta.
Kapteeni ei välittänyt mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi
yht'äkkiä tullut tylsämieliseksi. Hän seisoi yhdessä kohti pidellen
maston köysistä, puhellen itsekseen ja parahtaen joka kerran kun laiva
kolahti kallioihin. Priki oli hänelle kuin vaimo ja lapsi. Päivästä
päivään hän oli välinpitämättömänä katsellut miten Ransome parkaa
rääkättiin; mutta kun prikistä tuli kysymys, näyttivät sen saamat
jysäykset koskevan häneenkin.
Koko siltä ajalta kun ruuhen kanssa työskentelin, en muista mitään
muuta, kuin sen että katsoen sivulleni rannalle päin, kysyin Alanilta
mikä maa se oli. Hän vastasi sen olevan hänelle mitä pahimman, sillä se
oli Campbellien maata.
Olimme käskeneet erään haavoitetuista pitämään silmällä laineita ja
varottamaan meitä. Meillä oli jo ruuhi melkein merikunnossa, kun tämä
mies kirkasi: »Herran tähden, pidelkää!» Hänen äänestään kuulimme, että
nyt oli jotain tavatonta tulossa. Ja aivan oikein huutoa seurasikin niin
mahtava hyökylaine, että se nosti prikin ylös ilmaan ja paiskasi sitten
kyljelleen. Joko nyt huuto tuli liian myöhään, tai pidin minä liian
heikosti kiinni, en voi päättää; mutta laivan äkkiä heilahtaessa lensin
minä kaidepuiden yli mereen.
Minä vajosin, sain vettä suuni täyteen, kohosin veden pinnalle, näin
vilaukselta kuun ja vajosin uudelleen. Sanotaan, että kolmannen kerran
vajoaa liian syvälle. Minua ei silloin saane laskea muiden ihmisten
joukkoon, sillä minua ei haluta panna paperillekaan kuinka monta kertaa
vajosin ja kohosin taas takaisin pinnalle. Koko ajan pyöritteli, riuhtoi
ja puristeli vesi minua ja sulki sitten taas kokonaan märkään syliinsä.
Kaikki tämä sai minut niin pois suunnilta, etten surrut enkä pelännyt.
Yhtäkkiä huomasin pitäväni kiinni jostain pyöreästä puusta, joka auttoi
minua jonkun verran, ja samassa olin tyynessä vedessä ja aloin saada
tajuntani takaisin.
Puu, josta olin saanut kiinni, oli vara-raaka. Kauhistuin huomatessani
kuinka kauas prikistä olin ajautunut. Koetin huutaakin; mutta se oli
selvästi jo äänen kuulumattomissa. Priki pysyi vielä koossa, mutta olin
liian kaukana ja liian alhaalla nähdäkseni olivatko he jo saaneet ruuhen
vesille vai eivät.
Huutaessani huomasin, että osa vedenpinnasta prikin ja minun välillä ei
ollut niin myrskyistä, mutta kuohui kuitenkin vielä valkoisena, ja kuun
valossa näin sen olevan aivan täynnä pyörteitä ja vesikuplia. Toisinaan
koko tuo ala heilahti sivulle kuin elävän matelijan häntä; toisinaan se
taas hävisi silmänräpäykseksi kokonaan ja kuohahti sitten uudelleen. En
voinut ymmärtää mitä ilmiö merkitsi, ja se sai minut yhä enemmän
pelkäämään sitä. Mutta nyt tiedän että sen täytyi olla vuoroveden
synnyttämä voimakas virta, joka oli kuljettanut minua niin kovaa vauhtia
ja pyöritellyt niin armottomasti ja sitten ikäänkuin leikkiin
kyllästyneenä heittänyt minut ja vara-raa'an maan puolelle.
Nyt olin aivan yhdessä kohti ja aloin tuntea, että voi yhtä helposti
kylmettyä kuoliaaksi kuin nukkuakin. Erraidin ranta oli lähellä. Kuun
valossa näin selvään kanervikot ja kiiltokiven kimaltelevan kallioissa.
»Jos nyt en jaksa päästä tuonne asti, olen hukassa», ajattelin
itsekseni.
En osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin
vähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin
jaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani. Raskasta oli työ ja
surkean hidasta kulku; mutta noin tunnin ajan potkittuani ja
pulikoituani pääsin onnellisesti mataloiden kumpujen reunustamaan
hietarantaiseen lahdelmaan.
Meri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi
kirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin
autiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi
viimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata
pohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai
kiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että
kiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä
kiitollinen kuin -- sitä toivon -- usein muulloinkin olen ollut, vaikka
en koskaan suuremmalla syyllä.