Kuulen Punaisesta Ketusta.
Olimme vielä kansihyttiä puhdistamassa kun pieni tuulenpuuska puhalsi
pohjoisluoteesta. Sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin.
Mutta nyt minun täytyy antaa pieni selitys, ja hyvä olisi jos lukijalla
olisi kartta apuna. Sinä päivänä, jona sumussa purjehdittiin Alanin
venheen yli, olimme kulkemassa Pienen Minchin läpi. Taistelun jälkeisenä
päivänä olimme kantautuneet Cannan-saaren itäpuolelle, tämän ja
Eriska-saaren väliin Long Island-saaristoon. Suorin tie täältä Linnhen
lahteen olisi nyt ollut ahtaan Mull-salmen kautta. Mutta kapteenilla ei
ollut merikarttaa; hän ei uskaltanut viedä prikiään niin kauas
saaristoon. Kun nyt tuulikin oli suotuisa, päätti hän ennemmin kiertää
Tiree-saaren länsipuolitse ja tulla siten suuren Mull-saaren
eteläpuolelle.
Tuuli pysyi koko päivän samalla suunnalla pikemmin kiihtyen kuin
laimentuen, ja iltapäivällä alkoivat laineet aavalta mereltä vyöryä jo
ulommaisten Hebridien ympäri salmeen. Sisäsaaria kiertäessämme oli
suuntamme lounainen, joten ensimäiset jättiläislaineet tulivat sivulta
heilutellen meitä pahasti. Mutta kun yön tultua käännyimme Tiree-saaren
ympäri, joten suuntamme tuli enemmän itäiseksi, kävivät ne myötäisiksi.
Aamupäivä oli kuitenkin, ennenkuin hyökylaineet meidät yllättivät,
erittäin ihana, meitä suosi kirkas auringon paiste ja joka suunnalla
näkyi vuorisia saaria. Alan ja minä istuimme kansihytissä, jonka
molemmat ovet olivat auki, -- tuuli oli näet myötäinen -- ja poltimme
yhden tai pari piipullista kapteenin hienoa tupakkaa. Silloin saimme
kuulla toistemme elämänvaiheet, ja se oli erittäinkin minulle tärkeää
kun minä siten sain tietoja jylhästä Highlannista, jonne pian olin
joutuva. Siihen aikaan, jolloin tuo suuri kapina vielä oli tuoreessa
muistossa, täytyi joka miehen tietää mitä teki, ohjatessaan kulkunsa
noille kanervakankaille.
Kertomalla hänelle kaikki vastoinkäymiseni, olin hänelle esimerkkinä.
Alan kuunteli kertomustani erittäin hyväntahtoisesti; mutta mainitessani
hyvän ystäväni Mr Campbellin nimen, hän ponnahti ylös istualtaan sanoen
vihaavansa kaikkia sen nimellisiä ihmisiä.
»Mutta», sanoin minä, »hän on mies, jonka ystävyydestä ylpeilisit.»
»Campbellien kanssa en tahdo olla missään tekemisissä», huudahti Alan,
»paitsi jos lyijypalasesta on kysymys. Minä vainoon heitä kaikkia kuin
metsän eläimiä. Kuoleman kielissäkin kömpisin polvilleni kamarini
ikkunan ääreen ampuakseni jotakuta heistä.»
»Mutta mitä sinä, Alan, Campbelleille kiukuttelet?»
»No niin», vastasi Alan, »sinä tiedät aivan hyvin että minä olen Appinin
Stewarteja ja että Campbellit ovat kauan kiusanneet ja ryöstäneet sen
nimisiä ihmisiä. Ovatpa he vieneet meiltä maatiluksiakin kavaluudella --
mutta eivät koskaan miekalla», karjaisi hän iskien viimeistä sanaa
lausuessaan nyrkkinsä pöytään. Mutta siitä en minä ollenkaan välittänyt,
sillä tiesin alakynteen joutuneitten tavallisesti niin puhuvan. »Mutta
he ovat tehneet vieläkin enemmän», jatkoi hän, »ja kaikki vain samassa
tarkoituksessa: saadakseen mielet yhä enemmän kuohuksiin. He ovat
valehdelleet kuin reppukerjäläiset sekä sanoissa että paperilla, mutta
aina vain kietoutuen lain suojelevaan vaippaan.»
»Sinun, joka tuolla tavalla tuhlaat nappeihisikin», huomautin, »en juuri
luulisi kauppa-asioita paljon ymmärtävän.»
»Saattaa niin olla», vastasi Alan hymyillen. »Tuhlaavaisuuteni perin
samalta mieheltä kuin nappinikin, isä paraltani, Duncan Stewartilta,
rauha hänen sielulleen. Hän oli sukunsa uljain mies; ja paras
miekkailija koko Highlannissa, David, ja se on sama kuin koko
maailmassa. Sen voin vakuuttaa, sillä hän se juuri minuakin opetti. Hän
oli Black Watchissa siihen aikaan kuin väennosto niissä seuduissa
toimitettiin, ja kuten muitakin jalosukuisia omillaaneläjiä, seurasi
häntä palvelija kantaen matkoilla hänen pyssyään. Nyt sattui niin että
kuningas halusi nähdä Highlannin miekkailijoita, ja isäni sekä kolme
muuta valittiin Lontooseen lähetettäviksi, jotta hän saisi nähdä
parhaimmat. He olivat olleet palatsissa ja kuningas Yrjön, kuningatar
Karolinan ja tuon Cumberlandin, verikoiran, sekä monen muun, joiden
nimet olen unhottanut, läsnäollessa he näyttivät miekkailutaidon
perinpohjin, viipyen siinä kokonaista kaksi tuntia. Heidän lopetettuaan
puhui kuningas, vaikka hän olikin tunnettu vääryyden tekijä, kauniita
sanoja ja antoi joka miehelle kolme guineaa. Mennessään ulos palatsista
täytyi heidän kulkea erään portinvahdin kojun ohi. Silloin juolahti
isäni mieleen, että hän kun ehkä oli ensimäinen jaloverinen
highlantilainen, joka tämän portin kautta kulki, pitäisi hänen tuolle
vahtiparalle selvään näyttää minkälaisia miehiä he ovat. Hän pisti siis
kuninkaalta saamansa kolme guineaa portinvartijan kouraan ikään kuin se
olisi ollut hänen tavallinen tapansa, ja jäljessä tulevat kolme toveria
tekivät samalla tavalla; ja niin he tulivat kadulle hyötymättä
penniäkään vaivoistaan. Mielipiteet ovat eriäviä siitä, kuka ensimäisenä
antoi rahansa portinvartijalle, mutta toden totta se oli juuri minun
isäni, ja sen olen valmis näyttämään toteen sekä miekalla että
pistoolilla. Niin, sellainen oli isävainajani, Jumala häntä
armahtakoon!»
»Mielestäni hän ei ollut omiaan jättämään sinulle suuria perinnöitä.»
»Siinä olet oikeassa», vastasi Alan. »Hän jätti minulle ainoastaan
housut jalkojeni peitteeksi ja vähän muuta. Siinä juuri oli syy miksi
tulin ruvenneeksi sotaväkeen, teko, joka on tahrannut kunniani
parhaimmassa iässä ollessani ja vieläkin olisi raskauttava asianhaara,
jos joutuisin punatakkien käsiin.»
»Mitä», huudahdin, »olitko sinä Englannin sotaväessä?»
»Olin», vastasi Alan. »Mutta Preston Pansin luona menin minä oikeassa
olevien puolelle -- ja se sovittaa jossakin määrin hairahdukseni.»
Minä en voinut oikein hyväksyä sellaista kantaa. Pidin näet sotaväestä
karkaamista anteeksiantamattomana, kunniaa loukkaavana tekona. Mutta
niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin liian viisas lausuakseni
mielipidettäni julki.
»Ai, ai, Alan parka», sanoin vain, »sellaisesta on kuolema
rangaistuksena.»
»Niin on kyllä», vastasi hän; »ja jos he saisivat minut käsiinsä,
roikkuisi Alan pian köyden silmukassa. Mutta minulla on taskussani
Ranskan kuninkaan antama valtakirja, jonka pitäisi ainakin osaksi
suojella minua.»
»Sitä suuresti epäilen», sanoin.
»Minä epäilen itsekin», vastasi Alan kuivasti.
»Mutta taivaan tähden, hyvä ystävä», huudahdin, »sinä, joka olet
tuomittu kapinoitsija, karkulainen ja Ranskan kuninkaan puoluelainen --
mikä houkuttelee sinua takaisin tuohon maahan? Se on Jumalan
uhmaamista!»
»Mitä vielä», vastasi Alan. »Minä olen käynyt siellä joka vuosi
neljänkymmenen kuuden jälkeen!»
»Minkä tähden?»
»Minulla on palava halu saada nähdä ystäviäni ja maatani», vastasi hän.
»Ranska on epäilemättä hyvä olinpaikka, mutta minä ikävöin kotipuolen
kanervikkoja ja hirvilaumoja. Ja sitten on minulla muutamia asioita,
joista minun on pidettävä huoli. Silloin tällöin minä saan muutamia
nuorukaisia Ranskan kuninkaan palvelukseen rekryyteiksi, ymmärräthän, ja
siten ansaitsen aina jonkun kolikon. Mutta pääsyynä ovat päällikköni,
Ardshielin asiat.»
»Muistaakseni oli sinun päällysmiehesi nimi Appin», huomautin.
»Niin kyllä; mutta Ardshiel on klaanin kapteeni», kuului hänen
selityksensä, josta minä en kuitenkaan tullut hullua hurskaammaksi.
»Katsos nyt, David, hän, joka koko miehuutensa iän on elänyt kuuluisana
miehenä ja on syntyperältään ja nimeltään kuninkaallinen henkilö, on
syösty sellaiseen alennustilaan, että hän elää eräässä Ranskan
kaupungissa kuin mikäkin köyhä ja mitätön mies. Tuon miehen, jonka
vihellystä neljäsataa miekkaa totteli, olen minä näillä omilla
silmilläni nähnyt ostavan voita torilta ja kantavan sen kaalinlehdessä
kotiinsa. Tämä ei ole ainoastaan katkeraa nähdä, vaan suuri häpeä meille
hänen sukulaisilleen ja klaaninsa asukkaille. Tässä ihanassa maassa on
lapsia, Appinin toivoja, joille täytyy opettaa aakkosia ja miekan
käyttöä. -- Appinin alustalaisten täytyy nyt maksaa veroa Yrjö
kuninkaalle; mutta sydämeltään he ovat luotettavia, he ovat
päällikölleen uskollisia. Ja millä rakkaudella, kurjuutta kärsimällä ja
mahdollisesti uhkamielisyydelläkin, nuo ihmisparat haalivatkaan kokoon
toisen veron Ardshielille. Ja, David, minä olen välittäjä, joka kuljetan
ne perille.» Näin sanoen hän löi kädellään vyöhönsä, jotta guineat
kilisivät.
»Maksavatko he molemmille?» huudahdin.
»Aivan niin, molemmille», vastasi hän.
»Mitä, kahdet verot?» kysyin uudelleen hämmästyneenä.
»Niin, David», sanoi hän. »Minä selitin erilailla kapteenille, mutta
tämä on totta. Ja minua ihmetyttää miten vähän heitä tarvitsee siihen
pakottaa. Mutta tämä on sukulaiseni ja isäni ystävän Glensin Jamesin
työtä, James Stewartin, Ardshielin velipuolen. Hän juuri kantaa verot ja
pitää niistä huolta.»
Silloin kuulin ensi kerran tuon James Stewartin nimen, joka sittemmin,
siihen aikaan kuin hänet hirtettiin, tuli niin kuuluisaksi. Mutta tästä
seikasta en paljoa välittänyt, koko huomioni kun oli kiintynyt noiden
highlantilaisten jalomielisyyteen.
»Se on jaloa», huudahdin. »Minä olen whig, tai vähän parempi; mutta
sittenkin minä sanon tätä jaloksi menettelyksi.»
»Sinä olet whig», vastasi Alan, »mutta sinä olet sivistynyt mies; siinä
syy. Jos sinä olisit joku noita kirottuja Campbelleja, kiristelisit
hampaitasi, tämän kuullessasi. Jos olisit »Punainen Kettu...»
Sitä nimeä lausuessaan hän puri hampaitaan yhteen ja vaikeni. Olen
nähnyt julmistuneita hahmoja paljonkin, mutta en koskaan kauheampaa kuin
nyt Alanin, mainitessaan »Punaisen Ketun» nimeä.
»Kuka sitten 'Punainen Kettu' on?» kysyin kauhistuneena, mutta
tarkkaavaisena vieläkin.
»Kukako hän on?» huudahti Alan. »No niin, minä kerron sen sinulle. Kun
klaanien miehet joutuivat Cullodenin luona tappiolle, joten hyvä asiamme
meni myttyyn, ja hevoset kahlasivat vuohisiaan myöten Pohjan miesten
jalossa veressä, täytyi Ardshielin paeta kuin ahdistetun hirven
vuoristoon vaimoineen ja lapsineen. Meille oli vaikea tehtävä toimittaa
hänet laivaan, ja hänen vielä kanervikossa piileskellessään nuo
englantilaisroistot kävivät käsiksi hänen oikeuksiinsa. He riistivät
häneltä oikeudet, anastivat hänen maatilansa ja riisuivat aseet hänen
alustalaisiltaan, miehiltä, jotka polvesta polveen olivat niitä
kolmekymmentä vuosisataa kantaneet; menivätpä he niinkin pitkälle, että
riistivät vaipat heidän selästään -- ja nyt pidetään rikoksena
tarttanin[1] käyttämistä; ja jos mies käyttää esimerkiksi hametta,[2]
pistetään hänet heti vankikoppiin. Mutta yhtä he eivät voineet riistää:
rakkautta, jota klaanin asukkaat tuntevat herraansa kohtaan. Nämä
guineat ovat siitä todistuksena. -- Maatiloille tulee nyt muuan mies,
eräs Campbell, punatukkainen Glenuren Colin --.»
[1] Tarttan = olan yli heitetty ruudukas vaippa, joka kullakin klaanilla
on erimallinen.
[2] Highlantilaisen kansallispukuun kuuluva hame, joka jättää polvet
paljaiksi. Suom. muist.
»Häntäkö sinä nimität Punaiseksi Ketuksi? kysyin keskeyttäen.
»Tahdotko hankkia minulle hänen hiusharjaksensa?» huudahti Alan
raivokkaasti. »Aivan niin, hän juuri on tuo mies. Hän saapuu maatilalle,
saa kuningas Yrjöltä kirjalliset todistukset siitä, että hän on Appinin
maiden n. s. kuninkaallinen käskynhaltija. Alussa hän ei pidä suurta
ääntä ja on Shnemus'in, Glensin Jamesin, päällikköni asiamiehen hyvä
ystävä ja veli. Mutta pian hän sai kuulla tästä, mitä sinulle nyt olen
kertonut, että nimittäin Appinin väki, arentilaiset, torpparit ja
työkansa, käänsivät taskunsa nurin maksaakseen toisen veron ja
lähettääkseen sen meren yli Ardshielille ja hänen lapsiparoilleen.
Miksikä sinä nimititkään tätä, kertoessani sinulle äsken siitä?»
»Minä sanoin heidän käytöstään jaloksi, Alan», vastasin.
»Olet sinä sentään jonkun verran parempi kuin tavallinen whig!» tuumi
Alan. »Mutta kun se saapui Colin Royn korviin, kiehahti hänessä
Campbellien samea veri. Hän kiristeli hampaitaan juomatavaroilla katetun
pöytänsä ääressä. 'Mitä, jottako yksi Stewarteista saa täältä palan
leipää, enkä minä voi sitä estää?' Haa, sinä Punainen Kettu! jos minä
joskus saan sinut pyssyn kantaman päähän, niin Jumala sinua
armahtakoon!» (Alan vaikeni hillitäkseen kiukkuaan). »No, David, mitä
luulet hänen tehneen? Hän ilmoitti antavansa vuokralle kaikki
arentitalot. Mustassa sydämessään hän ajatteli: 'Pian minä saan toisia
arentilaisia, jotka tarjoavat enemmän kuin nämä Stewartit, Maccollit ja
Macrobit (kaikki nimiä, David, jotka esiintyvät minun klaanissani) ja
silloin', ajattelee hän, 'täytyy Ardshielin Ranskassa ruveta
kerjäämään'.»
»No mitä siitä seurasi?» kysyin.
Alan pani pois kädestään piipun, jonka hän kauan sitten oli antanut
sammua, ja laski kätensä polvilleen.
»Sitä et koskaan voisi arvata», vastasi hän. »Nämä samat Stewartit,
Maccollit ja Macrobit, jotka maksavat kaksi veroa, yhden pakosta
kuningas Yrjölle ja toisen hyvästä sydämestään Ardshielille, tarjosivat
näet hänelle paremmat hinnat kuin kukaan Campbell koko laajassa
Skotlannissa. Kaukaa -- niinkin etäältä kuin Clyden rannoilta ja
Edinburgin toiselta puolen -- hän oli kyllä etsittänyt heitä ja pyytänyt
heitä tulemaan. Yhdeltä Stewartilta oli näet nyt leipä ryöstettävä
muutaman punatukkaisen Campbelli-koiran mieliksi!»
»Tämä on kummallinen, mutta kaunis kertomus, Alan. Ja vaikka olenkin
whig, olen iloissani, että tuo mies joutui tappiolle.»
»Hänkö tappiolle? Vähänpä tunnet Campbelleja ja vielä vähemmän Punaista
Kettua. Hänkö tappiolle? Ei; eikä joudukaan, ennenkuin hänen verensä
lasketaan kankaalle! Mutta jos se päivä koittaa, David ystäväni, jolloin
saan aikaa ja sopivaa tilaisuutta metsästämiseen, niin ei koko
Skotlannissa kasva kylliksi kanervaa, suojellakseen häntä minun
kostoltani!»
»Alan ystäväni», lausuin. »Sinä et menettele ollenkaan viisaasti etkä
kristillisesti purkaessasi tuolla tavalla kiukkuasi. Sinun sanasi
vahingoittavat yhtä vähän Ketuksi nimittämääsi miestä, kuin tekevät
sinulle itsellesi hyvää. Kerro minulle selvään kertomuksesi! Mitä hän
sitten teki?»
»Huomautuksesi on paikallaan, David», vastasi Alan. »Totta tosiaan eivät
ne häntä vahingoita; enemmän siihen tarvitaan! Ja lukuunottamatta
huomautustasi kristillisyydestä, josta minulla on kokonaan toinen
mielipide, tai en ole ollenkaan kristitty, olen kanssasi yhtä mieltä
tässä asiassa!»
»Olipa mielipiteet minkälaisia tahansa», vastasin, »tunnettu asia vain
on, että kristinusko kieltää kostamasta.»
»Huomaa selvään», lausui Alan, »että sinua on Campbell opettanut! Heille
ja heidän laisilleen olisi tämä erittäin mukava maailma, jos
kanervapensaiden takana ei istuisi miehiä pyssy kädessä! Mutta se on
sivuseikka. Minunhan piti kertoa, mitä Punainen Kettu sitten teki.»
»Niin, kerro siitä!»
»No niin, David. Kun hän ei päässyt hyvällä uskollisista alustalaisista
erilleen, vannoi hän karkoittavansa heidät pahalla. Ardshielin täytyi
kuolla nälkään, se oli hänen tarkoituksensa. Hän ei onnistunut saamaan
niitä, jotka elättivät Ardshielia hänen pakopaikassaan, pois tiloiltaan
vuokraamalla talot uudestaan; -- mutta sen täytyi tapahtua laillisella
tai laittomalla tavalla. Sen vuoksi hän keräsi nyt selkäsuojakseen
lakimiehiä, todistuksia ja punatakkeja. Ja kaikkien seudun hyvien
ihmisten täytyi lähteä matkaansa, poikien isäinsä kodista, paikoilta,
jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet ja leikkineet lapsuutensa ajan.
Ja ketä ovat heidän seuraajansa? Paljasjalkaisia kerjäläisiä! Kuningas
saa kauan odottaa verojaan; hän jää vähemmälle. Mutta eläköön vähän
säästävämmin; mitä Punainen Colin siitä piittaa! Jos hän vain voi
vahingoittaa Ardshielia, on hänen toivonsa täytetty, ja jos hän voi
ryöstää ruuan päällikköni pöydältä ja pikku leikkikalut tämän lasten
käsistä, marssii hän laulaen kotiinsa Glenureen.»
»Annapa minunkin sanoa sana tähän asiaan!» lausuin. »Jos pienempiin
veroihin tyydytään, on varmaa, että hallituskin on mukana tässä jutussa.
Se ei ole yksistään tuon Campbellin syyksi luettava, ystäväni, -- siihen
ovat syynä hänelle annetut määräykset. Ja mitäpä siitä olisi hyötyä, jos
tappaisitkin tämän Colinin vaikka huomenna? Hänen sijaansa tulisi uusi
käskynhaltija niin pian kuin hevoset jaksavat sinne nelistää.»
»Sinä olet kunnon poika tappelussa», sanoi Alan, »mutta, ystäväni,
suonissasi virtailee whigien verta!»
Hän puheli kyllä ystävällisesti, mutta tyynen pinnan alla kiehui
sellainen viha, että katsoin viisaimmaksi vaihtaa keskustelunainetta.
Sanoin sentähden ihmetteleväni miten mies hänen asemassaan saattoi
kiinni joutumatta käydä täällä, vaikka koko vuoristo oli täynnä
sotaväkeä kuin piiritystilaan julistettu kaupunki.
»Se käy päinsä helpommin kuin sinä luuletkaan», vastasi Alan. »Metsätön
mäen rinne on kuin leveä tie: jos yhdessä kohti on vahti, niin kuljetaan
toisesta. Ja joka paikassa on siellä ystävien taloja ja ystävien
navettoja ja heinäpieleksiä. Kun sitäpaitsi puhutaan, että maa on täynnä
sotamiehiä, niin se on parhaimmassa tapauksessa vain tyhjä sananparsi.
Sotamies ei täytä suurempaa alaa maata kuin hänen kenkänsä pohjat. Minä
olen kalastellut joella ja saanut oikein komean raudun ja vahti on ollut
kumminkin toisella puolen. Ja kerrankin istuimme kanervapensaissa kuuden
jalan päässä toisistamme, ja kuunnellen hänen vihellystään opin erään
kauniin kuninkaallisten laulun. Tämä laulu se oli», lausui hän viheltäen
säveleen.
»Eikä nyt sitäpaitsi», jatkoi hän, »ole enää asiat niin kireällä kuin
vuonna neljäkymmentäkuusi. Ylämaa on, kuten he sanovat, rauhoitettu. Ja
ihmekös tuo, kun he Cantyresta Kap Wrathiin saakka ovat riistäneet
mielestään kaikki ampuma-aseet ja miekat asukkailta, lukuunottamatta
kuitenkaan niitä, jotka nuo huolelliset ihmiset olivat piilottaneet
katto-olkiin! Mutta yhden asian minä tahtoisin tietää, David; kuinka
kauan maa pysyy rauhoitettuna? Ei kovinkaan kauan, arvelet kai, kun
sellainen mies kuin Ardshiel on pakojalalla ja Punaisen Ketun tapainen
istuu hänen kotonaan naukkien viiniä ja köyhiä rasittaen. Mutta vaikea
on päättää, mitä kansa tahtoo kärsiä ja mitä se ei tahdo. Tai kuinka on
selitettävissä se seikka, että Punainen Colin saa rauhassa ratsastella
minun kotiseudussani, Appinissa, ilman että kukaan lähettää kuulaa hänen
kalloonsa?»
Sen sanottuaan Alan vaipui ajatuksiinsa ja istui pitkän aikaa synkkänä
ja äänettömänä.
Tahdon liittää tähän, mitä minulla on muuta sanottavaa ystävästäni. Hän
oli taitava musiikkimies, erittäinkin säkkipillin soittamisessa. Omalla
murteellaan hän oli etevä runoilija; hän oli lukenut paljon ranskan ja
englanninkielisiä teoksia; oli hyvä onkimies, tarkka ampuja ja verraton
miekkailija, niin lyhyellä kuin omalla erikoisella miekallaankin. Hänen
vikansa olivat jokaisen huomattavissa, ja minä tunsinkin ne kaikki.
Pahimman niistä, lapsellisen kärkkäytensä loukkautumaan ja nostamaan
riitaa, hän, muistaen taisteluamme kansihytissä, hillitsi minun kanssani
puhellessaan. Mutta tekikö hän sen siksi, että minä olin hyvin
suorittanut osani siinä, vai siksi, että minä olin ollut hänen
verrattoman urhoollisuutensa todistajana, sitä en voi sanoa. Sillä
vaikka hän suuresti pitikin toisten rohkeudesta, ihaili hän kuitenkin
enimmän Alan Breckin uljuutta.