Kapteeni myöntyy.
Noin kello kuuden aikaan istuuduimme Alan ja minä aamiaista syömään.
Lattia oli lasin sirpaleitten ja veritahrojen vallassa ja se vei minulta
ruokahalun. Muuten asemamme oli miellyttävä, tavallaan hullunkurinenkin.
Olimme näet ajaneet päälliköt ulos omasta hytistään ja käytettävinämme
olivat kaikki laivan juomat, niin viini kuin väkijuomatkin, sekä kaikki
herkkuruuat, kuten vihannessäilykkeet ja hyvä leipä. Tämä jo oli
itsessään kylliksi saamaan meidät hyvälle tuulelle; mutta suurimpana
syynä leikillisyyteemme oli kuitenkin se, että Skotlannin kahden
janoisimman miehen (Mr Shuan oli näet kuollut) täytyi laivan
keulapuoleen suljettuina tyytyä juomaan, jota he enimmin vihasivat, --
kylmään veteen.
»Saat nähdä», huomautti Alan, »eivätkö he piankin tule puheillemme.
Miehen voi kyllä pidättää taistelemasta, mutta maistelemasta ei
koskaan.»
Me viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Alan puheli todellakin mitä
herttaisimmin; ja ottaen pöydältä veitsen, hän leikkasi minulle
takistaan yhden hopeanapeista.
»Nämä minä sain isältäni, Duncan Stewartilta», lausui hän, »ja yhden
niistä annan nyt sinulle viime yön muistoksi. Ja kuljetpa sinä missä
tahansa, ovat Alan Breckin ystävät kokoontuvat ympärillesi, kun vain
näytät tätä nappia.»
Tämän hän sanoi ikäänkuin hän olisi ollut Kaarle Suuri ja sotajoukkojen
käskijä. Ja niin suuresti kuin ihailenkin hänen rohkeuttaan, olin aina
vaarassa nauraa hänen turhamaisuudelleen. Sanon vaarassa, sillä minua
pelottaa jo ajatellakin sitä vihaa, joka hänessä olisi syttynyt jollen
olisi hillinnyt naurunhaluani.
Heti kun olimme päässeet syömästä, alkoi hän kaivella kapteenin arkun
sisällystä, kunnes löysi sieltä vaateharjan. Sitten hän riisui takin
päältään ja rupesi tarkastelemaan pukuaan ja hankaamaan siitä pois
tahroja niin suurella huolella, että sellaisen olin luullut olevan
ainoastaan naisten tapana. Totta puhuen ei hänellä ollutkaan toista
pukua, ja sitäpaitsi se sopi, kuten hän itse sanoi, vaikka kuninkaalle
ja sentähden oli siitä pidettävä kuninkaallista huolta.
Nähdessäni, miten huolellisesti hän nyhti langat pois siitä, mistä oli
napin leikannut, aloin pitää hänen lahjaansa arvokkaampana.
Hän oli vielä täydessä puuhassa, kun kuulimme Mr Riachin huutavan meitä
pyytäen päästä puheille. Minä kiipesin kattoikkunan laidalle istumaan,
pistooli kädessä ja kasvoiltani hyvin rohkean näköisenä, mutta
sisimmässäni peläten lasin särkyvän, ja pyysin häntä puhumaan suunsa
puhtaaksi. Hän tuli kansihytin luo ja nousi köysikimpun päälle, joten
hänen leukansa tuli katon tasalle. Hetken ajan silmäilimme äänettöminä
toisiamme. Luullakseni ei Mr Riach ollut ensi miehiä taistelussa eikä
senvuoksi ollut saanutkaan pahempaa vammaa kuin haavan leukaansa, mutta
hän näytti hyvin alakuloiselta ja väsyneeltä, kun oli ollut jalkeilla
koko yön joko vahdissa tahi haavoitettuja hoitamassa.
»Tämä oli huono teko», lausui hän viimein päätään pudistaen.
»Se ei ole meidän syymme», vastasin.
»Kapteeni tahtoisi puhua ystäväsi kanssa», sanoi hän. »Voivathan he
keskustella ikkunan ääressä.»
»Mutta emmehän tiedä mikä petos hänellä nyt on mielessä», huomautin.
»Ei mikään, David», vastasi mr Riach. »Ja jos hänellä olisikin, niin,
suoraan sanoen, emme saisi miehiä mukaamme.»
»Ovatko asiat sillä kannalla?» huudahdin.
»Saatanpa sanoa sinulle vielä enemmänkin», vastasi hän. »Niin ei ole
laita ainoastaan miesten vaan minunkin, pelkään minä, David.»
Tätä sanoessaan hän hymyili minulle. »Ei», jatkoi hän sitten, »ainoa
toivomme olisi päästä hänestä erillemme.»
Keskustelin asiasta Alanin kanssa ja päätökseksi tuli, että puheille
pääsö myönnettiin ja molemmin puolin luvattiin heittää vihollisuudet
siksi aikaa. Mutta Mr Riachilla oli muutakin asiaa. Hän pyysi minulta
ryyppyä entisen ystävyytemme nimessä ja niin hartaasti, että minä
viimein ojensin hänelle tuopillisen paloviinaa. Hän joi siitä osan ja
vei loput mukanaan, arvattavasti jakaakseen sen päällikkönsä kanssa.
Hetken kuluttua tuli kapteeni, kuten oli sovittu, erään ikkunan ääreen
ja seisoi siellä sateessa, kantaen kättään siteessä ja näyttäen niin
kalpealta ja synkältä ja niin vanhentuneelta, että sydämeni soimasi
minua, kun olin häntä ampunut.
Äkkiä Alan ojensi pistoolin hänen kasvojaan kohti.
»Pankaa tuo ase pois!» lausui kapteeni. »Enkö minä ole antanut sanaani,
sir? vai tahdotteko te häväistä minua?»
»Kapteeni», vastasi Alan, »minä pelkään ettei sanaanne ole luottamista.
Viime yönä te höpisitte ja löpisitte kuin toriämmä ja panitte sitten
sananne pantiksi minulle, vahvistaen sen kädenlyönnillä; mutta aivan
hyvin tiennette miten kävi. Häpeä sanallenne!»
»Hyvä, hyvä, sir», lausui kapteeni. »Vähän te hyödytte
vannottelemisestanne. Mutta meillä on muutakin puhumista», jatkoi hän
katkerasti. »Te olette saattaneet prikin häviöön. Minulla ei ole
kylliksi miehiä jäljellä sitä hoitaakseni, ja ensimäinen perämieheni,
joka oli minulle välttämätön, on saanut miekkanne sisuksiensa läpi ja
kuollut sanaakaan virkkamatta. Minulla ei ole muuta neuvoa, sir, kuin
purjehtia takaisin Glasgowiin hankkimaan uusia miehiä, ja sieltä olette,
jos haluatte, löytävä niitä, jotka voivat paremmin kanssanne puhella.»
»Vai niin?» huudahti Alan. »Mutta minä tahdon tosiaankin puhua heille!
Vaikka koko tuossa kaupungissa ei olisi ketään, joka ymmärtää
englanninkieltä, on minulla heille kaunis puhe pidettävänä! Viisitoista
matruusia toisella puolen ja mies ja puolikasvuinen poika toisella! Ai,
ai, mies paha, se on surkeaa!
Kapteeni sävähti punaiseksi.
»Ei», jatkoi Alan, »se ei käy päinsä. Teidän täytyy laskea minut maihin
juuri siinä paikassa, mistä oli sovittu.»
»Mutta», väitti kapteeni vastaan, »minun ensimäinen perämieheni on
kuollut -- itse tiedätte parhaiten millä tavalla. Ei kukaan meistä
jäljelle jääneistä tunne tätä rannikkoa; ja se on vaarallisimpia
purjehdusvesiä.»
»Minä annan nyt teidän valita», lausui Alan. »Laskekaa minut maihin joko
Appinissa, Ardgourissa, Morvenissa, Arisaigissa tai Morarissa; taikka,
sanalla sanoen, missä tahansa kolmenkymmenen peninkulman laajuisella
alalla kotipaikastani lukien, lukuunottamatta kuitenkin Campbellien
tiluksia. Onhan siinä alaa! Jos siihen ette osaa ohjata, täytyy teidän
olla yhtä kunnoton purjehtija kuin taistelija. Ja minun kotipaikkani
miehet purjehtivat pienillä kalastusvenheillään saaresta saareen
millaisella ilmalla tahansa -- vieläpä yölläkin, jos niikseen tulee.»
»Mutta pieni kalastusvenhe ei olekaan laiva», vastasi kapteeni. »Se ei
ole syväkulkuinen.»
»No sama se, Glasgowiin sitten, jos haluttaa», sanoi Alan. »Teille
saadaan siis lopultakin nauraa.»
»Vähät minä nyt naurusta välitän», vastasi kapteeni. »Mutta tämä kaikki
maksaa rahaa.»
»Aivan niin, sir», sanoi Alan, »en minä mikään tuulenpieksäjä ole.
Kolmekymmentä guineaa jos laskette minut maihin merenrannalla ja
kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen.»
»Mutta, sir, täältä missä nyt olemme, ei ole kuin tunnin matka
Ardnamurchaniin. Antakaa minulle kuusikymmentä, niin saatan teidät
sinne.»
»Ja minäkö antautuisin vaaraan joutua punatakkien käsiin ollakseni vain
teille mieliksi?» huudahti Alan. »Ei, sir. Jos tahdotte ansaita
kuusikymmentä guineaa, on teidän vietävä minut omille alueilleni.»
»Mutta siten joutuisi priki vaaraan», väitti kapteeni, »ja teidän
henkenne samalla.»
»Ottakaa tai olkaa ilman», vastasi Alan.
»Voisitteko te ollenkaan auttaa laivan ohjaamisessa?» kysyi kapteeni
synkän näköisenä.
»Sitä en voi taata», vastasi Alan. »Minussa on enemmän miekkailijan
(kuten itsekin olette nähnyt) kuin merimiehen vikaa. Mutta minut on
monet kerrat noudettu täältä ja laskettu maihin tälle rannalle, ja
pitäisi minun sentähden ainakin jonkun verran tuntea sen salakareja.»
Kapteeni pudisti synkkänä päätään.
»Jos minulta olisi tämän onnettoman luovimisen aikana tuhlaantunut
vähemmän rahaa», lausui hän, »näkisin mieluummin teidät köyden
silmukassa kuin sallisin prikini joutua vaaraan. Mutta olkoon niin kuin
tahdotte. Niin pian kuin saan vähänkin tuulta (ja jos en aivan pahasti
erehdy, onkin sitä jonkun verran tulossa) käytän sitä hyväkseni. Mutta
vielä yksi asia. Joku kuninkaan laivoista saattaa tavata meidät ja panna
tarkastuksen toimeen, johon minä en ole syypää. Tämä rannikko on täynnä
risteilijöitä -- te tiedätte kyllä minkätähden. No niin; jos niin
sattuisi käymään, antanette kai silloin rahat minulle.»
»Kapteeni», vastasi Alan, »niin pian kuin merkkilipun näette, on teidän
asianne kiiruhtaa pakoon. Mutta minähän kuulin, että teillä siellä
keulapuolella on viinan puutos. Eiköhän tehtäisi tässä pieni
vaihtokauppa: puteli paloviinaa kahdesta saavillisesta vettä.»
Se oli keskustelun loppuehdotus, ja molemmat puolet täyttivät sen
tunnollisesti. Siten saimme me, Alan ja minä, viimeinkin pestä
kansihytin ja hävittää tappamiamme miehiä muistuttavat verilätäköt. Ja
kapteeni ja Mr Riach tulivat taas omalla tavallaan onnellisiksi, --
viinaa saatuaan.