Sitten alenivat taas äänet entiseksi muminaksi. Kuulin vain jonkun
heistä puhuvan melkein koko ajan kuin sotajuonta esittäen ja sitten
yhden toisensa jälkeen vastaavan hänelle lyhyesti, ikäänkuin määräyksen
saatuaan. Siitä tiesin varmaan heidän hyökkäävän uudelleen ja ilmoitin
huomioni Alanille.
»Juuri sitä tulee meidän rukoillakin», sanoi hän. »Jos me emme saa
annetuksi heille selkään oikein perinpohjaisesti, et sinä enkä minä tule
saamaan rauhaa. Mutta muista, että tällä kertaa on heillä tosi
mielessä.»
Nyt olivat pistoolini valmiit, eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin
kuunnella ja odottaa. Ottelun kestäessä en ollut joutanut miettimään
olinko peloissani, mutta nyt kun kaikki jälleen oli hiljaista, ei
ajatuksissani ollut sijaa millekään muulle. Ne pyörivät vain terävissä
miekoissa ja kylmän teräksen kanssa. Ja kuullessani seuraavassa
tuokiossa hiipiviä askelia ja miesten vaatteiden kahinaa kansihytin
seinää vasten heidän asettuessaan pimeässä paikoilleen, olisin
mielelläni huudahtanut ääneen.
Askeleet ja kahina kuuluivat Alanin puolelta, ja minä aloin jo luulla
osani taistelussa loppuneen, kun kuulin jonkun pudottautuvan hiljaa
katolle pääni päällä.
Kuului meripillin vihellys ja se oli merkki. Parvi miehiä hyökkäsi
miekka kädessä ovea kohti ja samassa iskettiin kattoikkuna sirpaleiksi.
Aukosta pujottautui mies ja hyppäsi lattialle. Ennenkuin hän pääsi
jaloilleen olin minä jo painanut pistoolin hänen selkäänsä vasten.
Olisin hänet ampunutkin: mutta pistoolin suun koskettaessa häntä,
ihmisolentoa, menin aivan tarmottomaksi enkä kyennyt vetämään liipasinta
yhtä vähän kuin osasin lentääkään.
Alas hypätessään hän oli pudottanut miekkansa ja tuntiessaan
pistoolinsuun selässään hän pyörähti heti ympäri ja kiroten karkeasti
tarttui minuun kiinni. Joko minun rohkeuteni silloin palasi tai nousi
pelkoni vastaavaan määrään, mutta kirkaisten ammuin minä häntä keskelle
ruumista. Hän päästi mitä kamalimman ja ilkeimmän ähkinän ja kaatui
lattialle. Samassa koskettivat toisen miehen kattoikkunasta riippuvat
jalat päätäni. Tartuin toiseen pistooliin ja ammuin häneltä reidet läpi,
ja mies solahti aukon läpi pudota möksähtäen alas toverinsa ruumiin
päälle. Nyt ei ollut aikaa harhaan ampumiseen yhtä vähän kuin
tähtäämiseenkään. Asetin sen tähden pistoolinsuun pudonneen ruumista
vasten ja laukasin.
Olisin arvattavasti tuijottanut heihin liian kauan, mutta silloin kuulin
Alanin huudahtavan ikäänkuin apua pyytäen ja se sai minut jälleen
tajuihini.
Siihen asti hän oli pitänyt puoliaan ovella. Mutta eräs merimies oli,
Alanin kamppaillessa toisen kanssa, pujahtanut hänen miekkansa alitse ja
tarttunut hänen ruumiiseensa. Alan pisteli häntä vasemmalla kädellään
tikarillaan, mutta mies riippui hänessä kiinni kuin iilimato. Eräs
toinenkin oli murtautunut sisään ja seisoi jo miekka koholla. Oviaukko
oli täynnä miesten naamoja. Luulin olevamme hukassa ja tarttuen
miekkaani hyökkäsin sivulta heidän päälleen.
Mutta avuksi en ennättänyt. Iilimato päästi viimeinkin saaliinsa ja
Alan, väistyttyään ensin taaksepäin saadakseen miekalleen tarpeellista
tilaa hyökkäsi kuin karhu toisten päälle. He hajaantuivat hänen edessään
kuin lampaat, pyörähtivät ympäri, ja läksivät käpälämäkeen kompastuen
kiireessään toisiinsa. Alanin miekka välähteli keskellä pakenevaa
vihollistemme parvea ja joka välähdyksen jälkeen kuului haavoittuneen
kiljaisu. Luulin vielä olevamme hukassa, kun suureksi kummakseni
huomasin kaikkien vastustajiemme hävinneen ja Alanin ajavan heitä takaa
pitkin kantta kuin lammaskoira lampaita.
Ollen yhtä varovainen kuin rohkeakin, oli hän tuossa tuokiossa jälleen
hytissä, ja silläaikaa merimiehet juoksivat yhä parkuen luullen hänen
olevan heidän kintereillään. Kuulimme heidän yhdessä mylläkässä
syöksevän kanssiin ja lyövän luukun jälkeensä kiinni.
Kansihytti näytti teurastushuoneelta. Kolme kuollutta makasi sisässä ja
muuan virui kuoleman kielissä kynnyksellä. Ja Alan ja minä olimme
voittajina ja vahingoittumatta.
Avoimin sylin hän lähestyi minua. »Tule syliini!» huudahti hän ja
syleili ja suuteli minua kiihkeästi. »David», sanoi hän, »minä rakastan
sinua kuin veljeäni. Mutta sano, veli», huudahti hän innoissaan, »enkö
minä ole uljas miekkailija?»
Sitten hän kääntyi neljän vihollisensa puoleen, lävisti heistä jokaisen
miekallaan ja vieritti toisen toisensa jälkeen ulos ovesta. Sitä
tehdessään hän hymisi, lauleli ja vihelteli ikäänkuin jotain laulua
muistutellen. Mutta _hänen_ muistuttelemisensa oli sama kuin laulun
laatiminen. Koko ajan hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä oli loiste
kuin lapsella saadessaan uuden leikkikalun. Hetken kuluttua hän istahti
miekka kädessä pöydälle. Laulunpätkä, jota hän oli sepitellyt, alkoi
sujua selvemmin ja selvemmin ja lopuksi hän puhkesi kovalla äänellä
laulamaan geelinkielistä laulua. Usein jälkeenkinpäin hän lauloi sitä ja
laulu tulikin aivan yleiseksi. Monet kerrat olen sitä kuullut ja se on
vähitellen selvinnyt minulle:
Tämä on laulu Alanin kalvasta:
tuli sen karasi,
surmaksi varasi,
Alan ei henkeä myy sillä halvasta.
Heit' oli monta, ja silmät ne hohti,
nostamaan nopeita
käsiä kopeita:
kalpa nous yksin kaikkia kohti.
Peuroja juoksee kukkulan laella,
häviten jälleen,
vuori jää tälleen,
pystyssä, yksin, ei varjossa vaella.
Tulkaatte kotkat korpien yöstä,
saarilta meren,
janoojat veren,
saaliinne kimppuun jo saatte te syöstä.
Tämä laulu, jonka sekä sanat että sävelen hän sepitti voittomme hetkenä,
ei ole aivan oikeudenmukainen minua kohtaan, joka koko ajan olin otellut
hänen rinnallaan. Mr Shuan ja viisi muuta olivat joko kuolleet tai
kokonaan taisteluun kykenemättömiä, ja näistä kuudesta olin minä
lopettanut kaksi, ne, jotka tulivat kattoikkunasta. Sitäpaitsi oli vielä
haavoitettuja neljä kappaletta ja niistä oli yksi, eikä suinkaan
halpa-arvoisin, saanut haavansa minun kädestäni. Siten olin minäkin
osaltani tappanut ja haavoittanut riittävästi tullakseni mainituksi
Alanin runossa. Mutta runoilijan täytyy ajatella sointujaan; ja
suorasanaisesti puhuessaan Alan oli minulle enemmänkin kuin
oikeudenmukainen.
Silloin en vielä tiennytkään, että minulle oli tehty vääryyttä. Sillä
lukuunottamatta sitä, etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä, olin
pitkästä epätietoisesta odotuksesta ja vilskeestä ja jännityksestä
molempien lyhyiden ottelujemme aikana, sekä ennen kaikkea pelosta miten
omalta osaltani niissä suoriutuisin, niin väsynyt, että olin iloinen,
kun sain heittäytyä istumaan. Rintani oli niin raskas, että tuskin
saatoin hengittää. Nuo ampumani kaksi miestä ahdistivat minua
painajaisen tavoin, ja yhtäkkiä aloin, tietämättä miksi, itkeä
nyyhkyttää kuin lapsi.
Alan taputti minua olkapäälle sanoen, että olin urhoollinen poika, mutta
nukkumisen tarpeessa.
»Minä pidän ensiksi vahtia», lausui hän. »Joka tapauksessa on sinusta
minulle suuri hyöty, enkä tahtoisi sinusta luopua vaikka saisin koko
Appinin -- vaikkapa vielä Breadalbanenkin.»
Tein siis itselleni vuoteen lattialle, ja pistooli kädessä ja miekka
polvilla hän oli vahtina ensimäisen vuoron, seinällä naksuttavan
kapteenin kellon mukaan kolme tuntia. Sitten hän herätti minut ja
vuorostani vahdin minä toiset kolme tuntia. Ennen vahtiaikani loppua oli
jo aivan kirkas päivä. Aamu oli tyyni, meri lainehti uinaillen,
keinutellen laivaa ja pannen veren kansihytin lattialla häilymään
edestakaisin. Rankka sade lotisi kattoa vasten. Koko vahdinpito-aikanani
ei kuulunut mitään mieltäkiinnittävää; ja peräsimen heilahduksista
huomasin, ettei ketään ollut sitäkään hoitamassa. Miehistä oli
todellakin (kuten sittemmin sain kuulla) niin moni haavoitettu tahi
kuollut, ja loput niin masennuksissa että Mr Riachin ja kapteenin
täytyi, kuten Alanin ja minunkin, olla vahdissa, tai muutoin olisi priki
ajautunut kauniisti karille. Oli onni, että yö oli niin tyyni; heti
sateen alettua tyyntyi näet tuuli. Laivan ympärillä kalastamassa
lentelevien lokkien valittavista huudoista saattoi kuitenkin päättää,
että tyynestä huolimatta olimme ajautuneet jotenkin lähelle rannikkoa
tai jotakuta Hebridien saarista. Viimein näinkin, katsellessani ulos
hytin ovesta, oikealla puolen Skyenin korkeat louhikkoiset kummut ja
vähän matkaa siitä peräänpäin omituisen Rum-saaren.