Taistelu kansihytissä.
Mutta nyt oli lepoaikamme lopussa. Kannella olijat olivat odottaneet
minua ikäväkseen asti, ja tuskin oli Alan lausunut viimeiset sanansa,
kun kapteenin kasvot ilmestyivät avonaiseen oveen.
»Seis!» karjaisi Alan, ojentaen miekkansa häntä kohti.
Kapteeni pysähtyikin, mutta ei väistynyt askeltakaan.
»Miekka kädessä?» sanoi hän. »Onpa tämä kummallinen palkinto
vieraanvaraisuudesta.»
»Ymmärrättekö?» lausui Alan. »Minä olen kuninkaallinen henkilö; minä
kannan kuninkaan nimeä. Minun asemerkkini on tammi. Näettekö miekkaani?
Se on katkonut kaulat useammalta whigamorelta kuin teillä on varpaita
jaloissanne. Kutsukaa roskajoukkonne taaksenne, sir, ja käykää päälle.
Kuta pikemmin taistelu alkaa, sitä sukkelammin tunnette tämän teräksen
tunkeutuvan sisälmyksiinne.»
Kapteeni ei vastannut mitään Alanille, vaan heitti minuun vihasta
säihkyvän silmäyksen. »David», sanoi hän, »tätä minä en unhota.» Hänen
sanansa viilsivät ilkeästi sydäntäni.
Samassa hän hävisi ovelta.
»Katso nyt päätäsi», sanoi Alan, »sillä kohta alkaa leikki.»
Alan otti vasempaan käteensä tikarin siltä varalta, että joku pääsisi
pujahtamaan hänen miekkansa alitse. Minä puolestani kiipesin raskain
sydämin lavitsalleni syli täynnä pistooleja ja avasin ikkunan, jossa
minun oli vahdittava. Ainoastaan pientä osaa kannesta saatoin pitää
silmällä, mutta siinä olikin tarpeeksi. Meri oli laannut aaltoilemasta
eikä tuulen henkäyskään liikutellut purjeita. Laivalla vallitsi siten
syvä hiljaisuus, jonka kestäessä minä olin selvään kuulevinani puhelun
hyminää. Hetken kuluttua kuulin teräksen rämähtävän kantta vasten. Siitä
arvasin, että nyt jaettiin siellä miekkoja, ja että joku oli pudottanut
aseensa kannelle. Sitten oli taas kaikki hiljaa.
En tiedä, lienenkö ollut peloissani, mutta sydämeni tykytti kuin linnun,
yhtä tiheään ja yhtä lyhyeen. Silmieni eteen laskeusi verho, jonka vähän
väliä karkoitin, mutta joka yhä uudelleen ilmestyi. Toivoa ei minulla
ollut nimeksikään. Mieltäni murjoi synkkä epätoivo ja jonkinlainen viha
maailmaa kohtaan, ja sen tähden tahdoin myydä henkeni niin kalliista
kuin mahdollista. Muistan koettaneeni rukoilla; mutta kiihottunut
mielentilani ei antanut minulle aikaa ajatella sanoja. Toivoin vain että
tappelu alkaisi ja kaikki olisi ohi.
Äkkiä se alkoikin. Ensin jalkojen töminää ja miesten mölinää, sitten
Alanin riemuhuuto, aseiden kalsketta ja jonkun haavoittuneen parahdus.
Vilkaisin taakseni olkani yli ja näin Mr Shuanin mittelevän ovella
miekkoja Alanin kanssa.
»Hän se juuri murhasi pojan!» huusin.
»Pidä huolta ikkunastasi», vastasi Alan: ja kääntyessäni paikalleni näin
hänen lävistävän miekallaan perämiehen.
Olikin jo aika huolehtia tehtävästäni, sillä tuskin olin kääntänyt
kasvoni takaisin ikkunaan päin, kun viisi miestä muurin-murtajan sijasta
vara-raakapuu käsissään, juoksi ohitseni ja asettui asentoon murtaakseen
oven. Pistoolia en ollut vielä koskaan lauaissut, harvoin kivääriäkään,
sitä vähemmin ihmisolentoa kohti. Mutta nyt tai ei koskaan: ja juuri kun
he heilauttivat raakapuuta, karjaisin minä: »Tuossa on teille!» ja
ammuin heidän keskelleen.
Luultavasti laukaus osui, koska eräs heistä parahti ja horjahti askeleen
taaksepäin. Muut hyökkääjistä pysähtyivät hämmästyneinä. Mutta minä en
antanut heille aikaa miettimiseen, vaan ammuin toisen kuulan heidän
päittensä yli. Kolmannella laukauksellani, joka sattui yhtä huonosti
kuin toinenkin, he heittivät raakapuun käsistään ja juoksivat pois.
Nyt katselin taas ympärilleni kansihytissä. Se oli aivan täynnä
ruudinsavua ja korvani tuntuivat menneen rikki paukauksista. Mutta
siellä seisoi Alan kuten äskenkin; siinä vain oli eroa, että hänen
miekkansa oli veressä kahvaa myöten, ja itse hän näytti niin
voitonriemua säteilevältä ja seisoi niin uhkeassa asennossa, kuin olisi
hän ollut aivan voittamaton. Aivan hänen edessään lattialla oli Mr Shuan
kontallaan. Verta pulppusi hänen suustaan, ja kauhistuttava ilme
kalmankalpeilla kasvoillaan hän vajosi hitaasti yhä alemmaksi. Juuri
siinä minun katsellessani tarttui muuan takana seisovista häntä
kantapäihin ja laahasi hänen ruumiinsa ulos kansihytistä. Luullakseni
hän heitti silloin henkensä.
»Siinä on teille yksi whigejänne!» huudahti Alan ja kysyi sitten
kääntyen minuun päin, olinko saanut mitään aikaan.
Ilmoitin tehneeni lopun yhdestä, luullakseni kapteenista.
»Ja minä olen toimittanut kaksi tieltä pois», sanoi hän. »Ei, verta ei
ole vielä kylliksi vuotanut. He tulevat pian takaisin. Paikallesi,
David! Tämä oli vain ryyppy ruuan alle.»
Asettauduin takaisin paikalleni, latasin laukaisemani kolme pistoolia ja
rupesin vahtimaan sekä silmin että korvin.
Vihollisemme neuvottelivat kannella lähellä minua ja niin kovalla
äänellä, että maininkien loiskeessa kuulin sanan tai pari heidän
keskustelustaan.
»Tämä oli Mr Shuanin syy», kuulin jonkun sanovan.