Alan Breck ja hänen kultavyönsä.
Vähän toista viikkoa oli kulunut, ja sillä aikaa kävi huono onni, joka
»Covenantia» oli tähän asti matkalla seurannut, yhä ilmeisemmäksi.
Muutamina päivinä priki pääsi jonkun matkaa eteenpäin, toisina se taas
ajautui suorastaan taaksepäin. Lopulta olimme joutuneet niin kauas
etelään, että koko yhdeksännen päivän purjehdimme edestakaisin Cape
Wrathin ja sen molemmin puolin kohoavien jylhien ja kallioisten rantain
näkyvissä. Tämän johdosta pitivät päälliköt neuvottelun, jossa tehtyä
päätöstä minä kyllä en ymmärtänyt, mutta sen seurauksen näin. Entistä
epäedullista tuulta käytimme näet eduksemme ja laskimme etelää kohti.
Kymmenennen päivän illalla pienenivät laineet ja paksu valkoinen sumu
kietoi kaiken märkään vaippaansa, niin ettei nähnyt prikin toisesta
päästä toiseen. Koko iltapuolen päivää näin kannella käydessäni miesten
ja päälliköiden tirkistelevän reilingin yli »tyrskyjä etsien», kuten he
sanoivat. Vaikka tuosta en vähääkään ymmärtänyt, vainusin kuitenkin
vaaraa, ja olin sen tähden peloissani.
Noin kello kymmenen aikaan yöllä, palvellessani Mr Riachia ja kapteenia
illallis-pöydässä, laiva törmäsi voimakkaalla rytinällä jotakin vastaan,
ja me kuulimme huutoja. Molemmat isäntäni hypähtivät ylös.
»Nyt ollaan karilla!» sanoi Mr Riach.
»Eikö mitä sir», vastasi kapteeni. »Olemme vain laskeneet jonkun venheen
yli.»
He kiiruhtivat ulos.
Kapteeni oli oikeassa. Olimme sumussa purjehtineet muutaman venheen yli.
Se oli mennyt keskeltä kahtia ja vajonnut pohjaan kaikkine väkineen yhtä
lukuunottamatta. Pelastunut mies oli, kuten sittemmin kuulin, istunut
perässä muiden hoitaessa airoja. Yhteentörmäyksessä oli venheen perä
kohonnut ilmaan ja mies, hänellä kun olivat kädet vapaina eikä hänen
polviin asti ulottuva verkaviittansa sanottavasti haitannut liikkeitä,
oli silloin hypännyt ylös ja tarttunut prikin keularaakaan. Selvää oli,
että miestä seurasi onni ja että hän oli tavattoman notkea ja voimakas,
kun hän sillä tavalla pelastautui niin suuresta vaarasta. Ja kun
kapteeni toi hänet kansihyttiin ja minä ensikerran loin silmäni häneen,
oli hän yhtä levollisen näköinen kuin minäkin.
Hän oli lyhyenläntä, mutta kaunisvartaloinen ja vilkas kuin vuohi.
Kasvot olivat avomieliset, mutta auringon paahtamat ja täynnä
rokonarpia. Silmät olivat tavattoman vaaleat ja niissä oli jonkunlainen
välkähtelevä, raivokas ilme, joka samalla kertaa veti puoleensa ja
pelästytti katselijaa. Heitettyään päällystakin yltään hän pani pöydälle
kaksi hopeahelaista pistoolia, ja vyöllä näin minä hänellä olevan suuren
miekan. Hänen käytöksensä oli sen lisäksi hieno, ja kapteenia hän
puhutteli erittäin nokkelasti. Ensi silmäyksellä näin, että häntä oli
minun pitäminen paremmin ystävänä kuin vihamiehenä.
Kapteenikin teki havannoitaan; mutta enemmän vaatteista kuin itse
miehestä. Ja otettuaan päällystakin pois, näyttikin vieraamme todella
liian hienolta kauppaprikin kansihyttiin. Hänellä oli näet sulilla
varustettu hattu, punaiset liivit, mustat villasamettiset polvihousut
sekä hopeanapeilla ja hopeaompeluksilla varustettu nuttu. Kallisarvoinen
puku siis, vaikka nyt vähän sumusta ja vaatepäällä nukkumisesta
turmeltunut.
»Minä olen pahoillani venheen takia, sir», virkkoi kapteeni.
»Siinä hukkui muutamia kunnon miehiä», vastasi vieras, »jotka ennemmin
soisin jälleen tapaavani kuivalla maalla kuin pelastavani kymmenkunnan
venhettä.»
»Teidän ystäviänne?» kysyi Hoseason.
»Ei teillä ole yhtään sellaista ystävää», vastasi toinen. »He olisivat
kuolleet kuin koirat minun tähteni.»
»Mutta, sir», jatkoi kapteeni tarkastellen yhä häntä, »onhan maailmassa
enemmän miehiä kuin venheitä, joihin he mahtuisivat.»
»Se on aivan totta», huudahti toinen, »ja te näytätte olevan sangen
teräväjärkinen mies.»
»Minä olen ollut Ranskassa, sir», lausui kapteeni äänellä, josta selvään
huomasi hänen sanoillaan tarkoittavan enemmän kuin näytti.
»Vai niin. Onhan siellä kyllä moni kunnon mies käynyt», vastasi toinen.
»Epäilemättä», jatkoi kapteeni, »ja koreatakkisetkin.»
»Soo-o!» huudahti vieras. »Vai sieltä päin se tuuli käy!»
Näin sanoen tarttui hän nopeasti pistooleihinsa.
»Elkäähän olko niin kuumaverinen!» lausui kapteeni. »Elkää tehkö
tyhmyyksiä ennenkuin näette onko sellaisia tarvis. Teillä on
ranskalaisen sotamiehen puku yllänne ja skotlantilainen kieli suussanne;
mutta niin on monella kunnon miehellä näinä aikoina, enkä minä siitä
tahdo mitään pahaa puhua.»
»Niinkö? Kuulutteko te kunnialliseen puolueeseen?» kysyi koreatakkinen
vieras, tarkoittaen kysyä: »oletteko jakobiitti», sillä tällaisissa
valtiollisissa kiistoissa pitää kumpikin puolue itseään kunniallisena.
»Minä olen harras protestantti ja siitä kiitän Jumalaa», vastasi
kapteeni. -- Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan
uskonnosta. Jälestä päin sain kuulla, että hän maissa ollessaan kävi
ahkerasti kirkossa. -- »Mutta minä voin tuntea sääliä vainottuja miehiä
kohtaan.»
»Voitteko todellakin?» kysäisi jakobiitti. »No niin, sir. Ollakseni
aivan suora teitä kohtaan ilmoitan, että olen yksi noita kunniallisia
miehiä, jotka vuosina neljäkymmentäviisi ja kuusi olivat ahtaalla, ja
jos minä joutuisin noiden punatakkisten käsiin, kävisi minun hullusti.
Minä olin matkalla Ranskaan. Eräs ranskalainen laiva luovi täällä,
ottaakseen minut mukaansa, mutta sumussa se meni huomaamattaan ohi --
jonka toivoisin sydämestäni teidänkin tehneen! Ja nyt sanon teille: jos
voitte laskea minut maihin siellä minne olin menossa, on minulla
ystäviä, jotka runsaasti palkitsevat teille vaivanne.
»Ranskaan?» sanoi kapteeni. »Ei, sir; se ei käy päinsä. Mutta mistä te
tulette -- puhutaanpa siitä.»
Silloin hän sattui pahaksi onneksi huomaamaan minun seisovan nurkassani
ja käski minut keittiöön laittamaan ruokaa vieraalle. Saatte olla
varmat, etten käskyä täyttäessäni viivytellyt. Tullessani takaisin
hyttiin näin miehen ottaneen vyöltään rahavyön ja heittäneen pari
guineaa pöydälle. Kapteeni loi katseensa suuttuneen näköisenä ensin
rahoihin, sitten vyöhön ja vieraan kasvoihin.
»Puolet siitä ja minä olen teidän miehenne», huudahti hän.
Toinen pisti rahat takaisin vyöhön ja piilotti sen liiviensä alle.
»Olen jo sanonut teille, sir», lausui hän, »ettei äyriäkään siitä ole
minun omaisuuttani. Se on minun päällikköni, ja», jatkoi hän hattuunsa
tarttuen, »samalla kun olisin tuhma asiamies, jos en raskisi, menettää
muutamia kolikoita saadakseni loput perille, olisin kurja olento, jos
ostaisin oman turvallisuuteni liian kalliisti. Kolmekymmentä guineaa,
jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette
Linnhen lahteen. Sen saatte jos tahdotte; muussa tapauksessa tehkää mitä
haluatte.»
»Todellako!» tuumi kapteeni. »Mutta jos jätän teidät sotamiesten
käsiin?»
»Siinä tekisitte tyhmästi», vastasi toinen. »Päällikköni on menettänyt
omaisuutensa, kuten kaikki muutkin kunnialliset miehet Skotlannissa.
Hänen maatilansa on tuon Kuningas Yrjöksi nimitetyn miehen hallussa, ja
tämän upseerit kantavat tai koettavat kantaa maatilan verot. Mutta
Skotlannin kunnian tähden pitävät alustalaisparat piileskelevästä
isännästäänkin huolta, ja nämä rahat ovat juuri osa niistä veroista,
joita Kuningas Yrjö himoitsee. Ja nyt, sir, te näytätte minusta asian
ymmärtävältä mieheltä; viekää nämä rahat hallitukselle ja paljonko
luulette niistä teidän osalle lankeavan!»
»Arvattavasti kovin vähän», sanoi Hoseason ja lisäsi sitten kuivasti,
»jos he tietäisivät. Mutta luullakseni voisin, jos koettaisin, pitää
suuni kiinni asiasta.»
»Mutta minä annan teidät ilmi!» huudahti vieras. »Pettäkää vain minut,
niin minä petän teidät. Jos minut otetaan kiini, tulevat he saamaan
tietää kenen rahat ovat.»
»No niin», vastasi kapteeni, »kun sen kerran täytyy niin käydä, niin ei
sille mitään mahda. Kuudestakymmenestä guineasta teen siis sen. Tässä on
käteni.»
»Ja tässä on minun», lausui toinen.
Sen jälkeen kapteeni meni ulos, -- mielestäni tavallista kiiruummin --
ja jätti minut vieraan kanssa kahden kesken hyttiin.
Tähän aikaan, muutama vuosi jälkeen 1745:n, palasi moni maanpakoon
ajettu mies henkensä uhalla takaisin kotiseudulleen tapaamaan ystäviään
tahi keräämään jonkun verran rahoja, ja jokapäiväisenä puheenaineena
oli, miten erittäinkin karkoitettujen ylämaalais-johtajien alustalaiset
elivät tarkasti säästääkseen rahoja heitä varten, ja kuinka heidän
klaaniensa hoitajat uhmasivat sotilasvaltaa haaliakseen ne kokoon ja
suuren sotalaivastomme vartioimisesta huolimatta kuljettivat ne heille
meren toiselle puolen. Tästä kaikesta olin tietysti minäkin kuullut
kerrottavan. Ja nyt oli tuossa edessäni mies, joka oli tuomittu
kuolemaan ei ainoastaan sentähden, että hän oli kapinoitsija ja
salakuljettaja, vaan myöskin siksi, että hän oli mennyt Ranskan
kuninkaan Louis'in palvelukseen. Ja ikäänkuin tämä kaikki ei olisi vielä
riittänyt, oli hänellä nyt ympärillään vyö täynnä kultaisia guinean
rahoja. Mikä minun mielipiteeni olikin, en saattanut olla katselematta
sellaista miestä vilkkaalla mieltymyksellä.
»Ja te siis olette jakobiitti?» alotin kantaessani ruokaa hänelle.
»Olenpa niinkin», vastasi hän ruveten syömään. »Ja sinä, pitkästä
naamastasi päättäen olet whig?»[1]
[1] Whig eli Whigamore oli niiden nimi, jotka olivat kuningas Yrjölle
uskollisia.
'Siltä väliltä', sanoin, jotten suututtaisi häntä, sillä todellisuudessa
olin niin ankara whig, kuin Mr Campbell oli minusta saanut.
»Tyhmyyksiä!» sanoi hän. »Mutta kuuleppas sinä Mr 'Siltä väliltä', tämä
pullosi on tyhjä; ja kovin surkeaa on, jos minun nyt pitää maksaa
kuusikymmentä guineaa enkä saa edes ryyppyäkään kaupan päällisiksi.»
»Minä käyn noutamassa avaimen», lausuin ja astuin ulos kannelle.
Sumu oli yhtä sakea kuin ennenkin, mutta laineet olivat hävinneet
melkein jäljettömiin. Priki oli pantu ankkuriin, kun ei enää tiedetty
missä oltiinkaan, eikä heikko tuuli ollut matkan suunnalle suotuisa.
Jotkut miehistä tarkastelivat vielä merta, mutta kapteeni ja molemmat
perämiehet seisoivat innokkaasti keskustellen keskellä laivaa. Heti
pälkähti päähäni ettei heillä ollut hyvä mielessä, ja jo ensimäiset
sanat, jotka kuulin lähestyessäni hiljaa heitä, vahvistivat luuloni.
Ikään kuin olisi äkkiä keksinyt jonkun mainion tuuman huudahti näet Mr
Riach:
»Emmeköhän saisi häntä viekotelluksi ulos kansihytistä!»
»Parempi on», vastasi Hoseason, »että hän pysyy vain siellä. Hänellä ei
ole siellä tilaa käyttää miekkaansa.»
»Se on totta», sanoi Riach; »mutta hänen kiinniottaminen ei ole leikin
tekoa.»
»Joutavia», lausui Hoseason. »Voimmehan mennä häntä puhuttelemaan,
asettua toinen toiselle puolen häntä ja ottaa kiinni häneltä molemmat
kädet. Ja jos se ei onnistu, hyökätään sisään molemmista ovista ja
nujerretaan hänet allemme, ennenkuin hän ehtii paljastaa miekkaansa.»
Tämän kuultuani rupesin pelkäämään ja vihaamaan noita kavaloita, ahnaita
ja verenhimoisia miehiä, joiden seurassa purjehdin. Ensin aioin juosta
tieheni, mutta tulin sitten rohkeammaksi ja sanoin:
»Kapteeni, vieras haluaa ryyppyä ja pullo on tyhjä. Tahdotteko antaa
minulle avaimen?»
Kaikki kolme säpsähtivät ja kääntyivät minuun päin.
»Ahaa, kas tässä keino, jolla ampuma-aseet saadaan! huudahti Riach, ja
jatkoi sitten minulle: »Kuuleppa, David. Tiedätkö missä pistoolit ovat?»
»Miksei», puuttui Hoseason puheeseen. »David tietää; David on hyvä
poika. Katsos, David, tuo rajupäinen ylämaalainen on laivalle
vaarallinen, paitsi sitä että hän on Kuningas Yrjön, Jumala häntä
siunatkoon, katkera vihamies.»
Ei koskaan sitten laivalle tuloni oltu minua niin davideltu kuin nyt.
Minä myöntelin vain, ikäänkuin kaikki mitä puhuttiin olisi ollut aivan
luonnollista.
»Pulma on nyt siinä», jatkoi Hoseason, »että kaikki ampuma-aseemme,
pienet ja suuret, ovat kansihytissä tuon miehen nokan edessä, samoinkuin
ruutikin. Jos nyt minä, tahi jompikumpi perämiehistä menisi niitä
ottamaan, heräisi hänessä epäluulo; mutta sinunlaisesi poika saattaisi
huomiota herättämättä näpistää sieltä ruutisarven ja pistoolin tahi
parikin. Ja jos tämän taidolla suoritat, pidän minä asian mielessäni,
jos milloin olet hyvän ystävän tarpeessa -- ja sellaista tarvitset
ainakin Carolinaan päästyämme.»
Tässä kuiskasi Mr Riach hänelle jotain.
»Aivan oikein, sir», vastasi Hoseason ja lisäsi sitten minulle: »Ja
kuulehan vielä, David, tuolla miehellä on vyö täynnä kultaa ja minä
panen sanani pantiksi siitä, että pääset rahoista osalle.»
Sanoin tekeväni, kuten hän tahtoi, vaikka sydäntäni ahdisti niin, etten
tahtonut saada sanaakaan suustani. Myöntymykseni saatuaan hän antoi
minulle väkijuomakaapin avaimen ja minä läksin hitaasti kävelemään
hyttiin päin.
Mitä minun oli tekeminen? He olivat koiria ja varkaita, he olivat
ryöstäneet minut kotimaastani, he olivat murhanneet Ransome raukan.
Pitikö minun nyt olla avullisena toiseen murhaan? Mutta toiselta puolen
oli varma kuolema edessäni, sillä mitäpä voi poika ja mies, vaikka he
olisivat olleet rohkeita kuin jalopeurat, laivan koko miehistöä vastaan!
Tuumailin vielä asiaa puolelta jos toiseltakin, saamatta sitä sen
selvemmäksi, kun saavuin kansihyttiini ja näin jakobiitin lampun alla
syövän rauhassa illallistaan. Silloin selvisi asia minulle yhtäkkiä.
Minun ansioni se ei ollut eikä oma päätökseni saanut minua ottamaan tätä
askelta. Ikäänkuin vaistomaisesti menin suoraan pöydän luo ja laskin
käteni hänen olkapäälleen.
»Tahdotteko, että teidät murhataan?» lausuin.
Hän hypähti ylös ja loi minuun selvästi kysyvän katseen.
»Kaikki ovat murhamiehiä täällä», huudahdin. »Koko laiva on heitä
täynnä. He ovat jo murhanneet pojan, ja nyt on teidän vuoronne!»
»No, no, eivät he vielä ole minua käsiinsä saaneet», sanoi hän ja jatkoi
sitten katsoen veitikkamaisesti minuun: »Tahdotko sinä auttaa minua.»
»Tahdon, totisesti», vastasin. »Minä en ole varas, enkä vielä
murhamieskään. Minä tahdon auttaa teitä.»
»No, mikä sinun nimesi sitten on?» kysyi hän.
»David Balfour», vastasin ja arvelin, että noin hienosti puettu mies
tietysti piti ylhäisistä ihmisistä, lisäsin ensi kerran: »of Shaws».
Hänelle ei edes pälkähtänyt päähän epäillä minua, vaikka ylämaalainen on
tottunut näkemään ylhäiset miehet mahtavassa asemassa; mutta hänellä
itsellään kun ei ollut maatiloja, loukkasivat sanani hänen lapsellista
turhamielisyyttään.
»Nimeni on Stewart», lausui hän kohoten seisoalleen. »Alan Breckiksi
minua nimitetään. Kuninkaallinen nimi minulla kyllä on, vaikka kannankin
sitä koristelematta ja vaikka minulla ei olekaan minkään talorähjän
nimeä sen peräkaneetiksi.»
Sen sanottuaan hän kääntyi tarkastelemaan puolustuslaitoksiamme.
Kansihytti oli rakennettu erittäin vahvaksi, jotta se kestäisi
hyökylaineiden iskut. Sen viidestä aukosta olivat ainoastaan
katto-ikkuna ja molemmat ovet siksi suuria että mies mahtui siitä. Ovet
saattoi sitäpaitsi vahvasti sulkea. Ne olivat jykevästä tammesta tehdyt
ja uurroksissa kulkevat sekä varustetut haoilla, joilla ne tarpeen
mukaan voi pitää kiinni tahi aukinaisina. Toinen niistä oli jo suljettu
ja minä vahvistelin vielä sen salpoja. Mutta kun rupesin työntämään
toistakin ovea kiinni, esti minut Alan siitä.
»David», lausui hän, »-- en näet jaksa pitää mielessäni tuota sinun
kartanoasi ja siksi uskallan kutsua sinua ainoastaan Davidiksi -- tämä
ovi on avoimena tärkein puolustuspaikkamme.»
»Vielä parempi se olisi suljettuna», huomautin.
»Ei ollenkaan, David», lausui hän. »Huomaa, että minulla on silmät
ainoastaan yhdelle suunnalle, ja niin kauan kuin tuo ovi on auki ja
minulla kasvot sinnepäin, on suurin osa vastustajiani edessäni, jossa
minä toivoisin niiden aina olevan.»
Puistellen päätään ja tuumien, ettei hän ikimaailmassa ollut kurjempia
aseita nähnyt, hän antoi minulle seinältä miekan, joita siellä pyssyjen
joukossa oli muutamia. Sitten hän asetti minut istumaan pöydän ääreen ja
antoi minulle ruutisarven, pussillisen kuulia ja kaikki pistoolit, jotka
hän käski minun lataamaan.
»Se on parempaa työskentelyä», sanoi hän, »jalosukuiselle herrasmiehelle
kuin kaaputtaa lautasia ja kantaa ryyppyjä tervaisille merimiehille.»
Sen sanottuaan hän asettui keskelle lattiaa, päin oveen, paljasti suuren
miekkansa ja teki sillä muutamia liikkeitä tutustuakseen huoneeseen,
jossa hänen oli sitä käytettävä.
»Minun täytyy vain pistää eteenpäin», sanoi hän päätään pudistaen, »ja
se on hyvin ikävä seikka. Siten ei ole paljon hyötyä
miekkailutaidostani, joka nyt on ainoa pelastuksemme. Ala nyt sinä
ladata pistooleja ja pane mieleesi mitä sanon.»
Lupasin olla tarkkaavainen. Rintaani ahdisti, suutani kuivasi ja
silmiäni hämärsi. Ajatellessani sitä mieskarjaa, joka pian oli hyökkäävä
päällemme, menin aivan sekaisin, ja prikin laitoja vasten loiskivat
aallot, joihin ruumiini arvelin varhain huomenaamuna heitettävän,
tekivät minuun kummallisen vaikutuksen.
»Ensiksikin», sanoi Alan, »kuinka monta meillä on vastassamme?»
Laskin heidät, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin, että sain heidän
lukunsa melkein kaksinkertaiseksi ja vastasin: »Viisitoista.»
Alan vihelsi.
»No niin», sanoi hän, »sille ei mitään mahda. Kuule vain nyt mitä sanon.
Tästä ovesta, jossa päätaistelun luulen syntyvän, pidän minä huolen.
Sinulla ei siinä ole mitään tekemistä. Muista vain ettet ammu tänne
päin, vaikka minä joutuisinkin alakynteen, sillä ennemmin soisin
kymmenen vihollista uhkaavan minua etupuolelta kuin sinunlaisen ystävän
ampua paukuttelevan selkäni takana.»
Tunnustin, etten todellakaan ollut mikään mainio ampuja.
»Se oli rohkeasti sanottu», huudahti hän hyvin hämmästyneenä
avomielisyydestäni. »Monella kunnon miehellä ei olisi päätä puhua noin
suoraan!»
»Mutta, sir», huomautin, »takanasi on toinen ovi, jonka he ehkä
murtavat.»
»Aivan niin», sanoi hän, »siinä onkin sinun osasi. Heti kuin olet
ladannut pistoolit, tulee sinun kiivetä tuolle lavitsalle, josta käsin
voit helposti vahtia ikkunassa, ja jos he rupeavat käymään käsiksi
oveen, täytyy sinun ampua. Mutta siinä ei ole kaikki. Opetetaanpa sinua
vähän sotilaaksi, David. Mitä muuta tulee sinun vartioida?»
»Kyllähän tuota kattoikkunaa», vastasin, »mutta silloin pitäisi minulla
olla silmät takanakin, jotta voisin pitää molemmista huolta. Vahtiessani
näet toista, olen selin toiseen.»
»Se on totinen tosi», sanoi Alan. »Mutta eikö sinulla ole korvia?»
»Varmemmasti onkin!» huudahdin. »Täytyyhän minun kuulla, jos lasit
särjetään.»
»Näkyy sinussa olevan hiukan järjen kipinääkin», lausui Alan
leikillisesti.