Kansihytti.
Eräänä yönä, noin kello yhdentoista aikaan, tuli muuan mies Mr Riachin
vahtihuoneesta, joka oli kannella, hakemaan jakkuaan alhaalta. Heti
alkoivat miehet kanssissa kuiskailla toisilleen: »Nyt on Shuan
viimeinkin hänet tappanut.» Nimeä ei kenenkään tarvinnut lausua, me
kaikki ymmärsimme ketä tarkoitettiin. Mutta tuskin olimme vielä täysin
asian käsittäneet ja sitä vähemmin ehtineet siitä keskustella, kun
laskuluukku jälleen kiskastiin auki ja kapteeni Hoseason ilmaantui
portaille. Hän tähysteli lyhdyn lepattavassa valossa tarkasti
ympärilleen ja tullen sitten luokseni, lausui minulle kummakseni
lempeällä äänellä:
»Poikani, sinua haluttaisiin kansihyttiin palvelemaan. Sinä ja Ransome
saatte vaihtaa makuusijoja. Laittauduhan nyt sinne peräpuoleen.»
Vielä hänen puhuessaan ilmestyi laskuluukulle kaksi miestä kantaen
käsissään Ransomea. Juuri silloin kallistui laiva, ja lyhdyn
heilahtaessa lankesi valo suoraan pojan kasvoille. Ne olivat aivan
vahankarvaiset ja vääntyneet kamalaan hymyyn. Veri hyytyi suonissani ja
minä vedin henkeäni kuin tukehtumaisillani.
»Korjaa luusi täältä peräpuolelle ja paikalla», ärjäisi Hoseason
minulle.
Suin päin syöksyin minä portaita ylös kannelle ohi merimiesten ja pojan,
joka ei hiiskahtanut eikä liikauttanut jäsentäkään.
Laiva syöksyi juuri huimaavaa vauhtia erään pitkän ja viheriän
hyökylaineen läpi. Se oli oikealle puolen kallellaan ja tuulen kaartaman
etupurjeen laidan alta näin mailleen menneen auringon vielä valaisevan
taivaanrantaa. Tämä näky näin myöhään yöllä kummastutti minua suuresti.
Minä en näet tiennyt, että me kiersimme Skotlannin pohjoista rannikkoa
ja olimme nyt, vältettyämme Pentlandin vaaralliset virtapaikat, kaukana
pohjoisessa, Orkney- ja Shetland-saarien välisillä vesillä. Minä, joka
niin pitkän ajan olin viettänyt pimeään kanssiin suljettuna enkä tiennyt
vastatuulista mitään, olin otaksunut purjehtivamme puolivälissä Atlantin
valtamerta. Paitsi sitä, että vähän ihmettelin näin myöhäistä
auringonlaskua, en välittänyt koko asiasta. Ponnistelin vain
peräpuolelle, pidellen kiinni köysistä laineiden vyöryessä kannen yli ja
juosten eteenpäin tieni vapaana ollessa. Jos kannella olevat miehet,
jotka aina olivat olleet minulle ystävällisiä, eivät olisi oikeassa
hetkessä aina tulleet avukseni, olisin sillä matkalla varmasti joutunut
aaltojen saaliiksi.
Kansihytti, jonne minut oli määrätty ja jossa tästä lähtien olin nukkuva
ja palveleva, oli laivan kannesta noin kuusi jalkaa korkea ja prikin
suuruuteen nähden erittäin tilava. Sisällä oli kiintonainen pöytä ja
penkki sekä kaksi lavitsaa, toinen kapteenille ja toinen molemmille
perämiehille. Lattiasta kattoon saakka oli pitkin seiniä kirstuja,
joihin olisi luullut mahtuvan koko päällystön omaisuuden ja vielä osan
laivan muonavaroistakin. Hytin alapuolella oli suurempi varastohuone,
jonka sisäänkäytävä oli keskellä laivan kantta. Parhaimmat ruuat ja
juomat sekä kaikki ruuti oli koottu kansihyttiin ja kaikki ampuma-aseet
kahta messinkitykkiä lukuunottamatta, riippuivat rivissä peräseinällä.
Suurin osa miekoista oli myöskin siellä.
Yksi luukuilla varustettu ikkuna ja kattoikkuna ylhäällä katossa laski
päivillä valoa sisään, ja koko pimeän osan vuorokautta paloi lamppu.
Minun sisääntullessanikin oli lampussa tuli. Kovin kirkkaasti se ei
valaissut, mutta siksi kuitenkin että sen valossa näin Mr Shuanin
istuvan pöydän ääressä paloviinapullo ja tinatuoppi edessään. Hän oli
suurikasvuinen, vankkarakenteinen ja hyvin musta mies. Siinä istuessaan
hän tuijotti eteensä pöytään aivan kuin mielipuoli.
Minun sisääntulostani ei hän ollenkaan välittänyt eikä liikahtanut,
vaikka kapteenikin tuli kohta perästäni ja nojautui vierelleni lavitsaa
vasten silmäillen synkästi perämieheen. Minä pelkäsin, syystä kyllä,
Hoseasonia; mutta vaistomaisesti käsitin, ettei minun juuri nyt
tarvinnut olla peloissani hänen tähtensä. Kuiskasin senvuoksi hänen
korvaansa: »Mitenkä hänen laitansa on?» Kapteeni pudisti päätänsä kuin
se, joka ei tiedä eikä tahdo ajatella, ja hänen kasvonsa olivat hyvin
totiset.
Silloin astui Mr Riach sisään. Hän heitti kapteeniin silmäyksen, joka
ilmaisi yhtä selvään kuin sanat, että poika oli kuollut, ja jäi
seisomaan kuten mekin. Siinä seisoimme nyt äänettöminä kaikki kolme
tuijottaen Mr Shuaniin, ja tämä taas istui paikallaan sanaakaan
virkkamatta ja katse eteensä pöytään kiinnitettynä.
Äkkiä hän kurotti kätensä tarttuakseen pulloon; mutta silloin astui Mr
Riach askeleen eteenpäin, sieppasi pullon pois ja ärjäisi kiroten,
paremmin hämmästyneenä kuin vihoissaan, että siitä hän oli maistellut
aivan liiaksi, ja että koko laiva oli tuomittu perikatoon. Ja puhuessaan
hän heitti pullon avoimesta vasemmanpuolisesta ovesta ulos mereen.
Silmänräpäyksessä oli Mr Shuan seisoallaan. Silmissään oli hänellä yhä
tuo mielipuolen katse; mutta nyt se ilmaisi selvään murhan aikomusta. Ja
jollei kapteeni olisi tullut väliin, olisi hän tehnytkin toisen murhan
samana yönä.
»Istukaa!» karjaisi kapteeni. »Te sika, te viinasta hullu raukka, ettekö
käsitä mitä olette tehnyt? Te olette surmannut pojan!»
Mr Shuan näyttikin ymmärtävän, sillä hän istuutui jälleen ja vei käden
otsalleen.
»Niin», sanoi hän. »Hän toi minulle likaisen tuopin!»
Tämän kuultuamme silmäilimme me kolme hetken aikaa pelokkaina toisiimme.
Sitten Hoseason meni ensimäisen perämiehensä luo, tarttui häntä
olkapäähän ja vei hänet vuoteelleen pyytäen häntä nukkumaan, aivan kuin
olisi puhunut pahankuriselle lapselle. Murhamies ärjähteli kyllä vähän,
mutta veti kuitenkin merisaappaansa jaloistaan ja totteli.
»Ah!» huudahti Mr Riach kammottavalla äänellä. »Teidän olisi pitänyt
tulla väliin paljoa ennen. Nyt se on liian myöhäistä.»
»Mr Riach», sanoi kapteeni, »tämän yön tapahtumat eivät saa tulla
tunnetuiksi Dysartissa. Poika putosi mereen, sir; siinä koko juttu; ja
minä annan omasta taskustani viisi puntaa siitä että se on totta!» Ja
kääntyen pöytään päin hän jatkoi: »Mutta miksi te heititte hyvän pullon
mereen? Siinä teossa ei ollut järkeä. Noudappa sinä, David, minulle
toinen. Ne ovat alimmaisessa laatikossa», neuvoi hän ja antoi minulle
avaimen. »Teillekin on kyllä lasi tarpeen, sir», lisäsi hän Mr
Riachille. »Se oli iljettävä näytelmä.»
He istuutuivat ja alkoivat kilautella lasejaan. Sillä aikaa murhaaja,
joka oli hiljalleen vaikeroiden virunut tilallaan, kohottautui
kyynäspäilleen ja katseli heitä ja minua.
Tämä oli ensimäinen yö uudessa toimessani ja seuraavan päivän kuluessa
totuin siihen täydellisesti. Minun oli tarjottava ateriain aikana, jotka
kapteeni aina söi määrätyillä tunneilla yhdessä silloin toimestaan
vapaana olevan alapäällikkönsä kanssa, ja pitkin päivää sain noutaa
ryyppyjä milloin kellekin kolmesta isännästäni. Yöt nukuin hytin
perimmäisessä päässä lattialle levitetyllä villapeitteellä. Se oli kylmä
ja kova vuode ja ovien välissä kun oli, kävi siinä kova veto.
Häiritsemättä en suinkaan saanut nukkua, sillä aina pistäytyi joku
kannelta sisään saamaan ryypyn ja vahteja vaihdettaessa saattoi pari
heistä ja joskus kaikki kolmekin istuutua hyttiin juomaan maljan
yhdessä. Kuinka he pysyivät terveinä, käsitän yhtä vähän kuin sitäkään,
että minä säilytin siellä oman terveyteni.
Mutta toiselta puolen oli toimeni helppo. Pöydälle ei tarvinnut liinaa
levittää, sellaista kun ei ollut; ruokana oli joko kaurajauhovelliä tai
kuivaa hyvin suolaista lihaa paitsi kaksi kertaa viikossa, jolloin
syötiin jauhokokkareita. Ja vaikka minä olinkin hyvin kömpelö ja,
tottumattomana keinuvalla laivalla kävelemään, pudotin joskus
kannettavani, olivat sekä Mr Riach että kapteeni erittäin kärsivällisiä
kanssani. Tätä en voinut muuten ymmärtää, kuin että he siten koettivat
tyynnyttää omaatuntoaan, ja tuskinpa he olisivat olleet niin hyviä
minulle, elleivät Ransomea olisi niin julmasti kohdelleet.
Mitä Mr Shuaniin tuli, niin olivat juomat taikka hänen suuri rikoksensa,
tai molemmat yhdessä saattaneet hänet pois järjiltään. Voinpa melkein
sanoa, etten koskaan nähnyt häntä täydellä järjellä. Hän ei pitänyt
minun siellä-olostani, tuijotti vain lakkaamatta minuun -- joskus
luullakseni pelokkaastikin -- ja useat kerrat työnsi takaisin käteni,
kun hänelle jotain tarjoilin. Minä olin alusta alkaen melkein varma
siitä, ettei hän käsittänyt mitä oli tehnyt, ja jo toisena päivänä
näyttäytyi luuloni todeksi. Olimme silloin kahden kesken. Hän oli pitkän
aikaa katsonut minuun, kun hän yhtäkkiä hyökkäsi ylös istualtaan ja tuli
kauhukseni luokseni. Mutta minun ei olisikaan tarvinnut pelätä häntä.
»Ethän sinä ennen ollut täällä?» kysyi hän vain.
»En, sir», vastasin.
»Täällä oli toinen poika»? kysyi hän uudelleen ja vastattuani
myöntävästi sanoi hän: »Sitähän minäkin tässä», ja meni jälleen istumaan
eikä virkkanut enää sanaakaan, viinan pyytämistä lukuunottamatta.
Voinee tuntua luonnottomalta, mutta niin inhottava kuin hän minusta
olikin, surkuttelin häntä. Hän oli nainut mies ja hänen vaimonsa oli
Leithissä. En muista oliko hänellä lapsiakin, mutta toivoakseni ei.
Elämäni ei ollut kovinkaan raskasta jäljellä olevana laivassa
olo-aikanani, joka, kuten tulette näkemään, ei ollut varsin pitkä.
Ruokani oli yhtä hyvää kuin kenentahansa heistä, ja etikassa
säilytetyistä vihanneksistakin, jotka olivat suurimpana herkkuna, minä
pääsin osalle. Jos olisin tahtonut, olisin vielä saanut juoda aamusta
iltaan kuin Mr Shuan. Seuraa minulla oli ja laillaan hyvääkin. Mr Riach,
joka oli ollut kimnaasissa, puheli hyvällä tuulella ollessaan minun
kanssani kuin ystävä ja kertoi paljon hauskoja asioita, joista muutamat
olivat opettavaisiakin. Ja kapteenikin, joka muuten enimmäkseen piti
minut tarpeellisen välimatkan päässä, saattoi toisinaan käydä
puheliaaksi ja kertoa minulle ihanista maista, joissa hän oli käynyt.
Ransome paran varjo painoi luonnollisesti meitä kaikkia ja minua ja
erittäinkin Mr Shuania kaikista raskaimmin. Sitäpaitsi oli minulla
toinen, yksityinen huoli. Olin näet näiden miesten minulle häpeällisessä
palveluksessa, miesten, joita halveksin ja joista yksi oli ansainnut
vähintäänkin hirsipuun. Se oli huolenani nykyisyydestä. Ja
tulevaisuuteni -- sen valossa näin vain raatavani orjana
tupakkapelloilla neekerien parissa. Mr Riach ei ruvennut enää,
arvattavasti varovaisuuden vuoksi, kanssani puheisiin asiastani, ja
kapteeni, koettaessani lähestyä häntä, työnsi minut pois luotaan kuin
koiran eikä tahtonut kuulla sanaakaan. Siten kului päivä toisensa
jälkeen ja rohkeuteni väheni vähenemistään. Lopulta olin iloinen, kun
sain edes tehdä työtä, joka esti minua ajattelemasta.