Lähden merelle priki "Covenantissa".
Tullessani tuntoihini olin pimeässä ja tunsin kauheita tuskia. Huomasin
olevani sidottu käsistä ja jaloista ja tavaton melu ympärilläni huumasi
minua. Korviini tunkeutui veden loiskina kuin suunnattoman suuressa
myllynrattaassa, raskaiden laineiden jyske, purjeiden jyminä ja
merimiesten korvia särkevät huudot. Koko maailma tuntui päätä
huimaavalla tavalla vuorotellen kohoavan ylös ja paiskautuvan alas. Ja
niin kipeä ja runneltu oli ruumiini, ja pääni niin sekaisin, että kului
kotvan, ennenkuin, aina vähän väliä uudesta tuskan puuskasta tajuntani
menettäen, sen verran tulin tuntoihini, että kykenin käsittämään
makaavani sidottuna tuon onnettoman laivan pohjalla, ja huomaamaan
tuulen kiihtyneen. Samalla kun vaarallinen asemani minulle selvisi,
valtasi minut synkkä epätoivo, kauheat omantunnon vaivat oman tyhmyyteni
tähden ja katkera viha setääni kohtaan, ja minä pyörryin vielä kerran.
Tainnoksista selvittyäni pelotti ja huumasi minua sama melske, sama
ilkeä ja epätasainen kiikkuminen. Ja entisten kipujeni ja tuskijeni
lisäksi tulin nyt merikipeäksi, maalaisena kun olin tottumaton vesillä
oloon. Seikkailurikkaassa nuoruudessani sain monta kovaa kokea, mutta en
yhtään sellaista, joka olisi ollut niin henkisesti ja ruumiillisesti
perin pohjin masentavaa ja niin toivotonta, kuin nämä ensimäiset tunnit
prikillä.
Minä kuulin kanuunan laukaistavan ja arvelin myrskyn kiihtyneen niin
tuimaksi, että meidän täytyi jo ampua hätälaukauksia. Toivo
pelastuksesta, vaikkapa sen toisikin kuolema meren syvyyteen, oli
minusta tervetullut.
Syy laukaukseen ei kuitenkaan ollut se, vaan (kuten jäljestäpäin sain
tietää) kapteenin totuttu tapa, josta tässä nyt mainitsen näyttääkseni
että huonoimmallakin miehellä voi olla hellemmät puolensa. Olimme näet
silloin olleet muutamien peninkulmien päästä sivuuttamassa Dysartia,
jossa priki oli rakennettu ja jonne vanha rouva Hoseason, kapteenin
äiti, oli joku vuosi sitten muuttanut asumaan. Olipa nyt »Covenant»
menossa tai tulossa, ei se koskaan purjehtinut päivällä tämän paikan ohi
laukaisematta tykkiä ja nostamatta lippua.
Ajan kulusta en tiennyt mitään. Yö ja päivä olivat yhtäläiset tässä
pahanhajuisessa komerossa laivan sisimmässä sopessa, jossa minä viruin.
Ja surkea tilani pitensi tunnit kaksinkertaisiksi. En sentähden voi
sanoa, kuinka kauan siellä makasin odottaen kuulevani laivan
murskautuvan jotain kalliota vasten tahi tuntevani sen keula edellä
syöksyvän meren syvyyteen. Mutta uni vapautti minut viimein surullisista
ajatuksistani.
Heräsin, kun käsilyhdyn valo lankesi suoraan kasvoilleni. Eräs pieni,
noin kolmenkymmenen ikäinen, vihreäsilmäinen ja pörrötukkainen mies
seisoi vieressäni tarkastellen minua.
»No», sanoi hän, »kuinkas sinun laitasi on?»
Nyyhkytys oli vastaukseni.
Vieraani koetti sitten valtasuontani ja ohimoitani ja istuutui pesemään
ja sitomaan haavaa päässäni.
»Ai, ai», puhui hän, »ilkeä haava. Mitä nyt, mies? Rohkaise mielesi! Ei
maailma paha ole! Sinulle on vaan käynyt alussa hullusti, mutta vielä
sinä menestyt paremmin. Oletko sinä saanut ollenkaan ruokaa?»
Vastasin, etten halunnut sitä. Sen kuultuaan hän antoi minulle
tinatuopista vähän paloviinaa ja vettä ja jätti sitten minut jälleen
yksikseni.
Kun hän seuraavan kerran tuli minua katsomaan, makasin puolinukuksissa
silmät pimeässä selkiselällään. Meritaudin vaivoja en tuntenut, mutta
sen sijaan huimasi ja pyörrytti päätäni kauheasti, ja sitä oli miltei
vaikeampi kärsiä. Sitäpaitsi särki joka jäsentä, ja köydet, joilla olin
sidottu, tuntuivat tulena polttavan. Haju komerossa vaivasi minua yhtä
paljon kuin kivutkin ja pitkällä väliajalla, joka kului hänen viime
käynnistään, murjoi minua kalvava pelko, jonka aiheuttivat milloin
laivan rotat, jotka tuontuostakin juoksivat vasten kasvojani, milloin
taas kuumeen tuottamat pöyristyttävät mielikuvitukset.
Laskuluukun auetessa paistoi lyhdyn heikko valo sisään mielestäni kuin
taivaan kirkkaus, ja vaikka sen valossa näinkin ainoastaan laivan --
vankilani -- tukevat, mustat kannen niskatukit, olin melkein huudahtaa
ilosta. Vihreäsilmäinen mies laskeutui ensiksi alas portaita ja minä
huomasin hänen horjahtelevan. Kapteeni tuli hänen perässään. Ei
kumpikaan virkkanut sanaakaan. Edellinen vain laitteli siteitä ja tutki
minua ja sitoi haavani kuten ennenkin. Sillä aikaa tarkasteli Hoseason
minua omituisin synkin katsein. »Nyt, näette itsekin, sir», lausui
edellinen, »kova kuume, ei ruokahalua, ei valoa, ei ruokaa; näettehän
itsekin mihin tämä vie.»
»En minä ole mikään taikuri, Mr Riach», sanoi kapteeni.
»Antakaa minulle suostumuksenne, sir», pyysi Mr Riach, »onhan teillä
hyvä pää hartioillanne ja hyvä skottilainen kieli käskeäksenne. Mutta
minä tahtoisin, että tämä poika ilman mitään verukkeita otetaan pois
täältä ja viedään kanssiin.»
»Teidän tahdostanne, sir, ei välitä muut kuin te itse», vastasi
kapteeni; »mutta minä voin lausua sanan, jota on toteltava. Täällä hän
on ja täällä hän pysyköön.»
»Otaksuen, että teille on maksettu tarpeeksi», sanoi toinen, »pyydän
minä nöyrimmästi saada ilmoittaa ettei niin ole minun laitani. Minulle
maksetaan kyllä, eikä suinkaan liiaksi, siitä että olen tämän vanhan
saavin toisena perämiehenä, ja itse voitte aivan hyvin huomata, että
koetan parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni, mutta mistään muusta en
ole palkkaa saanut.»
»Jos voisitte olla maljaan koskematta, ei minulla olisi teistä mitään
valittamista», vastasi kapteeni, »ja minä rohkenen huomauttaa, että
tekisitte parhaiten jos säästäisitte keuhkojanne kauravellinne
jäähdyttämiseen, ettekä löpertelisi arvoituksia. Meitä tarvitaan
kannella», lisäsi hän ankarammalla äänellä ja laski jo toisen jalkansa
portaalle.
Mutta Mr Riach tarttui häntä hihaan.
»Otaksuen, että teille on maksettu jotta tekisitte murhan -- --», alkoi
hän.
Hoseason pyörähti kiivaasti häneen päin.
»Mitä tämä on?» karjaisi hän. »Mitä puhetta tämä on?»
»Näyttää siltä kuin se olisi puhetta, jota ymmärrätte», puhui Mr Riach
katsoen toista vakavasti silmiin.
»Mr Riach! Minä olen purjehtinut kanssanne kolme vuotta», vastasi
kapteeni. »Sillä ajalla olisi teidän pitänyt jo oppia minut tuntemaan.
Minä olen itsepäinen ja pelkäämätön mies. Mutta tuo äskeinen puheenne --
hyi, hyi -- se lähtee huonosta sydämestä ja pahasta omastatunnosta. Jos
väitätte että poika kuolee -- --.»
»Mitä, itsestäänkö --!» huudahti Mr Riach.
»No niin, sir, eikö siinä ole kylliksi?» sanoi Hoseason. »Viekää hänet
minne haluatte!»
Sen sanottuaan hän läksi nousemaan portaita ylös; ja minä, joka tämän
kummallisen sananvaihdon aikana olin maannut äänettömänä, näin Mr
Riachin, ivallisesti polviinsa asti kumarrellen, lähtevän hänen
jälkeensä. Ja niin sairas kuin silloin olinkin, sain minä kaksi seikkaa
selville: että perämies oli humalassa, kuten kapteeni oli huomauttanut,
ja että minä hänestä, juopuneena tai selvänä, näytin saavan arvokkaan
ystävän.
Viisi minuuttia sen jälkeen olin vapaa siteistäni. Minut autettiin
muutaman miehen selkään, vietiin kanssiin ja laskettiin lavitsalle
huopapeitteiden päälle, jossa minä ensi työkseni menin tajuttomaksi.
Oli todella suloista avata jälleen silmänsä päivänvalossa ja huomata
olevansa miesten seurassa. Kanssissa oli tilaa kyllin. Ylt'ympäriinsä
oli siellä lavitsoita, joissa vahdista vapaita miehiä istui tupakoiden
tahi makasi uneen vaipuneina. Kun päivä oli herttainen ja tuuli
suotuisa, oli luukku auki ja sisään pääsi, ei ainoastaan suloinen
päivänvalo, vaan laivan kallistuessa myöskin auringon kirkkaat säteet,
jotka häikäisivät silmäni mutta samalla riemastuttivat minua. Tuskin
olin vielä liikahtanut kun muuan miehistä toi minulle jotain Mr Riachin
valmistamaa lääkejuomaa ja pyysi minua makaamaan liikahtamatta, niin
pian tulisin taas terveeksi. Hän selitti, että luut olivat aivan
rikkoutumatta: »Isku päähän ei merkitse mitään», sanoi hän. »Juuri minä
sen annoin.»
Makasin siellä monet päivät kuin koppiinsa teljetty vanki ja tulin
jälleen terveeksi. Siellä opin myöskin tuntemaan toverini. He olivat
raakaa joukkoa, kuten merimiehet enimmäkseen ovat, miehiä, jotka elämän
valoisista puolista olivat kokonaan osattomia. Heidän osanaan oli
ajelehtia yhdessä oikullisilla merillä, eivätkä heidän päällysmiehensä
suinkaan olleet parempia. Jotkut heistä olivat purjehtineet merirosvojen
mukana ja nähneet asioita, joista puhuminenkin olisi häpeällistä.
Muutamat taas olivat karanneet vankeudesta kuninkaan laivoissa ja
kantoivat kahleita kaulassaan, jota eivät ollenkaan salanneetkaan. Ja
kaikki olivat he sotajalalla parhaimpia ystäviään vastaan. En ollut
kuitenkaan monta päivää oleskellut heidän seurassaan ennenkuin jo aloin
hävetä ensimäistä arvosteluani, jonka Ferryn laiturilla olin heistä
itsekseni lausunut, sitä luuloani nimittäin että he olivat syntisiä
julmureita. Ei yksikään mies ole läpeensä paha. Kullakin on omat vikansa
ja ansionsa. Eivätkä nämä minun laivatoverini olleet poikkeuksena tästä
säännöstä. Raakoja he toden totta olivat, mutta heillä oli paljon
hyviäkin puolia. He olivat ystävällisiä, milloin sille tuulelle
sattuivat, suoria minun laistanikin, yksinkertaista maalaispoikaa
kohtaan ja olipa heissä vielä hiukan jätteitä kunniallisuudestakin.
Eräs heistä, yhteensä noin neljästäkymmenestä, saattoi tuntikausia istua
vuoteeni reunalla ja puhua minulle vaimostaan ja lapsestaan. Hän oli
kalastaja, joka oli menettänyt venheensä ja sitten joutunut aavoja meriä
purjehtimaan. On jo vierähtänyt vuosia siitä, mutta häntä en ole
unhottanut. Hänen vaimonsa, joka hänen sanansa mukaan oli »nuori häneen
itseensä verraten», odotti turhaan miehensä palaavan. Ei koskaan saa hän
enää laittaa aamuisin vaimolleen tulta takkaan eikä koskaan saa hän
kannella lastaan vaimonsa sairastaessa. Monet näistä mies paroista
olivat, kuten tapahtumat myöhemmin osoittivat, viimeisellä matkallaan.
He joutuivat pohjattomien aaltojen ja ihmissyöjien kalojen saaliiksi. On
hyvin ajattelematonta puhua halveksien kuolemasta.
Heidän hyvistä teoistaan mainittakoon se että he jättivät minulle
takaisin rahani, jotka oli jaettu miesten kesken, ja vaikka niitä olikin
vain kolmas osa alkuperäisestä summasta, olin kuitenkin iloinen ne
saadessani ja toivoin niistä paljon hyvää siellä vieraassa maassa jonne
nyt olin matkalla. Laivan päämäärä oli Carolina, eikä sinun, lukijani,
ole luuleminen, että minä olin menossa sinne yksistään maanpakolaisena.
Orjakauppa oli jo silloinkin hyvin rajoitettu ja sittemmin siirtomaiden
kapinan ja Yhdysvaltojen muodostumisen takia loppui se kokonaan. Mutta
minun nuoruuteni aikana myytiin vielä valkoihoisia sinne orjiksi
maatilojen omistajille, ja sellaisen kohtalon oli ilkeä setäni minulle
aikonut.
Laivapoika Ransome, jolta ensin olin kuullut tästä halpamaisesta
kaupasta, pistäysi toisinaan luokseni kansihytistä, jossa hän asui ja
palveli. Alhaalla vankilassani hän milloin nuoleksi tuskiaan
valittamatta jotakin loukattua jäsentään, milloin taas manasi Mr Shuanin
julmuutta. Se vihloi sydäntäni, mutta miehet pitivät suuressa kunniassa
perämiestään, jonka he sanoivat olevan ainoan merimiehen koko
joukkueesta eikä ollenkaan pahan miehen selvänä ollessaan. Minäkin tulin
huomaamaan, että meidän molemmat perämiehemme olivat todellakin aivan
vastakohtia. Mr Riach oli selvänä ärtyisä, häijy ja ankara ja Mr Shuan
ei taas olisi hyttysellekään pahaa tehnyt muulloin kuin juovuksissa.
Kyselin myöskin kapteenista; mutta minulle kerrottiin, etteivät juomat
tehneet siihen rautaiseen mieheen mitään vaikutusta.
Niinä lyhyinä hetkinä, joina minulla oli tilaisuutta siihen, koetin
parhaani mukaan tehdä Ransomesta miestä tai oikeammin poikaa. Mutta hän
oli melkein epäinhimillisessä sieluntilassa. Hän ei muistanut mitään
muuta ajoilta ennen merille lähtöään kuin sen että hänen isänsä oli
tehnyt kelloja ja että hänellä oli ollut asuinhuoneessaan rastas, joka
osasi viserrellä laulun »Pohjoinen maa». Kaikki muu oli häneltä
unhottunut näinä vuosina, joiden kuluessa hän oli saanut kärsiä kovuutta
ja julmuutta. Mannermaasta oli hänellä omituinen, merimiesten
kertomusten nojalla muodostettu käsitys. Siellä pantiin muka pojat
orjuuteen n. k. kauppa-alalle, jossa oppipoikia tuon tuostakin pidettiin
ilkeissä vankiloissa. Kaupungissa hän arveli joka toisen ihmisen olevan
viettelijän ja joka kolmannen talon paikan, jossa merimiehiä myrkytetään
ja murhataan. Minä koetin kyllä hänelle kertoa miten lempeästi minua oli
kohdeltu mannermaalla, jota hän niin kovin pelkäsi, ja kuinka hyvin sekä
ystäväni että vanhempani olivat minua ravinneet ja kuinka huolellisesti
opettaneet. Jos häntä oli syvemmin loukattu, silloin hän saattoi itkeä
katkerasti ja vannoa karkaavansa laivasta; mutta milloin hän oli
tavallisella hurjalla tuulellaan tai etenkin jos hän oli saanut lasin
väkijuomaa kansihytissä, teki hän pilaa puheistani.
Mr Riach (taivas hänelle antakoon anteeksi) oli juuri se, joka antoi
pojalle juomia. Epäilemättä hän teki sen hyvässä tarkoituksessa. Mutta
paitsi sitä että väkijuomat turmelivat pojan terveyden, oli mitä
surkeinta nähdä tuon onnettoman, yksinäisen olennon hoipertelevan ja
hyppivän ja puhuvan päättömyyksiä. Muutamat miehistä nauroivat; mutta
eivät suinkaan kaikki. Toisten muoto synkistyi -- he ajattelivat ehkä
omaa nuoruuttaan tahi omia lapsiaan -- ja he pyysivät häntä lopettamaan
turhan höpinänsä ja ajattelemaan mitä hän teki. Minä puolestani en
iljennyt katsoa hänen menoaan, ja yhä vieläkin näen unissani tuon lapsi
paran.
Tähän aikaan oli »Covenantilla» yhtämittainen vastatuuli. Vastalaineet
heittelivät sitä ylös ja alas. Laskuluukku oli sentähden melkein aina
kiinni ja kanssia valaisi vain katossa häilyvä lyhty. Kaikille miehille
oli nyt työtä. Purjeita täytyi joka tunti milloin enentää milloin
vähentää. Miesten mielentilan ilmaisi heidän puheensa: aamusta iltaan
kuului heidän lavitsoiltaan nurinaa, ja kun minun ei sallittu astua
jalallani kannelle, voi arvata miten raskaaksi elämäni kävi ja miten
kärsimättömänä odotin jotain vaihtelua.
Ja muutos olossani tapahtuikin, kuten pian saatte kuulla, mutta ensin on
minun kerrottava eräästä keskustelustani Mr Riachin kanssa, joka antoi
minulle jonkun verran voimia kantamaan huoliani. Tavattuani hänet kerran
tarpeeksi humalassa -- selvänä ei hän näet käynyt katsomassakaan minua
-- vein hänet muista erilleen ja kerroin hänelle koko elämäni vaiheet.
Hän sanoi niiden olevan aivan tarumaiset ja lupasi koettavansa parhaansa
mukaan auttaa minua. Minulla pitäisi nyt olla paperia, kynä ja mustetta
kirjoittaakseni muutamia rivejä Mr Campbellille ja Mr Rankeillorille, ja
jos olin totta puhunut, panisi hän kymmenen yhtä vastaan siitä, että hän
heidän avullaan kykenisi ajamaan asiani perille ja hankkimaan minulle
oikeudenmukaisen asemani.
»Ja sillä aikaa», lausui hän, »pysy vain rohkeana! Et sinä ole ainoa,
sen saatan sinulle sanoa. Moni mies, joka oikeastaan saisi satuloida
hevostaan oman kotonsa ovella, hakkaa meren tuolla puolen tupakkaa.
Sellaisia on lukemattomia. Elämä on todella muuttuvaista. Katsos
minuakin! Minä olen tilanomistajan poika ja vähää vaille lääkäri. Ja
täällä minä nyt olen Hoseasonin käskyläisenä.»
Minusta oli asianmukaista tiedustella hänenkin elämänvaiheitaan.
Vastaukseksi hän päästi pitkän vihellyksen ja sanoi:
»Ei minulla ole mitään sellaisia ollut. Minä vain puhuin pilaa.»
Ja niin sanoen hän kiiruhti pois kanssista.