Mitä Queens Ferryssä tapahtui.
Päästyämme ravintolaan vei Ransome meidät rappuja ylös muutamaan pieneen
huoneeseen, jossa oli yksi vuode ja joka suurella kivihiilivalkealla oli
lämmitetty uuni kuumaksi. Suuren pöydän ääressä, kamiinin edessä, istui
suuri, tummaverinen ja totisennäköinen mies kirjoittamassa. Vaikka
huoneessa olikin paahtavan kuuma, oli hänellä paksu, leukaan asti
napitettu merimiesjakku päällään ja suuri korvien yli painettu
karvalakki päässään. En koskaan ole nähnyt miestä, en edes tuomariakaan
tuolillaan, joka olisi näyttänyt kylmäverisemmältä, miettivämmältä ja
itsetietoisemmalta, kuin tämä merikapteeni.
Sisään astuessamme hän nousi heti ylös ja tullen meitä vastaan tarjosi
suuren kouransa Ebenezerille.
»Minä olen ylpeä teidät nähdessäni, Mr Balfour», sanoi hän kauniilla,
syvällä äänellä, »ja iloinen, että tulitte ajoissa. Tuuli on mainio ja
nousuvesi alkaa kohta laskeutua. Ennen yötä olemme May-saarella.»
»Kapteeni Hoseason», sanoi setäni, »te pidätte huonettanne kovin
kuumana.»
»Se on minun tapani, Mr Balfour», vastasi laivuri, »minä olen
kylmäluontoinen mies; minulla on kylmä veri, sir. Eivät turkit eivätkä
villavaatteet, ei edes kuuma huonekaan saa minussa niinsanottua
luonnonlaatua kuumenemaan. Niin on aina miesten laita, jotka ovat
paistuneet kuuman ilmanalan merillä.»
»Aivan niin, kapteeni», vastasi setäni, »meidän on kunkin seurattava
luontoamme.»
Mutta nyt kävi niin, että tällä kapteenin taipumuksella oli suuri osa
minun onnettomuuksissani. Sillä vaikka olinkin itselleni luvannut, etten
päästäisi sukulaistani näkyvistäni, olin kuitenkin niin kiihkeä näkemään
merta lähempää ja niin kiusaantunut huoneessa vallitsevasta lämmöstä,
että hänen pyytäessään minua »juoksemaan alas ja huvittelemaan hetkisen»
olin kyllin hullu noudattaakseni pyyntöä.
Läksin siis pois jättäen nuo kaksi miestä istumaan pullon ja suuren
paperikasan ääreen, ja kävelin ravintolaan tuovan tien yli rannalle.
Tällaisella tuulella loiski rantaa vasten vain pieniä laineita, tuskin
suurempia kuin sisäjärvessä näkemäni. Mutta ruohot rannalla olivat
minulle tuntemattomia. Toiset olivat viheriöitä, toiset ruskeita ja
pitkiä ja muutamissa kiilui pieniä vesikuplia, jotka särkyivät sormieni
välissä. Niinkin kaukana lahden pohjukassa oli meriveden haju erittäin
suolainen ja virkistävä. »Covenantkin» alkoi levitellä pitkin raakapuita
käärittyjä purjeitaan. Ja kaikessa mitä näin, oli leima, joka saattoi
minut ajattelemaan pitkiä matkoja ja vieraita maita.
Tarkastelin myöskin »Covenantin» ruuhen miehiä. He olivat isokasvuisia
ja ahavoituneita. Muutamilla heistä oli päällään pusero, toisilla jakku
ja joku oli kääräissyt värillisen nenäliinan leukansa alle. Eräällä oli
pari pistoolia taskuissaan, kahdella tai kolmella kyhmyiset lyijypäiset
kepit ja kaikilla tuppipuukot. Minä kulutin jonkun aikaa päivästä
puhelemalla erään miehen kanssa, joka näytti vähemmin pelottavalta kuin
hänen toverinsa ja kysyin häneltä milloin priki lähtee purjehtimaan. Hän
sanoi heidän lähtevän matkalle niinpian kuin luode on loppunut ja
ilmaisi ilonsa siitä, että pääsi ulos satamasta, jossa ei ollut
kapakoita eikä viuluniekkoja. Mutta puhuessaan hän kiroili niin
kauheasti, että minä kiireimmän kautta jätin hänet.
Menin takaisin Ransomen luo, joka näytti parhaimmalta koko tästä
miesjoukosta. Hän tuli pian ulos ravintolasta juosten minun luokseni ja
pyytäen pikarillista punssia. Ilmoitin hänelle etten minä anna hänelle
sellaista tavaraa, sillä en minä eikä hän ollut vielä siinä iässä, jotta
sellaiset nautinnot tulisivat kysymykseen. »Mutta lasin olutta voit
kernaasti saada», lisäsin minä. Hän haukkui ja sätti minua; mutta oli
siitä huolimatta iloinen, kun sai olutta, ja hetken kuluttua istuimme
pöydän ääressä, ravintolan etuhuoneessa, molemmat syöden ja juoden
hyvällä ruokahalulla.
Siellä juolahti minulle mieleen, että kun isäntä oli tältä seudulta, oli
minulle eduksi saada hänestä ystävä. Minä tarjosin hänelle tuolin, joka
siihen aikaan pidettiin erinomaisena kohteliaisuutena vieraan puolelta.
Mutta hän oli liian mahtava mies istuakseen sellaisten vähäpätöisten
vierasten kanssa, kuin Ransome ja minä. Hän aikoi juuri poistua
huoneesta, kun minä kutsuin hänet takaisin kysyäkseni tunsiko, hän Mr
Rankeilloria.
»Aivan hyvin», sanoi hän. »Hän on erittäin kunniallinen mies. Mutta,
sivumennen kysyen, sinäkö tulit sisään Ebenezerin kanssa?»
Vastattuani siihen myöntävästi, kysyi hän: »Ethän sinä ole hänelle
sukua?»
Minä kielsin sen kokonaan.
»Sitä minäkin arvelin», sanoi isäntä; »mutta kuitenkin sinä muistutat
vähän Aleksanderia.»
Siihen minä huomautin, että Ebenezer näytti olevan huonossa huudossa
paikkakunnalla.
»Epäilemättä», vastasi isäntä. »Hän on ilkeä ukko ja monet, kuten Jennet
Clouston ja useat muut, jotka hän on häätänyt pois taloistaan ja
tiluksiltaan, näkisivät mielellään hänen roikkuvan köyden silmukassa. Ja
kerran hänkin oli kaunis nuori mies. Mutta se oli ennenkuin alkoi kuulua
huhuja Mr Aleksanderin kuolemasta.»
»Ja mitä siitä kerrottiin?» kysyin minä.
»No, että hän oli murhannut hänet», selitti isäntä. »Etkö ole koskaan
kuullut siitä?»
»Miksi hän olisi murhannut hänet?» kyselin edelleen.
»Miksikäs muuten kuin saadakseen talon itselleen», vastasi hän.
»Talon? Shawsinko?»
»Tietääkseni juuri sen.»
»Vai niin», huudahdin. »Onko asiat sillä tavalla? Oliko minun -- oliko
Aleksander vanhin poika?»
»Olipa niinkin», vastasi isäntä. »Miksikäs hän muuten olisi hänet
murhannut!»
Niin sanoen hän meni matkaansa, mitä hän alusta alkaen oli
kärsimättömänä yritellyt.
Tietysti olin jo kauan sitten jotain tällaista aavistellut; mutta
varmuus on toista kuin arvailu. Onnestani huumautuneena istuin nyt siinä
enkä jaksanut uskoa, että tuo sama poika parka, joka tuskin pari päivää
sitten oli tallustellut pitkin lokaista tietä Ettrickin metsästä, oli
nyt yksi maailman pohatoista, omisti kartanon ja suuret tilukset ja
voisi vaikka huomenna nousta hevosen selkään. Nämä ja monet muut
suloiset ajatukset täyttivät pääni istuessani siinä tuijottaen
ravintolan ikkunasta ulos ja välittämättä mistään mitä näin. Muistan
vain nähneeni kapteeni Hoseasonin alhaalla laiturilla merimiesten luona
puhuvan heille arvokkaasti. Pian hän läksi astumaan takaisin taloa
kohti, eikä hänessä silloin huomannut merkkiäkään merimiehen
kömpelyydestä. Hän päin vastoin piti muhkeata, suurikasvuista vartaloaan
miehekkäästi pystyssä ja entinen tyyni, totinen ilme lepäsi hänen
kasvoillaan. Epäilin voisivatko Ransomen kertomukset olla tosia, ne kun
olivat niin räikeässä ristiriidassa miehen ulkonäön kanssa. Mutta
oikeastaan ei hän ollut niin hyvä kuin olin kuvitellut, eikä aivan niin
huono kuin Ransome oli sanonut, sillä todellisuudessa hänessä oli kaksi
ihmistä ja paremman niistä hän jätti heti laivansa kannelle astuttuaan.
Seuraavassa tuokiossa kuulin setäni kutsuvan minua ja minä tapasin
miehet seisomassa yhdessä tiellä. Kapteeni kääntyi puoleeni ja puhutteli
minua juhlallisen toverillisesti (suuri kunnia nuorelle poikaselle):
»Sir», sanoi hän, »Mr Balfour on kertonut minulle suuria asioita
sinusta, ja omasta puolestani minä pidän sinun katseestasi. Minä
toivoisin viipyväni kauemmin täällä, jotta meistä voisi tulla paremmat
ystävät. Mutta meidän täytyy käyttää parhaamme mukaan tämä vähä aika.
Tule mukaamme prikilleni puoleksi tunniksi, siksi kunnes luode on
loppunut, juomaan malja kanssani.»
Minä halusin kyllä nähdä laivaa sisältäkin kiihkeämmin kuin sanoin voi
kertoa; mutta en tahtonut toisekseen antautua vaaraan ja siksi sanoin
hänelle, että minulla setäni kanssa oli asiaa eräälle lakimiehelle.
»Ei se mitään», sanoi hän, »setäsi mainitsi siitäkin minulle. Laiva voi
näet laskea sinut maihin kaupungin laiturille ja siitä ei Rankeillorin
talo ole kuin kivenheiton päässä.» Siinä hän äkkiä kumartui ja kuiskasi
korvaani. »Pidä sitä vanhaa kettua silmällä; hänellä on pahat
aikomukset. Tule laivaan, jotta voin vaihtaa sanan kanssasi.» Ja pistäen
kätensä kainalooni hän jatkoi sitten ääneensä, astellen venhettänsä
kohti: »Kuulehan, mitä minä saan tuoda sinulle Carolinasta? Mr Balfourin
ystävällä on oikeus käskeä. Rulla tupakkaa; intialaisia sulkateoksia;
villi-eläimen nahan; kivipiipun; matkija-linnun, joka kissan tavoin
naukumalla matkii kaikkia ihmisiä; vaiko kardinaali-linnun, joka on
väriltään veripunainen? Valitse nyt vapaasti mieluisesi.»
Silloin olimme jo ehtineet venheen vierelle ja hän talutti minut siihen.
Ei johtunut mieleenikään tehdä vastarintaa. Minä hullu kuvittelin
löytäneeni hyvän ystävän ja auttajan ja olin iloissani kun sain nähdä
laivan. Heti kun kaikki olimme astuneet paikoillemme, työnnettiin venhe
laiturista ja se alkoi lipua pitkin veden pintaa. Olin niin ihastunut
tähän uuteen kulkutapaan ja niin ihmeissäni matalasta asemastamme ja
rannikon ulkonäöstä sekä siitä, että priki kasvoi yhä suuremmaksi, kuta
lähemmäksi sitä tulimme, että saatoin tuskin käsittää, mitä kapteeni
puhui, ja tietysti vastailinkin hänelle päin seiniä.
Heti kun olimme laskeneet laivan kylkeen -- siinä minä kummailin laivan
korkeutta, vuoroveden äänekästä solinaa laivan kylkeä vasten ja
merimiesten hauskoja hoilotuksia, joilla he työtään säestivät -- käski
Hoseason, selittäen hänen ja minun ensimäisinä nousevan kannelle, laskea
alas ison raa'an taljan. Siinä nostettiin minut ensin ilmaan ja
laskettiin jälleen alas kannelle, jossa kapteeni jo oli minua
odottamassa ja pisti heti kätensä kainalooni. Minä seisoin siinä
hetkisen hieman pyörällä päästä, kun kaikki ympärilläni tuntui niin
epävakaiselta, mahdollisesti vähän pelästyneenäkin; mutta samalla
erittäin mielistyneenä kaikkiin näihin minulle outoihin seikkoihin.
Kapteeni selitti minulle kuitenkin kummallisimmat, sanoi niiden nimet ja
tarkoitukset.
»Mutta missä on setäni?» kysäsin äkkiä.
»Niin, siinä kysymys!» vastasi Hoseason äkillisen julman ilmeen
välähtäessä kasvoilleen.
Huomasin olevani hukassa. Pannen kaikki voimani liikkeelle, riistäydyin
irti hänestä ja juoksin laivan reunalle. Totta tosiaan! Siellähän keinui
venhe kaupunkia kohti ja setäni istui perässä. Minä päästin sydäntä
särkevän huudon: -- »Auttakaa, auttakaa! Murha!» -- niin että lahden
rannat kajahtivat ja setäni kääntyi istuimellaan ympäri ja näytti
minulle kasvot, joista julmuus ja pelko kuvastui.
Muuta en nähnyt. Vankat kädet olivat jo tarttuneet minuun kiinni
takaapäin, tuntui kuin ukonnuoli olisi minuun sattunut, silmäni iskivät
tulta ja minä kaaduin tunnottomana alas kannelle.