»Katsos nyt, David», lausui setäni, heti kun näki minun lopettaneen,
»minulla on eräs uhkapeli käynnissä tämän Hoseasonin kanssa, joka on
erään Dysartilaisen kauppalaivan, »Covenantin», kapteeni. Jos nyt sinä
ja minä lähtisimme tämän pojan mukana, voisin minä käydä tapaamassa
kapteenia Hawesissa taikka ehkä »Covenantissa» ja katsoa, olisiko
hänellä joitain papereita allekirjoitettavina. Ja kun meillä on kyllin
aikaa, voimme pistäytyä lakimiehen, Mr. Rankeillorin luo. Kaiken sen
jälkeen mitä on tapahtunut, lienee sinulle vaikeata uskoa paljaita
sanojani, mutta Rankeilloria sinä uskonet. Häntä käyttää puolet tämän
seudun sivistyneistä asianajajanaan. Hän on kekseliäs mies, ja -- näin
ystävysten kesken sanoen -- erittäin arvossa pidetty. Hän tunsi isäsi.»
Mietiskelin hetkisen. Hän pyysi minua lähtemään jonkunlaiselle
lastauspaikalle, joka epäilemättä oli vilkasliikkeinen. Siellä ei setäni
uskaltaisi panna toimeen mitään ilkitöitä, niistä jo suojelisi minua
laivapojan läsnäolokin. Luulinpa melkein uskaltavani käydä lakimiehenkin
luona, vaikka sedälläni saattoikin olla pahat aikomukset sitä
esittäessään. Ja mahdollisesti halusin sisimmässäni nähdä lähemmältä
merta ja laivoja. Lukijani on muistaminen, että minä olin elänyt kaiken
ikäni sisämaan vuoristossa ja että ainoastaan kaksi päivää oli kulunut
siitä kun ensi kerran näin meren leviävän eteeni kuin sinisen lattian ja
purjelaivojen keinuvan siellä pieninä kuin leikkialukset. Minä tein
päätökseni.
»No niin», sanoin, »lähtekäämme Ferryyn.»
Setäni pani hatun päähänsä, takin päällensä ja kiinnitti vanhan,
ruostuneen sapelin sivulleen. Tuli sammutettiin, ovi pantiin lukkoon ja
niin läksimme kävelemään.
Tuuli, joka näillä kylmillä seuduilla oli luoteinen, puhalsi meille
kulkiessamme suoraan vasten kasvoja. Oltiin kesäkuussa. Ruoho oli
valkeanaan päivänkukkia ja puut täydessä kukassa. Sinisistä kynsistämme
ja kirvelevistä ranteistamme päättäen olisi luullut olevansa keskellä
talvea ja luonnon valkovaippaa joulukuun huurteeksi.
Setä Ebenezer kulkea retusti pitkin ojaa, huojuen laidasta toiseen kuin
vanha kyntömies työstään kotia tullessaan. Hän ei virkkanut sanaakaan
koko aikana ja minä jouduin pakinoihin laivapojan kanssa. Hän kertoi
nimensä olevan Ransome ja kulkeneensa meriä yhdeksänvuotiaasta asti,
mutta ei voinut sanoa, kuinka vanha hän nyt oli, hän kun oli sotkeutunut
laskuissaan. Hän näytti minulle maalauksia, joita oli hänen rinnassaan,
paljastaen sen purevassa tuulessa estelystäni huolimatta -- minä näet
pelkäsin hänen siitä saavan kuolinvian. Puhuessaan hän lakkaamatta
kiroili karkeasti, mutta enemmän ymmärtämättömän koulupojan kuin miehen
tavoin. Hän kertoi kehastellen useista kauheista teoistaan, niinkuin
viekkaista varkauksista, vääristä syytöksistä, vieläpä murhastakin;
mutta kaikesta niin hajanaisesti ja niin turhamaisen kerskailevasti,
että minä häntä surkuttelin enemmän kuin uskoin.
Kyselin häneltä prikistä, jonka hän selitti olevan parhaimman aluksen,
mikä koskaan on meriä kyntänyt, ja kapteeni Hoseasonista, jota
ylistellessään hän oli yhtä suurisanainen. Heasy-oasy (joksi hän aina
väänsi laivurin nimen) oli hänen mielestään mies, joka ei pelännyt
mitään, ei maallista eikä taivaallista, mies, joka, kuten ihmiset
sanoivat, »laskisi täysin purjein viimeiseen tuomioon asti», ankara,
pikainen, tunnoton ja raaka. Tätä kaikkea oli tuo laivapoika raukka
oppinut ihailemaan jonakin merimiehen ja miehekkyyden esikuvana.
Ainoastaan yhden vian hän myönsi epäjumalassaan olevan. »Hän ei ole
mikään merimies», myönsi hän. »Prikiä kuljettaa Mr Shuan. Hän on paras
merimies mitä on olemassa, mutta patajuoppo, ja se on toden totta.
Katsohan tätäkin», sanoi hän kääntäen sukkansa alas ja näyttäen minulle
suuren, avonaisen ja verisen haavan, joka sai minun vereni hyytymään.
»Hän teki tämän -- Mr Shuan teki tämän», selitti hän ylpeillen.
»Mitä!» huudahdin, »kärsitkö sinä tuollaista raakaa kohtelua häneltä.
Ethän sinä ole orja, jotta sinua voitaisiin tuolla tavalla kohdella!»
»En ole», sanoi tuhmuri parka muuttaen äkkiä äänensä, »ja sen on hänkin
näkevä. Katsos tätä», huudahti hän näyttäen minulle suurta tuppipuukkoa,
jonka hän sanoi varastaneensa. »Yrittäköönpä hän vielä -- kyllä minä
uskallan -- sen minä teen kuin teenkin. Eikä hän ole ensimäinen!» Ja
sanojensa vahvistukseksi hän taaskin kirosi karkeasti.
Minä en ole surkutellut ketään koko tässä maailmassa niin syvästi kuin
tätä puolihullua olentoa. Ja minulle alkoi selvitä, että tämä priki
»Covenant», hurskaasta nimestään huolimatta[1], oli tuskin parempi kuin
meriä kulkeva vankila.
[1] Covenant = sovinto.
»Eikö sinulla ole ketään ystäviä?» kysyin minä.
Hän sanoi, että hänellä oli isä eräässä englantilaisessa satamassa,
jonka nimeä minä en muista.
»Hän oli kunnon mies», lisäsi hän, »mutta on nyt kuollut.»
»Taivaan nimessä», huudahdin minä, »etkö sinä sitten voisi löytää mitään
kunniallista tointa maalla?»
»Eikö mitä», sanoi hän näyttäen hyvin viekkaalta. »Kyllähän ne panisivat
minut kauppa-alalle, mutta tietääkseni on se nykyistä tointani kahta
pahempi.»
Minä kysyin häneltä, mikä voi olla kammottavampi kuin ala, jolla hän nyt
oli. Siellähän ei uhannut hänen henkeään ainoastaan myrskyt ja meri,
vaan myöskin hänen päällysmiestensä pöyristyttävä julmuus. Sen hän
tunnusti todeksi; mutta sitten hän alkoi ylistellä elämäänsä, kuvaillen
miten hauskaa on astua maihin rahaa lakkarissa, tuhlata sitä kuin mies,
ostaa omenia, kulkea nokka pystyssä ja hämmästyttää maanmoukkia.
»Eikä sitäpaitsi kaikki olekaan niin surkeaa kuin mitä äsken kerroin»
lisäsi hän. »On siellä huonompiosaisiakin kuin minä. Esimerkiksi
»kahdenkymmenen punnan ihmiset.» Näkisitpähän sinä heidän
tunteenpurkauksiansa. Kuulehan kun minä olen nähnyt miehen, varmaan yhtä
vanhan kuin sinäkin, (hänen mielestään minä olin vanha) -- niin, ja
hänellä oli partakin -- joka, heti kun olimme päässeet ulos joelta ja
hän oli tullut selville asemastaan, alkoi parkua ja elämöidä niin
mokomasti! Ja tiedätkös, kun minä tein hänestä surkeasti pilaa! Ja
sitten on siellä vielä pikku paitaressujakin -- pieniä minuun nähden. --
Ja niitä minä pidän kurissa. Kun me milloin kuljetamme noita
paitaressuja, on minulla omituinen köyden pätkä, jolla pidän heitä
aisoissa.»
Siihen tapaan hän jatkoi selityksiään kunnes minulle selvisi, että hän
»kahdenkymmenen punnan ihmisillä» tarkoitti noita onnettomia, jotka oli
lähetetty meren taakse Pohjois-Amerikkaan orjuuteen, ja että nuo vielä
onnettomammat, viattomat olennot olivat lapsia, jotka oli yksityisistä
syistä tai kostonhalusta ryöstetty kotoaan.
Saavuimme nyt kummun laelle ja alhaalla edessämme näkyi Ferry ja Hope.
Forthin lahti näyttää tältä paikalta melkein leveältä joelta, joka
pohjoisessa muodostaa hyvän lauttauspaikan ja ylemmässä päässään maan
ympäröimän, laivoille suojaisan sataman. Keskellä kaitaisinta paikkaa on
pieni saari, jossa on joitakuita raunioita. Oikealle rannalle on
rakennettu laituri lauttausta varten ja laiturin päässä, tien toisella
puolen näin »Harwes Inn»iksi nimitetyn rakennuksen keskellä kaunista
puistoa, jossa kasvoi tammia ja orapihlajia.
Queensferryn kaupunki on kauempana lännessä ja ravintolan ympäristö
näytti tähän aikaan päivästä jotenkin autiolta, sillä laiva
matkustajineen oli juuri lähtenyt pohjoiseen. Pienoinen ruuhi keinui
kuitenkin laiturin vieressä ja muutamia merimiehiä nuokkui sen teljolla.
Siinä oli, kuten Ransome ilmoitti minulle, prikin venhe kapteenia
odottamassa ja noin puolen peninkulman päässä aivan yksinään ankkurissa,
näkyi itse »Covenant». Laivassa valmisteltiin merelle lähtöä. Raakapuita
asetettiin paikoilleen, ja kun tuuli oli maallepäin, saatoin kuulla
merimiesten laulavan purjeita haalatessaan.
Kaiken sen jälkeen mitä matkalla olin kuullut, silmäilin laivaa katkeran
vihaisesti ja surkuttelin sydämeni pohjasta kaikkia niitä ihmisraukkoja,
joiden täytyi purjehtia sen mukana.
Kaikki kolme olimme pysähtyneet kummun laelle. Silloin minä harppasin
tien yli setäni luo ja sanoin hänelle:
»Luullakseni on parasta sanoa teille, ettei mikään saa minua lähtemään
'Covenantiin'».
Hän näytti ikäänkuin heräävän unesta. »Oho», sanoi hän. »Mitä sinä
sanoit?»
Minä toistin sanani.
»Hyvä, hyvä», vastasi hän, »meidän täytynee mielitellä sinua, luulen ma.
Mutta mitä me täällä seisomme. Nyt on jäätävän kylmä, ja jollen erehdy,
laitetaan 'Covenantia' juuri merikuntoon.»