»Ennenkuin sinä synnyitkään, minä puolittain lupasin sinulle pienen
summan rahaa», jatkoi hän. »Lupasin sen isällesi. Huomaa ettei siinä
ollut mitään sitovaa. Oli vain miesten pilapuhetta viinin ääressä. No
niin. Minä erotin rahat omistani -- se oli suuri uhraus, mutta lupaus
kuin lupaus -- ja nyt niistä on kasvanut aivan tarkalleen -- aivan
penssilleen --», siinä hän taas vaikeni ja sanoa tokaisi sitten --
»penssilleen neljänkymmenen punnan suuruinen summa!» Tämän sanottuaan
hän heitti minuun olkansa yli merkitsevän silmäyksen ja lisäsi
seuraavassa silmänräpäyksessä melkein hätäisesti: »Skotlantilaisen
punnan!»
Kun Skotlannin punta on sama kuin Englannin shillinki[1], oli tuon
muutaman sekunnin tuumailun synnyttämä erotus sangen suuri. Huomasin
sitäpaitsi selvään, että koko juttu oli valhetta ja keksitty jossakin
tarkoituksessa, josta minun täytyi saada selvä. Vastasin sentähden
leikillisellä äänellä:
[1] Engl. punta (noin 25 Smk.) = 20 shillinkiä, 1 shillinki = 12 pensiä.
»Oho, muistelkaapa tarkemmin! Eiköhän se ollut Englannin puntaa!»
»Juuri niin sanoinkin», selvitti setäni. »Englannin puntaa! Ja jos
tahdot mennä minuutiksi ulos katsoaksesi vain millainen ilma nyt on,
haen rahat esiin ja kutsun sinut sitten takaisin sisään.»
Tein hänen pyyntönsä mukaan, myhäillen halveksivasti itsekseni sille,
että hän luuli minut niin helposti pettävänsä.
Yö oli pimeä. Joku yksinäinen tähtönen pilkisti esiin pilvien lomasta.
Ja seisoessani ulkona oven edessä kuulin tuulen kolkosti vaikeroivan
kaukana kukkulain lomissa. Tuumailin itsekseni ilmassa olevan ukkosta,
ollenkaan aavistamatta miten suuri merkitys sillä oli oleva minulle,
ennenkuin ilta oli kulunut.
Kun minut kutsuttiin takaisin sisään, laski setäni kouraani
kolmekymmentä seitsemän kultaista guinean[1] rahaa. Loput, pientä kulta-
ja hopearahaa, hän piti kädessään. Mutta siinä hänen rohkeutensa petti
ja hän pistikin ne omaan taskuunsa.
[1] 1 guinea = 21 shillinkiä.
»Siinä on», sanoi hän. »Se riittää sinulle. Minä olen omituinen mies, ja
omituisella miehellä on omituiset tavat. Mutta sanani on sitova ja tässä
on siitä todistus.»
Setäni näytti minusta sinä hetkenä niin saiturimaiselta, että tämä
äkillinen anteliaisuus sai minut kokonaan hämilleni enkä kyennyt
sanallakaan kiittämään häntä.
»Ei sanaakaan!» sanoi hän. »Elä kiitä minua. Minä en halua kuulla
kiitoksia. Minä täytän velvollisuuteni. En mene väittämään, että
jokainen olisi noin menetellyt. Mutta minä puolestani olen iloinen
(vaikka olenkin tarkka mies) voidessani tehdä veljeni pojalle oikeutta
myöten, ja minusta on hauskaa ajatella, että nyt sovimme elämään yhdessä
kuten hyvät ystävät ainakin.»
Minä puolestani olin hänelle niin kohtelias kuin osasin. Mutta koko ajan
ihmettelin, mitähän nyt oli tuleva ja miksi hän oli pidättänyt itselleen
osan kallisarvoisista guineoista, sillä hänen sen johdosta antamaansa
selitystä ei pikku lapsikaan olisi hyväksynyt.
Seuraavassa tuokiossa setäni vilkaisi taas minuun syrjäsilmällä.
»Ja nyt» sanoi hän, »palvelus palveluksesta.»
Sanoin olevani valmis osoittamaan hänelle kiitollisuuttani siihen
määrään kuin olin velvollinen ja jäin odottamaan jotain tavatonta
pyyntöä. Mutta kun hän viimeinkin rohkaisihe puhumaan, oli hänellä vain
sanottavana minulle (mielestäni aivan oikein), että hän alkoi jo vanheta
ja lamautua ja että hän pyytäisi minua auttamaan häntä talon ja pienen
puutarhan laittamisessa.
Lausuin olevani valmis auttamaan häntä.
»Hyvä», sanoi hän, »alota siis.»
Hän kaivoi taskustaan ruostuneen avaimen.
»Tässä on», sanoi hän, »avain porrastorniin rakennuksen tuonnimmaisessa
päässä. Sinä pääset sinne ainoastaan ulkoapäin, sillä se osa taloa on
keskeneräinen. Mene ovesta sisään, nouse sitten portaita ylös ja tuo
tänne alas se laatikko, joka on portaiden päässä. Siinä on papereja»,
lisäsi hän.
»Saanko ottaa tulen mukaani, sir?» kysäisin minä.
»Ei, ei», vastasi hän nokkelasti. »Ei mitään valoa minun talossani.»
»Vai niin», sanoin. »Ovatko portaat hyvät?»
»Mainiot», vastasi hän, ja lisäsi, kun jo olin menossa: »Pysy likellä
seinää. Portaissa ei ole käsipuita, mutta astuimet ovat varmat.»
Menin ulos synkkään yöhön. Tuuli yhä valitteli kaukana, vaikka Shawsin
kartanolle ei päässyt henkäystäkään. Oli tavattoman pimeä ja minusta
tuntui turvallisemmalta kulkea seinän viertä siksi kuin saavuin
porrastornin oven kohdalle talon keskeneräiseen päähän. Minä olin juuri
saanut avaimen reikään ja vääntänyt sitä, kun yhtäkkiä ilman tuulen
henkäystä tai ukkosen jyrinää, koko taivas leimahti häikäisevän
kirkkaaksi pimitäkseen seuraavassa silmänräpäyksessä yhtä synkäksi kuin
ennenkin. Minun täytyi peittää kädellä silmäni tottuakseni uudelleen
pimeään ja torniin astuessani olin vielä puolisokea.
Sisällä oli niin pimeä että tuskinpa näki hengittääkään. Minä haparoin
käsilläni ja jaloillani ympärilleni ja pian löysinkin seinän ja portaat.
Seinä tuntui olevan sileäksi hakatusta kivestä. Portaatkin, vaikka
olivatkin melkein liian jyrkät ja kaidat, olivat muuratut ja
kiilloitetut. Astuimet olivat säännölliset ja vakavat jalan alla.
Muistaen mitä setäni oli kaidepuista sanonut, pysyttäydyin likellä
seinää ja läksin pilkkosen pimeässä, pamppailevin sydämin, nousemaan
ylös.
Shawsin kartano oli viisikerroksinen, ullakkoa lukuunottamatta. Minusta
tuntui kuin raput ylempänä olisivat käyneet ilmakkaammiksi ja hiukan
valoisammiksi. Mietiskellessäni syytä siihen leimahti toinen salama.
Etten silloin huudahtanut ääneen, johtui siitä, että pelko kuristi
kurkkuani, ja etten pudonnut alas, riippui enemmän taivaan armosta kuin
omasta voimastani. Tunkeutuessaan seinän raoista sisään valasi salama
joka sopukan ja minä huomasin kiipeäväni korkealla avonaisten
rakennustelineitten päällä. Mutta tuo sama salama näytti myöskin
minulle, että portaat olivat tavattoman kapeat ja että toinen jalkani
sillä hetkellä oli ainoastaan parin tuuman päässä kuilun partaalta.
Nämä olivat siis nuo mainiot portaat, ajattelin, ja se ajatus sai
minussa jonkunlaisen raivokkaan rohkeuden leimahtamaan. Setäni oli
varmasti lähettänyt minut tänne joutuakseni suureen vaaraan, ehkä
kuolemaankin. Minä vannoin ottavani selon siitä, mikä tuo »ehkä» oli,
vaikka taittaisin niskani sen takia, ja läksin nelin kontin ryömien
jatkamaan nousuani niin hitaasti kuin mahdollista, tunnustellen joka
tuuman edessäni ja koettaen jok'ainoan kiven kestävyyttä. Pimeys näytti
salaman jälkeen tulleen kahta synkemmäksi. Eikä siinä kaikki, sillä
yölepakkojen äänekäs surina ylhäällä tornissa kiusasi korviani ja
hämmensi ajatukseni. Ja alas lentäessään nuo ilkeät siivekkäät
tupsahtelivat tuon tuostakin vasten kasvojani ja ruumistani.
Torni oli luullakseni kuusikulmainen ja jokaiseen rappujen käänteeseen
oli asetettu erilainen suuri kivi, joka yhdisti eri porrasjaksot
toisiinsa. Kerran olin juuri pääsemässä sellaiseen nurkkaukseen, kun
tapani mukaan tietä eteenpäin tunnustellessani, käteni luiskahtikin
kivenkulman yli eikä sen takana tavannut muuta kuin tyhjyyttä. Portaat
loppuivat siihen. Lähettää tottumaton kapuamaan niitä ylös pilkkoisen
pimeässä oli sama kuin lähettää hänet varmaan kuolemaan, ja vaikka minä
olinkin turvassa, -- siitä kiitos salamoille ja omalle varovaisuudelleni
-- sai jo paljas ajatuskin siitä perikadosta, johon olin joutumaisillani
ja siitä kammottavasta korkeudesta, josta olisin pudonnut alas, minut
kauhusta hikoilemaan ja herpasi minun jäseneni.
Mutta nyt tiesin mitä minun oli tekeminen. Minä käännyin takaisin ja
läksin kopeloiden laskeutumaan alas vihasta kirvelevin sydämin.
Puolimatkaan päästyäni tuli äkillinen ja ankara tuulenpuuska, joka
tornia hetkisen puisteltuaan kuoli pois. Alkoi sataa ja ennenkuin pääsin
maahan, tuli vettä taivaan täydeltä. Minä pistin pääni ovesta ulos ja
katsoin pitkin seinää keittiöön päin. Ovi, jonka minä lähtiessäni olin
sulkenut, oli nyt auki ja heikko valon kajastus virtasi siitä ulos. Minä
olin näkevinäni miehen haamun seisovan sateessa ikäänkuin kuuntelemassa.
Silloin leimahti häikäisevä salama, ja sen valossa näin selvään setäni
seisovan juuri siinä missä olin otaksunutkin. Salamaa seurasi
tärisyttävä jyrinä.
Arveliko nyt setäni jyrinän syntyneen minun putoamisestani vai kuuliko
hän siinä Jumalan äänen huutavan murhaa, jätän lukijan arvattavaksi.
Varmaa vain on, että hänet valtasi kamala pelko ja että hän syöksyi
sisään huoneeseen jättäen oven auki. Minä kiiruhdin niin hiljaa kuin
mahdollista hänen jälkeensä ja päästyäni huomaamatta keittiöön,
seisahduin tarkastelemaan häntä.
Hän oli jo ehtinyt avaamaan nurkkakaapin, ottanut sieltä suuren
taskumatin paloviinaa ja istui nyt pulloineen pöydän ääressä selin
minuun. Tuontuostakin puistatti väristys hänen ruumistaan ja hän ähki
raskaasti. Vähänväliä hän vei pullon huulilleen ja joi raakaa väkijuomaa
pitkin siemauksin.
Minä astuin likemmäksi, menin ihan hänen taakseen ja lyöden häntä
olkapäille huudahdin. »Aha!»
Setäni päästi määkinän tapaisen parahduksen, levitti sylinsä ja tupertui
lattialle kuin kuollut. Säikähdin siitä hiukan; mutta ennen kaikkea oli
minun pidettävä huolta itsestäni enkä sentähden ollenkaan epäillyt
jättää häntä virumaan siihen, mihin oli kaatunut. Avaimet riippuivat
nurkkakaapissa, ja aikomukseni oli varustautua aseella ennenkuin setäni
tointuisi ja kykenisi keksimään uusia konnuuksia. Nurkkakaapissa oli
muutamia pulloja sisältäen nähtävästi lääkkeitä, sekä laskuja ja muita
papereita, jotka minä kyllä olisin kernaasti lähemmin tarkastanut, jos
vain minulla olisi ollut siihen aikaa. Vielä oli kaapissa joitakuita
minulle arvottomia tarvekaluja. Kävin nyt arkkujen kimppuun. Ensimäinen
oli täynnä jauhoja, toisessa oli olkilyhteisiin kätkettynä rahapusseja
ja papereita; kolmannesta löysin monenlaisten tavaroitten seasta --
enimmäkseen olivat ne pukutarpeita -- ruostuneen, kurjannäköisen ja
tupettoman ylämaalais-tikarin. Piilotin sen liivieni sisäpuolelle ja
käännyin setääni päin.
Hän virui samassa asennossa mihin oli tupertunutkin, kokoon
kyyristyneenä ja toinen polvi ja käsi ojennettuna sivulle. Hänen
kasvonsa olivat sinertävät ja hengityskin näytti lakanneen. Aloin
peljätä hänen kuolleen. Noudin vettä ja kaasin sen hänen kasvoilleen.
Siitä hän näytti vähän tointuvan ja alkoi liikutella huuliaan ja
räpäytellä silmiään. Viimein hän katsahti ylös, ja kun hän huomasi
minut, kuvastui hänen silmistään yli-inhimillinen pelko.
»Oletko sinä elossa?» sopersi hän. »Kuule mies, oletko sinä elossa?»
»Olenpa tietenkin», vastasin, »enkä siitä juuri teitä kiittele!»
Hän oli alkanut syvään huokaillen haukkoa henkeänsä.
»Sininen lasipullo --», sammalsi hän, »kaapissa -- sininen lasipullo
--.»
Hänen hengityksensä kävi yhä harvemmaksi.
Minä kiiruhdin kaapille ja löysinkin sieltä sinisen, reseptillä
varustetun lääkepullon. Juoksutin sen kiireimmän kautta sedälleni.
»Se on entinen kipuni», sanoi hän toinnuttuaan hiukan. »Sydänvaiva,
David.»
Minä asetin hänet istumaan tuolille ja silmäilin häntä. Toden totta kävi
säälikseni noin sairaannäköinen mies, mutta minussa kiehui oikeutettu
viha ja minä esitin hänelle kysymykset, joihin tahdoin selitykset: Miksi
hän valehteli minulle joka sanassaan, miksi hän pelkäsi minun jättävän
hänet; miksi hänestä oli vastenmielinen viittaus siihen, että hän ja
isäni olivat kaksoset -- »Siksikö, että se on totta?» kysyin. »Miksi hän
oli antanut minulle rahaa, johon minulla varmasti ei ollut mitään
oikeutta, ja lopuksi, miksi hän oli koettanut surmata minut.»
Hän kuunteli kaikki kysymykseni vaieten ja pyysi sitten päästä levolle.
»Minä vastaan sinulle huomenna», vakuutti hän »yhtä varmaan kuin tahdon
kuolla.»
Hän oli niin heikon näköinen, etten voinut olla pyyntöön myöntymättä.
Lukitsin kuitenkin hänet omaan huoneeseensa ja pistin avaimen taskuuni.
Sen tehtyäni menin takaisin keittiöön, laitoin sinne sellaisen tulen,
jota siellä ei moneen pitkään vuoteen oltu pidetty, ja kääriytyen
peitteeseeni laskeuduin levolle arkkujen päälle ja vaivuin uneen.