Joudun suureen vaaraan Shawsin kartanossa.
Vaikka päivä olikin alkanut niin huonosti, kului se siitä huolimatta
jotenkin rauhallisesti. Päivälliseksi söimme taas kauravelliä kylmänä ja
illalliseksi kuumana. Kauravelli ja kalja oli setäni ainoa ruoka. Hän
puheli vähän ja senkin entiseen tapaansa, tehden yksikantaisen
kysymyksen aina pitkän äänettömyyden perästä. Ja koettaessani saada
hänet puhumaan tulevaisuudestani, vaikeni hän jälleen. Hän salli minun
mennä huoneeseen, jonka ovi oli keittiön oven vieressä, ja sieltä löysin
suuren joukon sekä latinan- että englanninkielisiä kirjoja, joiden
parissa kului koko iltapuoli päivää erittäin hauskasti. Aika kului
todellakin niin nopeasti kirjojen ääressä, että aloin jo melkein tyytyä
Shawsin luona olooni, eikä mikään muu kuin setäni näkeminen ja hänen
vilkkuilevat silmänsä herättänyt minussa epäluuloja.
Eräs tekemäni löytö pani minut ajattelemaan. Se oli muuan kirjoitus
erään Patrick Walkerin julkaiseman lentolehden päällyksessä. Kirjoitus
oli selvästi isäni käsialaa ja kuului: »Veljelleni Ebenezerille, hänen
viidentenä syntymäpäivänään.» Tämä oli minulle vaikea arvoitus siksi,
että isäni olisi täytynyt, nuorempi veli kun luonnollisesti oli, joko
suuresti erehtyä, tahi osata kirjoittaa komeata, selvää ja miehekästä
käsialaa jo nuorempana kuin viisivuotiaana.
Koetin haihduttaa näitä mietteitä mielestäni, mutta vaikka otin esiin
monta mieltäkiinnittävää teosta, vanhaa ja uutta, historiallisia, runo-
ja kertomuskirjoja, oli aina tuo isäni käsiala silmäini edessä. Ja kun
viimein menin keittiöön takaisin, kysyin ensi sanoikseni setä
Ebenezeriltä oliko isäni ollut hyvin teräväoppinen.
»Aleksanderko? Ei ollenkaan!» kuului vastaus. »Minä opin paljoa
helpommin. Minä olin nokkela poika nuorena ollessani! Ja entäs vielä,
minä opin lukemaan samaan aikaan kuin hänkin!»
Tämä hämmästytti minua yhä enemmän. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus
päähäni ja minä kysyin, olivatko hän ja isäni kaksoiset.
Hän hyppäsi ylös tuolilta ja sarvilusikka kirposi hänen kädestään
lattialle.
»Miksi sinä sitä kysyt?» tiuskasi hän ja tarttui rintaani katsoen
tiukasti silmiini. Hänen silmänsä olivat pienet ja kiiluvat kuin linnun
ja vilkkuivat omituisesti.
»Mitäs nyt?» kysyin minä levollisesti, sillä minä olin paljoa
voimakkaampi häntä enkä vähällä säikähtänyt. »Kätenne pois rinnastani!
Tällainen kohtelu ei kelpaa.»
Setäni näytti vaivalla hillitsevän itsensä.
»David, poikaseni», sanoi hän, »sinun ei pitäisi puhua kanssani
isästäsi. Siinä syy.»
Hän istuutui hetkiseksi, yhä vain vapisten ja silmiään räpyttäen.
»Hän oli minun ainoa veljeni», lisäsi hän -- ei kuitenkaan lämpimästi --
otti sitten lusikkansa ylös lattialta ja rupesi jatkamaan keskeytynyttä
syöntiään, mutta yhä vain tutisten.
Se, että hän oli käynyt minuun käsiksi, ja tuo äkillinen rakkauden
ilmaus isä-vainajaani kohtaan oli minulle niin täydellisesti
käsittämätöntä, että minä aloin sekä pelätä että toivoa. Toiselta puolen
aloin epäillä, että setäni ehkä oli hullu ja mahdollisesti
vaarallinenkin, toiselta puolen taas muistui vasten tahtoani mieleeni
eräs kansansuussa kiertelevien rekiviisujen tapainen tarina muutamasta
köyhästä pojasta, suurenlaisen omaisuuden laillisesta perijästä, ja
hänen ilkeästä sukulaisestaan, joka koetti anastaa hänen omaisuutensa.
Tarina ei mielestäni oikeastaan minuun sopinut, sillä mitäpä setäni
olisi tahtonut sukulaisesta, joka melkein kerjäläisenä oli tullut hänen
ovelleen koputtamaan, etenkin kun hänellä oli syytä pelätä tätä.
Näiden mietteiden johdosta, jotka kyllä minusta olivat kaikkea perää
vailla, mutta jotka kuitenkin juurtuivat mieleeni, aloin nyt minäkin
puolestani silmäillä häntä salakavalasti, ja niin istuimme pöydän
ääressä kuin kissa ja hiiri, kumpikin pitäen salaa toistaan silmällä.
Hänellä ei enää ollut mitään minulle sanomista, ei hyvää eikä pahaa,
mietiskeli vain ahkerasti jotain itsekseen. Ja kuta kauemmin me istuimme
ja kuta enemmän minä häntä tarkastelin, sitä varmemmaksi tulin, että tuo
jokin oli minulle vihamielistä.
Korjattuaan astiat pöydältä pois ja täytettyään piippunsa, samoin kuin
aamullakin, hän veti tuolin uuninnurkkaan ja istui siellä hetken aikaa
selin minuun piippuansa imien.
»David», sanoi hän viimein, »minä olen tässä mietiskellyt --.»