Tutustun setääni.
Hetken perästä kuulin jonkun koluuttelevan salpoja ja ovi avattiin hyvin
varovasti ja suljettiin taas heti kun olin päässyt sisään.
»Mene keittiöön eläkä koske mihinkään», sanoi ääni, ja sillä aikaa kuin
talonisäntä itse asetteli salvat takaisin paikoilleen, haparoin minä
pimeässä eteenpäin ja pääsin keittiöön.
Himmeästi palava kynttilä valaisi minulle autioimman huoneen, mitä
koskaan olen nähnyt. Puoli tusinaa ruoka-astioita oli hyllyllä. Pöytä
oli katettu illallista varten, johon kuului vadillinen kauravelliä ja
kuppi kaljaa. Sarvesta tehty lusikka odotti vadin vieressä. Paitsi jo
mainitsemiani, ei tässä suuressa, kivestä muuratussa, autiossa kamarissa
ollut muita esineitä kuin joukko lukittuja kirstuja pitkin seiniä ja
munalukolla varustettu ruokakaappi nurkassa.
Heti kun viimeinen salpa oli paikallaan, tuli mies luokseni. Hän oli
keskikokoinen, kumaraselkäinen, kapeaharteinen ja kasvoiltaan
savenkarvainen olento. Iältään hän oli arvattavasti viiden- ja
seitsemänkymmenen välillä. Yömyssy oli hänellä flanellista ja takin ja
liivien asemesta oli yönuttu heitetty repaleisen paidan päälle.
Partaansa hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin ajaneen. Mikä minua
kuitenkin enimmän kiusasi ja pelästytti oli se, ettei hän hetkeksikään
jättänyt minua silmistään, vaan ei myöskään katsonut suoraan silmiini.
Hänen ammattinsa ja sukuperänsä oli arvoitus, jota järkeni ei kyennyt
ratkaisemaan, mutta enimmän hän näytti minusta Vanhalta, kunnottomalta
palvelijalta, joka oli jätetty tähän suureen taloon ruokarahoillaan
elämään.
»Onko sinun nälkä? kysäisi hän vilkaisten vatsapuoleeni, »jaksat kai
syödä tuon vadillisen kauravelliä?»
Vastasin arvelevani, että se oli hänen oma illallisensa.
»Siitä ei väliä», sanoi hän, »minä tulen kyllä toimeen ilmankin. Minä
pidän sitävastoin huolen oluesta, sillä se helpottaa yskääni.»
Hän joi kupin puolilleen, tähystellen juodessaan herkeämättä toisella
silmällään minua, ja ojensi sitten äkkiä kätensä tokaisten: »Näytäppä se
kirje tänne.»
Sanoin, että kirje oli Mr Balfourille eikä hänelle.
»Kenenkä sinä sitten luulet minun olevan?» sanoi hän, »Anna Aleksanderin
kirje minulle!»
»Tiedätte isäni nimen?»
»Merkillistä olisi, jos en tietäisi», vastasi hän, »sillä minä olen
isäsi oikea veli, ja niin vähän kuin näytätkin pitävän minusta,
talostani ja hyvästä kauravellistäni olen sinun oikea setäsi, David
poikaseni, ja sinä minun oikea veljenpoikani. Anna nyt kirje tänne ja
rupea aterioimaan.»
Jos olisin ollut muutamaa vuotta nuorempi, niin häpeissäni, masentuneena
ja pettyneenä olisin purskahtanut itkemään. Mutta nyt en saanut suustani
sanaakaan, en pahaa enkä hyvää, vaan annoin hänelle kirjeen ja istuuduin
vellivatini ääreen niin peräti haluttomana, kuin nuori mies konsaan voi
olla syömään käydessään.
Sillä välin setäni käänteli kirjettä käsissään tulta vasten puolin ja
toisin.
»Tunnetko tämän sisällön», kysäsi hän äkkiä.
»Näettehän itsekin», vastasin, »että sinetti on ehyt.»
»Näen kyllä», sanoi hän, »mutta miksi sinä tänne tulit?»
»Kirjettä tuomaan.»
»Vai niin. Mutta epäilemättä on sinulla ollut joitakin toiveita», jatkoi
hän viekkaasti.
»Myönnän todellakin toivoneeni varakkaiden sukulaisteni, joita minulla
kerrottiin olevan, auttavan minua. Mutta mikään kerjäläinen minä en ole.
Minkäänlaista apua en teiltä odota enkä halua mitään, jota ei
vapaatahtoisesti minulle anneta. Niin köyhältä kuin näytänkin, on
minulla tosi-ystäviä, jotka ilolla auttavat minua.»
»So, so!» sanoi Ebenezer setä, »elähän nyt sentään nenälleni hyppää!
Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja nyt, David, jos sinä jo olet saanut
kylliksesi sitä kauravelliä, niin pistelisin minäkin sitä vähän
illalliseni täytteeksi. Voi, voi», jatkoi hän saatuaan minut jättämään
tuolin ja lusikan »tämä on maukasta ja terveellistä ruokaa, -- tämä on
erinomaista ruokaa, tämä kauravelli.» Hän murisi hetken itsekseen ja
jatkoi sitten: »Isäsi oli muistaakseni aika herkkusuu; hän oli vankka
syöjä, joskohta ei mässääjä, mutta minä en saattanut kuin maistaa
ruokaa.» Hän otti kulauksen kaljaa ja se kai huomautti häntä isännän
velvollisuuksista, sillä hän jatkoi: »Jos sinua janottaa, niin vettä on
tuolla oven takana.»
Siihen en vastannut mitään, seisoin vain jäykkänä ja katsoa tuijotin
vihasta kiehuen setääni. Hän puolestaan jatkoi syöntiään kuin mies,
jolla ei ole aikaa vitkastella, ja silmäili milloin kenkiini milloin
kotikutoisiin sukkiini. Ainoastaan kerran, kun hän uskalsi katsoa
ylemmäksi, yhtyivät meidän katseemme. Ei edes varaskaan, joka on
yllätetty toisen taskuja kopeloimasta, voi näyttää niin hämmästyneeltä
kuin hän silloin. Se pani minut arvailemaan, johtuiko tuo arkuus liian
pitkästä erakkoelämästä, vai oliko se häviävä jonkun aikaa yhdessä oltua
ja setäni muuttuva aivan toiseksi mieheksi.
Näistä mietteistäni herätti minut hänen terävä äänensä.
»Onko siitä jo pitkä aika kuin isäsi kuoli?» kysyi hän.
»Kolme viikkoa.»
»Hän oli salaperäinen mies, tuo Aleksander, -- salaperäinen ja vaitelias
mies», jatkoi hän. »Nuorena ollessaan ei hän juuri paljoa puhellut. Ei
kai hän koskaan kertonut minusta?»
»Ennenkuin te itse minulle ilmoititte, en edes tiennyt, että hänellä oli
veli.»
»Hyvänen aika, eikä Shawsistakaan, arvelen?»
»Ei hän maininnut sellaista nimeäkään», vastasin minä.
»No kaikkea!» huudahti hän. »Lujaluontoinen mies!
Kaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä,
minuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle
arvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja
ilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän, sillä
hän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua olalle.
»Kyllä me vielä hyvin sovimme», puhkesi hän puhumaan. »Minä olen jo
iloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.»
Ihmeekseni ei hän sytyttänyt kynttilää eikä lamppua, meni vain muutamaan
pimeään käytävään, alkoi ähkien ja puhkien kompuroida ylös pitkiä
portaita ja pysähtyi avoimen oven eteen. Minä olin seurannut hänen
kintereillään parhaani mukaan hapuillen ja tunnustellen tietä. Hän pyysi
minua astumaan sisään, ilmoittaen tämän olevan minun huoneeni. Seurasin
hänen pyyntöään, mutta pysähdyin muutaman askeleen otettuani ja pyysin
tulta voidakseni käydä nukkumaan.
»Mitä vielä», sanoi hän, »onhan nyt kirkas kuutamo.»
»Eihän nyt valaise kuu eikä tähdet. Täällähän on pimeä kuin haudassa»,
koetin minä selittää. »En minä voi nähdä sänkyäkään.»
»Joutavia!» sanoi hän. »Tulta en minä kärsi huoneessa. Minä pelkään
pahasti tulta. Hyvää yötä vain, David poikaseni.»
Ennenkuin ehdin tehdä uusia vastaväitteitä, paiskasi hän oven kiinni, ja
minä kuulin hänen lukitsevan sen ulkoapäin. Nyt en tiennyt pitikö minun
nauraa vai itkeä. Huone oli kylmä kuin kellari, ja vuode, jonka lopulta
löysin, kostea kuin suosammal. Onneksi olin kuitenkin ottanut mukaan
myttyni ja peitteeni, ja käärien viimemainitun ympärilleni, heittäydyin
suuren sängyn viereen ja vaivuin raskaaseen uneen.
Päivän koittaessa heräsin ja huomasin olevani suuressa huoneessa, jonka
seinät oli verhottu nahalla ja huonekalut koruompeluksilla varustettu.
Valoa virtasi sisään kolmesta suuresta ikkunasta. Kymmenen tahi
parikymmentä vuotta sitten se oli varmaan ollut niin miellyttävä
makuukamari kuin toivoa voi, mutta kosteus, lika ja huono hoito sekä
hiiret ja hämähäkit olivat sen sillä välin piloille turmelleet. Moni
ikkunanruutu oli sitäpaitsi rikki ja siivo huoneessa oli todella
sellainen, että minä päätin setäni täällä viettäneen jonkun aikaa
vihastuneiden naapuriensa piirittämänä -- mahdollisesti Jennet
Cloustonin piiritystä johtaessa.
Ulkona paistaa hellitteli aurinko, ja kun kurjassa huoneessani oli
tavattoman kylmä, aloin koputtaa ja huutaa siksi kuin vanginvartiani
tuli laskemaan minut ulos. Hän vei minut kaivolle rakennuksen
takapuolelle ja kehoitti minua »pesemään naamani, jos halusin». Sen
tehtyäni osailin omin neuvoin keittiöön, jossa setäni oli tehnyt tulen
ja keitti parhaillaan kauravelliä. Pöydälle oli nyt asetettu kaksi vatia
ja kaksi sarvilusikkaa, mutta kaljaa oli vain yksi kupillinen.
Mahdollisesti ilmaisi katseeni kummastusta sen johdosta, ja setäni
huomasi sen, koskapa hän kysyi ikäänkuin vastaukseksi mietteisiini,
tekikö minun mieleni olutta -- siksi hän kaljaansa nimitti.
Sanoin niin olevan asianlaidan, mutta hänen ei tarvitsisi siitä
välittää.
»No, no!» tokaisi hän. »En minä tahdo kieltää sinulta mitään
tarpeellista.»
Hän otti hyllyltä esiin toisen kupin. Mutta sen sijaan, että olisi
täyttänyt sen kalja-astiasta, hän kaasi hämmästyksekseni siihen puolet
toisesta kupista. Se oli jotain sellaista jalomielisyyttä, joka sai
minut pidättämään henkeäni. Jos setäni todellakin oli saituri, oli hän
niin juuriaan myöten, että hän miltei sai paheen arvokkaalta näyttämään.
Syömästä päästyämme setäni aukasi erään laatikon ja veti sieltä esiin
savipiipun ja tupakkaa, josta otti piipun täyden, ennenkuin sulki
takaisin laatikkoon. Sen tehtyään hän istuutui äänettömänä piippuaan
imien ikkunan ääreen auringonpaisteeseen. Silloin tällöin hän käänsi
harhailevan katseensa minuun, kysäisten aina silloin jotakin. Kerran hän
virkkoi: »Entä äitisi?» Ilmoitettuani, että hänkin on kuollut, huudahti
hän: »Hän oli kaunis tyttö!» Pitkän vaitiolon jälkeen hän kysyi: »Keitä
ystäviä sinulla sitten on?»
Kerroin hänelle, että niitä olivat kaikki Campbell-nimisen perheen
jäsenet, vaikka heistä ainoastaan yksi, pappi, oli autellut minua. Mutta
silloin aloin tuumia, että setäni sai liian tarkan selon asemastani, ja
kun olin hänen kanssaan kahden kesken, en olisi tahtonut hänen pitävän
minua turvattomana.
Hän näytti mietiskelevän itsekseen tätä seikkaa, ja hetkisen kuluttua
hän lausuikin: »David, poikaseni, sinä olet osunut oikeaan paikkaan
tullessasi setä Ebenezerin luo. Minulla on suuret tuumat sukumme suhteen
ja minä aion kohdella sinua oikeudenmukaisesti. Mutta sillä välin kuin
minä mietiskelen, mikä sinulle olisi paras toimi -- lakimiehen, papin
vaiko sotilaan, josta pojat enimmän pitävät -- en kärsi Balfourien
alentuvan ylämaalais-Campbellien joukon edessä, ja pyydän sentähden
sinua pitämään kielesi lukossa. Ei yhtä kirjettä, ei minkäänlaista
viestiä, ei niin sanaa kellekään: taikka -- tuossa on oveni.»
»Setä Ebenezer», lausuin minä, »minulla ei ole pienintäkään syytä
epäillä teillä olevan muita kuin hyviä aikomuksia minun suhteeni. Siitä
huolimatta pitäkää mielessänne, että minä tunnen oman arvoni. Omasta
tahdostani en suinkaan tullut luoksenne. Ja jos ajatte minut ulos,
lähden empimättä.»
Hän näytti joutuvan kokonaan pois suunniltaan.
»So, so, poika», virkkoi hän. »Elähän nyt! Odota päivä tahi pari. En
minä mikään noita ole, löytääkseni onnesi vellivadin pohjalta. Mutta
annahan minulle aikaa päivä tahi pari, eläkä virka sanaakaan kellekään,
niin toden totta teen sinulle oikeutta myöten.»
»Hyvä juttu», vastasin minä, »siinä on kylliksi. Jos tahdotte auttaa
minua, olen siitä iloinen, eikä kukaan tule saamaan vihiä asiasta.»
Minusta näytti (liian aikaiseen, voin nyt sanoa) siltä kuin olisi setäni
nyt vallassani, ja aloin sen tähden selvittää hänelle, että vuoteeni ja
makuuvaatteeni täytyy tuulettaa ja panna kuivamaan auringonpaisteesen,
sillä sellaisessa pesässä en mitenkään saata nukkua.
»Sinunko vai minun taloni tämä on?» tiuskasi hän ankarasti ja vaikeni
sitten äkkiä. »Ei, ei», jatkoi hän hetken perästä, »en minä sitä
tarkoita. Mikä on minun on sinunkin, David poikaseni, ja mikä on sinun
on minunkin. Veri on vettä sakeampi, eikä täällä ole muita eläviä
olennoita kuin sinä ja minä.»
Ja sitten hän alkoi tehdä selkoa suvustamme, sen laajuudesta ja
isästään, joka alotti talon rakentamisen, sekä itsestään, joka keskeytti
rakentamisen, se kun muka oli jumalatonta tuhlausta.
Silloin päätin kertoa hänelle, mitä Jennet Clouston oli _käskenyt
sanomaan_.
»Se roisto!» huudahti hän. »Kaksitoistasataa ja viisitoista -- sehän on
juuri niin monta päivää kuin on kulunut siitä kun sen roiston saatoin
vararikkoon! No hyvä, David, hänet täytyy paistaa kuumilla kivillä
ennenkuin minä olen tyydytetty! Noita-akka -- ilmeinen noita-akka! Minä
lähden lakimiesten puheille.»
Näin sanoen hän avasi erään arkun ja otti sieltä vanhat, mutta hyvin
säilytetyt liivit ja takin sekä jotenkin hyvän huopahatun, kuitenkin
ilman nauhaa. Ne hän puki kiireesti päälleen ja oli juuri ulos lähdössä,
kun joku ajatus juolahti hänelle päähän.
»Minä en voi heittää sinua yksiksesi tänne taloon», sanoi hän. »Minun
täytyy jättää sinut ulos ja lukita ovet.»
Veri syöksähti päähäni.
»Jos jätätte minut ulos lukittujen ovien taa, näette minut viimeisen
kerran teille ystävällisenä.»
Kalpeana ja huultaan purren hän pyörähti silloin takaisin.
»Ei tällä tavoin», virkkoi hän vihaisesti katsellen huoneen nurkkaan,
»ei tällä tavoin minun suosiooni päästä, David.»
»Hyvä herra», lausuin minä, »ikänne ja sukulaisuutemme tähden en tahdo
halveksua suosiotanne. Mutta minua on opetettu pitämään huolta
itsestäni, ja vaikka te kuinkakin olisitte setäni ja sukulaiseni, en
tahdo sellaisesta hinnasta ostaa teidän ystävyyttänne.»
Setä Ebenezer meni ikkunan luo ja katseli hetken aikaa ulos. Minä näin
hänen vapisevan kuin iäkkään vanhuksen. Mutta kääntyessään minuun päin,
väikkyi hymy hänen kasvoillaan.
»Hyvä», sanoi hän, »meidän täytyy antaa myöten ja hillitä itseämme. Minä
en mene minnekään, siinä kaikki!»
»Setä Ebenezer», sanoin minä, »tämä ei mielestäni selvitä asiaa. Te
kohtelette minua kuin varasta. Te ette kärsi minua täällä talossanne,
sen osoitatte minulle joka sanallanne, joka hetki. Ei voi olla
mahdollista, että te pidätte minusta. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin
olen puhunut teille tavalla, jolla en luullut kellekään joutuvani
puhumaan. Miksi tahdotte pidättää minua. Päästäkää minut pois. Antakaa
minun mennä ystävieni luo, jotka pitävät minusta.»
»Ei, ei, ei, ei», sanoi hän kiihkeästi. »Minä pidän sinusta paljon.
Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja taloni maineen takia en voi päästää
sinua takaisin. Jää vain tänne ja ole ääneti, niin olet hyvä poika. Pysy
vain täällä hiljaa jonkun aikaa, niin saat nähdä että me tulemme toimeen
toistemme kanssa.
»Hyvä», sanoin minä hetken asiaa ajateltuani. »Minä jään tänne joksikin
ajaksi. Onhan luonnollisempaa, että minua auttavat sukulaiseni eikä
vieraat. Ja jollemme sovi yhdessä elämään, koetan parhaani mukaan
katsoa, ettei syy siihen olisi minun.»