Perille.
Kun minä seuraavana aamuna saavuin muutaman kummun laelle, näin koko
edessäni olevan seudun vähitellen laskeutuvan meren rantaan, ja keskellä
rannikkoa, muutamalla pitkällä vuorenselänteellä, savusi Edinburgin
kaupunki kuin paras polttouuni. Lippu liehui linnan tornissa ja
ankkuroituja laivoja keinui satamassa. Niin kaukana kuin olinkin, erotin
selvään nämäkin yksityisseikat, ja maalaispoika kun olin, pani tämä näky
sydämeni sykähtelemään.
Heti senjälkeen saavuin erään paimenen asunnolle ja sain siellä vähän
tietoja Cramondin ympäristöstä. Vähän väliä kysellen tietä jatkoin
matkaani Colintonin kautta pääkaupungista länteenpäin, kunnes saavuin
Glasgowin tielle. Siellä näin ilokseni ja ihmeekseni rykmentin
sotamiehiä, aivan yht'aikaa jalkaa polkien, marssivan soiton tahdissa,
vanha, punakka kenraali harmaan hevosen selässä rivin toisessa päässä ja
toisessa komppania krenatöörejä korkeine hattuineen. Nähdessäni noita
punatakkeja ja kuullessani tuota suloista soitantoa, valtasi minut
elämänhalu.
Vähän matkaa kuljettuani sain tietää olevani Cramondin pitäjässä ja
aloin senvuoksi kysellä Shawsin kartanoa. Vaan se nimipä näytti
hämmästyttävän niitä, joilta tietä tiedustelin. Alussa tuumailin, että
yksinkertainen, maantiellä pölyyntynyt maalaispukuni oli kovin suuri
vastakohta tuolle ylhäiselle kartanolle, jonne aijoin. Mutta saatuani
parilta kolmelta saman silmäyksen ja saman vastauksen, aloin epäillä,
että Shawsissa itsessään oli jotain omituista.
Päästäkseni varmuuteen, muutin kysymysteni muotoa, ja tavattuani
muutaman avomielisen miehen, joka kärrynaisalla istuen ajeli kujaa
pitkin, kysyin tältä, oliko hän koskaan kuullut puhuttavan kartanosta,
jota nimitettiin Shawsin kartanoksi.
Hän pysäytti kärrynsä ja katseli minua aivan samalla tavoin kuin
toisetkin, joilta aikaisemmin olin asiaa tiedustellut.
»No, miksi niin!» sanoi hän.
»Onko se suuri kartano?» utelin.
»Epäilemättä», vastasi hän, »se on suuri, ränstynyt kartano.»
»Vai niin», sanoin minä, »mutta entäs talonväki?»
»Talonväki?» huudahti hän. »Oletteko hullu? Eihän siellä ole ketään,
jota talonväeksi voisi sanoa!»
»Mitä?» kysyin minä. »Eikö Mr Ebenezeriäkään?»
»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Kartanonisäntä siellä kyllä on, jos häntä
tarkoitatte. Mitä sinulla, miekkosella, hänelle on asiaa?»
»Arvelin siellä saavani jonkun toimen», vastasin minä koettaen näyttää
niin rohkealta kuin mahdollista.
»Mitä?» huudahti mies niin kiivaasti, että hänen hevosensakin säikähti.
»No niin, mies kulta», jatkoi hän sitten, »se ei kuulu minuun; mutta
sinä näytät rehti pojalta ja jos tahdot minua uskoa, niin pysy erilläsi
Shawsista.»
Seuraava vastaantulija oli vilkas, pikkuinen mies, päässä kaunis, valkea
tekotukka. Hän näytti minusta seudun parturilta, ja tietäen hyvin, että
parturit ovat hyviä juorukelloja, kysyin minä häneltä suoraan, mikä
Shawsin Balfour oli miehiään.
»Ai, ai», vastasi parturi, »ei mikään hyvä mies, ei ollenkaan hyvä
mies», ja alkoi kärkkäästi kysellä, mitä minulla oli hänelle asiaa.
Mutta minä olin häntä ovelampi, ja niin sai hän lähteä yhtä viisaana
kuin oli tullutkin.
En kykene kuvaamaan, minkä iskun tämä antoi unelmilleni. Kuta hämärämpiä
syytökset olivat, sitä ikävämmiltä ne minusta tuntuivat, ne kun olivat
omiaan herättämään jos jonkinlaisia arveluita. Minkälainen tuo talo
oikeastaan oli, johon tietä kysyttäessä koko pitäjän väki säpsähti ja
jäi tuijottamaan kysyjään? Ja mikä tuo mies oli, jonka huono maine
saattoi ihmiset väistymään syrjään? Jos Essendeaniin olisi ollut vain
tunnin kävelymatka, olisin jättänyt seikkailuni siihen ja palannut Mr
Campbellin luo. Mutta kun jo olin kulkenut niin pitkän matkan, esti jo
yksistään häpeä minua luopumasta yrityksestäni, ennenkuin saisin nähdä
oliko syytöksissä perää. Oma arvontuntoni vaati jo minua tekemään niin,
ja niin vastenmielisiltä kuin kuulemani asiat minusta tuntuivatkin ja
niin haluton kuin kävelemiseen jo olinkin, kyselin edelleenkin tietä ja
vaelsin eteenpäin.
Vähän ennen auringon laskua tapasin erään lihavan, kärttyisen näköisen
naisen, joka tulla laahusti alas kukkulan rinnettä. Tehtyäni hänelle
tavallisen kysymykseni, pyörähti hän tiukasti ympäri ja saattoi minut
samalle kummulle, jolta hän juuri oli tullut. Sieltä hän osoitti minulle
erästä suurta rakennusta, joka yksinäisenä seisoi keskellä niittyä
lähimmässä laaksossa. Ympäristö mataloine kumpuineen ja metsän
siimeksestä pilkistävine vesineen oli ihana ja viljavainiot näyttivät
minusta reheviltä. Mutta itse rakennus näytti rappeutuneelta. Ei
minkäänlaista tietä vienyt sinne. Savua ei noussut piipuista eikä
merkkiäkään puutarhasta näkynyt. Sydäntäni ahdisti.
»Tuoko!» huudahdin.
Naisen kasvoilla kuvastui katkera viha.
»Siinä on Shawsin kartano», puhkesi hän puhumaan. »Verellä sitä on
rakennettu, veri keskeytti sen rakennuksen ja veri on sille turmion
tuottava. Katso», jatkoi hän, »minä syljen tähän maahan, minä kiroon
sitä! Hirvittävä olkoon sen perikato! Jos tapaat kartanonisännän, kerro
hänelle minun sanani, kerro hänelle, että Jennet Clouston on kaksitoista
sataa ja yhdeksäntoista, kertaa kironnut hänet ja hänen väkensä ja
vieraansa, poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, -- synkkä, synkkä olkoon
heidän perikatonsa!»
Ja vaimo, jonka ääni puhuessa oli käynyt kaameaksi ja puoleksi
laulavaksi, pyörähti äkisti ympäri ja meni matkaansa. Seisoin hiukset
pystyssä siinä, mihin hän oli minut jättänyt. Siihen aikaan ihmiset
vielä uskoivat noita-akkoihin ja kauhistuivat kirousta; ja tämä,
ilmestyessään näin tärkeänä hetkenä kuin aave tien viereen estääkseen
minua toteuttamasta aikomustani, herpasi jalkani.
Minä istuuduin ja aloin tuijottaa Shawsin kartanoon. Kuta kauemmin
katsoin, sitä miellyttävämmältä näytti seutu. Kukkivia
orapihlajapensaita oli istutettu ylt'yleensä, lammaslauma oli niityllä
laitumella, parvi peltovariksia leijaili taivaalla ja kaikki osoitti
suotuisaa maaperää ja ilmanalaa. Mutta tuo kasarmintapainen rakennus
keskellä tätä ihanuutta turmeli unelmani.
Maakansaa kulki ohitseni pelloilla istuessani siinä ojan reunalla, mutta
minulla ei ollut halua tervehtiä heitä. Vihdoin meni aurinko mailleen,
ja silloin huomasin kellertävää taivasta vasten savua kohoavan ohuena
kiemurana talosta. Minulle ei savu näkynyt juuri selvempänä kuin
kynttilän suitsu, mutta se ilmaisi minulle kuitenkin, että sisällä oli
tulta, lämpöä ja keittopuuhia sekä joku elävä asukas, joka tulen oli
sytyttänyt. Se tyynnytti sydäntäni.
Läksin noudattelemaan pientä polkua, joka matkani suuntaan kiemurteli
heinikossa. Polku oli todellakin vähäpätöinen ollakseen ainoa tie
ihmisasuntoon; mutta muuta en löytänyt. Se vei minut kohta kivestä
hakattujen pilarien luo, joiden vieressä oli pieni, katoton hökkeli.
Pilarien päälle oli asetettu vaakunakilvet. Pääkäytävää siitä nähtävästi
oli aiottu, mutta jätetty keskentekoiseksi. Rautaporttien asemesta oli
pari säleaidan palasta kiinnitetty olkiköydellä pilarien väliin, ja kun
ei jälkeäkään puutarhamuurista tahi käytävästä näkynyt, johti polku,
jota myöten olin tullut, oikealta puolen pilarien ohi taloa kohti.
Kuta lähemmä taloa tulin, sitä synkemmäksi se muuttui. Se näytti
puolivalmiin talon sivurakennukselta. Pääty, jonka olisi pitänyt liittyä
päärakennukseen, oli lattiasta asti seiniä vailla ja taivasta vasten se
näytti portaineen ja tikapuineen muurauspaikalta, jossa työ oli kesken.
Useissa ikkunoissa ei ollut laseja, yölepakot lentelivät niistä ulos ja
sisään kuin kyyhkyset kyyhkyslakasta.
Yö alkoi jo olla käsissä päästessäni talon luo. Kolmea alimmaista
ikkunaa, jotka olivat pieniä ja jotenkin korkealla maasta, valaisi
sisällä palavan pienen liekin lepattava kajastus.
Tämäkö se nyt oli tuo herraskartano, johon minun oli taivallettava?
Noidenko seinien sisällä minä olin löytävä uusia ystäviä ja alkava
onnellisemman elämän? Niinköhän! Minun isäni talosta Essendeanissa
loisti valo jo peninkulman päähän ja sen ovi avautui kerjäläisenkin
kolkuttaessa!
Lähenin taloa varovasti, ja tarkasti kuunnellessani keksin jonkun
sisällä kalistelevan astioita ja yskivän kuivasti. Mutta puhelua ei
kuulunut eikä koiran haukuntaa.
Sikäli kuin pimeässä näin, oli ovi tehty yhdestä ainoasta suuresta
puumöhkäleestä ja vahvasti raudoitettu. Sydän kurkussa kopautin kerran
ja jäin odottamaan. Talossa syntyi synkkä hiljaisuus eikä äänettömyyttä
hetken aikaan häirinnyt muu kuin yölepakot pääni päällä. Kopautin
uudelleen ja jäin taas kuuntelemaan. Korvani olivat jo silloin niin
äänettömyyteen tottuneet, että selvään voin erottaa kellon naksutuksen
sisästä sen hitaasti sekunteja laskiessa. Jos talossa joku oli, pysyi
hän hiljaa kuin hiiri ja pidätti henkeään.
Olin jo vähällä lähteä tieheni; mutta viha sai minussa silloin vallan.
Rupesin voimaini takaa ryskyttämään ovea ja huutamaan Mr Balfouria. Olin
juuri täydessä touhussa, kun kuulin yskintää suoraan pääni päältä.
Peräydyttyäni kiireesti jonkun matkaa ja silmättyäni ylös, näin eräässä
ennenmainituista ikkunoista suureen yömyssyyn verhotun miehen pään ja
pyssyn piipun.
»Tämä on latingissa», sanoi ääni.
»Minulla on täällä kirje Mr Ebenezer Balfourille, Shawsin herralle. Onko
hän täällä?»
»Keneltä?» kysyi pyssymies.
»Ei hän ole siellä eikä täällä», vastasin, sillä vihani alkoi kiehua.
»Hyvä!» kuului vastaus, »voit jättää sen kynnykselle ja korjata luusi
sieltä.»
»Sitä en tee», huudahdin. »Tahdon jättää sen Mr Balfourin käteen, kuten
minua on käsketty tekemään. Tämä on tärkeä kirje.»
»On mikä?» kysyi ääni terävästi.
Minä toistin sanani.
»Kuka sinä itse olet?» kuului seuraava kysymys hetken äänettömyyden
jälkeen.
»Nimeäni en häpeä», vastasin. »David Balfouriksi minua nimitetään.»
Olen varma, että vastaukseni sai hänet säpsähtämään, sillä minä kuulin
pyssyn kolahtavan ikkunalautaa vasten; ja vasta pitkän aikaa vaiettuaan
hän kysyi omituisella äänenpainolla:
»Onko isäsi kuollut?»
Hämmästyin tästä niin suuresti, etten saanut sanaakaan suustani, vaan
jäin seisomaan kuin puusta pudonnut.
»Hän on kuollut», jatkoi mies, »epäilemättä, ja sentähden sinä olet siis
tullut oveani jyskyttämään.»
Taaskin äänettömyys, mutta sitten hän lopetti päättäväisesti:
»No niin, ukkoseni, minä päästän sinut sisään.»
Sen sanottuaan hän hävisi ikkunasta.