Lähtö Shawsin kartanoon.
Kertomukseni seikkailuistani alkaa muutamasta varhaisesta aamusta
kesäkuussa armon vuonna 1751, jolloin viimeisen kerran otin avaimen
isäni talon ovelta. Aurinko alkoi pilkistää esiin vuorenhuippujen takaa
astellessani tietä pitkin. Ja saapuessani pappilan kohdalle visertelivät
jo mustarastaat puutarhan sireeneissä ja sumu, joka päivän sarastaessa
oli peittänyt laakson, alkoi nousta ja hälvetä.
Mr Campbell, Essendeanin pappi, odotti minua puutarhan portilla. Hän
kysyi minulta olinko syönyt aamiaista, ja kuultuaan, etten mitään
halunnut, hän tarttui käteeni molemmin käsin ja pisti sen hellästi
kainaloonsa.
»Nyt, David poikaseni», lausui hän, »lähden minä saattamaan sinua
kaalamolle asti pannakseni matkasi hyvälle alulle.»
Läksimme astelemaan äänettöminä eteenpäin.
»Onko sinusta ikävää lähteä Essendeanista?» kysyi hän hetken kuluttua.
»Jos tietäisin, sir», vastasin, »minne minun on mentävä tai mikä minusta
on tuleva, vastaisin teille suoraan. Essendean on todella hauska paikka
ja siellä olen elänyt onnellisena; mutta muualla en ole ollutkaan. Kun
isäni ja äitini nyt ovat kuolleet, en ole heitä lähempänä täällä kuin
Unkarissakaan, ja suoraan sanoen, jos tietäisin tulevani paremmaksi
siellä minne nyt on minun mentävä, niin lähtisin ilomielin.»
»Niinkö?» lausui Mr Campbell. »Aivan oikein, David. Nyt on minun vain
ilmoitettava sinulle kohtalosi tai se minkä siitä tiedän. Kun äitisi oli
kuollut ja isäsi, tuo arvossapidetty kristitty, alkoi tuntea loppunsa
olevan lähellä, antoi hän minun huostaani erään kirjelmän sanoen sen
olevan sinun perintösi. 'Heti kun minä olen kuollut', lausui hän, 'ja
pesä on järjestetty sekä irtaimisto myyty (mikä nyt on tehty), jätä tämä
kirjelmä poikani käteen ja opasta hänet Shawsin kartanoon, joka on
Cramondin lähellä. Sieltä minä tulin ja sinne poikani palatkoon. Hän on
järkevä poika', lopetti isäsi, 'ja vankka kävelijä, enkä epäile hänen
pääsevän onnellisesti perille ja tulevan siellä hyvästi
vastaanotetuksi.'»
»Shawsin kartanoon!» huudahdin minä. »Mitä yhteyttä isä paralla oli
Shawsin kartanon kanssa?»
»Ei mitään», vastasi Mr Campbell. »Kuka sen on sanonut? Mutta sen
perheen nimi, David poikaseni, on sama kuin senkin jota sinä kannat --
Shawsin Balfour -- vanha, kunniallinen ja maineikas suku, nykyisin ehkä
jo sammunut. Myöskin sinun isäsi oli niin oppinut mies kuin hänen
asemansa vaati. Ei kukaan johtanut koulua paremmin kuin hän, eikä
hänellä ollut tavallisen opettajan käytös ja puhetapa, ja kuten itse
muistat, soin minä aina mielelläni hänen seurustelevan säätyläisten
kanssa pappilassa. Omat sukulaisenikin Kilrennetin, Dunswiren, Minchin
y. m. Campbellit ja muut tunnetut henkilöt olivat mielellään hänen
seurassaan. Lopuksi, selvittääkseni asian perinpohjin, jätän tässä
sinulle itse testamentin, jonka manalle mennyt veljemme on omakätisesti
allekirjoittanut.»
Hän antoi minulle kirjelmän, jossa oli seuraava osoite: »Shawsin herran
Ebenezer Balfourin käteen; jättää poikani David Balfour Shawsin
kartanossa.» Sydämeni tykytti kovasti näiden suurten toiveiden
koittaessa seitsentoista-vuotiaalle nuorukaiselle, Ettrickin köyhän
maalaisopettajan pojalle.
»Mr Campbell», änkytin, »menisittekö te minun sijassani?»
»Varmasti», vastasi hän, »hetkeäkään epäilemättä. Tuollainen reipas
poika kuin sinä kävelee Cramondiin, joka on Edinburgin lähellä, parissa
päivässä. Jos taas nuo korkeat sukulaisesi -- olen näet vakuutettu että
he ovat sinun heimolaisiasi -- käännyttäisivät sinut oveltaan, olisi
sinun vain käveltävä pari päivää takaisinpäin kolkuttaaksesi pappilan
ovelle. Mutta mieluummin toivoisin kuitenkin, että sinut otetaan hyvin
vastaan, kuten isäsikin arveli, ja joka tapauksessa toivon sinun
kehittyvän vielä kerran suureksi mieheksi. Ja nyt, David poikaseni,
vaatii omatuntoni minua käyttämään hyväkseni tätä eronhetkeä
varjellakseni sinua maailman kiusauksilta.»
Hän katseli ympärilleen löytääkseen mukavaa istuinta, huomasi tien
vieressä suuren kiven, istuutui vakavan näköisenä sille, ja kun aurinko
nyt paistoi kahden kukkulan välistä suoraan silmiimme, asetti hän
nenäliinan varjoksi kolmikulmaisen hattunsa päälle. Siinä hän sitten
etusormi kohotettuna varoitti minua monista vääristä uskoista, joihin en
ollenkaan tuntenut kiusausta, ja kehoitti minua ahkerasti rukoilemaan ja
lukemaan Raamattua. Senjälkeen hän teki minulle selkoa siitä suuresta
kartanosta, johon minun oli mentävä, sekä opasti minua miten siellä
pitäisi käyttäytyä.
»Jokapäiväisessä elämässäsi ole nöyrä», sanoi hän. »Pidä mielessäsi»
sanoi hän, »että vaikka oletkin ylhäistä sukua, olet kuitenkin maalla
kasvanut. Elä saata meitä häpeään, David, elä saata meitä häpeään! Näytä
siellä suuressa, varakkaassa kartanossa olevasi yhtä miellyttävä, yhtä
viisas, kekseliäs ja vaitelias kuin muutkin. Mitä kartanonisäntään tulee
-- huomaa, hän on kartanonisäntä, -- niin kunnia sille, jolle kunnia
tulee. Huvikseen kartanonisäntää tottelee, -- ainakin nuorukainen.»
»Lupaan teille koettaa seurata neuvojanne», vastasin.
»Hyvin puhuttu», virkkoi Mr Campbell lämpimästi. »Ja nyt, aineellisista
asioista puhuakseni, täällä on minulla eräs käärö, jossa on neljä
esinettä.»
Tätä sanoessaan hän kaivoi käärön vaivaloisesti esiin takkinsa
hännystaskusta.
»Ensimäinen näistä neljästä esineestä on sinun laillinen omaisuutesi:
pieni rahasumma isäsi kirjoista ja huonekaluista, jotka minä olen
ostanut, kuten alussa jo sanoin, myydäkseni voitolla tulevalle
opettajalle. Toiset kolme ovat rouva Campbellin ja minun lahjojani, ja
me olisimme erittäin iloiset, jos sinä ne ottaisit vastaan.
Ensimäisestä, joka on muodoltaan pyöreä, on sinulla suuri hyöty
alkumatkallasi. Mutta, David, se on ainoastaan pisara meressä. Se auttaa
sinua ainoastaan muutaman askeleen ja häviää kuin tuhka tuuleen. Toinen,
joka on litteä ja neliskulmainen sekä kirjoituksella varustettu, tulee
hyödyttämään sinua koko elämäsi ajan kuten tukeva sauva vaeltaessasi ja
pehmeä päänalus sairastaessasi. Ja viimeinen, kuutiomainen, on avaava
sinulle, sitä hartaasti toivon, tien parempaan elämään.»
Näin sanoen hän nousi seisoalleen, paljasti päänsä ja rukoili hetkisen
ääneensä liikuttavin sanoin maailmalle lähtevän nuorukaisen puolesta.
Sitten hän äkkiä sulki minut syliinsä ja puristi kiihkeästi rintaansa
vasten, piti minua vähän matkan päässä itsestään katsoen minuun
surullinen ilme kasvoillaan ja pyörähti sen jälkeen ympäri ja huutaen
minulle hyvästit läksi puolijuoksua kiiruhtamaan takaisin samaa tietä,
jota olimme tulleet. Jostakin toisesta se olisi arvattavasti näyttänyt
naurettavalta; mutta minua ei naurattanut. Katselin hänen jälkeensä niin
kauan kuin hän oli näkyvissä, eikä hän vähääkään hiljentänyt vauhtia
eikä kertaakaan katsahtanut taakseen. Älysin nyt, että tuohon oli syynä
suru, jonka poislähtöni hänelle tuotti, ja omatuntoni alkoi minua
ankarasti soimata siitä että minä puolestani olin erittäin iloinen
päästessäni pois täältä hiljaiselta maaseudulta suureen eloisaan
kartanoon, keskelle rikkaita ja arvossa pidettyjä heimolaisiani.
»David, David», ajattelin itsekseni, »voitko todellakin olla niin
kiittämätön? Voitko unhottaa vanhat muistot ja vanhat ystävät yhden
ainoan nimen takia? Hyi, häpeä!»
Istuuduin kivelle, jolta tuo kunnon mies juuri oli lähtenyt ja avasin
käärön nähdäkseni minkälaisia saamani lahjat olivat. Siitä, jota hän oli
nimittänyt kuutiomaiseksi, en hetkeäkään ollut epätietoinen: se oli
taskussa kannettava pieni Raamattu; pyöreä esine oli shillingin raha; ja
kolmas, jonka niin ihmeellisesti piti minua auttaa sekä terveenä että
sairaana, oli pieni pala keltaista, karkeaa paperia, johon punasella
musteella oli kirjoitettu seuraavaa:
_"Miten kielon nestettä valmistetaan._
Ota kielonkukkia, purista niistä neste ja tislaa se kankaan läpi ja
nauti siitä lusikallinen tahi pari tarpeen vaatiessa. Se saattaa mykät
puhumaan, auttaa luuvalossa, vahvistaa sydäntä ja muistoa. Ja jos panet
kukat tarkoin suljettuun lasiin, asetat sen muurahaiskekoon ja kuukauden
kuluttua otat sen keosta ulos, on kukista kerääntynyt nestettä, joka
sinun on pantava pieneen lasipulloon. Se on hyvää sairaille ja
terveille, miehille ja naisille."
Papin omalla käsialalla oli siihen lisätty:
"Jos niukahutat jonkun jäsenen, hiero sillä kipeää paikkaa ja
vatsataudissa nauti sitä lusikallinen tunnissa."
Luonnollisesti nauroin tälle kaikelle. Mutta nauruni oli kuitenkin
surunvoittoista, ja aivan kuin paeten heitin myttyni sauvani päähän ja
lähdin kaalamon yli kapuamaan sen toisella puolen kohoavalle kukkulalle.
Tultuani viheriöivälle karjapolulle, joka kiemurteli kanervikon läpi,
silmäsin viimeisen kerran Essendeanin kirkkoa, pappilan puistikkoa,
hautausmaan reheviä pihlajoita, joiden alla äitini ja isäni lepäsivät.