Kun Karl Aleksander tointui, oli yö, pimeä, kylmä, myrskyinen ja
sateinen syysyö. Hän ei voinut alussa muistaa muuta, kuin
ruudinsavuisia, kiihottuneita kasvoja, hikisiä, kiiruhtavia sotamiehiä,
jotka riensivät eteenpäin, alituisesti eteenpäin, kuin kiusanhenkien
ajamina; huutoja, kirouksia, kauhun-, rohkeuden- ja uhkamielisyyden
huudahduksia. Mutta minkätähden ja missä kaikki tuo oli tapahtunut, tai
tapahtui, ei hän muistanut. Turhaan ponnistelivat hänen sairaloiset
aivonsa, saadakseen selville peloittavien kuvien yhteyden. Häntä
värisytti.
Yhtäkkiä kuulee hän läheisyydessään ihmeellistä kurkkuäänistä puhetta,
hän kuulee raakaa naurua, näkee etäältä pienen sarvilyhdyn valon.
Silloin muistaa hän, käsittää hän kaiken. Hän on haavoitettuna lähellä
Grivitzan varustuksia, ja tuolla, tuolla tulevat turkkilaiset ruumiiden
ryöstäjät. Kamala asema saa häneen rohkeutta ja mielenmalttia, hän
etsii revolverinsa, siinä on kolme luotia jäljellä, yksi kummallekin
kahdesta rosvosta; jos ne eivät sattuisi, sitten yksi itselle. Mutta
hänen ei tarvitse käyttää asetta. Molemmat sotarosvot etenevät.
Karl Aleksander alkaa taas ryömiä rinnettä alaspäin, hänen oikea
jalkansa on haavoitettu, se tuntuu raskaalta ja kuolleelta, ja
kumminkin tuntee hän siinä tuskaa. Alhaalta laaksosta näkee hän lyhdyn
tulia, nuotiovalkeita. Ah, jos, hän voisi huutaa jotakuta tuolta
alhaalta avuksi, mutta sinne alas, sinne on pitkältä, niin pitkältä.
Silloin sattui hän pimeässä pahki erääseen kaatuneeseen toveriin, oli
onni, että hän sai käsiinsä erään pussin, suurella vaivalla avasi hän
sen ja löysi pienen pullon paloviinaa. Hän tyhjensi pullon yhdellä
siemauksella. Se antoi hänelle voimia ja luottamusta. Taas alkoi hän
ryömiä alaspäin. Kuinka kauan hän ryömi, ei hän tietänyt...
Aamulla löydettiin hänet tiedottomana eräästä notkelmasta. Kaksi
korppia istui lähellä kalliolla ja odotti hänen elämänsä sammumista.
Korppien tyytyväinen, hiljainen raakkuminen oli ilmoittanut kahdelle
rumaanialaiselle sotilaalle kuolleen eli kuolevan olevan läheisyydessä.
He ottivat hänet huostaansa ja kantoivat leiriin, eräs välskäri sitoi
hänet väliaikaisesti ja hänet asetettiin muiden haavoittuneitten kanssa
turkin vehnäkuhilaiden suojaan. Kun häntä näytti vilustavan, heitti
eräs sotilaista takkinsa hänelle peitoksi. He istuivat täällä
tunnittain, he istuivat pitkissä riveissä, kaikki ne, joita
sairashoitosotilaat eivät olleet ennättäneet korjata, ja niitä oli
paljon, sillä oli menetetty yli kaksitoistatuhatta sotamiestä ja
kolmesataa upseeria. Eräs pappi, vanha mies, tuli Karl Aleksanderin luo
ja kysyi, tahtoiko hän ehtoollista. "En", vastasi hän, "minä olen
luteerilainen, mutta antakaa minulle kuumaa teetä, teetä Jumalan
tähden, minulla on kylmä". Pappi alkoi heti keittää teetä hänelle.
Odotettuaan koko päivän, tuli vihdoin myöhään illalla hänen vuoronsa
päästä kenttäsairaalaan. Siellä taas makasi haavoittuneita pitkissä
riveissä paarit paarien vieressä ja odotti. Ei mitään erotusta miehien
suhteen, oli määrätty, mutta kumminkin oli Karl Aleksander huomaavinaan
että sotilaat vanhasta tottumuksesta veivät upseerit ennen sotamiehiä.
Sairaalana oli suuri huone, jota valaisivat katkuavat lamput. Lääkärit
kulkivat väsyneinä ja välinpitämättöminä ympäriinsä. He olivat olleet
työssä koko päivän, eikä työ näyttänyt vielä loppuvan. Oven hengessä
häälyvän kynttilän valossa istui yksi heistä ja kirjoitti päiväkirjaa.
"Sotamies Ivan Nikolajevitsch Morlavsky, Krüdenerin rykmentistä,
moritur (kuolee)", huusi eräs lääkäri salin päästä.
"Majuri Ilja Iljitsch Stolipin, Krüdenerin rykmentistä, fractura
capitis, moritur," lisäsi hän hiljempaa.
"Sotamies -- -- -- Krüdenerin rykmentistä, perforatio pectoris (rinta
lävistetty)..."
Siten mentiin, mies mieheltä, tuskanhuutojen, kuolevien korahduksien ja
sairashoitosotilaiden puhkumisen kestäessä, kun he pitelivät kiinni
sellaisia, jotka väkivaltaisesti liikkuivat leikkausten aikana. "Minä
luulen, että koko Krüdenerin rykmentti on ollut leikattavanamme", tuumi
eräs vanha lääkäri.
Karl Aleksander pantiin pöydälle, joka oli niin vasta tullut
joutilaaksi, että välskäri vielä kuivasi sitä. Sairashoitosotilaan
leikatessa auki hänen saapastaan, istui veriin tahraantunut lääkäri
tuolilla ja ryyppi konjakkia pienissä erin sekä pureskeli kiirehtien
voileipää, jota hän varovasti piteli sormillaan. Karl Aleksander tunsi
suurta helpotusta, kun saapas irtausi jalasta.
"Pidä kynttilää", käski lääkäri lyhyesti.
Kaksi sairashoitosotilasta tarttui ruuvipenkin voimalla hänen
sääreensä. Samassa tunsi hän sietämätöntä tuskaa.
"Mitä te teette? Ei saa sahata, ei kuuletteko te?"
Hän kuuli huutoa, huokauksia, kirouksia, valitusta ja itkua, kuuli
lääkärin huutavan: "Majuri Karl Aleksandrovitsch Segerberg, Krüdenerin
rykmentistä, perforatio..." sitten meni hän taidottomaksi pöydällä.
Hänet vietiin sairaalaan ja hän heräsi kovaäänisistä sanoista:
"Seuraava, seuraava, kiiruhtakaa!"
Taas ryhtyivät sairashoitosotilaat häneen. Hän vietiin toiseen majaan,
jossa tyyneet ja maltilliset laupeudensisaret ottivat hänet vastaan.
Haavoittuneita oli kaikkialla, sängyissä, lattialla, käytävillä.
"Ei yhtään ainoaa muuta enää, kuin tämä", sanoi yksi
sairaanhoitajattarista, "kuuletteko! Minä menen heti keisarin luo
valittamaan, kuuletteko, ei ainoaakaan enää!"
Karl Aleksander makasi majan eteisessä lattialla, hän ei ollut syönyt
mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin; hän sai lasin portviiniä ja
pisketin, ja kylmän, näljän ja sielun sekä ruumiinvaivojen sijaan,
joita hän oli kokenut, tunsi hän nyt hyvinvointia, jota ei voinut
poistaa karboolinhajukaan eikä vieressä makaavien onnettomuustoverien
kuumehoureet.
"Tämä on siis sotaa", mietti hän ja vaipui uneen.
* * * * *
Aamulla, kun Karl Aleksander heräsi, oli maja siivottu, yöllä kuolleet
olivat kannetut pois, ja niitä lienee ollut paljon, sillä Karl
Aleksander sai nyt paikan sängyssä. Hän sai myöskin tietää, että hänen
säärensä oli pahoin haavoittunut, samoin kuin jalkansakin, että sahaus
luultavasti tulisi välttämättömäksi, että hänellä sitäpaitsi oli haava
käsivarressa. Keisari oli laupeudensisarien käskenyt ilmoittaa kaikille
Krüdenerin rykmenttiläisille, jotka olivat olleet kuumimmassa
taistelussa, että yhden Grivitzan varustuksista oli myöhään illalla
valloittanut kunniakas Arkhangelilainen rykmentti.
Kahdentoista seuduissa syntyi majassa suurta liikettä. Lääkärit tulivat
sisään, hourailevat nukutettiin, kauheasti silvotut peitettiin
hienoilla lakanoilla, maja tuullutettiin huolellisesti. Pian senjälkeen
astui keisari sisään.
Keisari, marttyyri -- niin voi häntä kutsua sotanäyttämöllä -- jaloin,
sivistynein ihminen koko laajalla Venäjän maalla, oli pakoitettu tähän
sotaan. Hänet, joka rakasti rauhaa, oli suurpolitiikka, niin, pelkkä
ihmisyys pakoittanut siihen, mitä nyt tapahtui hänen silmiensä edessä.
Kuka lukee ne synkät ajatukset, jotka liikkuivat hänen sielussaan, kun
hän yksinään istui tunnin, tunnin perästä metsikön tammien alla
Rachovajan ylängöillä ja näki sotilaittensa tuhatlukuisina kaatuvan
kukistamattoman Grivitzan muurien juurella.
"Joka on tapahtuva, se tapahtuu", kuuluu hän sanoneen vapisevalla
äänellä, kun ruhtinas Dschingis-Khan toi hänelle sanan niin monen urhon
kaatumisesta. Hän oli kuin mies kestänyt Plevnan tappiot, ja kuin mies
otti hän vastaan tekojensa seuraukset. Hän kulki joka päivä
haavoittuneiden luona, levitti heidän elämäänsä sen verran lohdutusta
ja toivoa kuin voi. Hän teki sitä marttyyrin tyyneydellä. Hän kulki
Piragoffin ja Bergmannin seuraamina -- josta viimemainitusta sitten
tuli keisari Fredrik III:nen lääkäri -- vuoteelta vuoteelle; hän istui
sairaitten luona tuntikausia, puhui heille, lohdutti heitä ja jakoi
palkintoja.
"Karl Aleksandrovitsch Segerberg", kuiskasi eräs laupeuden sisar,
"herätkää, avatkaa silmänne, keisari on täällä, keisari tahtoo puhella
kanssanne". Karl Aleksander heräsi, keisari istui hänen sivullaan.
Hänen kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta. Silloin tällöin vapisivat
hänen kasvolihaksensa, lempeät, hyvät silmät olivat kyynelissä.
"Kiitos, urhoollinen suomalainen. Sinä" -- Ja keisari muisteli --
"sinähän olit Tonavalla minun ponttoonissani. Voinko minä tehdä mitään
hyväksesi, vanhempaisi, sisariesi, morsiamesi hyväksi?"
Karl Aleksander vastasi vapisevalla äänellä: "Minä olen yksin
maailmassa, vanha tätini on ainoa, joka kaipaa minua". Nuo sanat, tällä
hetkellä lausuttuina, saivat hänen itsensäkin tuntemaan kuinka yksin
hän oli.
"Poika parka", vastasi keisari. "Ruhtinas Dschingis-Khan", sanoi hän,
"kirjoittakaa sähkösanoma minulta, keisarilta, vanhalle naiselle,
kirjoittakaa, että hänen veljensä poika on Grivitzan luona ollut
kunniaksi itselleen ja maalleen, että hän on pahoin haavoitettu, mutta
voitanee Jumalan avulla pelastaa".
"Teidän majesteettinne... Minä kiitän. Suokaa anteeksi, teidän
majesteettinne, yksi kysymys. Elääkö sivusajutantti, ruhtinas
Aleksander Davidovitsch Sasdanadsche, hänelle tahtoisin minä saada
tiedon?"
Keisari katsoi epätietoisena seuruettaan.
Eräs nuori upseeri, käsi siteessä, astui esiin.
"Ruhtinas Sasdanadsche", sanoi hän, "kaatui Skobeleffin sivulla viime
hyökkäyksessä".
Silloin valtasi Karl Aleksanderin niin syvä suru, että hän kätki
kasvonsa tyynyyn ja kovasti nyyhkien sanoi: "Hän oli ainoa ystäväni,
kaikille muille minä olin muukalainen; minä olen tehnyt väärin
hänelle", lisäsi hän kuiskaten.
"Ystävänne, eversti ja sivusajutantti ruhtinas Sasdanadsche on kuollut,
muistoksi hänestä ottakaat vastaan hänen paikkansa ja arvonsa. Eversti
Segerberg on tästä päivästä lähtien minun sivusajutanttinani. Ruhtinas
Dschingis-Khan, lisätkää se sähkösanomaan".
Karl Aleksander suuteli keisarin kättä ja kasteli sitä kyyneleillään.
"Tänä vakavana hetkenä" lisäsi keisari, "sanon minä sinulle ja sinun
kauttasi: ei koskaan ole suomalainen kansani millään teolla heikontanut
sitä luottamusta, joka minulla sen uskollisuuteen on aina ollut ja
tulee olemaan".
Ja keisari suuteli voipuneen sairaan kiheräisiä ohimohiuksia ja lähti
kulkemaan edelleen, sanoen: "hyvästi huomiseen asti!" lääkärien,
pappien ja seurueensa saattamana, jatkoi hän matkaansa via
dolorosallaan miehen rohkeudella, hallitsijan suuruudella ja lämpimän
sydämen vuotavalla hyvyydellä.